T I E TE ES
S
ÄTA
A P TU H U
90
TIETEESSÄ TAPAHTUU 3/2005
kennusten vahingoittaminen on ihmisruumiin vahingoittamista. Uutissoinnissa usein toistetut ilmaukset kertovat tämän: ”haavoittuneet ra- kennukset”, ”rakennusuhri”, ”kidutetut raken- teet” ja ”tornien kuolema”. Terroristit haavoit- tavat rakennuksia ja tietävät arkkitehtien lailla, että rakennusten haavoittaminen haavoittaa ih- mistä. Myös Georg W. Bush oivalsi tämän ja pu- hui ”pahantekijöistä, jotka satuttavat rakennuk- siamme”.
Syyskuun 11. päivän paradigma
Historioitsija Edwin Burrows (joka on yhdes- sä Mike Wallacen kanssa kirjoittanut New Yor- kin historian Gotham: A History of New York City to 1898) muistuttaa, että sota ja väkivalta eivät ole uusia asioita Manhattanilla. Kansainvälisen kaupan ja brittiläisen imperiumin kaupunkina New York on 1600-luvulta lähtien ollut maail- mantapahtumien näyttämö. Beverly Gage kir- joittaa vuonna 1920 tapahtuneesta Wall Streetin pommiräjähdyksestä. Tekijää ei koskaan saatu selville, se saattoi olla teollisuusyrittäjien juoni, punaisia ja siirtolaisia kuitenkin syytettiin ja tu- loksena siirtolaiset, radikaalit ja reformien kan- nattajat onnistuttiin marginalisoimaan: uhri, kapitalismi ja Wall Street, saivat sympatiat.
Vuoden 2001 attentaatin seuraukset eivät täs- sä suhteessa eroa aikaisempien terroristitekojen seurauksista. Mustafa Bayomi kertoo kuinka hän ja hänen kaltaisensa tulivat Syyriasta, Pa- lestiinasta ja Libanonin vuorilta koska he halu-
sivat vapautta ja uusia mahdollisuuksia. Syys- kuun 11. muutti kaiken hetkessä. Bronxissa hei- dän taksinsa sytytettiin palamaan, Manhatta- nilla kaksi taksinkuljettajaa piestiin. Veljenpoi- ka kertoo vanhan setänsä pidättämisestä: ”Hän ei tupakka, ei viina, ei mene minnekään”.
David Harvey puolestaan sijoittaa New Yor- kin tapahtumat historian pitkälle aikajanalle ja Fernand Braudelin ja Giovanni Arrighin teori- oihin viitaten kysyy, käykö New Yorkille kuten aikaisemmille maailman finanssikaupungeille, Venetsialle, Genovalle, Amsterdamille ja Lon- toolle: onko kaksoistornin pommitus alkusoit- to amerikkalaisen vuosisadan päättymiselle ja New Yorkille sen hegemonisena keskuksena.
Onko WTC:n pommitus yksi attentaatti New Yorkissa jatkona aikaisemmille attentaateille?
Vai onko se käänteentekevä tapahtuma? Ver- rattuna tapahtuman käänteentekevyyttä koros- taviin tulkintoihin, esimerkiksi Ian Buruman (kyse on Idän hyökkäyksestä länsimaista kau- punkia vastaan), Harvey Molotchin (terroris- mia torjumaan on koulutettava kaupunkitut- kimuksesta perillä oleva poliisikaarti) tai Hank Savitchin (kaupunkitutkimuksessa on aloitetta- va uusi syyskuun 11. paradigma) tulkintoihin, Sorkinin ja Zukinin teos pikemminkin kääntää katseensa tulevaan ja pohdiskelee miten New Yorkista voisi rakentaa paremman kaupungin.
Kaikessa kauheudessaan tapahtuma synnytti halun yhdessä rakentaa parempi kaupunki.
Kirjoittaja on kaupunkitutkimuksen professori Hel- singin yliopistossa.
Sander L. Gilman: Fat Boys. A Slim Book. Uni- versity of Nebraska Press, Lincoln & London, 2004. 310 s.
Amerikkalaisessa katukuvassa velloo läs- kiä mitä mielikuvituksellisimmissa muodois- sa. Televisiossa kilpaillaan painonpudotukses- sa, laihdutustuotteilla ja ihmedieeteillä rahaste- taan huikeita summia. Vatsanpienennysleikka- ukset ovat viimeisin, varsin radikaali keino ku- kistaa kyltymätön ruokahalu. Suomalaistenkin keskipaino on noussut eurooppalaisittain kor- keaksi.
Lihavuus puhuttaa ja siitä on länsimaissa tullut yhteiskunnallinen, tiedotusvälineitä kiin- nostava teema. Se herättää voimakkaita tunte- muksia, jotka heijastavat kokijansa arvoja ja elä- mäntapaa. Mitä lihavuus merkitsee kansanter- veydelle ja -taloudelle? Pitäisikö painavan mat- kustajan maksaa enemmän lentolipustaan? Saa- ko häntä syrjiä työhönotossa tai vakuutusmak- suissa? Kuinka paljon ja millä kriteereillä? Onko läski rumaa vai kaunista? Näkemykset vaihte- levat jyrkästikin.
Näkemykset lihavuudesta vaihtelevat myös kulttuurista ja aikakaudesta toiseen. 1950-lu-
Mies ja läski
Pauliina Raento
ET TI E E
ÄSS
TAPAHT UU
91
TIETEESSÄ TAPAHTUU 3/2005
vulta alkaen lihavuus on mielletty ensisijaises- ti amerikkalaisten keskiluokkaa köyhempien naisten ongelmaksi. Toista maailmansotaa seu- rannutta yhteiskunnallista muutosta heijasta- en siitä tuli tutkimuksessa feministinen teema.
Kuitenkin vielä 1900-luvun alussa ruokavalios- ta ja painonhallinnasta kirjoittivat vain miehet ja heitä käytettiin esimerkkeinä myös naisille suunnatuissa lukemistoissa.
1700-luvun Ranskassa aateliston lihavuus osoitti vallankumouksellisille vallan vaihtami- sen välttämättömyyden. Lihavuutta on siis ra- jattu varsin tiukastikin sukupuolen, sosioeko- nomisen aseman ja kansallisuuden mukaan.
Kulloisetkin kauneus- ja terveysihanteet ovat näyttäytyneet aikalaisilleen ”pysyvinä ja yleis- maailmallisina”. Aikakaudet ja kulttuurit kui- tenkin muuttuvat, ja lihavuus koskee sekä mie- hiä että naisia, kaikenikäisiä, kaikkia yhteiskun- taluokkia ja etnisiä ryhmiä.
*
Illinoisin yliopiston Chicagon kampuksella työskentelevälle professori Sander Gilmanille läski on ”miesten juttu”, mikä hänen mukaan- sa on nykytutkijoilta jäänyt käsittelemättä. Li- havaan miesvartaloon kytkeytyy lukuisia mer- kityksiä, jotka poikkeavat lihaviin naisiin liite- tyistä merkityksistä. Gilman sanoo niiden ole- van sisällöltään ”monimutkaisia” ja ”usein ris- tiriitaisia”, mutta vailla historiallista konteks- tualisointia. Esimerkiksi lihavuuden hyväksyt- tävyyden aste ja yhteys miehisyyteen ovat kui- tenkin kautta aikojen heijastaneet kulloisiakin arvoja ja herättäneet vahvoja mielikuvia. Pulle- us tavattiin liittää elintasoon ja terveyteen aikoi- na, jolloin tuberkuloosi ja loiset vaivasivat ylei- sesti. Tämän kautta pulleat miellettiin hyvän- tuulisiksi – heidän lihavuutensa laji ja muoto kertoivat tasapainoisesta mielenlaadusta ja kel- po miehisyydestä. Sen sijaan ylenpalttisen – esi- merkiksi lääketieteellisten tai kristillisten ihan- teiden vastaisesti – lihavia on tavattu pitää vas- tenmielisinä, kiusallisen typerinä, tahdonvoi- maltaan heikkoina ja sukupuolettomina epä- miehinä. Mitään yleismaailmallista, ristiriida- tonta liikalihavuuden määritelmää ei kuiten- kaan ole olemassa.
Gilman huomauttaa kiinnostavasti, että vai- kutusvaltainen läski kuvataan yleensä myöntei- sesti, olipa sen massa tai muoto mikä hyvänsä.
Ylipaino on kuitenkin riski, sillä se hyödyttää vallan kriitikoita, mikä on ilmeistä esimerkiksi hallitsijaa arvostelevissa ilkeämielisissä pilaku-
vissa. Gilman hakee mehevät esimerkkinsä Eu- roopan kuningashuoneiden historiasta, suoma- laisten muistissa lienee hämmennys, joka seu- rasi presidentti Ahtisaaren kuljettamisesta tava- rahississä.
”Läski” ja ”mies” ovatkin Gilmanin kirjan ytimessä alati muovautuvina ja kontekstisidon- naisina käsitteinä. Hän lähestyy niitä kulttuu- rintutkimuksen ja lääketieteen kautta moni- puolisen koulutustaustansa mukaisesti. Näiden alojen eri-ikäisten tekstien lisäksi hän on paneu- tunut moraaliseen ja teologiseen historialliseen kirjallisuuteen, joiden avulla hän ravistelee asi- oiden totuttua järjestystä.
*
Julkisessa keskustelussa päällimmäisenä on usein läskin suhde terveyteen, mutta Gilman osoittaa, että kulttuuriset ja moraaliset tekijät kuitenkin ohjaavat suhtautumista tätä vahvem- min. Ikääntyvän Elviksen ja Marlon Brandon kaltaisten paksukaisten kauhistelussa ei etusi- jalla ole huoli heidän terveydestään vaan hei- dän ihanteellisen miehisyytensä romahtamises- ta ja mielletystä mielen rappiosta. Kulttuurisil- la huolilla on tapana vaikuttaa terveysoppeihin, lääketieteeseen ja lainsäädäntöön.
Gilman kertoo, kuinka lihavan miehen on ol- lut vaikeaa löytää tasaveroinen paikkansa yh- teiskunnassa. Syyttävä sormi osoittaa aina an- tiikin Kreikkaan saakka, josta Gilman aloittaa miehisen lihavuuden käsittämisen ja esittämi- sen arvioinnin. Olympialaisia atleetteja ihan- noiville kreikkalaisille läski oli kauhistus: se oli patologinen kategoria, joka kertoi sairaudes- ta sekä pidättyväisyyden ihanteita rikkovasta mielen heikkoudesta ja oli yksinkertaisesti ru- maa. Yhteiskunnassa, jossa tärkeä miehen mit- ta oli työ, ylipaino heikensi hänen kykyään ja arvoaan sen tekijänä. Vain Sokrateksen kaltai- set poikkeusyksilöt kykenivät toiminnallaan kumoamaan lihavuutensa aiheuttaman sosiaa- lisen haitan. Siten lihavuuteen sisältyi jo antii- kin Kreikassa moraalinen ulottuvuus, joka vain vahvistui vaatimattomuuden ja kohtuuden op- pia saarnaavan kristinuskon levitessä yli Eu- roopan.
*
Keskeisessä asemassa painon hallinnan ja mo- raalisen kelpoisuuden vaalimisen historiassa on ollut ruokavalio, jota ohjaavia lääketieteel- lisiä ja moraalisia oppeja Gilman seuraa histo-
T I E TE ES
S
ÄTA
A P TU H U
92
TIETEESSÄ TAPAHTUU 3/2005
riaan keskittyvissä avausluvuissaan. Kristilli- seltä ”kultaiselta keskitieltä” poikkeavat olivat syntisiä, joiden kyltymättömimmät ominaisuu- det ruumiillistuivat keskiaikaisissa jättiläisissä.
Niille kävi useimmiten huonosti, kun pidätty- väinen, kohtuudessa elävä ruipelo palkittiin pi- temmällä elämällä. Kohtuuden ja ruokavalion hallinnan merkitys korostui erityisesti lihavien miesten omaelämäkerrallisissa kirjoituksissa, joita Gilman tarkastelee renessanssin kaudelta 1800-luvun lopulle.
Gilman selvittää kiinnostavasti, kuinka li- havuutta ja siihen yhdistettyjä terveysongel- mia käytettiin hyväksi rotuopeissa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Tuon ajan lääke- tieteen tulkinta juutalaisten taipumuksesta dia- betekseen johti heidän leimaamiseensa ”sokeri- tautiseksi” – siis alemmaksi ja tervettä kelvot- tomammaksi – ”roduksi”. Rotuhygieenisissä kehitelmissä juutalaismiesten kyvykkyys ky- seenalaistettiin ja ilkeää stereotypiaa jatkettiin vetoamalla vakiintuneisiin käsityksiin lihavi- en miesten luonteenlaadusta: he olivat laiskoja ja tyhmiä eivätkä siis huolehtineet puhtaudes- taan. Näin kokonainen etnis-kulttuurinen ryh- mä jäsenneltiin moraalittomaksi taakaksi yh- teiskunnalle. Mielikuvia lihavuudesta ja sairau- desta käytettiin siinä tehokkaana aseena.
*
Gilmanin kolme tapaustutkimusta ammentavat lavataiteesta, kirjallisuudesta, televisiosta, elo- kuvista ja urheilusta toisiaan tukien. Ensin Gil- man pui shakespearelaisen Sir John Falstaffin hahmon muutosta ja käyttöä kirjallisuudessa, teatterissa ja oopperassa 1500-luvulta nykyai- kaan. Shakespearen lihava, koominen ja pateet- tinen Falstaff yhdistää Gilmanin mukaan ”kor- keakulttuurin”, yhteiskuntakritiikin ja lääke- tieteen. Läskiin sortuva hahmo edustaa aikan- sa etenevää rappiota, joka Shakespearen vuosi- sadalla kiteytyi korruptioon ja sukupuolitautei- hin.
Television poliisisarjojen lihavien etsivien jo- tenkin ”vaistonvaraiseksi” tulkittu omintakei- nen ajattelu puolestaan kytkeytyy lihavan mie- hen kehon miellettyyn ”primitiiviseen erilaisuu- teen” ja neurologian kielen vaikutukseen popu- laarikulttuurissa. Gilman kirjoittaa herkullisesti Nero Wolfesta, Ironsidesta, NYPD Blue -televi- siosarjan etsivä Sipowiczistä sekä toisaalta lai- han Sherlock Holmesin suhteesta lihavaan vel- jeensä Mycroftiin.
Populaarikulttuuri luo ikoneja, joiden hah-
mo tunnistetaan välittömästi ja yleismaailmal- lisesti. Viimeisessä, amerikkalaista pesäpalloa käsittelevässä esimerkissään Gilman lähestyy urheilijan vartaloa kahden legendaarisen, ke- holtaan ja elämäntavoiltaan vastakkaisen pe- laajan kautta. Lajin kehityshistoria ja kulttuuri edustavat Gilmanille ruumiinkulttuurin medi- kalisaation huippua, jossa treeni ja tiede tuot- tavat kreikkalaisen ihanteen mukaisesti täydel- lisiä vartaloita. Kuitenkin lajin suuri kuului- suus, tynnyrimäinen Babe Ruth poikkesi mer- kittävästi tästä mallista. Babe söi, nai ja löi pal- loa tavalla, joka jaksoi kiinnostaa tiedotusväli- neitä – ja myöhemmin elokuvaohjaajia ja kirjai- lijoita. Hänen aikalaisensa Lou Gehrer puoles- taan trimmasi itseään maanisesti ja nousi lyöjä- tilastojen kakkoseksi, mutta jäi auttamattomasti kaljamahaisen Ruthin varjoon. Ruth kuoli vää- rin diagnosoituun ja hoidettuun syöpään, mut- ta yleisesti uskotaan hänen kuolemansa seuran- neen suoraan hänen elintavoistaan. Taustalla häämöttää ajatus itse aiheutetusta lihavuudes- ta moraalisen rappion merkkinä, joka vain lisää legendan kiinnostavuutta. Gehrerin puolestaan tappoi motoriikkaa rappeuttava ALS-tauti, joka sittemmin nimettiin hänen mukaansa ja jossa kiihkeä harjoittelu on arvioitu riskitekijäksi.
Sopusuhtaisen urheilijavartalon rapistumis- ta ja sen kuolemaa pidettiin kuitenkin lähinnä onnettomana yhteensattumana. Babe Ruthin ja Lou Gehrerin avulla Gilman osoittaa, kuin- ka historiasta ammentavat mielikuvat ovat mu- kautuneet uusiin konteksteihin ja saaneet uusia merkityksiä – lihavan miehen visualisointi ny- kymediassa on ollut omiaan voimistamaan hä- neen liitettyjä mielikuvia.
Gilman on lukenut mies ja selvästi innostu- nut aiheestaan. Hän kirjoittaa sujuvasti, ja luki- ja joka hallitse oopperan, Shakespearen tai ame- rikkalaisen populaarikulttuurin yksityiskoh- dat, saa kirjasta paljon irti. Kirja on oivaltava ja mukaansatempaava. Se taustoittaa ajankohtais- ta keskustelua kyseenalaistaen annettuina otet- tuja käsityksiä lihavuudesta..
Kirjoittaja on vieraileva Suomen tutkimuksen pro- fessori ja maantieteen apulaisprofessori Minnesotan yliopistossa Minneapolisissa sekä kulttuurimaantie- teen dosentti Helsingin yliopistossa.
