Karjala – maa jota ei ollut? näkymä

74

nistit Nokian tehdasyhdyskunnas- sa” Keijo Rantanen käsittelee ti- lannetta Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) tultua laillisek- si syyskuussa 1944 ja kommunis- tien julkista mukaantuloa ammat- tiyhdistysliikkeiden toimintaan.

Ammattiosastojen sisällä sosiaali- demokraatit ja kommunistit kävi- vät kiivasta valtataistelua, myös si- säpolitiikassa riideltiin rajusti ja ta- lous oli epävakaa. Silti rauhanteon jälkeinen tilanne Nokialla näyttää pysyneen suhteellisen vakaana ja tyydyttävänä.

Uuttera työ ja itsekuri nähtiin yleisesti keinoina, joilla sekä yhteis- kunta että yksilöt pääsisivät vähitel- len siirtymään normaaliin rauhan aikaan, kohti parempaa. Ponniste- lu omalla tilalla tai oman kodin ra- kentamiseksi ohjasi erityisesti rin- tamalta palanneiden miesten toi- mintatarmoa yhteiskunnan kan- nalta rakentavaan ja turvalliseen suuntaan, toteaa Jenni Kirves ar- tikkelissaan ”Elämä omiin käsiin.

Traumoista selviytymiseen”. Sodan jälkeen panostettiin tulevaisuuteen.

Kova työ hyödyttäisi aikanaan lap- sia, jotka saisivat myös taloudelli- sesti turvallisemman elämän. Sota oli vienyt monelta mieheltä paitsi nuoruuden ja ehkä myös terveyden, myös mahdollisuuden kouluttau- tua. Monet miehet helpottivat trau- mojaan alkoholilla, mutta työ ja perhe tarjosivat kiinnekohtaa elä- mään ja uskoa tulevaisuuteen.

Kirjan viimeinen artikkeli on Ville Kivimäen ”Uusi Suomi. Sota- sukupolvi ja sodanjälkeinen aika”.

Artikkelissa Kivimäki summaa yh- teen kirjan muita artikkeleja ja ve- tää linjaa kohti nykyisyyttä. Hän to- teaa, että suhde käytyyn sotaan on muuttunut. Moskovan välirauhaa tehtäes sä Suomi oli hävinnyt sodan,

mutta vuonna 1956 lanseerattiin kä- site ”torjuntavoitto” ja esimerkiksi 1990-luvulla ja vuonna 2009 toteu- tetuissa kyselyissä lähes kaikki vas- taajat olivat sitä mieltä, että Suomi oli voittanut talvi- ja jatkosodan. Kivi- mäki tiivistää näkemyksensä sodan- jälkeisestä kehityksestä: ”väkivallan, rauhattomuuden, turvattomuuden ja ehdottomien olosuhteiden suku- polvi loi yhteiskuntaa, jonka keskei- nen tehtävä oli näiden kaikkien teki- jöiden lievittäminen.”

Rauhaton rauha -teoksessa pyri- tään näkemään tilanne aikalaisten silmin nykypäivän tulkintojen si- jaan ja jälkiviisautta välttäen. Mo- ni asia näyttää erilaiselta aikalais- asiakirjojen valossa tarkasteltuna, kun ei vielä tiedetty, mitä oli tulos- sa. Ansiokasta teoksessa on myös moninaisuuden huomioonottami- nen. Jos yhdelle rauha merkitsi pe- lon loppumista, toiselle se vahvis- ti kodin ja kotiseudun menettämi- sen. Kaikille sota ei tuottanut sa- manlaisia traumoja ja menetyksiä, eikä rauhan solmiminen merkinnyt kaikille samaa.

Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja tietokirjailija.

Karjala – maa jota ei ollut?

Olli Kleemola Rainer Knapas: Karjalan kunnailla. Matkoja kulttuuriin ja historiaan. Schildts ja Söderströms 2015.

Karjala kuuluu epäilemättä nii- hin paikkoihin, joita suomalainen, aluei siin keskittyvä historiankirjoi- tus on käsitellyt poikkeuksellisen paljon. Samaan hengenvetoon voi-

daan todeta, että Karjalaa käsittele- vä historiankirjoitus on ainakin toi- sen maailmansodan loppuun asti ollut varsin voimakkaasti politisoi- tunutta. Karjala on esitelty milloin suomalaisen kulttuurin kehtona, milloin puolestaan läntisen sivis- tyksen viimeisenä vartiona ”inhaa itää” vastaan. Edes Karjalan luovu- tetun osan joutuminen Neuvosto- liiton haltuun toisen maailmanso- dan lopputuloksena ei varsinaises- ti katkaissut Karjalaa käsittelevien historiateosten virtaa. Nyt politi- soituneesta historiankirjoitukses- ta huolehti Neuvostoliitto suoma- laisten keskittyessä lähinnä kaihoa- maan mennyttä onnen aikaa.

Kun tiedetään Karjalaan kes- kittyvän historiankirjoituksen laa- juus, voidaan hyvällä syyllä kysyä, voiko Karjalasta oikeastaan kir- joittaa enää mitään uutta. Helsin- kiläinen kulttuurihistorioitsija Rai- ner Knapas on eittämättä onnistu- nut tässä tehtävässä. Uudessa kir- jassaan Karjalan kunnailla Knapas onnistuu osoittamaan lukijalle, mi- ten Karjalaan viittaava ”läntisyys- retoriikka”, jonka itse olisin osan- nut yhdistää lähinnä sotien välisen aikakauden suomalaisen oikeis- ton karelianismikiihkoiluun sekä suomalaiseen sotapropagandaan, juontaakin itse asiassa juurensa jo Ruotsin vallan ajalta. Knapas lähes- tyy kysymystä Karjalan suomalai- suudesta tai venäläisyydestä muun muassa alueen paikannimistöä tut- kimalla. Hän osoittaa taitavasti ja kiihkottomasti, miten niin histo- riaa kuin maantietoakin voidaan käyttää apuna luotaessa jollekin alueelle kulloiseenkin poliittiseen linjaan sopivaa identiteettiä.

Tarkastelemalla Karjalan his- torian eri osa-alueita ja ”aikaker- rostumia” Knapas kykenee tyylik-

T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 6

75

historiankirjoituksen sokeat pis- teet samalla, kun hän tarjoaa lu- kijalle luettavaksi eräänlaisen Kar- jalan historian ”suuren kaaren” ai- na alueen ”löytämisestä” toisen maail mansodan jälkeiseen aikaan asti. Knapaksen teoksen antama kuva Karjalan historiasta on on- nistuneen moniääninen. Karjalan kunnailla -teos voisikin soveltua luettavaksi historioitsijoille, jot- ka pohtivat, miten irrottautua pel- kästään kansallisen näkökulman omaavasta, perinteisestä historian- tutkimuksen traditiosta.

Knapaksen teoksesta näkyy tut- kijan aito innostus ja kiinnostus ai- heeseensa. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että sanottavaa on paljon. Teos olisikin hyötynyt mää- rätietoisemmasta toimitustyöstä.

Hiukan puolenvälin jälkeen luki- jaa siihen saakka tiukasti ottees- saan pitänyt, jopa historiallis-filo- sofiseksi luonnehdittavissa oleva kirjoitustapa vaihtuu yllättäen hy- vin perinteiseen sotahistorialliseen kronikointiotteeseen, jonka kes- keyttävät muun muassa linnoitus- tekniset selvitykset ja tarkennuk- set. Teoksen loppupuoli antaakin selvästi alkuosaa strukturoimatto- mamman vaikutelman.

Vaikka nykyään Suomessa jul- kaistaan satoja historiakirjoja vuo- sittain, teokset tarjoavat harvoin enemmän kuin lupaavat. Knapa- sin kirja onnistuu tässä, koska se tarjoaa tietoa monella tasolla ai- na faktanmurusista uusiin ajatte- lumalleihin. Olisikin ollut toivot- tavaa, että kustantaja olisi inves- toinut teokseen hieman enemmän kustannustoimittajan työtä, jolloin sen runsaudensarvimainen mo- nipuolisuus olisi noussut selvem- min esille. Vähemmän olisi tässä

tapauk sessa voinut olla enemmän.

Kirjoittaja on tietokirjailija ja tohtori- koulutettava Turun yliopistosta.

Eksoottinen ja vieras

Hannu Takala

Leila Koivunen: Eksotisoidut esineet ja avartuva maailma.

Euroopan ulkopuoliset kulttuurit näytteillä Suomessa 1870–1920-luvuilla. SKS 2015 Opiskellessani 1980-luvulla ulko- mailla yhdysvaltalainen opiskelija- toverini totesi kerran, miten häntä kiinnostavat kaikki eksoottiset pai- kat, kuten Suomi. Alkuhätkähdyk- sestä toivuttuani meille kehkeytyi lopulta kiinnostava keskustelu sii- tä, miten eri asiat ja paikat tuntu- vat eri puolilta maailmaa olevista ihmisistä eksoottisilta.

Leila Koivunen on käsitellyt uu- simmassa teoksessaan, miten mää- ritellä eksoottinen ja vieraus sekä kuinka oman maan ulkopuolelta peräisin olevia esineitä on aikanaan esitelty museokokoelmissa. Kirjas- sa on 325 sivua ja yli 1000 lähde- viitettä. Kyseessä on laaja tutkimus.

Koivunen rajaa tutkimuksen- sa ajallisesti 1870-luvulta 1920-lu- vulle. Alkuajankohta on perusteltu, sillä silloin avattiin uusittuna Hel- singin (Keisarillisen Aleksanterin) yliopiston kansatieteellinen mu- seo, jolla oli laajat ulkomaiset ko- koelmat, jotka saatiin yleisön eteen, vaikkakin vain muutamaksi tun- niksi viikossa. Samalla vuosikym- menellä avattiin myös Taideteolli- suusmuseo ja Suomen Lähetysseu-

ran ylläpitämä näyttely.

Tutkimuksen tarkasteluajan- kohta päättyy 1920-luvulle, jolloin vieraita kulttuureja esittelevä näyt- telytoiminta hiipui maassamme eri syistä. Samaan aikaan koko maan museoiden perustamisessa oli aal- lonpohja, joka kesti 1930-luvulle saakka, joten teoksen aikarajausta voi pitää perusteltuna.

Koivunen käy huolellisesti läpi Kansallismuseon varhaisimman kokoelmapoliittisen tilanteen ja kokoelmien karttumisen sekä ensim mäiset näyttelysuunnitel- mat. Jo Turun akatemian aikainen keruutoiminta, joka loi perustan myöhemmälle Helsingin yliopis- ton museolle eli myöhemmälle Kansallismuseolle, tulee teokses- sa esiin. Valitettavasti Turun aka- temian kokoelmat tuhoutuivat Tu- run palossa.

Koivusen siteeraamissa lähteis- sä puhutaan runsaasti siitä, miten museotyöntekijät omilla valinnoil- laan, kuten mitä esineitä otetaan näyttelyyn ja millä tavalla ne esi- tellään, vaikuttavat museokävijöil- le syntyvään käsitykseen esimer- kiksi vieraista kulttuureista. Eri ih- misten ajatukset suunnitelmien ta- kana tulevat teoksessa hyvin esiin.

Samassa yhteydessä Koivunen kä- sittelee näyttelyiden esillepanoon ja ylipäänsä esineiden arvottami- seen liittyviä kysymyksiä ja ajatuk- sia. Tärkeä havainto on, että mu- seokävijät voivat lopulta ymmär- tää näyttelyn eri tavalla, kuin näyt- telyn järjestäjät ovat ajatelleet.

Jokainen näyttelyitä käsikirjoit- tanut ja suunnitellut tietää myös sen, miten näyttelyn esillepano huolelli- sistakin suunnitelmista huolimatta ratkaistaan vasta rakennusvaihees- sa. Tällöin tulee poikkeuksetta esiin näyttelytilaan, esineiden tai vitriini-