Salon isännän huulitupsu liikahteli enteileväsi!

Ettei vain siinä olisi oikein emäuni..

- Älä, älä ^puhu

syntiäi

varoitteli ^Kataja leppoisasti, ^oOS tulee ^mieleen, että ^{Jumala on} unikuvitelma, niin ^se ^ajatus ^on ^silta,

toisesta ^isästä,.»

- En ole huomannut, että Jumalasta olisi minulle mitään apua, sanoi Salon

isäntä

^jurosti. ^- ^Ei ^hän liiku maajalassa.,.

- Sitä me emme tiedä. ^Olemme omituisia. Jumalanpalveluksesta puhumme, mutta itse asiassa pitäisimme Jumalaa renkinämme...

Sitten Veija Kataja johti ^puheen ^toisaalle, antaen ^eloisan, notkeasivuisen puhepurosensa virtailla vapaasti, lian omasi taidon

lepyttää ^ja leppyä. Hän ajatteli olleensa hupsu närkästyessään

moi-sesta. ^Unet; ne lienevät ^synneistä keveimpiä. Oliko hän ^nyt mikä Jo-sefin ^veli ^sanomaan, että ^unennäkijä ^tulee; tappakaamme hänet... Ja tosiaankin; yhdessä yössä heille näytetään ^sellaista, ^että ^tuhannen

vuotta maanpäällistä elämää ^on vähän ^sen rinnalla... Pitäisikö sel-lainen ^rikkaus riistää köyhältä...

Muutaman ^kerran, kun Veija Kataja oli

lähdössä

jauhonvienti-matkalleen Kairan makasiinin ^edessä, hiihtää hankuroi ^siihen Pakari

niminen ^ukko, vanhan ^ja raihnaan näköinen ruotilainen. ^Hänen laiha ja ^harmaa, suureen

takinkauhtanaan

verhottu hahmonsa muistutti jol-lain tavoin ^sääskeä, samoin kuin hänen äänensä ilkeä inina.

Mahtaako ^kyytiin ^sopia ^- isäntä?

Isäntä-sanan hän mainitsi epäröiden, ikäänkuin ^tarkan harkin-nan jälkeen.

Keliä on, ^ja eipähän tuossa

liha

- Miksei, myönteli ^Kataja, paina..•

Sakari asetteli leveät ^suksensa ja vitaasompaiset sauvansa re

keen, nousta kömpelö! kuorman kantapuolelle, istahti selin kulku-suuntaan ja hevosen lähdettyä liikkeelle inahteli;

Vain lanttia ^kyytistä minulla ei ole.

- Sen nyt arvaa, hymyili Veija Kataja. ^- Eipä niitä juuri meille eksy...

Sakari vilkaisi taakseen altakulmain, epäluuloisesti. Hänen harmaa ^karvainen naamnsa ^näytti siltä ^kuin hän alituisesti käänte-lisi ilkeyden ja pahan tuulisuuden märettä kuin mikäkin härkä. Niin Veija Kataja ajatteli samalla ^kun hän ystävällisesti tiedusteli kuinka vanha vaari jo oli. Mutta Sakari ei ollut kuulevinaankaan i

ja tiesihän ^Kataja kysymättäkin, ettei hän oikeastaan ^vanha ^ollut, vaikka varhain vanhentunut jonninjoutavissa synneissä,

juoppoudes-sa, laiskuudessa ^ja maankiertämisessä. Kairan maakin kasvoi monen-laista, kun tämänkin. Sillä tämän maan kasvuja se oli. ^Oli täällä vallan nuorena avioitunutkin, eikä ^perheen elättäminen siitä

kaike-ti mitään ^maistuvaa ^ollut, ^koska ^karkasi, kulkeutui etelään ^ja ru-pesi sotamieheksi ^Suomen ^Kaartiin, ^työpäiviä ^pelkäävä ^pötkylä. Niin

palveli ruunua, kunnes tuli tieto, että hänellä ^{oli perhe,} ^jolloin hän sai linnaa ja piiskoja. Rumia ruoskanjälkiä se kantaa yhä seläs

sään ja lienee siinä samassa saanut ^yhä enemmän pahuutta nahan alle kin, sillä ei siitä ihmistä tullut. ^On ^se toisenkin kerran kuljetet

tu tänne, _mutta aina se on lähtenyt ^uudelleen. Kun-nes ei lopulta enää ^pystynyt, ^vaan sijoitettiin ruotilaiseksi sinne Salon taloakin taaemmas, Nälkäperän pienoiseen kyläpuskaan. Mutta ei ^sen aika tahdo kulua sielläkään. Onpas nytkin keinotellut itsen-sä kirkolle asti asioilleen, valittelemaan, ehtoollisellekin. _i

Sakari oli matkan varrella taasen taipunut avaamaan suunsa ja mainitsemaan sitä ^ja tätä. Siitä ehtoollisestakaan ei ollut ollut

suurta iloa.

- Niin vähän antoi sitä Ristuksen ^vertakin, että kielen kan-taan.^•.

Hän ^näytti todella myrtyneeltä, näytti nielevän ^ja odottavan halukkaasti uutta pahantuulen märettä.

- Syntisäkki,

syntisäkkiä

ajatteli ^Veija Kataja* Sellaisen hän oli ^nyt saanut ^rekeensä, ja raskaan. Ketultakin ^se siinä näyt-ti vilkuillessaan reen kannoilla, sellaiselta ^sadun ^ketulta, ^joka muka ^kuolleena ^makasi, mutta ^vajenteli miehen ^kuormaa...

Sakari silitteli ^nyt säkin kuvetta ^{ja kyseli:}

- Tässäkö niitä ^{nyt on} niitä köyhäinjauhoja?

Ja hetken ^kuluttua;

- Ja nuori ja terve ja riikikö ^sen pitää miehen olla,

että näitä saa?

Veija ^Kataja selitti, että vähän ^sen suuntaista ^se oli. ^Työtä täytyi tapahtua( ennenkuin ^suu sai suurusta.»,

Vielä Sakari ^kyseli, ^saaden sammuviin silmiinsä ^oikeinpa kii

lua, että niinköhän ^{an tuo on} esivalta tarkoittanutkin, ettei van-halle saatanalle ^ja sairaalle ^{pölyäkään} ^oikeita ^jauhoja, ^vaan vain maanparkkileipää, ^pakkasen panemaa ja piru tiesi mitä tehkää...

- Niin, sanoi Veija Kataja, ^- niinpä se lienee, ellein vanha ja vaivainen satu saamaan osaansa työtätekevien kätten ^kautta...

- Ei satu, ei satu ainakaan Sakari saamaan...

- Jospa se johtuu jostakin. Ehkei Sakarikaan tullut muista-neeksi muita suita voimainsa päivinä...

Silloin Sakari ^jo kirosi ^kipeästi ^ja tuntui kuin ^kokonainen sääskipilvi olisi ^inissyt ilkeästi:

- Se on hyvä puhua, kun on hyvä istuin ^- ^kun sattuu istumaan köyhäin jauhojen päällä...

Mutta Veija Kataja ajatteli laupiaasti, että ^mitäpä hänen pu heistaan, häipyvän miesrievun. Huoskanjälkiä se kantaa ja omaa il-keyttään ja pahaa sydäntään kuin raskasta taakkaa...

Loppumatka kului ärtyisässä sovinnossa, vähin puhein, Veija Katajan hyväillessä acfce£ak|sy virrenpätkiä, joille Sakari mulahdutte

li himmenneitä silmiään ^. Hän ^epäili, että niissä piili juuri

hä-neen osoittelevia piikkejä,.,

Lopulta he pääsivät perille Salon talon rähjäisen aitan ^eteen ja Veija Kataja ryhtyi purkamaan kuormaa. Hajauttamalla ja kähläi-sesti, kovasti hengitellen se kävi, sillä hän oli ^vanha mies, van-hempi Sakari-vaaria, ^ja sitäpaitsi varsinkin ^viime aikoina keveissä hommissa ollut. Vilusta värähtelevä Sakari asetteli suksensa solalle hiihtöasentoon, mutta sitten hän ^meni taloon lämmittelemään. Siellä hän seisoi selkä ^lämpimiä uuninkiviä ^vasten, vaiteliaana, silmissä ynseyttä ^ja kyllästymistä, vastaten ^jollakin oksaisella sanalla emän-nän puheluyrityksiin. Sitten hän ^lähti, seisoi suksillaan ja sauvoir hinsa nojaten tarkasti!! ^aittaa, jossa Veija Kataja vielä kolisteli.

Lopulta hän alkoi ^verkalleen hiihtää ^hangata metsänreunaa ^kohti,

pi-menevään iltaan. ^- ^,

Vaija Kataja seisoi aitan portailla ja katseli hänen menoaan.

- Pesä ^se vain ^löytyy itsekullekin, ajatteli hän. ^- Jossakin pitää yöpuun 011a...

Hän näki mielensä silmällä Suomenmaan metsät suunnattomana re-paleisena turkkina, jossa ihmisolennot ryömiskelivät ^kuin syöpäläiset turhantuntuisissa touhuissa...

Mutta Sakari-vaari ei suinkaan vielä ^kadonnut jäljettömiin Kai-ran pimeneviin korpiin. Hän hiihtää hankasi ja ajatukset liikahteli-vat hänessä. Täysien jauhosäkkien juhlava näky oli ^pannut hänen

mie-lensä käymistilaan. Jauhoja, oikeita leipämaan jauhoja, köyhäin jau-hoja, eikä niitä ^kuitenkaan ^anneta ^hänelle, ^{joka on} ^köyhä. Maanpark-kileipää, pakkasen panemaa, petäjänkuorta ^ja mies mitä töhkää siellä

olopaikassa, sukulaisen luona, jossa häntä ^katsotaan sillä silmällä kuin turhaa syöpäläistä, kunnan vaivaista, katsotaan. Mutta

nähdään-Jos Sakari ei enää pysty työhön, niin kovalle pitäisi ottaa, at*

tei hän pystyisi varastamaan. Se ajatus ei häntä pahasti peloittanut.

Olipa se oikeastaan tuttua entuudestaankin, vaikka sellaisia ei sopi-nut

muistella. Turhaa rasitusta mielelle...

Hän

muistutteli

_miele_en.

sä lauluntapaista, jonka ^oli ^joskus kuullut:

- Jos leipä ^loppuu niin ^leivotaan,

jos jauhot ^loppuu niin varastetaan, jos kiinni saadaan ⁿⁱⁱⁿ ^hirtetään,

jos köysi katkeaa niin solmitaan...

Siinä, sitä ^oli ^sitkeyttä ^ja ^sisua, esi-isien antamaa ^esikuvaa.

Sellaisen piti miehen 011a... Sitäpaitsi aika ^oli kovasti miedontunul, Jos joutuu ^kiinni, niin ei enää piiskojakaan, ^vaan linnaa. ^Ja mitäpä

siitä. Pääseepähän vielä

lähtemään

Kairan kairoilta. Koko hänen elä-mänsä oli ^ollut yhtä lähtemistä, vaikka hän ei ollut ^tuosta taahan päässyt. Saivat ^aina niskasta kiinni kuin kissa hiiren ja toivat tän-ne kylmään ^korpeen. ^{Ja nyt} eivät antaisi hänelle osaansa edes niistd köyhäin, jauhoista. Mutta saavat nähdä Sakarin ^olevan ^sellaisen, ^että hän ^ottaa ^itse, omalla ohvakkuudellaan. ^Linnaa... Linna menee

linna-na ^' Hänelle alkaa jo olla ^sama, missä kutjottaa. Mitäpä hän oikeas-taan jauhoistakaan muuten ^kuin näyttääkseen, että ^{jos ei} ^anneta, niin on sellainenkin, joka ottaa. Ei hän tyydy kuolemaan ahdistet-tuna kuin elukka ^koloonsa. ^On ikäänkuin ^sopivaa, että hänet viedään linnaan ^loppumaan. Siinä on rahtunen maailmallista komeutta...

Sakari-vaari ^hiihtää hissutteli, ^hengästyi, ^väsyi, levähteli-,

nojasi sauvoihinsa, ^ryki ^ja hiihti ^jälleen. ^{Ja sitten} hän taasen le-rahti. Voimille otti

tavattomasti

^{ja hänet} ^valtasi kauhistava ajatus,

että ^miten hän ^jaksaa jauhosäkkiä ^raahata, ^kun omien luittensakin vetäminen ^oli oikeastaan liikaa... Eiköhän siitä ^tulekaan mitään?

Hirvitti, sillä tämä asia ^oli ^jo ruvennut ^tuntumaan ^hänestä

tavatto-man tärkeältä, ikäänkuin elämän

viimeiseltä

^teolta, ^jonka ^jälkeen

voi tyytyväisenä kuolla...

Ja nyt kirottu vanhuus ja sairaus pilaisi ^kaiken, hän pysr _; tyisi vetämään säkkiä. ^Apua hänen pitäisi ^saada ^tähänkin,

ihmisauua.

Mutta ^siinäpä, se* ^{Oli toki} ^järkikulta vielä entisellään. ^Suoni ty-kytti otsassa... Tottahan nyt Sakari sen verran kaveria löytää kor

-48 vessakin, vanha maailman mies...

Tämä ajatus oli niin virkistävä, että voimatkin ^elpyivät ^ja hän hiihteli lopputaipaleen oikeinpa keveästi.

Hänen olinpaikkansa oli pienoinen sydänmaan kyläkunta, Nälkä-perä nimeltään. Sinne ^saakka maailman maantiet tulisivat ^nyt puske-maan erään ^sakaransa ruununjauhojen ^voimalla. Hyvä täältä olisi

koh-ta lähteä, mutta Sakarilla ^ei taida ^olla enää ^jälellä. ^{muuta kuin} se

muuan lähtö... Sitä ^ennen hän tahtoi kuitenkin tehdä ^jotakin, antaa muistutuksen maailmalle, joka pölisteli jauhoineen ikäänkuin ^jotakin

Sakaria ei enää olisikaan...

Nä,Ikäperällä ^oli ^kyllä ^kylliksi ^köyhyyttä, yleensäkin, mutta varsinkin sitä ^oli eräässä mökissä Sakari-vaarin ^olinpaikan lähis- ^, töllä. Leskivaimo siinä elää retosti lapsineen, miten lienee elänyt.

Se oli melkoinen ^ihme, ^jos ^pysähtyi ajattelemaan. Kulki töissä talo-pahasissa, joissa ei juuri ollut mitään ^olemista itselläkään ja keh-räin ^iltaisin mökissään. Kaiketi siitä sentään herahteli ^suuhun

so-pivaa, koska elivät ^ja kituivat» ^Leipää ^ei ^ollut, mutta sonnalta sen tään ^haisivat. Siinä on aivan raamatullista ihmettä kerrakseen...'.

Näin ^ajatteli Sakari-vaari ^istuessaan tässä lesken mökissä il-tapimeällä kapealla rahilla. Hänen otsassaan kun vielä virtaili jo-takin ajatussuonessa. Ei hän siinä ^istunut niinkuin mikä ^hyvänsä

ruotivaivainen, istukas. Asialla ^{hän oli.} ^Ryiskeli ^ja antoi äänensä sääskenä inistä tuossa tummassa ^mökissä... ^• ¹

Leski auttoikin häntä ^alkuun päivittelemällä, että ^kun eläisi vielä se vainaja, niin olisi nyt suurusta ^mökissä. Saavat ne nyt

jauhoja, joilla on miestä kaivamassa...

- Siihen nyt ei tarvitsisi enempää ^miestä, ^kun että ^jaksaisi pussin kelkalla vetää, inahteli Sakari.

vasmoinen ääni ^ja kaksikin, ^sillä, mökissä majaili tilapäisesti lev&htelemässä muuan Leena-muori, pitkin^pitäjiä kiertelevä hieroja,

kuppari ja suonenlybjä,

tarvittaessa

_melkoinen _velhokin,

Kairassa

sangen tunnettu henkilö, vaimoiset äänet alkoivat siis ihmetellä ja

jahkailla, että kuinka se niin on, kun on ollut tietona, että pitää kaivaa routaista maata, ja että ne kaivavatkin...

- Ilkeyksissään kaivattavat, ja mitäpä jos voipa mies kaivaakin Mutta muutenkin niitä olisi annettava tarvitsevaisille...

Minkähän tuo on? ^- ^*

- Niin on. ^Kyllä minä tiedän. Olen noita ^nähnyt asioita

kulkies

sani... ^< ^\

Naisenpuolet siunailivat maailman ^kovuutta ja pahuutta. Mutta sitten Sakari-vaarin

sääskenininä

tä.ytti tuvan, ^jota takkatuli laisi. Hän ^sanoi, että ^{jos ei} ^anneta, niin ^silloin on otettava. Me jauhot eivät olisikaan kaukana, eivätkä erhäisten yhdeksäin lukko-j en takana...

Herra

Jumalat

Linnaanhan sitä

sellaisesta!

kauhisteli leski.

- Si mitään

linnaa!

vakuutti Sakari-vaari ^lujasti. ^- Eivät ne'<

siitä uskalla ^asiaa tehdä ^ja lakisille lähteä. Ei niillä ole puoLta.

Mutta mökin leski jankutti itsepintaisesti, että syntiä

kaiketi

se sellainen kumminkin ^olisi. Sakaria jo suututti.

- Synti! inisi hän kiukkuisesti. ^- ^Se on vain sellainen sana»

tyhmän kansan pelotukseksi. Hiin minä olen sen ajatellut. Paljon suu rempi synti se sellainen on, ettei anna ^jauhoja nälkäiselle... ^u

- Siitä ne vastaavat vasta viimeisellä ^tuomiolla, mutta

rarkau-iesta joutuu linnaan jo täällS aja^o^*»...

- Jos joutuu niin joutuu! Linna on sekin vain eräänlainen her-nein laitos. Täällä Kairan sydänmailla kärsii ^moni elinaikaista ku-ritushuonetta nälässä ^ja jes ^jossakin. Millä käräjillä lienevät eli

hen tuomitut... ^,

- Sopinee tuo teidän niinkin ajatella. Meikäläinen jos vietäi siin, niin miten noiden pientenkin kävisi...

Liina

lesken lauseessa saattoi piillä jo Sakaria osoitteleva, piikki.

XlaK

kun aikoinaan ei cllut Ylittänyt

sellaisista siteistä.

Mökin Hultan äänessä oli sellaista ^sävyä ^kuin ainakin paremmalla ih-misellä, joka tietää, miten on oltava. Sakaria ^kiukutti. Hän ei yleen

sä. rakastanut muistelemista, eikä ^kärsinyt muietuttelenisia...

j/

^- ^Tässä ^{nuo nyt} ^lienevät ^turvan ^takana, ^kun on emo paikan pääl-lä, surisi hän äkäisesti. ^- Leipääkin kurkkuun asti...

- On siinä, muuan äveriäs rähähti leski Hulta. -Eivät ole ainakaan varastettua syöneet ja olisiko sillä sitten siu-nausta ^...

Mutta Sakari-vaari ^pysyi tyynenä. Asian ^vuoksi. ^Hyt ^ei ^sopinut riidellä tahi ^{teko voisi} ^jäädä

tlcemättä.

Oli vielä toivoa. ^Ehkäpä kuppari kävisi liittolaiseksi. Sakari luulit-huomanneensa, että

tämä

oli ^jo kallistanut korvansa hänen ^puoleensa, vaikka toistaiseksi vaikeni viisaasti...

- Samalla lailla se ^täyttää ^mahan varastettukin. ^{Ja onko} tämä varastamista? Köyhillehän köyhäinjauhot ^kuuluvat. ^Omaansa siinä ot

taa...

- Sakari ^puhuu oikein, totesi Leena-muori.

Sakari-vaari ilostui ja innostui.

- Olla miten olla ja tulla mitä ^tulla, hän inisi ^{ja ryki.}

Tässä, olisi mies, joka ottaisi ^säkin, ^kun ^{olisi joku} vetämään..

Hevonen, hevonen pitäisi olla

vaarille^

Leski jo nauraa rähähteli. Mutta ^Leena Karhunvilla silmäili häntä moittivasti.

- Älä pilkkaa, oikeassa asiassa, sanoi hän. ^- Onko noilla pie-nilläsi liiaksi sitä suuruspuolta?

Eihän sitä, mutta linnaanhan sitä sellaisesta.

Sakari-^

^vaari ^istui ^vaiti, ^nyt ^ynseänä ^ja ^vihaisena ja icoputte

li keppinsä päällä lattiaan.

- Ei mitään linnaa, sanoi hän lopulta. ^- Ja ^jos sitä ^jollekin tulisi, niin minulle. Minä ^joudan...

Hiin, ehätti Leena-muori.-Eikä se olisi mikään synti jos au_t

-51 taisi vaaria kelkan vedossa...

Siihen asia kuitenkin ^jäi sinä*> iltana. Olisi ^jäänyt ehkä ai-naiseksikin ilman ^Leena Karhunvillaa. Mutta ^kun Sakari-vaari ^eli ^■ ^' kömpelöinyt ulos keppeineen, niin vieras alkoi vihaisesti supattaa»;

- Hulluko sinä olet, kun et anna tuon kouhon Luulisi, että ihmisellä ^on ^jauhoja vaivaksi asti...

Silloin mökin leski ^tunsi oikein häpeävänsä kehnouttaan.

Leenastakin tosin tiedettiin sitä ja tätä, haamiloitiin, ettei sei?

kään aivan oikein elänyt. Mutta syntisyydestään huolimatta ^{se oli} hyvä ihminen. Sen Kulta tiesi. Oli nytkin antanut omasta eväsnyytisr

tään sienille. Ja sitä kun ei moni tee, vaikka olisi ^miten

olemista".

Oudolta se sellainen ^tuntuu, vaikeroi hän.

- Hiin, nälän näkeminenhän ^{tuo on} ^tutumpaa

' Vaikka mitä varas-tamista ^se ^olisi, ^kuten ukonhepsä sanoikin. Ruununjauhoja,

köyhäin-jauhoja, palkkajauhoja: eiväthän ^{ne ole} kenenkään. Tuskin huomaavat,

jos jokunen säkkercinen ^häipyy...

Mutta yhä edelleenkin asia näytti Kultasta oudolta ja linna pe loitti. Lopulta Leena-muori ^lupautui ^ryhtymään ^juoneen kolmanneksi, olemaan yhtenä ^kelkan jutkossa, noin vain hyvyyksissään. Ei ^hän

it-se mitään ^tarvinnut. ^Oli hänellä ^ja hän sai. Mutta eihän ^tuota voi-nut nähdä, että ihminen oli noin saamaton, vaikka häntää oli veny-ms. ss?!^• ^• ^•

Silloin

tyulta

^huokasi;

Jospa se sekin pitää tehdä..

Murheellinen hän ^oli, mutta leipiä ei tosiaankaan ollut ^var^T taalla

eikä

^jauhoja vakkasessa. ^Ja Sakari-vaarissa oli ^sitkeyttä.

Seuraavan illan hämärtyessä hän jälleen istui rahilla

Hulta-lesken

mökissä, koputteli suksisauvakepillään lattiaan, ryki ja inisi.

Myrtynyt hän oli ja olisi ^jo mielellään kääntynyt toisaalle,

mutta

ei oikein tiennyt mihin ^kääntyä, mistä saisi ^apua. Sitäpaitsi

hän

pUr "lllstyksekseen huomasi, ettei hänen ^nyt tarvinnut puhua

pai-52

joakaan. Asia oli kypsynyt. ^lestrt ^oli taipuvainen ^{ja tuo} levähtele-vä kuppari tuntui ^yhtyvän ^juoneen. Päätettiin toimia heti. Sää ^oli mitä sopivin, lauha ^ja pimeä ilta. Mökin lapset ^jo nukkuivat

nurkas-saan ^ryysyjen alla. Sitä toki oli yllinkyllin ^panna ^r, ^unta, ^jja se ^näytti ^heille

raaistuvankin.

Sakari-vaaria ^{taasen ei} tavallisesti kaipailtu olopaikassaan eikä hänen poissaolonsa

herättäisi

^mitään

huomiota, sillä hänellä oli useinkin ^tapana kulkeutua ^kylän toisiin asumuksiin, istuskella ^iltakausi, jopa toisinaan kytkähtää

kupeel-leen mihin sattui ^ja viipyä yökin.

Hälkäperän sissit

lähtivät

siis liikkeelle pimeän suojassa. He hiihtää hankasivat perätysten, Sakari-vaari

etunenässä

^ja

viimeise-nä leski-Hulta vetäen perässään ^kelkkaa. Keli oli ^hyvä ^{ja tumma} tal-vinen taivas matalalla. Leppeän» täytti ^pimeys ^maan, ^ja Kultasta ^tun

tui, että ^se tunkeutui synkeänä ^myöskin ihmissieluun. Kaikkea ^se pi-ru

teetätti poloisilla:

^Peloitti. tuntui liian äänek-käältä, puhumattakaan suksien ja sauvojen aiheuttamista äänistä ^ja

hameitten kahinasta. ^Koko maailmahan tämän ^kuulee...

Mutta kuulosti ^siltä, että Sakari-vaaria eivät äänet perittä-neet. ^'Se ^oikein paukutteli suksiensa kantaa latuun. Oli siinä ^nyt voimaa ja vauhtia. Riitti

sillä

^nyt ^henkeakin, eikä tarvinnut ^edes rykiä. Sieltä edestä ^ihan uhosi ^ponteva ^miehuus,

asiallako...

-Taival taittui ^siis ^hyvin ^{ja se} ei ollut pitkä, joten he oli-vat perillä tuotapikaa. Mustina ^ja ^synkeinä möhkäleinä

haettivat

edessä ^Salon talon

rakennukset.

^Mökin

#ultan

^pääeeä ^sikisi

mieliku-va, että ^tuo rakennusrykelmä oli

ikäänkuin

^suljettu ^nyrkki, ^joka

odottaa, avautuu ^{ja tarttuu} kiinni... Myöskin

joka oli ^paksu ^ja puuskuttava ^{ja joka} oli työlästynyt

ponnistuk-sista, myöskin ^hän alkoi ^tuntea pelkomieltä. Miksi hänen piti se-kaantua kaikkiin asioihin? Mitä ^se hänelle ^ellei eräillä ka-karoilla ^ollut ^leipää? Miksi hänestä ^oli aina ⁿⁱⁱⁿ ^tärkeätä, että

jotakin oli tapahtumassa? Jopa hän oli johonkin yhtynyt, taitava

ihrainen'

^Tietäähän ^sen tuollaisten kanssa? ^mikä niiden kielen alla pysyy...

Niin akat lähestyivät Salon taloa hitaasti ja eäröiden, pelon tunteitten rasittamina. Sakari oli ^ehtinyt jo paljon edelle.

Hänaile

oli tullut lämmin kiireisessä kulussa ja nyt hän ^ryki ^ja kakisteli aitan edessä ^ja kävi ^ja kärsimättömäksi ^ja hinkaisi:

Joutukaa,

akat?

- Hulluko sinä olet? _sähisi Leena Karhuavilla matkan takaa.

Herätät talon väen ja toiseenkin taloonhan tuo kuuluu...

- Eivät

herää'

^vakuutti Sakari-vaari. ^- Unta ^{se näkee} jo salo lainen pään täydeltä...

#2-

_hän _{oli jo}

katsonut täällä ympärilleen näkevällä sil-mällä, sillä hän tiesi, että aittaan olisi ^helppo yläovesta. ^•.

Siinä ei ollut lukkoa ja jos haassa lieneekin sisäpuolelta, ⁿⁱⁱⁿ

ra-ollaan se lonkotti, joten siitä mahtuisi puukonterä sisään. Ja

nave-tan seinustalla oli ^tikapuut, ^joita Sakari-vaari jo ujostelematta ko listeli.

Tulkaa ^auttamaan, akat? hän karjaisi naisten kauhistukseksi.

Tarttukaa

kiinni?

Niin neidon ^oli tehtävä ^ja siekailematta, sillä ^muutenhan ^tuo kouho melullaan herättäisi kuolleetkin. Yhteisvoimin he saivat kun saivatkin raskaat tikapuut aitan eteen ja vieläpä pystyynkin. Sit-ten Sakari-vaari kiipesi niitä myöten ylös, aukaisi onnekseen lonkot tavan ja vingahtelevan oven, kömpelci sisään ^{ja kuului} kolistelevan portaita alas alalattialle. ^Melkein kolinkolia se kuulosti menevän,

saaden aikaan ^ääniä, jotka kauhistuneitten akkain korvissa muistut-tivat pilttuussaan teiskaroivaa ^hevosta, autta henkiin hän jäi, tuo sitkeä ^Sakari, sillä ^nyt hän kuulosti käyvän sisäpuolelta _alaoven, lukon kimppuun, jonka avaaminen sysipimeässä vaati melkoisesti

sekä taitoa

^että voimaa ^ja kärsivällisyyttä. Mutta Sakari-vaarilla oli

sinä iltana ja yön- noita

ominaleuukaia riittävästi.

läisyyden

ku-54

luttua. ovi lennähti selälleen.

- Sisään

akat?

hinkaisi Sakari. ^- ^Siinä, niitä ^on. Säkin ^niskaan vain

Joka

kynsi kuin havukka...

Mutta ^naisia ei ^näkynyt. ^He näyttivät livistäneen ^tiehensä, ^Lo puita kuului ^pimeydestä ^lesken käheä kuiskaus:

Itsehän sinä aioit... ^Me kelkka- vedämme

- Hr? ^karjaisi Sakari-vr-ri. tyän kiroili. ^- Tietäähän sen, että pkoiksi se menee akkain kanssa... Olisinko ^minr teitä

tarvinnut^

^{jo s}

nämä säkit ^minua tottelisivat?

Vähiin vimmassa hän kä.vi ^syliksi jauhosäkkiin

Ja

ähelsi

Ja

pon-nisteli. Mutta säkki ^ei inahtanutkaen. ^Yhtähyvin hän olisi ^voinut no stamivaikeissa iskeä ^kyntensä ^koko ^maahan,

Josta

^ihminen ^on ^tullut

ja johon hän on menevä...

- Hupsu, älä ^repäise

itseäsi?

kuului

Karhunvilla-muorin

^ääni ovelta. ^- ^Tuossa ^on sä.kki. ^Ota vähempi...

Sakari-vaari hengitteli aikansa, ^ryki

Ja

rauhoittui. Sitten hän sivalsi ^puukollaan säkin ^halkij

Ja

alkoi kahmalolla jauhoja akkojen

antamaan ^pussiin. ^Hankalasti ^se ^kävi, ^{kun ei} ^ollut ^edes

sä-kin pitäjää. Jauhoja valui lattialle ^ja pclähteLi ympäri aittaa. He menivät henkeenkin, niin että ^oli

Jälleen

^ryittävä

^Ja

kiroiltava.

- On se tuo akkain ^ajatus, ^tupisi hän. ^- Mäinkö ^ne luulevat syn nin

välttävänsä?

Tuo kupparikin. Hiin ^tohtona ^se lähti ^ja tällaista

se nyt on. Mistä lienee saanut niin ^komean ^nimenkin ^kuin Karhuavil-la? Mikä ^villa lieneekään...

Lopulta pussin pohjassa oli ^jauhoja melkoinen ^kasa ^ja Sakari retuutti sen aitan ^portaille.

Siinä on? ^Kelpaako? älähteli hän

- Älä, jumalanluoma,

karju?

rauhoitteli ^kuppari. ^- Ihmehän on ell e ivä,t herää...

- Siit? ei ole'pelkoa, ^julisti Sakari. ^- ^Unta ^ne näkevät pään täydeltä^. ^. ^.

Otatko vielä? Siinä olisi säkkiä

Leena Karhunkin* ei sille*välin ^ollut ollut toimettomana. Hän oli riisunut yhden alushameistaan, joita hänellä ^oli ^monta, ^ja s>i'to nut sen ylä.pää stään ^kiinni, ^joten siitä oli muodostunut erärnlainen

In document Jauhot. Käsikirjoitus vuodelta 1949 · DIGI (sivua 44-58)