Jauhot. Käsikirjoitus vuodelta 1949 · DIGI

JAUHOT

Es-

poilta oli kuin ^{kupan, muita} korkealle kohoavan auringon pais- teessa oli jotakin voimatonta ja vaisua, viluista. Sillä pohjoistuu- lella oli nyt puheenvuoro. Se puhalteli täysin palkein, xensi ^laa- join syliin yli avaran maan, yli rannattomien ^{metsien, jotka} kohosi- vat siintäviksi ^vaaroiksi ja painuivat tummiksi korviksi, ja

välistä

antoivat avaran tilan ^{nevojen ja} jänkien ^laajalle alakuloisuudelle.

Siellä täällä oli veden väitettä, järviksi avartuvaa tahi umpilampie:

tuijottavia silmiä ja jokisuonien tummia ^nauhoja.

Enimmäkseen vetten lähistölle ja kauas pohottavien vaarojen harjalle oli ihminen kynsinyt jälkensä, pienet vielä, metsien avaran

aallokon ja nevojen laveuden rinnalla. Levottomina aaltoilivat vih- reät viljatilkut leveäsyltäisen pohjoisen lentäessä, värisyttävän kolean tuulen, joka oli ^lähtenyt jostakin iäksijäätyneiltä tundril-

ta tai napameren valkealta lakeudelta.

Vilja olikin sinä. kesänä noussut rehevästi ^mullasta, ohranlai- ho ja perunanvarsikko, juuri sen näköisenä, että viljankasvattaja

oli aavistellut pahaa; tämä ei ^{voi olla} hyvän edellä... ^Lupausta, lupausta se vain ^on, eikä antia...

Ja tänä päivänä, tuon kolkon pohjoisen lentäessä hänen ^ylit-

seen, ihrainen ^tiesi, että nyt se on tullut, tuo näillä main ^usein- kin käyvä kesävieras: ^pakkanen, halla. Peltotilkku voi olla pieni,

mutta ^{siitä, puhuttiin} kuitenkin vuodentuloksena. Mfflnta leipäkakka- raa, monta puuropadallista pyyhkäistäisiin jälleen noitamaisesti^.

tuosta käden ulottuvilta olemattomuuteen...

Siksi ihminen nuuski levottomana, huolissaan ja maseana

tuulta

/

liippaillessaan viikaterautaansa purojen varsilla ^{ja nevojen}

laiteil

la, kohotellessaan siellä kuloisia ^ja rahkansekaisia, sammaleisia suovia, köyhää heinää, _karun maan

niukkaa

_antia. Ja päästäkseen _noi-

2

hin melkoisen viheliäisiin rehuihin käsiksi hän oli ^kävellyt ehkä penikuormaisen polun, kivikkoista kangasta ja upottavaa nevaa, lei- päkontti tahi piimäleili hartioilla. Lehmän talvisen ^elannon kokoon- haaliminen ei suinkaan ^ollut mitään riemukasta elonkorjuujuhlaa.,.

Ja nyt puhalsi pohjoinen yli maan, jäältä tuoksahdellen, teh- den liittoja nevojen ja rämeiden roudan kanssa, joka ei suinkaan ol- lut kaukana, jota auringon mahti tuskin lienee pystynyt kaikkina ke-

sinä sulattamaan. Se lensi koko päivän ja illan tullen se tyyntyi ja levitti tyytyväisenä maan pinnalle kaukaa, vielä viluisemmilta mail- ta tuomansa ilman. Auringon punainen pallo vierähti taivaanrannan taakse ja siinä ^samassa jängät ^ja järvet uhoivat kylmää usvaa koko maailman ^täyteen. Yhä ^{kylmeni ja kylmeni} tämä metsäinen ^maailma, kääriytyen usvaan kuin suruharsoon. Pakkasen henki oli taitava ^ja

nopea toimessaan. Jokaisen vihreän ^{korren se} jäädytti jähmeäksi ja värjäsi valkoiseksi. Huurretta, kuuraa, lunta kimalteli kaikkialla vihreyden keskellä.

Lohduttoman talviselta näytti maisema ihmisestä, jonka levotto muus ei antanut nukkua, joka tuli ulos harmaasta majastaan. Kuura ja sumu kuvasteli hänen silmissään jonkin mahtavan vainoojan pahahenki- mäisestä hengityksestä syntyneeltä. Turha oli ^puristella jäätynyttä tähkää.Uskoi sen muutenkin. Muutama öinen taikamainen tunti oli vie- nyt hänen leipänsä, vuoden tulokset...

Hallayö ^- ylen kuulu se oli Suomenmaassa. Eikä tämä ollut mi- kään pikkuhalla, tuollainen jokavuotinen, joka näpistelee kylän lai-

dassa ja suon hengessä asuvan uutisasukasraukan raiviolla. Tämä oli suuri taivaallinen vilu, joka hiipi keskelle vankkaa kylääkin, van-

t

hoille ^vainoille, laskeutui ^järvien lenseille rannoille ^ja kohosi korkeiden vaarojen laelle.

Kuin satujen pahahenki se lyhkäisenä kesäyönä ahmi ihmiskan san leivän.

x

3iⁿä ^aamuna heräsi myöskin Juha Lunki ^{jo sangen} aikaisin ^ja tuli ulos mökistään. Tahi paremminkin se oli jonkinlainen mökin ^ir- vikuva, harmaa ^{ja laho,} pullistuva ja pyörähtävä, yhdellä ainoalla pienellä akkunalla katseleva, särkyneillä, päreillä vahvistetuilla ruutuilla. Päällä ^repalehti tuohta ja malkaa ja parin korttelin pi- tuinen kivinen ^ja savinen ^{savupiippu todisti,} että tultakin siellä pidettiin: kotiliesi lämmitti ihmistä...

Siinä ^{oli kipene} suomalaisen viljelyksen historiaa, Melkoinen määrä aikaa oli kulunut siitä, jolloin nuo lahot seinähirret nosti- vat nokkansa maasta ja kasvoivat ja vahvistuivat pohjolan auringon alla, hitaasti, hitaasti. Sitten ihmisen kirves kaatoi ne maahan ja niistä tehdä rötistettiin nelisnurkkainen asumus, terhakasti pihkal- le tuoksahtava. ^Ja asumisen ^{savu nousi erämaasta,} joka kuitenkin py- syi erämaana, mitä se on vieläkin, suurinpiirtein.

Metsää, metsää näkyy joka puolella ja surkeata suota. ^Järven-

resu pilkoittaa ja vaaroja sinertää ^etempänä. Niihin lienee asukas turvautunut, metsän ja veden antiin. .Ehkäpä kasken ja tervahautojen

savukin nousi ilmoille. Mutta kävi hän käsiksi maaemäänkin, viljelyk- sen äärimmäisenä etuvartijana. Pieni peltotilkku aukeni mökin ^ympäril le. .Ehkäpä lapsikin juoksi pihapolulla...

Jostain syystä, jonka voi ^aavistaa, tämän uutisraivaajan roh- kea ryntäys metsää ja pohjoista kohti kuitenkin epäonnistui täydel-

lisesti, Niin kolkolta täällä ^{lienee näyttänyt,} ettei ollut edes työn jatkajaa. Mökki ^{oli kauan} aivan autiona. Kanerva valtasi pienen pellon, kanerva, sammal ja puunvesat ja ojannaveroista oli vain haa- mu jälellä...

Sitten ^tuli tämä ^{nykuinen mies, Lunki,} jota myös sanotaan ete- läiseksi, koska hän on siltä ilmansuunnalta kulkeutunut ja vielä Kent

täläiseksikin^

paikan vanhan nimen mukaan. Lunki otti haltuunsa Ken- tän, kunnosti vähän maahan luhistuvaa mökkeröistä, etupäässä muura- ta rötistämällä nurkkaan jonkinlaisen tulisijan. Olipa hänellä asu-

3

4

raiseensa luvan tapainenkin maanomistajalta, joka ei sattunut olemaan tuunu, Kalassa hänen piti vuokra suorittaa, sillä niitä hän ^pyydys- teli. ^{Mutta jatkoi} hän viljelystäkin, käänsi nurin nurkkasen entisen ukon raiviosta. Ferunanvarsikkoa ja tupakanlehtiäkin on mökin seinus- talla, tällä hetkellä harmahtavan kuuran koristamina...

Hyvin kääpiömäistä tämä Kentän ^viljelys oli, vaikka itse isän- tä oli iso ^ukonkolsu, musta kuin pahahenki ja tällä hetkellä ainakin naamaltaan karvainen kuin ukonkoira. Siinä hän seisoi tupansa korkui- sena*" ja kuurainen maa höyrysi hänen edessään lämpimästä vesisuihkus- ta. Sumu oli jo haihtumassa, vaikka ^{aurinko ei} vielä ollut tullut nä- kyviin itäistä taivaanrantaa paartavan piviseinän takaa.

Miehen silmät välähtelivät tuuheiden kulmatupsujen alla. Hän tupisi ajatuksensa ääneen, pitkäaikaisen tapansa mukaan;

Talvi kertakaikkiaan... ^On siinä taasen anti metsäkansalle...

Hänen omat hallavahingonsa eivät missään tapauksessa näytä nou- sevan suuriksi. Muutamaan kahmaloniseen ^perunoita niiden luulisi ra- joittuvan. Mutta ehkä hän ^ajattelee tätä asiaaa kauemmaksi ^katsoen, mutistessaan:

Sieltä ^{se koituu,} sieltä ^se koituu...

Hän lopetti toimituksensa ja kääntyi, ja ruohokon ^{kuuraan jäi} laajentuva kostea läikkä ^ja suuxen jalkapohjien ja rumien varpaitten

jäljet. Ovea avatessaan mies virkahti, tällä kertaa selvästi ^ja ää- nekkäästi:

Se on pussi nyt lujassa^

Hän ^työntyi tupaansa, josta hyvänkin kolmanneksen täytti kivis- tä ja savesta ^kasattu avotakka. ^{Akkunan luona, jonka} ilme rijfkinäisi- ne laseineen ja päresäleineen oli selittämättömän murheellinen, oli pieni pinttyneen lian värjään» ^pöytä. Lattialla, jota myöskin maalasi vuosien ^lika, oli pari istuinpölkkyä ja liedellä ja pöydällä

muutamia

törkyisen näköisiä talouskaluja ja törppöjä. Peräseinällä oli

makuu-

lavalava, jolla kuivien ja

tuoreittenkin

_lehdeksien päällä nukkui

naisihminen

Ja

^{lapsi, poikanen, ehkäpä,} puolenkymmenen vuoden ikäinen.

Myöskin isäntä itse ^heittäytyi tälle melkoisen leveälle ^vuo- teelle täysissä vaatteissa, kuten muuten muukin perhe, repalehtavis- sa ja kuivuneita kalansuomuja kiiltävissä.. Maatessaan ^{hän täytti ver-} kalleen piippunsa ja imeskeli savuja, kunnes piippu pudota tupsahti kahahtaen lehdeksille ^hänen viereensä.

Kentässä nukuttiin. &xä± Sitä siellä tosiaankin tehtiin ^paljon.

Mutta kovin pitkäaikaista ei uni enää ^ollut tällä kertaa. Vai- mo heräsi ^ja alkoi huokaillen ^kohoilla lehdeksiltä, harmaa kasvoinen,

lihavahko, pehmeän ja velton näköinen ihminen. Tulet hän kuitenkin viritteli ^takkaan, kolisteli puuämpäristä vettä nokiseen pannuun ja

löysi siihen karkeita kabvinrnurujakin ^ja suolaa, vieläpä sokerinoka- reenkin. Sitten hän joi parikin peltimukillista, äänekkäästi ^ryystäen pöhöisillä poskilla vaisun nauciSo.eleva, ilme...

Mutta sitten hän ryhtyi herättämään perheen päämiestä.

- Niitä ^jauij.u0^», jauhojahan sinun vaikeroi hän.

Samaa hän ^toisti monet monituiset kerrat, väsymättä ^ja ääntään korottamatta. .Niin toivottamalta kuin alkoi ^{näyttääkin} hän ^lopulta pääsi tuumansa perille. avasi siimansa ja loi juhmukulmi- ensa alta vihaisen katseen vaimoonsa, joka jatkoi ääntelemistään kuin jokin yksitoikkoinen lintu. Juha ei kaikistellen jaksanut käsit-

tää miten tuo ikävä ihminen oli joutunut hänen kiusoikseen, joltakin kannalta katsoen vielä ^laiskempi ja veltompi kuin hän itse, turta

möhkäle...

- Ei nyt saa sanoi hän tiukasti. ^- Siellä on yöllä kulkenut joku sellainen, että jauhot ovat meikäläiselle entistä enem-

män kiven a11a...

Jauhoja ei tosiaankaan tainnut olla jälellä juuri pölyäkään.

Niitä olisi pitänyt hommata ennemmin. Olihan ^se siitä ratkuttanut.

Nyt niitä ei voi pölähdellä niin turhiin päihin kuin

kenttäläisten..

^. Herra ^isä,.' inisi ^{eukko. -} Täytyy kaiketi niitä

saada.'

Näl-

5

käänhän sitä muuten...

Kenttäläinen ^{rääntäytyi istulleen.}

- Meissä ei tule minkäänlaista

vahinkoa^

- Vain ^poika, vaikeroi ^vaimo.

- Se on samaa sukua^',

- Minunko ^se sitten ^on lähdettävä? ^miten minä niitä kannan huo- nolla terveydelläni...

Terveys, se oli niitä ^harvoja asioita, joihin Kentän Heeta-emän tä oli innostunut. Hänen sisällään kuulosti olevan ties

minkälaisia

taudinpesiä, mouruavia ^{ja mauruavia, kissoina} kerälle ^kiertyviä. Sai- raudet vetivät ^ja kiehtoivat ^häntä ja hän jaksoi niistä puhua vaikka kuinka ^kauan, jos oli kuuntelijaa ja vaikka ei ollutkaan. Lisäksi hän

oli itsepintainen ja melkoisen taitava kerjäläinen ihmisten ilmoille päästyään.

Ja niinkuin tyhmä lintu se jaksoi ^kyllä hokea yhtä sanaa koko päivän, joten näköala ^näytti synkältä. ^Parempi olisi Kenttäläisen kiertää vaikka pitäjällä. Niinpä hän sanoikin:

Yritetään, yritetään, yritellään...

Ryypättyään tilkkasen mustaa kahvia ^ryhtyikin oitis toimeen. ^{Hpn ajeli} oikein ^partansa, mikä oli melkoinen työ, varsinkin kun hänen veitsensä ^{ei ollut} pystyvimpiä. sitten ^hän haki ^pyhäpukun-

sa aitasta, minkä hän oli tehnyt omin käsin, merkillisen rakennuksen, kantojen nenään ^pystytetyn erämiehen varastopaikan. Sillä kylillä

Juha Lunki esiintyi mahdollisuuksien ^{mukaan komeana,} puheliaana, rei- mana ja iloisena. ^Naisiakin hän siellä mielellään ^{puhutteli, jopa} lei poi heitä lautasille ^laajalla kämmenellään. Sitten hän ^otti suolaka-

laa konttiin ja asetti tyhjentyneen jauhosäkin kontinkielen ^alle.

Tällä välin oli Kentän pariskunnan poikakin herännyt, keller- tävän kalpea, vaitelias, lyhyt ja paksu pökerö. Nyt hän istui kynnys- puulla ja veteli savuja piipustaan, pienestä, isän vuolemasta, tuo

viisivuotias

ukonköpelö.

- Antaapa hänen kasvaa miten ^{mielii, oli} isä ^Juha sanonut.

Minua ennen pitivät paininpuussa...

Aurinko oli jo tovin paistaa rävöttänyt ja harmaa kuura oli haihtunut olemattomiin ^kuin henkimaailman ^olento, mutta perunanvar- ret tetkottivat maohan nujertuneina ja alkoivat käpristyä ja mustua, kuolla väkivaltaisella,A myrkyllisellä kuolemalla, kuten koko pohjo-

lan viljapellot. ^Kentän vainioilta ^{halla ei} tosiaankaan paljon voit- tanut, mutta välhäkin ^sille maistui...

Reeta-emäntä käveli pihapolulla vesikiulua ^{kantaen ja} veisailii

- Ylkä on noussut kunniaan ^ja jäsen nousee kanssa...

Myöskin poika Pekkaan oli nyt tullut eloa. Hän kulkea jurrasi kuin sonnipura äitinsä jälessä ja laususkeli miehekkäästi, piippuny

sä ^satutessa;

Anna, saatana, akka,

tissiä!

Kentän isä.ntä oli tällä hetkellä lähdössä ^{seisoen saunansa} sei- nustalla, joka oli talon uusin {Ja kolmas rakennelma, Juha Lunkin

omaa käsiala. Sekin oli ällistyttävän pieni, iniille mutkalle iso isän- tä sinne ^mahtunee? Se oli kyhätty kuoripäällisistä kuusipuista ja mustuneet sudensammalet roikkuivat rumasti sen saumoista.

nyytti eitä seinustaa vasten oikeinpa komealta eheissä, vaikkakaan ei kehuttavan puhtaissa vaatteissaan, ^kontti hartioilla, musta hattu- reuhka vetäistynä varjostamaan parranajon jälkeen punoittavia kasvo-

ja, joille nyt ilmestyi merkillisiä hymynmareita...

- Ota kahviakin, jos on saaman

tietää

hinkaisi Kentän Leeta miehen ^jälkeen.

Jos oletamme, että meillä on keinot kurkistaa Juha Lunkin pää- luun sisäpuolelle, niin huomaisimme hänen sillä erää ihmettelevän, että mitähän eräät tatit, joita hänellä ^{oli, oli} ainakin ^ollut kauka- na, etelässä, sanoisivat tästä, kohtauksesta Jientän pihamaal- la, mitä varsinkin ^pienestä

sukulais-PekastaanT

Miten he panisivat silmänsä ^ja

suunsa,

^{nuo tatit,} jotka niin hyvin tiesivät miten on ol- tava, jotka kuvittelivat kirkkaasti näkevänsä ihmisen oikean tien...

7

Sellainen kohtaus, jos se olisi ^ollut järjestettävissä, olisi tosi- aankin ^ollut näkemisen arvoinen siinä määrässä, ettei sitä voisi ra-

haksi arvioida... Nuo naisenpuolet eivät suinkaan tulisi ajatelleek- si, ettei Kentässä ole muuta lypsävää kuin Reeta-emäntä, he tuskin tietäisivät, että pitkä imetysaika on keino, jolla estettiin uusien jälkeläisten tulo. Ja tuollainen viisivuotias, lystikäs, saatanoiva tissinmankuja oli tuskin omiaan yllyttämään suurenkaan ahkeruuteen seurakunnan vahvistamis-ja maantayttämiä asiassa...

Juha Lunki astuskeli ^polkua verkalleen, alapäisenä ja mietis- kelevän näköisenä, kuten hän kulki melkein aina. Alunperin ei suin- kaan liene ollut ennakolta aavistettavaa, että hän asuisi ^metsäpirt- tiläisenä täällä sydänmaan navoilla. Hän oli kaukaa tullut. Mutta nykyään korven vanhat ^asujat olivat tietävinään hänen menneisyydes- tään sitä. ^ja tätä. Kerrottiin, että hän olisi käynyt melkoisen osan

papinkoulusta. Joku utelias ^{akka oli} Kenttäläiseltä kerran kysäis- syt, että miksi hän oli heittänyt sen papinkoulun.

- Herätyksen sain, ^oli hän ^{vastannut, -} Ja mustuainen ^takapuo- lessa kävi vähiin...

Sillä vanhan sanan mukaan piti papilla olla musta takapuoli.

Mutta muutakin merkillistä Juha Lunkista tiedettiin, Ryöstönkö lie- nee tehnyt vaiko miesmurhan ja sitten kulkenut Kainina korpeen ly- myämään esivallan käsivartta, lienee ollutkin: suuri syntinen

se epäilemättä oli, eikä. sen milloinkaan kärsinyt muistella mennei- tä kenellekään...

Jonkun neljänneksen matkattuaan Kenttäläinen ^yhdytti korvessa asukkaita. Pkhallaojalla oli niittymiehiä. Kuului viikatteen liip- pauksen kalke ^ja tulikuusilta pölähteli savu. Keskenkasvuinen poika- nen oli siellä juuri saanut puuron keitetyksi ja oli nyt padan ää- ressä polvillaan lusikka kädessä. Hän oli ilmeisesti huolissaan ja murheen vallassa.

Onko jotenkin koirinut? tervehti Juha'Lunki tultuaan

tulille.

Tästä sattui tulemaan suolaista kuin mikä myrkky, selitti 8

poika synkeänä, ^- Ja se isä kun on sellainen... Hoituu ^- kuin kata- japensas palaisi...

- No, ei siinä nyt muuta keinoa liene ^{kum lisätä} vettä ja tar-

peen mukaan jauhoja. Onneksi on padassa varaa...

Annettuaan neuvonsa ystävällisellä äänellä Kenttäläinen istah- ti levähtämän lekuttavan nuotion lähistölle nojaten

konttiselkäänsä

kuusen runkoon. Edessä ammotti pienen niittypirtin avonainen musta

oviaukko kuin haukotteleva suu. Kenttäläinen tupakoi ja poika askar- teli hierimineen keitinselässä riippuvan padan yllä. Kohta hän huu- taa huikkasi ^ja kotvan kuluttua ^alkoi kostealta nevaiselta ojanvar- relta kuulua astunnan tassutusta. Sitten pullahti pajupensaikosta nä- kyviin lyhyt ja vanttera, jollakin tavuin anvenua

muiatuttava

^mies,

pari poikasta perässään. Nähtyään keitinselästä nostetun padan run- sisällyksineen mies pysähtyi äkkiä Kuin komennäon saanut sota- mies.

Jeesus

siunakkoon^

JatkoaKin _näytti olevan tulossa, _muuta äkkiä huomatuksi tullut

Kenttäläisen

musta, piippusuinen hahmo puheen suuntaa;

Ka piru, vieraskinhan täällä

Vieraspa vieras, vaikka ^ei niin mainittava kuin se viimeöinen.

Eihän se vieras tähteitä jättänyt.' _Vaikka mitäpä se sinulle...

tprt

- Sitä tasaa minäkin olen aprikoinut, onkohan tuo niin ovela, että ottaa, vaikka ei olekaan...

Nämä naapurit eivät olleet mitään erikoisia ystävyksiä. Keinä- ffiies, _Aapeli Kurtti, oli uutisasukas ^ja korvenraivaaja, kokonaan

toia-

ta lastua kuin Kentän Juha. Hän oli seudun syntyjä, mutta ^oli aikoi- naan tullut kylmään korpeen niinkuin siihen aikaan tultiin, mukana akka. ja lapsi ja lehmä ja kontti. Hän oli pystyttänyt talon ja re- päissyt peltomaata aikamoisen aukean. Hallat ja monenmoiset

hankaluu-

det olivat kuitenkin kaiken aikaa tehneet hänen elämänsä raskaaksi _ja

hanat itsensä kiukkuiseksi

ja

kärsimättömäksi.

Köyhyyden kanssa hän

9

10

lei loppumatonta sylipainia. Mutta lapsien, jälkeläisten, ^suhteen oli elämä ollut hänelle ^hyvin runsas ^ja aulis. ^{x<iiitä siunautui, tu-} lipa sitten ohria ^eli ei. ^{Toki jo} vanhimmat repalehtivat isän ^apuna.

Kun taasen Kentän Juha: ^{korpi pysyi} korperia" sekä hänen itsensä että epäilemättä jälkeläistenkin jälkeen. Kuvasteli ^siltä, ettei hän ota

elämäänsä, oikein toden kannalta, ^ettei hänen valtakuntansa ole tässä maailmassa...

Kurtti ja hänen ^poikansa keräytyivät padan ympärille. Keltais- ta voitakin heillä oli painaa puuroon silmäksi ^ynnä lisäksi leipää haukattavaksi ^ja piimää ryypättäväksi, Niin he ahkeroivat puulusikoi neen ja isä ^{Kurtti pauhasi;}

- Iski se poika

puurona

Onpa niinkuin kivoittelisi sen viime öisen puuronkeittäjän kanssa, niinkuin ensi talvena olisi jauhoja kuin lunta...

Pojat vaikenivat ^ja lusikoivat. Isä murti leipää ja saarnasit

- Sitä nylkäistään heti, pojat, petäjää, ^{nyt kun on} vielä kuo- ri

irtii

Hi siitä ^päästä: niinkuin jänis ^{se on} elettävä...

Mutta ^sitten hän ^huomasi;

- Onhan tätä tässä ^{vieraankin vara. Tule, Eteläinen,} haukkaa maan. Katsele käteesi jotakin, jolla kaivat...

Kentän ^piippunsa, äkkäsi kentällä sopivan tuo- hikoiverön, jota voi käyttää lusikkana ja istahti piiriin, mikään runsasruokainen mies ^{hän ei ollut, vaikka} olikin sellainen romuluu.

Oli kuin hän ^olisi siinäkin asiassa ^tuuminut, että kerkeäähän tätä tehdä vastakin...

Niin he aterioivat. ^Leipä ratisi ^{ja hapan} piimä pihahteli. Tuu li leyhä.ytteli maankasvujen kirpeitä ja imeliä jfjk hajuja, hallan jäi keisiä, syksyisiä. Kuusikon katveessa tiputteli tynnyrilintu.

Mutta äkkiä ^{he kaikki} säpsähtivät. Tulikentän laiteilla heini- kossa kahahti ^{käärme, melkoisen} harvinainen eläjä niillä mailla, ho-

hotti päätään, kahahti, tuijotti lasisin silmin ja aikoi

kiemurrella

tiehensä, silloin oli Aapeli Kurtti kuitenkin jo hypähtänyt pystyyn

11

kiivaana ^kuin tulenkipinä ja hamuillut käteensä keitinselän, jolla huiteli äkäisesti matelijaa noituen:

Vai tänne sinä ^{keleen - keleen} kangashauki^

Kohta kiemurteleva käärme ^riippui surkeasti ^pihdissä, käännel- len päätään ja väännellen ^kitaansa.

- On se tuo elävä, sanoi Kurtti. ^{- Säpsäyttää se, kun sen}

äkkiä

näkee...

Juha Lunkin pikisissä ^silmissä, kulmakarvatupsujen alla ^, va ti.

- Se lienee muistoa kaukaisilta ^{ajoilta, jolloin matelijain su-} ku vallitsi ^{maailmaa, maalla,} vedessä ja ilmassa. Ihminen ^oli silloin vähäpätöinen olento, jonka aina piti olla varppeillaan ja pelätä Kuo-

lon surmaa. Mutta lopulta hän peri voiton ja matelijain mahti murtui.

Se oli kuitenkin pitkä ja kova taistelu, josta on muisto säilynyt siinä säpsähdyksessä, jonka ihminen kokee nähdessään ^{matelijan, joka} on vain vähäpätöinen mato. Sen suvun aika ^{on ohi...}

Tämä oli puhetta, jota Aapeli Kurtti ^ei ymmärtänyt, kummallista ja' joutavaa lorua. Si ^ollut syytä jatkaa hullun kirveeseen vartta mii lään uteliaisuuden ilmaisulla. Joillakin tämäntapaisilla piti tuon Eteläisen aina vähänväliä ^todistaa, että ^pilalle oli mies mennyt...

Kurtin silmiin tuli kylmä ilme, hän tuhahti halveksivasti ^{ja syven-} tyi hanakasti syöntitouhuun.

oli jo lopettanut. Hän sytytteli ^piippunsa, kiitteli kestityksestä, nousi verkalleen ja- ryhtyi jatkamaan matkaansa. Kurtti katsoi hänen peräänsä ^ja näki ^keikkuvan kontin katoavan puiden ja pen

säiden lomaan. Hän ^tuhahteli;

- Mikähän lienee tuokin, ketale ja

kutale.'

^{Puhuukin - aivan}

joutavaa, vasenkätistä...

x

"OP ^>-

Kentän Juha kulkea kuvotteli. Hän ^{ylitti suuren nevan, joka} joihinkin suuntiin näytti aukeavan avarana kuin meri. ^{Liuo oli} nimel-

12

/UM*-*/

tään Porrasjänkä, sillä jolloinkin oli ihminen

heittänet

^pienen ikeen sen hartioille, pitkospuut, jotka jo olivat pahoin lahot ^ja

paikoi-

tellen mustaan liejuun vajonneet. ^jsiutta niiden turvin voi nevan yhä ylittää. Sitten oli ^{rämemaata, jossa harmaat,} pystyyn kuolleet kelot

seisoivat ^kuin kummitukset, lujina, miten kauan lienevät seisseet.

Vaikka ^oli niitä kaatunutkin, lahonnut ^ja sammaltunut. Siellä täällä niitä ^{pötkötti, yhä} vielä puunrungonhaamua säilytellen, herätellen mielikuvia ^{ajan hitaasta,} mutta järkähtämättömästä ^{työstä, jono} vuosia ^siitä, jolloin tuon puuvainajan hakosissa tuuli suhisi ^{ja met-}

so söi niitä ^{kupunsa täyteen...}

FJäme

muuttui vähitellen kangasmaaksi, jossa petäjät ^kohosivat punertavina pilareina. Latvuksissa kävi ^hiljainen suhina ^{ja jossakin}

ilmojen sinessä naukaisi ^haukka. Mies, konttiselkä, ^kulkea kutvotteli.

Oli pieni notkelma, ^jossa kasvoi ^{koivua ja} leppää. Ja sitten oli edes- sä vaara, jonka laella pohotti viljelyksien keskellä harmaa talo. Mi-

ten

lienee

ollutkin nimeltään ^{Korte, tuo korkea, tuulinen} kangasmaa...

Vaaran rinteellä oli ^hakamaa, jonka korkeaan pystyaitaan nojaili keskikokoinen, kalvakka mies, josta ^jo ensisilmäyksellä sai ^sen käsi-

tyksen, että hän on kevyt höyväke, melkein ^{kuin jonkin kasvin siemen-}

njslaite,

jonka tuuli voi siepata mukaansa. Hän oli Kortteen ^talon isäntä, Jaako, korvessa kasvaneeksi merkillisen kevytmielinen ja ilo- luontoinen ^{mies, joka} oli ^ehtinyt hankkia melkoisen maineen hevos- ja markkinamiehenä, ahkerana viinanryyppääjänä ja pelurinakin, taitavana tanssijana ja monihyväisenä naisväen ^suhteen. Hän ^oli epäilemättä niin sanottuja talonhävittäjiä, eikä ^edes Kortteen luonnollisia perillisiä, vaan syrjästä änkäytynyt, vävymies, talon ainoan ^tyttären nainut. Täl-

lä ei tavattoman rumuutensa takia ollut suuriakaan mahdollisuuksia m maailmassa ja silloisella Jaako

Pätsillä

^oli ainakin ^kieltä, be lie- nee tosiaankin ollut parempi kuin kymmenen kapan kylvö... Hiin hänes-

tä tuli Kortteen vanhan ja melkoisen ^talon isäntä ja pian tuhlaajapoi- ka, jonka toimille mainittavan ruma emäntä, rintatautinenkin, mutta

13

sitkeä kuin kissa, asetteli ^{«x±K±it;st} esteitä.

Tällaisen miehen siis ylämäkeä ponnisteleva kontrxselKäinen Kenttäläinen tapasi nojailemassa aitaan ja ihailemassa hevosen var-

saa^•

- Siitä se vielä ^nähdään, sanoi hän tervehdykseksi, ^- hevonen kuin Lentää, lentää sen pitää...

Hän osasi puhua pitkästikin tuon varsan tulevaisuuuesta. bittezi nan tunnusti:

- Join tässä eilen raeitcoisen läikän viinaakin, vaan ei ^se menfi:

nyt edes päähä.n. Turha on yrittaaicaan, Jäi siitä ole siitäkään, että miehellä on pää kuin hevosella...

He jaarittelivat kauan, miehet, joilla, ei kummallakaan näyttä- nyt olevan kiirettä. Tahi etupäässä vain Jaako Korte oli äänessä ja Kenttäläinen nyökäytteli suurta luuhkapäätään. Lopulta selvisi, että

konttiselkäinen ^oli oikeastaan ^jauhoja etsimässä.

- Jauhojako? päsähti kevyen näköinen isäntämies. ^- Kiitä on Kortteessa ja niitä ^saapi, saapi aina tavallinen mies... Kalojako

järjestät tilalle? Punaisethan sillä on särjellä silmät, mutta kyllä sitä putee, kun sattuu ryyppäämään...

He alkoivat kiivetä taloa kohti. Isäntämiehen pyhäsaappaitten hupsuntupsut heiluivat. ^Tien vieressä levisi perunamaa, surullisen

tummana ja toisella ^puolella heiluivat ohrantähkät ^oudon kaivakoina ja keveinä.

- Kousi, nousi se tännekin, puheli Jaako Korte. ^- Vaikka sano taan, että on luja paikka...

Asia ^ei näyttänyt häntä ^paljoakaan huolettavan. Hän ^julisti:

- Mutta laariin ei pane pakkanenkaan^-

He lähtivät vaaran harjalle, jossa Kortteen talo seisoi harmaana, vankkana, iäkkäänä, liiankin iäkkäänä. Jäkälöityminen ja lahominen

löi siihen jo rappion leiman.

Mutta ^maisema, joka aukeni vaaran _toisella puolella oli korpi-

14

polkua astuneelle ällistyttävän uusi. Kapean järven takana kohosi kirkko ja tapuli, jyrkät katot harmaina, vielä, jyrkemmissä seinissä haalistuneen maalin hohdetta. Siinä levisi Kairan kirkonkylä, jonka viljelysaukea vielä pienempiin tilkkusiin tottuneeseen _{silmään näyt-}

ti valtavalta. Monen monta taloakin siellä kohosi, joukossa

sellaisi

akin, joiden _seinissä, maali puunsi. Ja

harmaanruskea

_maantie

lähti

sieltä

kiemurtelemaan

etelän ilmoja kohti...

Kortevaaralta

katsoen kirkonkylä oli matalalla, kuin

kämmenel-

tään sitä silmäili. Isäntä virkahtikin;

S*. Minä poika katselen

korkealta.'

Kortteessa vallitsi heinäkuisen päivän hiljaisuus. Väki oli

nähtäTästi

niityllä. Isäntä saapasteli

sisään,

ja portaille pysähty-

nyt Juha Lunki alkoi kohta kuulla riiteleviä ääniä, _isännän

kirkkaan

ja selvän ^ja naisenpuolen käheän ja vihaisen, vareksen raakuntaa

muistuttavan.

Ei mitään avainta, eikä mitään jauhoja.'

Viinanliemeen

ne vain menisivät ja ties mihin, _{joista ei} viitsi puhuakaan... Miten käynee

heinänteonkin.'

^Tietää sen, kun isäntänä on tuollainen kotkylä.' Välillä kuului Jaako ääni sanovan, että isännät ovat niitä ^miehiä, jotka tekevät jos tahtovat ^ja tekevät ^mitä tahtovat...

Sitten kuului jälleen vaimonpuolen variksen ^ääni, joka kuitenkin pian loppui läkähtelevään yskänpuuskaan, ben jälkeen kevyen näköinen isäntä tupsuåaappaineen ilmestyi oviaukkoon hartioitaan kohauttaen, kasvoilla inhon ja säälinsekainen ilme.

Katalaa.'

sanoi hän hiljaa.

Ja sitten Kenttäläiselle melkein iloisesti:

- Kuka

uskoisi.'

_Emäntä kun oli pistänyt aitan avaimen piiloon.' Eikä anna. Sattui sille päälle...

Juha Lunki nyökäytti vaiteliaana isoa päätään. Oikeastaan

tämän

olisi pitänyt olla hänelle melkoinen isku, sillä itse asiassa hän _ei tiennyt muuta

Ihmistä,

^jonka

käsi

el olisi

koukussa,

^joka _{olisi tar-}

peeksi hupsu_{un asia...}tai hyvä ajatellakseen, _{että pussi} jauhoja _{ei ole}

mikään

Hallayö oli nyt

kalkkien mielessä

_kovin

tuoreena

ja

- 15 ^-

näköalaa muuttavana. ^{Ja nyt} kävikin ^ilmi, ettei Jaako Korte ^voinut- kaan antaa jauhoja, jos niitä ^nyt hänen aitassaan olisi 011ut... Oli

tietäviä, jotka tiesivät, että ne ovat hänellä itselläänkin etsinnas

He seisoivat aittojen edessä, kahden aitan, joiden ovet oli vahvasti raudoitettu ja heloitettu.

- Tekaisi se entinen mies oven, sanoi Kortteen Jaako. ^- Kaike- ti rosvon varalta. Vaikka ^kyllä se varmasti

aukeaisi.'

Vaikka kangella sen saa aukaista aittansa...

Ei ^nyt sentään sellaista...

- Eikä Myöskin Polson ukolla on jauhoja, ja Jaa- ko _Sano, että se maksaa, jollet sinä. ^jaksa...

Hiin evästettynä Juha'Lunki souteli lainaamallaan veneellä jär- ven yli kirkonkylään, jonka tantereilla oli autiota ja hiljaista. Kan

sa teki heinää. Kirkon hoikka ^{torni osoitteli} taivasta kohti kuin ^sor mi ja sen ympärillä lepäsivät vainajat töittensä keskellä. Ehkä he

siellä maanuumenissa hymyilivät viisasta hymyä madon syömillä leuoil- laan ajatellessaan aukkoa, jonka heidän kyntensä olivat repineet erä- maahan^...

Juha Lunki syventyi joskus siihenkin kysymykseen, kuol- iefet ovat? Mitä he tekevät? Lhkä ne harhailevat vain ympäri ^kylläs- tyneinä iankaikkisuuden pituuteen, harhailevat ikävystyneinä ja kär- simättöminä... No, kerran sekin ovi avautuu, avautuu ilman pääsymak- sua, rahattomallekin.

Juhasi

on ikäänkuin ^hyvä, että ainakin ^yksi mielenkiintoinen tapaus on hänen ^edessään, elämys, seikkailu, joka ei

jätä ketään kylmäksi...

CM

Mutta han

haluni

heittää sen suuren tapahtuman kokemisen vielä toistaiseksi, viivytte sen tuloa. Haluaisi, ei tosin millään kiih- kolla, vaan melkoisen laimeasti. Tämän maailman

elämälläkin

oli oma mielenkiintonsa, _{varsinkin kun tiesi, että siitä,} kyllä pääsee...

Niinpä

Kenttäläinen kontteineen

työntyi Kairan kirkonkylän kauppaan. Tiuku helähti oven päänä. Sen

äänessä

_oli Bäpsähdyttärää

virkeyttä»

vaikka

kauppapuoti olikin autio ^ja tyhjä. Siellä haisi vain varallisuus, suuruksen ja suolain, kahvin ja sokerin, lamppuöl-

jyn ja tupakanlehtien ja minkä lienee. Hyvin kiverä hajujen ^polkka hyökkäsi siellä ihmisen sieraimiin...

Vasta kotaan kuluttua tuli paikalle kauppias, tuli hieroskel- len silmiään ^vinkeiksi, vaikka ne hetimiten ikäänkuin ^sammuivat; Ete- läinenhän se vain oli, kovin vähäpätöinen asiakas, hiireen verratta

va, sellainen ukonkolsu kuin olikin...

Kauppias, Polso itse, oli valtavavatsainen, tavattomasti ^tur- vonnut mies, melkein pallonmuotoiseksi, ihmiskukkulaksi.

Juha/Lunki

ei koskaan voinut olla häntä ällistelemättä. miten tulee ihminen tuollaiseksi? Tauti siinä tehnee työtä... Hänen mielessään vilahti

sääliäkin: on siinä ihmiselle annettu raskas elämisen taakka, _oman lihansa

taakkaa

Mutta ehkä. kaikki on tarpeellista. Ainakin madolla

on tiedossa haukattavaa... ^<•

Nyt tämä lihavuori ja joku korvesta kävellyt Juha Lunki kävi- vät taistelua jauhopussista, jonka voimalla eräs suuri seikkailu

siirtyis tuonnemmaksi Juha Lunkin Kohdalta... He nojailivat tiskiin, kumpiKin puolellaan, ja Polson ukon pienet, syvällä olevat silmät ai koivat vilkkua virKeinä. Tässä ^taisi sittenkin olla syytä terhakoi- tua hyvin varuilleen...

Velaksiko? Ei Käynyt laatuun, ei varsinkaan nyt, kun tämä hal- lakin kävi, eikä ole tietoa miKsi ^hinnat mulkkautuvat... ^Sitäpaitsi eteläisellä oli entistäkin ^syntiä...

Vahanko ^{oli? Herra isä,} paljonko sitä olisi vielä pitänyt olla sellaisilla ^Kalojako? Ja ne kalat vielä Ja äläs sit- ten sitit: ruotokaloja, joilla tappaa

itsensä

Niillä nyt ei ole juu- ri mitään arvoa... Lintuako ja nahkaa talven tullen? Topias koisolle

on toki Herra lainannut sen verran viisautta, ettei hän anna velkaa lentävälle linnulle... Puunkaadonko ^päähän?' eipä siitä ollut kuuaik- nut, että Eteläinen olisi niitä juuri kumoon saanut. Sitäpaitsi kaup-

piaalla ei ollut mitään ^puun tarvetta _tätä nyxyä...

16

&;^-

^{17 -}

Ja-ko Korteko takaa? Jopa löytyi pönkkäpuuT _{Sillä kun on}

it-

selläänkin velkaa ja kuuluu olevan mihin sattuu. Sen takuut eivät merkitse mitään...

Kauan he neuvottelivat ja jaahasivat, JuhaLunki hymyssäsuin, ikäänkuin huvitettuna tarkkaillen mitä hänen esittämänsä näkökohdat vaikuttaisivat Polsoon. Mutta tämän ^pienet silmät välkähtelivät vii-

saina lihan syvyydestä ja hänen lujuutensa ei vyörynyt eikä muten-

tunut. Silloin Kenttäläinen alkoi työlästyä.. Hän katseli ilkeästi juhmukulraainsa alta ja antoi ymmärtää, että hän oli niitä ^miehiä., joiden kanssa on parasta olla hyvissä väleissä...

Silloin Topias Polso muisti, että tämä eteläinen oli jonkin- lainen runoilijakin, kuten tuollaiselta hupsunsekaiselta voi odot- taakin. Tekaisi värssyjä, jotka eivät kuolleet koskaan. Niitä lau- lan Silitti tämä sukupolvi ja vielä osa seuraavaakin. Se saattoi tappaakin jonkun, joka oli hänen mielensä pahentanut, tappaa sei-

Oli sitten kuunneltava kuinka: ^{- I'eijaiset} on «iin* pietty ja piettiin komiat...

Kiusan paikka! Mutta Polso on kertakaikkiaan äijä, joka ei pö- lä.hdytä jauhosäkkiä.än tuuleen. Sellaista ^tekoa hän voisi koskaan an-

taa itselleen anteeksi...

- Kuule, sinä Eteläinen, hän sanoi silmät tiukkoina, ^- tässä ei nyt auta muu kuin raha. Lyö kaksikymmentä viisi penniä jauhoki- losta pöytään, niin niitä saat. Sillä annan, vaikka hinta epäilemät- tä nousee, kun kato tuli...

Liian kovat ehdot, sanoi Eteläinen. ^- Ei ^kävele...

Mutta sen verran hän sai vuorenkaltäisen Polso äijän heltymään, että hSn vaihtoi kontissa olevat suolakalat melkoiseen tukkoon tupak- kaa, mustia venäjänlehtiä. Siksipä Kenttäläinen astui melkeipä tyyty- väisen- ulos raitille, missä kirkontorni osoitteli taivasta kohti.

Eihän hän oikeastaan ollut kärsinyt mitään pettymystä. Olihan hän tiennyt, että jauhot eivät nyt hevillä pölähtele...

Hän

Istahti

järven

rannan,

_{ja tupakoi.}

hän vielä

1 8

jossakin? Pappilassako? Siellä ^on epäilemättä jauhoja, mutta siellä on myöskin mies, joka osaa pitää ^vaarin, ettei ^{koi ja ruoste} raiskaa eivätkä varkaat kaiva ^ja varasta. Kylänloppulaiset, ^jotka eivät mak- sa veroja, eirät ole siitä minkään arvoisia. ^Hyvä ettei ^pyyhkäise pois kirjoistaan, ^jottei hänen tarvitsisi kinkereillä ^karjua; Juha**.

Lunki, kerjäläinen... Eikä

Kenttalaista

haluttanut nähdä kasvoista kasvoihin myöskään vallesmannia, ^jonka

savuaa lakkaamatta. ^{Se on} päässyt jotenkin ^{siihen usicoon,} että

Juhako.

Lunki on laajan suvun harhateille joutunut vesa. Esi-isät ^{ovat voi-} neet vuosisatoja palvella ruunua ja kirkkoa, mutta mikä tämä Juha/**-*-' on muu kuin rikkaruoho... ^Anna sille kappa jauhoja, niin jatkat ja kukaties levität ^pahaa... Niin ajattelee

sika^rimies...

^{öitten oli}

vielä eräitä ^isäntiä, jumalaapelkääväisiä ^{miehiä, jopa} hyväsydämi*

siäkin. Mutta ^kun kaikkivaltias nn ^{nähnyt hyväksi} kasvattaa ^kansaa

katovuodella, niin mitä he ovat pistämään kättään ^väliin, ettei ^syn- tinen Kenttäläisukko saisi ^osaansa... Ei se ole edes heidän uskon- veljiää.n. He nostavat silmänsä tulevaiseen, hyppäävät ^{pystyyn seufie} roissaan ja kiljuvat; kiitettyä Uskovaisenkin ^ihmisen on hyvin loh- duttavaa ajatella, että ^naapurille ei ^{käy hä:ivisti...}

Täten tyytyi

tekemään

loppupuolen jauhonetsintämat-

kaansa vain ajatuksissaan.

Jauhota

^Oliko se nyt niin tärkeätä? .os- itus on ollut ^{vanha vaari, joka on sanonut,} että on tuota eletty il-

man niitäkin, eletty kuolemaan asti, kun esiintyi joku uudistusintoi- nen vouhake alkaen

vastata

jytien ja jauhojen kanssa... Juha Lunki voi muuttaa uskonsa tälle ^pohjalle, varsinkin ^{kun jauhoja ei ele} saatavana. Kän voi palata metsäpirttiinsä ja purra särkeä ^{ja napsia} marjoja metsästi...

Hän katsoi ^tovin harmaanruskeata maantierantua, joka kiemurte- li etelän ^ilmoja kohti, huokasi, nousi ja lykkäsi veneen vesille. Ka

pelT järvi oli pian soudettu. Sitten hän kiipesi Kortevaaran ylitse, ohi hiljaisen talon, joka jyhmötti matalana ^ja harmaana,

ikäänkuin

vähän myhäillen iltäauringon paisteessa kuin viisas ^{vanhus, joka} kät- kee paljon hymynsä taakse...

JLutta sitten Kenttäläinen kulki toista polkua kuin tullessaan, polkua, joka kiersi JHorraajaiit*ut ja oli paljon pitempikin, fii hänellä

siinä ollut mitään tarkoitusta, se vain ollut halu nähdä mitä uutta ^{Aapeli Kurtti,} _totinen korvenraivaaja, oli taasen ^tehnyt: pys- tyttänyt huoneen, ^kaivanut o|an, kääntänyt maata nurin, lisännyt lap-

uilla, Kurtin talo oli siellä Porra jäärin laidassa. Sen nimi oli Oltava. oltava Ihmisen on, kun on olemaan pantu... Asumusten nimetkin täällä puhuivat paljon. Siellä sydänmaiden kätköissä ^lymyili Surkeaa ja Puutetta jos Kiusaakin... ^Synkeän musta oli Oltavankin pe-

runamaa ^ja vaaleina heiluivat ohrantä.hkä.t« Mutta mitä valkeaa kuumoit- ti harmaalla aidalla? Hiin, petäjänkuorilevyjä, petäjäisen, tuon puner-

tavan _leivän juurta... Kurtti oli ravakka poika, nopea

käänteissään...

Vaaleita lapsenpäitä vilahteli ja kirkkaat kirkaisut leikkasi- vat erämaata, voimallisimraat pedonäänet, mitä täällä oli koskaan kuu- lunut... Vaikka Kurtti oli raivannutkin melkoisesti Suomenmaata, niin pientä se oli sen rinnalla, että hän kasvatti pirtillisen suomalaisia.

Siinä hän varsinkin ^menestyi. Kaiken muun voi viedä halla...

Miten lienee mies jaksanut, mitä ajatellut? Ei tietenkään mi- tään. Hänen aivonsa heiluivat alhaalla reisien ^välissä, kuten enim- millä ^ihmisillä, .Entäpä, sitten? Hänen elämä.nsä voi olla hyvinkin mais-

tuvaa, todellista elämää, onnellista,.. Lystikseen vain kiroili.,, Kun taasen ^miehessä, joka kulki metsäpolkua kontti kumisten tyh- jyyttään, oli jotakin kummallista ja kipeää. Kuin kummitus hän oli, henkimaailmasta karannut, ikävystynyt harhailija...

x

>u

Oli jo sangen myöhäinen, oikeastaan yö, kun ehti _pie- nen pirttiaukemansa laitaan. Aurinko oli ^painumassa vaaran _{taakse j}a

varjot olivat kovin ^pitkät _{ja mustat.}

19

ies pysähtyi ^puitten varjoon kääpiömäisen saunan taakse ^ja näytti jotakin mietiskelevän. Hänen ^kasvojaan valaisi ^outo, miell-

ät ^...

puliselta vivahtava ^hymy. Hän nilisti Kontin selästään, otti sieltä tyhjän säkin, ja alkoi ropsia ^sillä, itseään, hartioitaan ^{ja kupei-} taan. Jauhoinen säkki pölähteli ^{ja mies} oli ^kohta tomuinen kuin hy-

in myllymies.

Hän ^työntyi pirttipcksään, ^jossa vaimo ^ja poika jo nukkuivat makuulaverilla. Tahi lieneekö

Reeta-emantä

nukkunut? Ainakin ^{hän oli} heti ^{valveilla kysäisten;}

Saitko?

Toki näytti mies olevan jauhontöhreessä yltäpäätä, aivan ^val- koisena. ^Reeta, tuskin kuunteli mitä mies vastasi.

- Jauhojako? He eivät ole mitään harvinaista tavaraa. ^Riitä

on paljon maailmassa, niin isoja kasoja, ettet, muoripaha, osaa ku vitellakaan...

Vaimo ^{vääntäytyi jalkeille} äh.kien ^ja, huokaillen.

- Armahdettiin ^toki vielä... Minä ^jo paninkin juuren...

Hän kolisteli hierintä

ssaviröttelcssä.

- Ulosko sinä ^{ne jauhot} heitit?

Mies oli istunut syömään pöydän ääreen. Siinä oli ^kasa hiilil lä ^paistettua kalaa ^ja vielä pala leipääkin.

Pianhan ne meikäläisen ^{aitat on} katseltu...

teeta-emänta

^{meni ulos, mutta,} palasi kotvan ^kuluttua, vaiker- taen:

Kun minä en löydä...

Juha/Lunki ^sei touhukkaana, mutta silmäili samalla kulmainsa alta ^hyvin uteliaana ikäänkuin ^ei saisi koskaan kyllikseen nähdä miten ^ihminen käyttäytyy...

Kaikistellen ei näe ^mitä haluaisi...

Vaimo meni jälleen turhalle etsintäretkelle viipyenkin nyt melkoisen tovin. Palatessaan hän ^parkui;

*l lÖy<ly: 31kS nlltS

'

^{olekaan-' Voi,} tuota

kuvatusta.'

il se

20