T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 7 / 2 0 0 8 75
Mikä on dispositiivi?
Matti Peltonen
Giorgio Agamben: Was ist ein Dispositif? Diaphanes 2008.
Giorgio Agambenin pieni, alun perin italiankielinen essee on tul- kinta Michel Foucault’n keskeises- tä dispositiivin (dispositif) käsit- teestä. Essee on mielenkiintoinen, koska ranskalaisen ajattelijan tuo- tannon keskeisestä jäsentävästä kä- sitteestä on kirjoitettu niin vähän.
Agambenin tulkinnassa Foucault’n käsitteestä kuitenkin liukenee pois olennaisia kerroksia, esimerkiksi käsitteen heterogeenisuus ja histo- riallisuus, ja lukijan pohdittavaksi jää lopulta italialaisen filosofin va- littelu teknologian ja teknologia- uskon hegemoniasta nyky-yhteis- kunnassa.
Agamben lähtee liikkeelle useim- pien Foucault-harrastajien hyvin tuntemasta haastattelusta vuodel- ta 1977 ”The Confession of the Flesh”.1 Siinä Foucault määrittelee dispositiivin kolmesta suunnasta.
Ensinnä se on diskursiivisen ja ei- diskursiivisen (”sanotun ja sano- matta jääneen”) heterogeeninen kokonaisuus. Useimmiten dispo- sitiivin heterogeenisuus taipuu hä- nen määritelmissään diskurssien ja käytäntöjen muodostamaksi koko- naisuudeksi. Käytännöt eivät tässä yhteydessä ole diskursiivisia käy-
1 Michel Foucault: Power / Knowledge: Selected Interviews &
Other Writings 1972–1977, toim. Colin Gordon, New York: Pantheon Books 1980, 194–228. Tässä käännöksessä dispositiivista käytetään englan- ninkielistä sanaa “apparatus”. Ikävä kyllä samassa teoksessa myös termi apparaatti (merkityksessä laite tai ko- neisto) käännetään samalla sanalla.
täntöjä, vaan ei-diskursiivisia ele- menttejä.2 Toiseksi dispositiivis- sa on kyse historiallisesta, periaat- teessa muuttuvasta, mutta hetkeksi vakiintuneesta suhteesta diskurs- sien ja käytäntöjen välillä. Dis- kurssien ja käytäntöjen suhde oli Foucault’lle empiirinen eli ”posi- tiivinen” kysymys. Siksi hän aiem- min 1960-luvulla yrittikin disposi- tiivin asemesta ottaa käyttöön sa- massa merkityksessä termiä posi- tiviteetti (positivité) ja hauskuutti kuulijoitaan määrittelemällä itsen- sä ”huolettomaksi positivistiksi”.
Kolmanneksi Foucault sitoi dispo- sitiivin yhteiskunnan kokonaisti- lanteeseen esittämällä, että dispo- sitiivi on yritys ratkaista jokin kes- keinen ongelma. Tämä oli sen stra- teginen funktio.3
Positiviteetti-termi vilahtaa usein teoksissa Tiedon arkeologia (1969, suom. 2005) ja Les Mots et les choses (1966). Se on tuottanut vuosikymmenten mittaan paljon harmaita hiuksia Foucault’n terme- jä pähkäileville teoreetikoille. En- nen positiviteettia Foucault puhui esimerkiksi 1960-luvun alun teok- siensa ensimmäisissä painoksissa tutkimuskohteestaan monista eri- laisista elementeistä koostuvana
”rakenteellisena kokonaisuutena”.
Tämä määritelmä vilahtaa teoksis- sa Folie et deraison (1961) ja Nais- sance de la clinique (1963). Fou-
2 Foucault käytti erityisesti teoksessaan Tiedon arkeologia (1969, suom. Tapani Kilpeläinen. Tampere:
Vastapaino 2005) termiä ”diskursii- viset käytännöt”. Myöhemmin tämä sekaannuksia aiheuttanut termi jäi hänellä pois aktiivisesta käytöstä.
3 Dispositiivista laajemmin artikke- lissani Matti Peltonen: From discour- se to dispositif : Michel Foucault's two histories. Historical reflections/
Réflexions historiques 30: 2, 2004, 205–219.
cault luopui kuitenkin 1960-luvun puolivälistä rakenteeseen viittaa- vasta ilmaisusta, koska ei halunnut samastua strukturalismiin. Dispo- sitiivi ilmaantui Foucaultin tekstei- hin 1970-luvun alussa.4
Agamben lainaa esseessään Foucault’n edellämainittua haas- tattelua poimien osia kahdesta eri vastauksesta haastattelijoiden ky- symyksiin (mainitsematta poimin- tansa hajonnasta lukijalle). Esil- le nousevat dispositiivin hetero- geenisuus ja sen strateginen mer- kitys. Sen sijaan Agamben torjuu Foucault’n ajattelun historiallisen luonteen mainitsematta sitä lain- kaan. Se ei filosofia kiinnosta, vaik- ka hän omassa esityksessään liik- kuu jopa tuhannen vuoden mittai- sella aikajanalla.
Seuraavassa vaiheessa Giorgio Agamben hakee dispositiivi-ter- min etymologisia juuria. Niitä löy- tyykin hänen tulkintansa mukaan sekä nuorelta Hegeliltä (edellä vii- tattu positivité-termi) että vanhoil- ta kirkkoisiltä (dispositiivin taus- talla mahdollisesti luuraava disposi- tio). Agambenia kiinnostaa kovas- ti dispositiivin arkaaiset teologiset sävyt ja saamme ilmeisesti lähiai- koina luettavaksi laajemman esi- tyksen keskiaikaisesta teologisesta ajattelusta ja sen merkityksestä ny- kyajan ihmisen arkielämälle.5
Kolmas Agambenin löytämä
”juuri” Foucault’n dispositiiville
4 Dispositiivi ilmaantuu Foucault’n 1973–1974 pitämään luentosar- jaan psykiatrisesta vallasta hänen alkaessaan suunnitella jatkoa väitöskirjalleen. Michel Foucault:
Psychiatric Power. Lectures at the Col- lège de France 1973–74. Houndmills:
Palgrave 2006.
5 Agambenin saksalainen kustan- tajan ennakoi teoksen Das Reich und die Herrlichkeit ilmestyvän tammiku- ussa 2009.
76 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 7 / 2 0 0 8
on saksalaisen filosofin Heidegge- rin termi Gestell, joka on hiljattain käännetty suomeksi sanalla pui- te.6 Ehdotus Foucault’n ja Heideg- gerin terminologisesta yhteydestä ei ole uusi ajatus, sillä saman väit- teen on aikaisemmin luonnostellut maantieteilijä Stuart Elden.7 Vie- lä Foucault’n eläessä ilmestynees- sä Hubert L. Dreyfusin ja Paul Ra- binowin teoksessa Michel Foucault:
Beyond Structuralism and Herme- neutics (1982) tämä yhteys kuiten- kin jo kiistettiin. Heideggerin Ge- stell, jokapäiväisen elämän tekni- syys (tai teknologiavaltaisuus), on kehys, eräänlainen valaistus, joka antaa erilaisille diskursseille (tai- de, tiede tai uskonto) niiden mer- kityksen. Ajatus on siis sukua Witt- gensteinin ”kielipelille”, jonka mu- kaan sanojen merkitys muotou- tuu niiden käytössä. Foucault itse tyrmäsi Heidegger-tyyppisen de- terminismin ja oletti diskursseil- le tietyn autonomisuuden disposi- tiivin kokonaisuudessa. Lisäksi on huomattava, että Heideggerin Ges- tell kattaa vain osan (ei-diskursii- visen puolen) Foucault’n käsittees- tä dispositiivi. Äskeisessä esseeko- koelmassa Foucault and Heidegger:
Critical Encounters (2003) ei dispo- sitiivin käsitettä tuoda edes esille, eikä mainita Eldenin ja Agambenin mahdollisena pitämää yhteyttä tut- kittujen ajattelijoiden soveltamien termien välillä.8
6 Martin Heidegger: Tekniikka ja käänne. Suom. Vesa Jaaksi. Tampere:
niin & näin 2007.
7 Stuart Elden: Mapping the Present: Heidegger, Foucault and the Project of a Spatial History, London &
New York: Continuum 2001, 78–79, 110–111.
8 Alan Milchman & Alan Rosen- berg (ed.): Foucault and Heidegger:
Critical Encounters, University of Min- neapolis Press 2003.
Omaksuessaan ”heideggerilai- sen” dispositiivi-tulkinnan Agam- ben hylkää Foucault’n dispositii- vin heterogeenisen luonteen ja al- kaa tulkita sitä Gestell-käsitteen mukaisesti ”koneistona”, ihmisen hallinnan ja alistamisen teknolo- giana. Samalla Foucault’n lansee- raaman käsitteen heterogeeninen luonne haihtuu. Agamben tarjoaa- kin lukijoilleen Foucault’n ajatte- luna sellaisia dispositiiveja, kuten vankila, hullujenhuone, koulu, pan- optikon ja tehdas. Vauhtiin päästy- ään hän ehdottaa, nyt kuitenkin jo omissa nimissään, luettelon täyden- nykseksi uusia dispositiivejä. Näitä ovat maatalous, merenkulku, kirjal- lisuus, kieli, savuke ja matkapuhelin.
Tässä vaiheessa Agamben onkin on- nistunut trivialisoimaan Foucault’n lähestymistavan lehtikolumnin ta- solle. Näin tapahtuu eteenkin jak- sossa, jossa hän pohtii matkapuheli- men yhteiskunnallisia vaikutuksia.9 Vastaavassa tilanteessa, kerrates- saan eräässä luennossaan Heidegge- rin teknologiakritiikkiä, Foucault it- se totesi: ”Kääntäkäämme kysymys toisin päin”.10
Agambenin esseessä dispositii- vin käsitteestä on siis suuria puut- teita. Jotkut niistä ehkä haihtuvat käsitteen päästessä laveamman sel- vittelyn kohteeksi. Agamben nos-
9 En ole ensimmäinen, joka pitää Agambenin ajattelun “heideggeri- laisuutta” ongelmallisena. Antonio Negri esitti hiljattain eräässä haastat- telussa, että ystävänsä Agamben kor- vasi puuttuvaa poliittista kokemusta
”radikaalilla heideggerilaisuudella”.
Cesare Cesarino & Antonio Negri: It’s a Powerful Life: A Conversation on Contemporary Philosophy. Cultural Critique nr. 57, Spring 2004, 171.
10 Luento Darthmouth Collegessa 1980 on julkaistu teoksessa Michel Foucault: The Politics of Truth, ed.
Sylvère Lotringer & Lysa Hochroth, Los Angeles: Semiotext(e) 1997, 178.
taa kuitenkin kiinnostavasti esil- le Foucault’n termien dispositiivin ja positiviteetin analogisen käytön ja positiviteetin soveltamisen hä- nen 1960-luvun tieteenhistorialli- sissa töissään. Tiedon arkeologiasta löytyykin positiviteetin historialli- suudesta lähes sanasta sanaan sa- ma kuvaus kuin Agambenin sitee- raamasta vuonna 1977 julkaistusta Foucault’n haastattelusta. Kyseises- sä kohdassa Foucault puhuu ”dis- kurssien todellisista kehkeytymis- säännöistä” ja ehdottaa, että posi- tiviteetin ”täytyy kyetä ottamaan huomioon, että tietyllä hetkellä dis- kurssi voi ottaa tietyn muodollisen rakenteen käyttöönsä tai päinvas- toin sulkea sen pois, unohtaa sen tai ymmärtää sen väärin”.11 Agamben ehdottaa, että Foucault olisi voi- nut omaksua positiviteetti-termin 1940-luvun lopulla julkaistusta fi- losofisesta kirjallisuudesta, jossa selvitettiin Hegelin erottelua ”luon- nollisen” ja ”historiallisen” uskon- non välillä. Luonnollinen uskonto oli suoraa kommunikaatiota inhi- millisen järjen ja jumaluuden välil- lä, historiallinen puolestaan tapah- tui kirkon piirissä ja toimesta ja si- sälsi uskonoppien lisäksi myös rii- tit, instituutiot, virkahierarkiat ja rakennukset. Se oli siten disposi- tiivin tapaan historiallisesti muo- toutunut diskurssien ja käytäntö- jen kokonaisuus, jolla oli oma pa- kottava, historiaan ja traditioihin nojaava voimansa.
Foucault’n opiskelijoilleen anta- ma haastattelu, jota Agamben sitee- raa esseen alussa, päättyy katastro- faalisesti. Yksi Foucault’n haastat- telijoista, psykoanalyytikko Jac- ques Lacanin vävy Jacques-Alain 11 Foucault: Tiedon arkeologia, 169.
T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 7 / 2 0 0 8 77 Miller, ei suostu lainkaan käsittä-
mään Foucault’n dispositiivin kä- sitettä. Hän ei voi hyväksyä ajatus- ta, että kielen avulla voitaisiin vii- tata johonkin kielen ulkopuolella olevaan. Jos jollekin ilmiölle voi- daan antaa merkitys niin voimme tarkastella vain tuota merkitystä, hän väittää. Siksi kaikki ”ei-diskur- siivinen” on hänelle määritelmän mukaan ”diskursiivista”.12 Foucault ei halunnut väitellä Millerin kans- sa ja antoi tämän säilyttää mielipi- teensä (”if you will”) voidakseen jatkaa keskustelua muiden haas- tattelijoidensa kanssa.13
Agamben lähestyy esseessään Jacques-Alain Milleriin nähden toista äärimmäisyyttä. Hänelle dis- positiivi on loppujen lopuksi pelk- kä koneisto, tekniikkaa, joka mo- dernin kapitalismin oloissa orjuut- taa ihmistä, ihmisen tarpeiden yk- sipuolista alistamista pääoman arvonmuodostusprosessille.14 Näin Agambenin heideggerilainen dis- positiivin tulkinta lähenee sellaista käytännöllisen käänteen (the prac- tice turn15) tulkintaa, joka pyrkii korvaamaan aiemman diskurssien ylikorostuksen painottamalla kai- ken käytännöllisyyttä.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston sosiaalihistorian professori.
12 Tästä näkökulmasta käsite diskursiivinen on tarpeeton ja supis- tuu vain synonyymiksi kielelliselle.
Foucault’lle käsitteet kieli ja diskurssi olivat kuitenkin eri asioita.
13 Foucault 1980, 197–198.
14 Agamben avaa tätä puolta ajat- telustaan enemmän kokoelmansa Profanations esseissä, etenkin teks- tissä ”In Praise of Prafanation” (New York: Zone Books 2007, 73–92).
15 Kömpelö ilmaus tulee aihepiirin klassikkoteoksesta Theodore R.
Schatzki et al (ed.): The Practice Turn in Contemporary Theory. London &
New York: Routledge 2001.
Valokuvia intiaaneista – suomeksi
Markku Henriksson Don Gulbrandsen: Pohjois- Amerikan intiaanit. Edward S. Curtisin ainutlaatuinen kuvakokoelma. Suomentanut Ari Ahola. Gummerus 2008.
Mielikuviimme Pohjois-Amerikan intiaaneista ovat vaikuttaneet eni- ten Hollywoodin elokuvat, Län- nen sarjakuvat ja Edward S. Cur- tisin valokuvat. Elo- ja sarjakuvat- kin ovat käyttäneet Curtisin kuvia malleinaan. Curtis itsekin teki elo- kuvan luoteisrannikon intiaaneista ja toimi muun muassa ohjaaja Cecil B. DeMillen kameramiehenä.
Nyt Gummerus on julkaissut suomenkielisen laitoksen joukos- ta Curtisin valokuvia. Loistavaa!
Kuvat ovat upeita, Curtis oli erit- täin taitava valokuvaaja. Toivoa sopii suomenkielisten lukijoiden kiinnostuvan katselemaan tätä kir- jaa. Ehkä he sitä kautta kiinnostu- vat myös enemmän Pohjois-Ame- rikan alkuperäiskansoista. Vaarana tosin on, että Curtisin kuvat vain ruokkivat romanttisia ja harhaisia- kin käsityksiä Yhdysvaltain intiaa- neista.
Curtis valokuvaajana
Gulbrandsenin kirja alkaa lyhy- ellä ja melko tavanomaisella ker- tomuksella Edward Sheriff Curti- sin (1868–1952) elämästä. Tämän enempää Curtisin elämästä tavalli- sen lukijan tuskin tarvitsee tietää- kään, kuvat ovat pääasia. Olisin kai- vannut hieman kriittisempää otet- ta Gulbrandsenin tekstiin. Esimer- kiksi se, että Curtis lavasti kuviaan, jää vain ohimeneväksi heitoksi ker-
rottaessa Curtisin koettelemuksis- ta niin finanssi- kuin avioliittorin- tamalla.
Valokuvaajan uransa Curtis aloit ti muotokuvaajana 1880-lu- vulla ja pääosa hänen intiaaniku- vistaankin on muotokuvia. Curtis oli aikanaan hyvin tunnettu ja suo- sittukin valokuvaaja, joka sai mai- netta myös intiaanien perinteen tallentajana. Ensimmäisen maail- mansodan jälkeen, ja viimeistään suuren lamakauden aikana, hän jäi kuitenkin vähitellen unhoon.
Hänen kuollessaan juuri kukaan ei muistanut hänen intiaanikuvi- aan. Ne löydettiin uudestaan vasta 1980-luvulla, jonka jälkeen Curtisin kuvista on julkaistu monenlaisia ko- koelmia ja käytetty kuvituksena in- tiaaneista kertovissa kirjoissa.
Curtis osasi sommitella kuviin- sa sekä valot että varjot. Kun monet muut valokuvaajat siirtyivät teknii- kan kehittymisen myötä pienem- piin rullafilmikameroihin, Curtis pysyi uskollisena työläiden ja pai- navien lasilevyjen tekniikalle.
Vaikka Curtis totesi intiaani- en elävän kurjissa oloissa, hän ei kuitenkaan kuvannut heitä köyhi- nä rääsyläisinä. Curtisin näkökul- ma oli aivan toinen kuin esimer- kiksi tanskalaissyntyisen aikalai- sensa Jacob Riisin, joka sosiaalisen omantunnon vaivaamana kuvasi New Yorkin köyhiä katupoikia tai Alfred Stieglitzin, joka oman vau- rautensa vakuuttamana tarkasteli köyhiä taiteellisena kohteena.
Curtisin intiaanit ovat uljai- ta jäänteitä menneestä maailmas- ta. Curtisilla oli kiire kuvaamaan heitä niin kauan kun heitä vielä oli. Viimeisinä vuosinaan hän va- littikin, että intiaanien maailma oli jo kadonnut. Niinpä hän retusoi- kin kuvistaan pois valkoisen mie-
