mitenkähän kauan Kenialainen meinaa nyt maata hänen kamarissaan, sängyssä, valkoisella lakanalla, paksun peiton alla? Kun herrat

oli-vat ^menneet, niin hän kiirehti Juhani Lunkin ^luo, ^joka ^näytti ^nyt paljon paremmalta. Sen silmissä oli ^väikettä, ^{ja sen} karvainen naama monilla mareilla.

Sattui toki ^johtumaan mieleen ^mukava ^sana, ^sanoi hän.

Mutta miten on sielun tila? kysyi Veija Kataja.

Sekin ^on niinkuin rohtoa ^saanut...

Sairaan ^näytti jo olevan oikeinpa hyvä ^olla, mutta siellä ^se vain viipyi vuoteessa, peiton alla. Maanneeko kauankin? ^aprikoi

Vei-ja KataVei-ja huolissaan lähtiessään ^omiin askareisiinsa.

Mutta ei Juhani Lunki maannut enää kauan. Kun Veija Kataja seu-raavan kerran kurkisti kamariinsa, niin Kenttäläinen seisoi jo

lat-tialla, nosti housujaan ja kiristi tuppivyötä.

- Kun ei tässä vielä ^jaksanut ^kuolla, ⁿⁱⁱⁿ ^täytynee lähteä sin-ne pirtille.

Tuletko sinä siellä ^toimeen?

- No, kala kutenee tänäkin

yionna

^{ja onpa} ^vielä ftauhopussikin nurkassa. Kuoreen kalakeiton ^{sen saat} vielä ^sinäkin, kun maltoit

esiintyä laupiaana samarialaisena...

Kohta Juhani Lunki hiihtää hankasi ^tummaa metsänreunaa kohti verkkaisin, määrätietoisin liikkein. ^Hanki rahisi ^ja keväinen ilta

sinersi ja punersi. Hyvin mustalta ^ja kummitusmaiselta hänen ^etenevä, hahmonsa kuvasteli ^Veija ^Katajan silmissä. ^Mistä, lienee ^tullut ^ja minne mennee ^ja mikä lienee? ^Ei mitää valon välähdystä, vaikka ^oli

jo näyttänyt siltä., että ^{nyt iskee} tulta...

Rakennus se on, sanoi Veija Kataja.

Syksyinen ilma oli lasisen ^kirkas ja lehtipuut vaarojen

rinteii

lä pohottivat kauas. Ylen koreat väfcit oli kuoleva lehti ottanut

yl-leen ennenkuin ^se putoaisi maan hyviksi. Se voi pudota puun juurelle tahi ^syksyijusn tuuli voi riepotella sen kauas kasvupaikoiltaan...

Sellainen tuulen kouriin ^joutunut, ties mihin lennätettävä

leh-»v

ti tunsi Rämeen Mari ^olevansa vaeltaessaan erämaisi kinttupolkuja kohti kirkonkylää kauniina syksyisenä aamuna. Eikä hänellä ollut mitään ^syyslehden värikästä juhlavaippaa, vaan tumma oli hänen pu-kunsa ja harmaa hänen mielensä.

Nämä samat polut oli eräänä päivänä vaeltanut Kairan lautamies,

ukon kaistaani, ja manannut Rämeen emännän oikeuteen kirkkoherra kunnianloukkauksesta. Isokokoinen, itsetietoisen _ja ilkeän näköinen lautamies oli ollut kuin mikäkin musta ukkospilvi ilmesty-essään Rämeeseen ja itse tämminki kuin häikäisevä, maahan iskevä sa-lama. Rämeen Mari oli aivan tyrmistynyt. Mihin ihmisen pitääkin

jou-tuaT

Mikä ^sen olisi arvannut, että on tullut loukatuksi ja kolhituk-si itse ^pappia... Ja siinäkö se oli tapahtunut Polson puotissa? Nyt hän tunsi katkeruutta, aivanpa vihaa ^myöskin Pöllön Riitaa kohtaan.

Pifcuko sen siihen lennätti, pahasuisen, juuri hänen

aikanaan'

_Mutta sitä oli ollut niin ^mukava kuunnella ja niin kaiketi tullut heite-tyksi sananen joukkoon, kuin säestykseksi. Pöllön Riita se

kuitenkin

oli ollut joka tiesi ja puhui. Sen suu se ^loukkasi, jos loukkasi, _ja nyt se ^veti hänetkin mukanaan samaan onnettomuuteen...

Rämeen Mari oli ollut hyvin masentunut ja murheissaan kaikki nä-mä odotuspäivät, varsinkin kun mieskin oli ollut hänelle tyly ja vi-hainen, sanoen ettei se olisi paljon vaadittu ^ihmiseltä, että

suun-sa osuisi kiinni ^pitää. Mutta ^tarttuupas turvastaan ^kiinni kuin tyh-mä kala koukkuun...

Ja aika joutui ja vaikeni ^{se kauhea} päivä, jolloin Kairan kir*

kolia pidettäisiin käxjä käräjäsaarna ja istunnot alkaisivat. Kovin kauniina se päivä vaikeni, mutta Rämeen Marista näytti maailma

synk-kääkin synkemmältä. Tuntui siltä, ettei hän mitenkään voi

läh-teä täältä korven turvallisesta kätköstä sinne ihmisten silmän

vään-teeksi,

kiusattavaksi

ja pilkattavaksi. Mitäpä jos hän ei

menekään?

Mutta mies oli sanonut, että se vielä puuttuisi. Siitä on _heti

sait-88

koa

selässä

muulle tulevalle lisäksi. ^Ehei, ^ruumin käsivartta ^ei vältetä, vaikka oltaisiin kuinka kaukana korvessa...

Ja niin oli Rämeen Marin ^täytynyt aloittaa työläs vaelluksensa, pitkä ^Golgatan tie kohti Kairan kirkonkylää. Mies jäi kotimieheksi, kopsimaan jotakin pihanurkissa ^ja hoivaamaan samalla ^lasta,

esi-koista, jonka ristimisen takia ^näytti äiti Marille riittävän vael-lusta... ^Toista ^lasta, ^tulevaa, ^joka ei ollut vielä ^nähnyt tätä pa-haa ^maailmaa, hän oli kantamassa...

Rämeen mökin kesätie ^sopi ^nykyään ^ohjata kulkemaan ^Salon ta-lon seutuville ^ja nousta

siellä

uudelle maantielle. ^Se oli nyt val-mis, niin valmis ^kun

siitä

^{oli voinut} tulla hätäaputöihin myönne-tyillä jauhovaroilla. Maantie oli ehkä liian ^{komea nimi} tälle

tiel-le, mutta olipahan ura ^aukaistu, ravitkin luotu suomaitten

kohdal-le, maa tasoitettu ^ja

someroakin

ripoiteltu sinne tänme. Siitä ^voi näin uudekselta ^hyvinkin koluutella ^kärryillä ^ja

käveleminenkin

kä-vi

vaivattomasti.

Rämeen emäntä ^tunsi kuitenkin ^sydämensä sopukois-sa jonkinlaista ^kaunaa ^{tätä tietä} ^kohtaan. ^Työtä ^se ^oli tuonut

tän-ne,

tienestiä

^hänen miehelleenkin, jauhoja, ^leipää. Mutta ^sen tuo-miset eivät loppuneet siihen. Eikö johtunut pohjaltaan juuri niis-tä väkevisniis-tä ruununjauhoista, että Rämeen Marikin oli ^matkalla

lain eteen? Tämä tie tuntui rakennetun pelkästään sitä varten,- et-tä maailma olisi voinut tarttua häntä tukkaan ^ja vetää luokseen, kiusattavakseen...

Niin Rämeen Mari ^ajatteli ^ja läpsytteli paljaita jalkapohji-aan vihaisesti tiehen. Kengät hänellä oli kainalossa, vanhan ta-van mukaan. ^Ne olivat kalliita ^kapineita, ^joita ^ei sopinut kulut-taa turhanpäiten. Ne vedettäisiin jalkaan ^vasta kirkonkylän lai-dassa. ^•.

Varhaisen, kuuraisen ^ja. kasteisen ^aamun Rämeen ^Mari ^oli vael-tanut metsäpolkuja. Nyt, hänen kulkiessaan ^uutta ^maantietä, aurin^_ gon ollessa ^jo niin korkealla kuin mihin se näin syksyisin

kiipe-sikin, hän yhdytti myöskin matkaseuraa.

Ersässä tienkäänteessä istui ^Leena Karhunvilla kivellä ^ja syö-dä mutusteli voileipää. Rämeen Mari ensin ^ujosteli ^ja ^ynseili mie-lessään, ajatellen,että tietyiti tuokin ^on menossa katsomaan ja kuu

lemaan mitä hänelle ^tapahtuu, mitä annetaan kirkkoherran herjaajal-le... Mutta Leena oli jo kerennyt nähtä ^hänet, ^joten ei sopinut pu-jahtaa metsäänkään, ja toisekseen, kyllähän tuolla kerkesi ^olla, vielä ^useampain silmäin vääntaenä... Siksi hän istahti muorin vie-reen ja haukkasi evästään hänlin.

Sitten ^he jatkoivat ^matkaa kahden. Karhunvillamuori ^ei tosin oi lut erhäinen kävelijä, mutta vähemmälläkin tuota kerennee sen ruoat

toman ^pöydän ^ääreen. Hänkin oli avojaloin, kengät kainalossa, ^ja.pu heli kuinka ^{mukava oli} ihmisen tunnustella maata jalkapohjillaan.

Hän oli ^hyvin ystävällinen. Sanoi kuulleensa miten Rämeen Marille oli käynyt. ^{Se oli} ihmiselläkkn toisinaan edessään kuin ^ansa metsän elävällä. Siihen ^käpertyi ilman ^omaa ^syytään. ^Kuka ^hyvänsä sitä sen

verran levitteli ±*±*kK leukojaan, sen nyt ymmärsi. Ja kenelle siel lä ^sitten Rämeessäkin juorusi ^punoit, repolaisilleko?

- Mistä minä

tiedän,

^{miten paha} ^{asia tämä}

on'

nyyhkäisi Rämeen Mari.

- Et sitä tiedä ^sinä, eikä ^muutkaan. Laki ^on niinkuin luetaan.

Saatat siitä linnaankin ^joutua. Valmista vain ^sydämesi siihen...

Herra

isä.'

Vieläkö sekin pitäisi nähdä?

- Ja mitä ^se ^sitten

olisit

Ihmislaitoksia nekin ^ovat, sanoi Sa-kari-vaari vainajakin. Saattaa ^olla, että vuosien kuluttua muiste*.

let sitä mielelläsi, ehkä ainoaa ^kertaa, ^jolloin näit ^maailmaa, toi sellaisen näköalan kuin Rämeen akkunasta ^ja muualla Kairan korvessa Niin Karhunvilla-Leena ^jakoi lohdutustaan ^ja Rämeen Mari unoh*.

tui kuuntelemaan hänen äänensä hyväätekevää huminaa. Ehkä siinä.pii li viisautta, tuossa. ^Olipahan kuitenkin ^ihminen, ^joka ei siunail-lut eikä päivitellyt eikä ^lyöpyt kahtakämmentä. Hänen seurassaan oli tosiaankin paljon helpompi kuin katkerassa yksinäisyydessä

lä-90

hestyä käräjätuvan kauheutta...

Tämä Rämeen Marin ^kauhujen talo oli kauppias Polson kartano.

Siinä oli avaruutta ^sen ^verran, että laille ^ja oikeudellekin löy-tyi istumatila. ^ShkäpX ^Polso oli rakennuttaessaan ^taloaan ^pitänyt

jo sitäkin seikkaa

silmällä.

Sillä ^käräjät Kairan kirkolla olivat _. eräänlaiset ^markkinat, ^juhlat, johon kansa kokoontui kutsumattakin.

Ja kauppias Polso oli ^ajatellet, että hänen tiskinsä oli näin lä-histöllä, joten kansa voi laskea sille lanttinsa...

Kauniina, kirkkaana, melkåin

kesäisenä

syyspäivänä parveili ⁱ siis ^kansaa yllinkyllin kauppias Polson hiekkaisilla, kuivilla

tan-tereilla, tapaili ^tuttuja, kätteli ^ja kertoili kuulumisia. ^{Savu tup} rahteli piipuista ^ja viinakin haiskahteli hiljoilleen.

Ainakin Jaako

Kortteisesta

^se tuoksahteli ^jo matkan päähän, ^kun hän ^pyörähteli väkijoukossa. Hänen saappaittensa komeat

hupsuntup-sut heiluivat vilkkaasti.

Tällaisissa

tilaisuuksissa, joissa vilah-teli lukuisasti ihmiskasvoja,* tuttuja jos tuntemattomiakin, hän oli kuin ^kala vedessä ^ja tunsi elävänsä. ^Nyt Jaako ^Kortteinen oli tavallista vilkkaampi, sillä k ^{hän oli} ^sisäisesti ^levoton, ^eikä voinut ^oikein ^täydestä sydämestään nauttia tavallisista

nautinnois-taan. ^• ^•

Tämä johtui siitä, että hänellä oli ^nyt

J(ortteessa,

^paitsi

tu-rnaa emäntäänsä, myöskin Anna,nuori ^ja tavattoman kaunis

piikaihmi-nen, jonka ^kanssa Jaako oli, hyljäten viinatkin kesäkaudeksi, pääs-syt melkoisen pitkälle, niin,oikeastaan asian ^ytimiin asti. ^Niin, maailman rumin ^ja maailman kaunein nainen oli hänen ^omansa... Sii-r nä ajatuksessa oli jotakin, ^joka viehätti... Sellaista ^uutta onnea olisi ^pitänyt olla

alituisesti

vaalimassa... ^-•**

Siksipä Jaako Kortteisella oli huono omatunto. Hän ei ^nyt

itse

asiassa ollutkaan väkijoukossa niinkuin ^kala ^vedessä, ^vaikka oli olevinaan. Mutta ihmisen oli edustettava itseään maailman edessä,

järjestettävä

asioitakin, jotka pyrkivät rempalleen...

Mutta ^nyt talon asiatkin ojentuisivat ^uuden onnen hehkusta...

Käräjätuvan ^pihamaalla oli tietysti myöskin Veija ^Kataja, hän»

kin niitä, joka oli kotonaan väkijoukossa ja jokapaikassa, niinkuin

se, joka tarttuu pyörivään tattaaseen.

- Kunnia,

maailmallinen kunniat

hihitti hän a ja sipoi leukatup suaan. ^- Ja mokoman takia tartutaan

akkaraasuihin

^kuin ^luutuun.., ^.v

Hän viittasi kirkkotarhaan, jossa lahonneet puuristit ^ja rautai-set sojottivat unohdetun ^ja ^hyljätyn näköisinä.

- Ja siellä sitä ^sitten levätään ^kaikessa kunniassaan, kirkon-ristin juurella...

Paikalla seisoi Juhani ^Lunkikin, ^laihana, pitkänä ja mustaveri-senä, naama ^puhtaaksi ^ajeltuna, ^eheissä pyhävaatteissaan, joista kuitenkin

kalansuomut

kimaltelivat siellä täällä. Hän ^tuijotteli

tovin Veija Katajan osoittelemaa kirkkoa ^ja virkahti:

Tosiaankin:

^Siinä ^on

roomalainen

^risti, kidutuspuu. Kauas se kulkeutunut ^seka aikaan että ^paikkaan nähden...

Se oli eräs niitä

Kenttäläisen

silloin tällöin päästelemiä lau-sumia, johon

kenelläkään

ei ollut mitään sanomista. ^\

Hänen jauhopussinsaKentän hökkelin ^loukossa oli ehkä ^tyhjä,-ja tyhjiä olivat voineet ^olla ^ne verkonrepaleetkin, ^jotka hän aamulla oli nostanut järvipahasestaan. ^Mutta ^{paljon on} ^tyhjyyttä

maailman-kaikkeudessakin.

^..

Ja niinpä

Kenttäläinen

^{seisoi nyt} väkijoukossa kalansuomuille-v

kimallellen, ja katseli ympärilleen ^kylmin, ^ylpein ^silmin, niinkuin koko Kairan ^{maa ja sen} asukkaat olisi ollut hänen ^omaansa...

Vähäisemmältä

^näytti hänen rinnallaan ^moni, jolla oli maata

In document Jauhot. Käsikirjoitus vuodelta 1949 · DIGI (sivua 87-92)