G I D E O N R Ä N T I L Ä :
R I S T I Ä I S E T
M onesti sai kuu-veitikka pilvenraosta tai pilvet
töm ältä pakkastaivaalta seurata yksinäisen sarka- pukuisen nuoren m iehen kulkua vuoden 1851 ke
vättalvella kirkonkylän P äkäriltä Manniskylälle.
Täm ä nuorukainen oli P äkärin Eevalti, ja m atkan päätepisteenä Kivi-Heikin Leena-tyttären kamari.
Joskus mies teki taivaltaan hiihtäen ja joskus hevo- sellakin ajaen. Nuori lem pi kukki silloin niinkuin nytkin vuodenaikaan katsom atta.
M atkoillaan Eevalti sai kuunnella huuhkainten mahtavia vuorohuutoja K onkavuorelta ja Ilovuorel- ta. N äitä huutoja säestivät usein vielä sarvipöllön ääntelyt.
M utta retkillä saattaa joskus tulla eteen muttia- kin. Ja eräänä täydenkuun iltana sellainen Eevaltin eteen tulikin. K uu teki juuri nousuaan, heikko pak- kassumu verhosi P itkänsuon kitukasvuiset männyn- käkkyrät utuverhoonsa. Ilm a oli täysin aavemainen.
Vaeltaja kuuli suon laidasta Valkeisharjun puolelta karmivaa suden ulvontaa. V ilun väreet kulkivat sarkatakin alla. Ikihongat loivat p itkät varjonsa harjulle yli tien. V arjojen välistä sum un seasta kii
luivat useat silmäparit. M atkalaisen teki mieli kään- työ pakoon, m utta hän vaistosi, että nelijalkainen yllättäjä on toki häntä nopeampi. O nneksi ei tällä kerralla ollut hevonen m ukana, vaan mies liikkui suksilla. Rotevatekoisena, olihan hänellä m ittaa kol
me ja vyötäröä kaksi kyynärää, hän luotti itseensä ja tempaisi sukset irti jaloistaan —• tikkatöppösis- tä ja ryhtyi vastahyökkäykseen. Ratkaisu tien her
ruudesta alkoi. Irvistäen ja m uristen sudet pysäh
tyivät ihm ettelem ään suksen viuhinaa ilmassa edes
sään. Vastahakoisesti susilauma perääntyi. Oma nahka oli kallis sudellekin. M älystimestä poikki rä
sähtänyt suksi jäi taistelutantereelle kertom aan ko
vasta kam ppailusta m iehen ja susilauman välillä.
Vähän m atkan päässä pyrähti lentoon parvi lumeen painautuneita metsäkanoja. L unta pöllyttäen ne kiisivät Jaakonsuolle jatkam aan häiriintynyttä yöle- poaan. K uultuaan tapahtum at metsätiellä Leena ly
hensi ja harvensi vastaantulom atkojaan pimeän ai
kana.
Häm een rintam ailta asti kiertelevä kyläkraatari Fabritius H am m arström soitti m onet häät useissa eri pitäjissä. H än oli kuulu viuluniekka, jota sanot
tiin yleisesti ”V apiksi” . H än oli ylpeä paitsi soitto
taidostaan myös hyvästä viulustaan, jonka hän oli saanut H äm een rusthollarilta ollessaan soittamassa
täm än tyttären häitä. R usthollari oli kuulu avokäti- syydestään, ja varsinkin silloin kun hän oli "n au tti
nut m uutakin kuin suurta arvonantoa” . Vapi oli pidetty soittaja häissä senkin vuoksi, ettei hän se
kaantunut viinaan soiton aikana. Silti hän ei ollut, jos niikseen tuli, vesipojan veljenpoika — ainakaan kokonaan. M utta viulu niissä kemuissa, joissa lasia kallisteltiin, sai häneltä olla rauhassa.
K un palaamme ajassa yli sata vuotta taaksepäin, niin voimme todeta, että hääsoittajakin oli varat
tava riittävän ajoissa, sillä kulkuyhteydet olivat kehnot ja postinkulku maaseudulla lähes olemeton.
N iinpä kraatari olikin tilattu jo kevättalvella teke
m ään hääpukua toukokuuksi. V aatteiden valmis
tuksen jälkeen kuuluikin häiden soittam inen hänen tehtäviinsä.
Kevään suuri ja voimallinen valta, jos kohta su
loisen hellä, on o tta n u t runsaslum isen talven käsit
telyynsä. A uringon pehm ittäm ään, tuulen ja läm
pöisen vesisateen painam aan lum een ovat ilmesty
neet ensimmäiset pälvet. Jo huhtik u u n puolessa vä
lissä lam paat ja vuohet päästetään tunkiolle kalua
maan hakovarsien kuoria ja nauttim aan raittiista kevätilmasta. Ennen kevätrospuutetta (kelirikkoa) on viim eisetkin lantapatterit tehty pellolle ja aita- tarpeet ajettu hankikantojen aikana korjattavien ja uusien aitasuunnitelm ien läheisyyteen. Nykyajan ihm inen ei voi käsittää, m iten suureksi avuksi han
kikanto oli aitojen tekijälle. H aapa, joka oli paras raaka-aine, kaadettiin kovalle hangelle, jossa se pa
rin miehen voimin halkaistiin ja p ätkittiin sopivan m ittaisiksi palasiksi. Kirveen kiveen osumista ei tarvinnut pelätä. Siihen aikaan tunnettiin sanonta:
haapainen aidas, katainen seiväs, näreinen vihtas, niistä tehty aita kestää miehen iän.
Keväällä oli maaseudulla om at touhunsa. Vaarit ahkeroivat kalanpyydysten parissa ja naiset koetti
vat saada pellavan kehruut kevääseen loppumaan.
Sanottiin: joka ei saa töitään kevääseen valmiiksi, västäräkki lentää ja istuu hänen värttinänsä latvaan j a --- . Raikas tervanhaju kuului venevalka
miin, joissa m iehet korjailivat veneitään, jotta ne olisivat kunnossa kun vedet välkehtivät vapaina jään kahleista. Reet ja kärrytkään eivät jääneet il
man tervan suojaavaa pintaa, sillä keväinen kui
vaava ilma ja valo antavat puulle parhaan ja kestä- vimm än pinnan tervan kanssa. Kaikille riitti omaa askarteluaan, ja k iirettä ei ollut. Puusepät keittivät
30
liimaansa turkki- ja vällynahkojen tilkuista, joita nahkurit olivat tallettaneet heitä varten. Kevätsää oli sopivan viileätä liim ankin kuivattam iseen hyy
telöstä.
N äinä vuosina oli kotiviinan poltto määräajoin luvallista. Keväisin vallesmanni ajoi talosta toiseen tarkastaen viinapannujen sinetit ja pannut sekä an
taen luvan viinan keittoon viikon ajaksi. R ankit oli tehty valmiiksi odottam aan keittoaikaa, jota puu
haa tehtiin yötä päivää koko lupa-ajan. M iesten töi
hin kuului keväisin myös lihan savustus. Syysteu
rastuksen aikaan oli v arattu lavat ja reidet tätä var
ten suolaan. M aalaistalojen siat olivat siihen aikaan poikkeuksetta ylivuotisia köriläitä.
M utta osattiin silloinkin, vanhaan hyvään aikaan,
irrottautua työstä, rentoutua ja lähteä luonnon hel
maan, metsonsoitimeen. Ei saaliin himossa, vaan seuraamaan soidinta ja virkistym ään: Ilta häm är
tyy, tuli palaa verkkaan tervaskannosta tehdyssä nuotiossa. M iespari loikoo havujen päällä tarinoi
den tai kessupiippua poltellen, kevään ääniä seura
ten, jotka äänet kuitenkin vaikenevat keskiyön saa
puessa. K uukin oivaltaa kevään lämpimyyden eikä nouse kalpeana taivaan laen yli, vaan kulkee verk
kaan suurena ja punaisena harsopilvessä eteläisen taivaan poikki. M iehet ovat olleet kotvan vaiti. Sa
vu nousee puiden latvoihin pujotellen oksien lom it
se. N uotio korjaa itseään: tervaskekäle vierii kasan päältä alemmaksi kipunoita ympärilleen singoten.
—• M ikko, (k u lu u pitkä aika ennenkuin tulee
31
jatkoa) uskotko sinä kum m ituksiin? M uistui mie
leeni, kun näin tuon kekäleen vierivän sähisten alas, se Kaapon juttu. Jaa, sinuahan ei silloin vielä ollutkaan näillä mailla. E t ole tainnut kuullakaan koko asiasta m itään. Se sai alkunsa siitä, kun Kaa- po varasti M äntylän Samuelin raudoista ketun. Myi sitten nahan kiertäville Vienan-karjalaisille, jotka m yivät laukuistaan kankaita ja ostivat turkisnah
koja m aakunnasta. V aikka pyry oli aukealla koko
naan peittänyt jäljet, metsässä Samuel näki, että vieras oli käynyt hänen pyydyksillään. K etun mene
tys kaiveli niin paljon Samuelin ajatuksia, että hän lähti tietäjän luo kyselemään varastajaa. Tietäjä kuunteli Samuelin selitystä katse takan hiillokseen suunnattuna. "Parem pi onkin, e tte t tiedä kuka ke
tu n vei” , sanoi tietäjä kyselijän m ainintaan, ettei hänellä ole tiedossa edes epäilyksenalaista. Sanatto
mana tietäjä lähti ulos ja sisään palatessaan hänellä oli m usta, puoliksi palanut tuohivirsu, jossa oli jo
takin, jota Samuel ei saanut selville. Tietäjä pudotti m uutam an karhunham paan virsuun ja samalla su
p atti jotakin. N äkijä jä tti toistam iseen hämärän p irttinsä ja poistui ulos. Palatessaan hänellä oli ha
ravan lapa, jossa oli jokunen pihlaisen piikin tynkä, joista tietäjä o tti yhden ja heitti tulisille hiilille.
H ehkuvan piikin taikoja o tti päreellä hiillokselta, oli pudottam aisillaan senkin virsuun ja hoki raudan vihoja. Piikki h eitettiin takaisin hiillokselle. Uunin loukosta tietäjä o tti kauhan, jollaisella eräm iehet ovat valaneet aseisiinsa kuulia ja sen toisessa päässä olevalla poltin-oralla haravan lapaan polttaneet lie
kot ( kartiom aiset) reijät. Kauhalla pihlainen hiilty
nyt piikki pud o tettiin virsuun. V irsusta alkoi nous
ta savua, ivallinen hymy nousi tietäjän kasvoille.
”O dota, roudan sulaessa täm ä asia selviää, m utta ymmärrä sinäkin sitä, joka hädässä tulee sovintoa tarjoam aan” , sanoi ukko kyselijälle. Näiden tapah
tum ien jälkeen Kaapo oli tu llu t soitimelle. Puoliyön h etket olivat lähestyneet, nuotion loim u oli kerän
nyt yöpöllöjä hänen ympärilleen. Tulen loim u läm
m itti m ukavasti ja raikas pihkantuoksu raukaisi ha
vujen päällä loikoilevaa erämiestä. H än taisi tor- kahtaakin.
V inttikaivon raakapuun kitinää m uistuttava ääni kuului puusta nuotion yläpuolelta. P uusta tulee vettä äm pärikaupalla, vain jokunen hiili enää kiiluu poron seassa. Korpi tum m uu äkkiä yöksi, fosforin keltainen valo lähestyy Kaapoa ja rupeaa äkkiä kiertäm ään puu ta hänen lähellään. Kaapo erottaa nyt vasta mikä se on. Sehän on ketun luuranko, jonka jokaisen nikam an välistä kipunoi säkeniä.
Ham paissa sillä on tulinen kekäle. Täyden ympyrän tehtyään se pysähtyy, m uuttaa sitten suunnan no
peasti kohden Kaapoa ja lähestyy häntä pitk in loik
kauksin. Silloin Kaapo saa jalat alleen painaen suo
rinta polkua mökilleen. Vielä samana päivänä Kaa
po käy Samulin luona sopimassa rötöksensä. Koko
naan nuotio ei ollut sam m unut Kaapon lähtiessä, sillä jälestä päin löydettiin nuotion paikalta puolit
tain palanut pyssy ja eväskontin nahkaisen viileke- rem m in pätkä. N äin kertoili E enokki M ikolle hä
myisellä eränuotiolla.
E nnen aamun sarastusta oli taivas vetäytynyt p il
veen, tuuli tuhahteli lakkapetäjien latvoissa. Se
oC uringon
i a ö k i e d ö a
Valo k. Sakari A ittoniem i
32
czAlkutalven h äm äryyttä
Valok. Sakari A itto n iem i
enteili sateen tuloa. M iehet lähtivät kotiin, sillä tuulisella säällä ei metso soi.
Hääpäiväksi oli m äärätty 21 päivä toukokuuta.
Talon tytär kun oli, laitettiin kom eat kekkerit.
Naisväelle riitti paljon puuhaa, vaikka etelän her
k u t sekä veitset ja haarukat pöydästä puuttuivat- kin. Ne kyllä korvasi kaloriapitoiset talonpoikais- ruuat. O hraryynitkään eivät tulleet tehdyksi käden- käänteessä. Ne täytyi survoa ohrista huhmarissa, jossa kuoret irtosivat. N äitä täytyi vähän väliä pois
taa seulomalla (välpällä). Ryynejä ei tehty kuiten
kaan kuin suurjuhliin. Lihaa oli pöydässä m onen
laista ja runsaasti, puukourussa p aistettu oli herk
kua, josta nykyajan ihm inen ei ole k u ullut edes p u huttavankaan. O hranrieska ja varituinen peruna- lim ppu olivat leivänpuolta edustamassa. Lisäksi tar
jottiin nauris- ja perunalaatikkoa. L anttu oli vielä tuntem aton. Sahti oli välttäm ätön. Puulusikat, pah- kakupit sekä jokunen saviastia, siinä senaikainen pöytäkalusto. M utta näittenkin parissa tuli jokai
nen hyvin ravituksi.
Savutupa siivottiin kyläkunnan naisväen toimes
ta yhteisvoim in ja perusteellisesti hakosutien kans
sa pesten. Tuvasta tuli tanssisali. Perm anto ei tosin ollut paras mahdollinen tanssilattiaksi, m utta eivät
hän silloiset naisten kengänkorotkaan m ahtuneet isoihinkaan rakoihin.
Polm e kuulutusta peräkkäisinä pyhinä kirkossa ja sitten oli m orsiusparilla lupa astua vihille, jos muilla seurakuntalaisilla ei ollut tänä aikana vas- taanpanem isen aihetta.
H ääpäivä vaikeni. Keurusselkä oli m uutam a päi
vä sitten vapau tu n u t jään kahleista, joten Pöyhölän kappalainen, H ällfors, voitiin veneellä noutaa Hir- venlahteen ja siitä edelleen karjapolkuja pitkin Manniskylälle.
V ihkim inen ja hääjuhlat alkoivat iltapäivällä.
H ääateria vei paljon aikaa, eikä kylmiä ruokia kor
jattu koko yönä pois, joten varsinkin m iehet voivat ryyppyjensä välillä käydä haukkaamassa "suolaista”
palaa.
Vaikka auringon kehrä vielä näkyi läntisellä tai
vaanrannalla, oli tunnelm allinen häm ärä saapunut savupirttiin, jossa Vapi loihti häävalssin soimaan viulustaan. M onet ilot ja surut olivat täm änkin sa
vupirtin nokiset hirret nähneet. K ertom ani häät oli
vat viim eiset siinä pirtissä, sillä seuraavana vuotena se sai purkutuom ion.
Hääyö on valkenemassa uudeksi päiväksi. A urin
gon ensi säteet suutelevat keväät keijukaisia, jotka kylpevät aamun purppuraisessa harsopilvessä. M il
joonat kastepisarat kilpailevat loistossaan kevään hennoissa ruohon latvoissa. Kaukainen kuikan huu
to kuuluu järveltä ja kottarainen on pesäntekopuu- hissa. Koko luonto elää kevättä.
Hääväki kiittelee morsiusparia ja poistuu sitten kotiin vähitellen. P appi nousee hevosen selkään, hiem an nikottaen hänkin, toivottaa talolle onnea ja menestystä. Pieni kengätön hevonen kantaa oppi
n u tta miestä maataipaleen poikki H irvenlahden rantaa kohti (siellä ei ollut silloin vielä taloa). Ke
väinen metsä on tulvillaan lintujen laulua. Kostea polku litisee hevosen kavioiden alla. M atka jatkuu vähin puhein.
Niinim äensuon laskuoja on kerännyt karjapolul- le, jota puunjuuret kynnystävät, valtavan vesilam
mikon. Polskuttaen hevonen jatkaa matkaansa lä
täkössä, jossa sen kengätön kavio livee. Pappi p u dota roiskahtaa keskelle rapakkoa, jossa ei ole vettä uintiin riittävästi, m utta tarpeeksi aamukylpyyn.
Saattamassa ollut renki, M atti, auttaa papin kivelle odottelem aan rengin hakiessa reen m atkan jatkam i
seen.
Täm än tapauksen vuoksi rapakkoa, jonka pappi näin risti, on sanottu siitä lähtien Papinrapakoksi.
Renki toi maamiehen yleisreen, laatikkoreen, jolla pappi pääsi rantaan ja souti siitä edelleen Pöyhö- lään takaisin. N äin oli pidetty samalla kertaa sekä häät että ristiäiset.
