Vähäisemmältä näytti hänen rinnallaan moni, jolla oli maata re- re-kisterissä tahi joka ei saanut rauhaa muuten kuin ahertaen ja hi*,

koillen ^bkkllkjUbx muuttelemalla vähän maanpintaa. Kuten

esimerkik-si Oltavan ^Aapeli, ^hän, ^joka kuokki kasvatti. Hänkin ^oli täällä.*

asioillaan, taivastelikin ^tovisen, tervehti tuttavia, kitkuisena,

oksaisin sanoin. ^Kauan hän ei täällä ^viihtynyt eikä viipynyt. Maan piti kasvaa ja saada uusia asukkaita. ^{Se oli} ^syvällä hänen

lihas-saan.^. ^•

Mutta ^sisällä, ^Polson talon salihuoneessa, istuivat tuomari ^ja lautamiehet pitkän ^pöydän ääressä. ^Jo huudettiin Kairan ^kansaa esiin, ketä päältäkantajana ketä altavastaajana, kun he riitelivät toistensa tai esivallan ^kanssa tavarasta ^ja raja-aidoista ^ja

lap—-senruokoista ^ja pahoinpitelyistä ^ja päihtymyksistä. Hiin laaja kuin Kairan ^maa ^olikin, ⁿⁱⁱⁿ metsäänvajonneilta ^kuin se asukkaat

naytti-vätkin, niin

itsekullakin

^oli ^{naapuri ja} ^hankausta, hierontaa ja

tajktui.

Toki oli sentään ^niitäkin, ^olipa ^paljonkin, jotka olivat niin ja niin ^vanhaksi ^eläneet, eivätkä olleet käräjähuoneen ovea ⁽

avanneet. Siitä ^sopi jo ^tarpeen tullen hieman ylvästellen ^mainita.

Mutta sellainen kerskaus kuului Rämeen Marin kohdalta mennei-syyteen. Kuin arkana metsänelukkana hän hiiviskeli lyllertävän

Karhunvilla-muorin kintereillä

käräjätuvan tantereelle.

Edelläkä-vijän laaja ja viisas selkä oli kuin ^kilpi, ^jonka ^takana voi ly-myillä niitä, katseita, joita hän kuvitteli joka puolelta heiteltä-vän ^kuin

keihäitä

^juuri ^häneen...

Hän seisoskeli siellä tovin puhumattomana ^ja ^tylsänä ^ja tapa-si kohtalotoverinsa Pöllön ^Riitan, ^jonka silmät

kiiltelivät

^ivaa

ja vihaa vääntyneesti hymyilevästä naamasta. Hän kuiskutteli ^ja antoi välistä tulla suun täydeltäkin, enimmäkseen ^yhtä ^ja ^samaa, että kaiketi ^se Kairan seurakunta on nyt puhdas ja synnitön, kun

saivat haukkana iskeä ^pahimpain niskaan...

Ja sitten hän nauraa ^rähähti, ^pahaa, harakkamaista naurua.

Mutta Rämeen Mari tunsi sydämessään ynseyttä ^ja

syyttä häntä kohtaan. ^Mokoma

räähkälintul

Veti hänetkin tähän vai-vanpaikkaan...

Hän ^{piti nyt} visusti ^suunsa kiinni. ^Ei, toista kertaa häntä ei petetäi

Kaikesta tyhmistymisestään huolimatta hän sai sen verran

sei-92

ville, että ^asia, heidän ^asiansa, ^olisi esillä vasta huomenna. Hän turvautui ^Leena Karhunvillaan

Ja

^{meni hänen} ^mukanaan samaan maja-paikkaan, erääseen kirkonkylän ^taloon.

Rämeen ^ai Mari ei kuitenkaan saanut ^unta juuri silmäntäyttä ^ko ko pitkänä yönä. Hän huokaili penkillään, nousi istumaankin ^ja kaa haili uios pimeälle pihamaalle ja tuijotteli syystaivaan tähtiin.

Hän tunsi ^syvästi ymmä.rtävänsä sen sananparren, jossa puhuttiin ih misen ^joutumisesta elolta

elettävältä

^tielle tietimä.ttömälle...

Unenomainen häivä tuntui ympäröivän maailmaa ^ja elämää Hämeen Marin seisoessa Polson salissa kihlakunnanoikeuden edessä. Kaikki tuntui epätodelliselta ^ja samalla oli niin tuskallista ja peloitta-vaa kuin vain ^unessa voi olla. Kaiken aikaa Rämeen Mari aprikoi

it-sekseen kuinkahan ^paha asia ^se mahtoi ^olla, ^johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi... ^Paha ^se kaiketi oli. Ei ^niitä ^muuten ^olisi ko-koontunut tuollaista ^joukkoa isäntiä ja herroja pöydän ääreen, jos

sa ei ^suinkaan ollut ^ruokaa, vaan kaksi niin paksua kirjaa, että niistä ^jo luulisi löytyvän pykälän ^vaikka mihin asiaan ja kenen va ralle...

Siinä siis seistä töllötti Rämeen Mari Pöllön Riitan ^rinnalla, joka oli ulkonäöltään ^ja verhoiltaan kuin variksen pelätti pellol-la, niin että ^se vaikutti ^aivan

mielenosoitukselliselta.

^He

olivat

molemmat aivan avuttomia ^eläjiä esivallan ^ja kihlakunnanoikeuden

edessä. Mitään asiamiestä, pulmahtia, ^heillä, ei ollut varaa hank-kia ja tuskinpa heillä ^{oli edes} tietoa ^ja ymmärrystä, että sellai-nen olisi tarpeellista ^ja ^sallittua, nimensä ^ja ^säätynsä ^he

nustivat ^ja sitten vallesmanni, jonka ^näkyi pitäneen luopua sika-ristaan, esitti kanteen ^uneliaana ^jupisten ja tupisten. Itse

kirk-koherra Borgh ei ollut paikalla. Sitten tuomari, josta jo

kaukaa

näki, vaatetuksesta, ryhdistä, kätilön käsistä ja kirkkaista kas-voista, että siinä ^istuu ^herra, tuokari kysyi syytetyiltä mitä heillä ^olisi sanomista.

Rämeen Marilla ei ollut aanaa suuhun ^tulevaa. Hän vain ^seistä, tbllötteli, mutta tuikesilmäinen

Ja

katkeranaamainen Pöllön Riita puhui. Hän aloitti ^reippaasti lausumalla, että pikilappuako tässä on ruvettava ^köyhän ^ja kerjäläisen ^suunsa päällä pitämään... Mutta,

hänenkin ^vuolas sanantulvansa ^tyrehtyi pian itkuntyrikeeseen, niin hän ^kiihdytti itsensä. Tuomari käski hänet ^ulos rauhoittumaan ^ja

todistajain kuulustelu alkoi. ^He, kauppias Polso ja muutamat muut, vannoivat valansa ^ja muistelivat ^ja haamiloivat, kukin laadunsa

ja puhetaitonsa mukaan, sujuvammin tai kankeammin, mitä Pöllön Riita oli sanonut pappilan Mustan ruununjauhojen ^voimalla kiiltä-vistä ^kupeista. ^Joku muisteli hänen maininneen ^kuinka ^sanotaan,

ettei vääryydellä saadulla ^ole ^siunausta, mutta varastettu se nä-kyykin vasta hyvää tekevän ^pinakin pappilan syöttiläälle...

Kysyt-täessä useimmat ^muistivat, että Rämeen Mari oli ^hyvin ^ihastunut, näihin Pöllön ^Riitan puheisiin ^ja ^hyväksynyt ^ne ja kertonut omas-ta puolesomas-taan kÄX±jßautik®±xtKXK turhista kastamatkoistaan ^ja sano-nut, että jo porstuvassa siellä on pappilassa lantteja

kilisteltä-vä, jos mieli, että ^ovea raoitetaan... ^v

Jälleen tiedusteltiin syytetyiltä oliko heillä mitään

sanotta-vaa. Rämeen Mari vaikeni. Hän oli ^{päättänyt,} ettei ^hän enää aina-kaan äänellään mitään ^riko. Pöllön ^Riita, ^joka oli ollut ^paikalla

jo kappaleen alkaa, lausui ^ilmi saman ajatuksen;

- Se taitaa olla parasta, että meikäläinen pitää ^turpansa ^»*

kiinni, ettei sotkeudu niihin esivallan mutkaisiin peräsuoliin...

Heidät käskettiin ulos ja oikeus ryhtyi tekemään päätöstä,

neu-vottelu oli lyhyt. ^Nuorehko, nopeasti ^ja sujuvin sanoin ^puhuva tuo-mari oli sitä ^mieltä, että syytetyt ansaitsivat tuntuvan rangaistuk

sen, jo esimerkin ^vuoksikin, osoitukseksi ^siitä, ettei ihminen

saa-nut puhua mitä sattui, vaan hän oli vastuussa sanoistaan.

Lautamie-het nojailivat kyynäspäitään ^polviinsa, tuijottelivat lattiaan ^ja

ikävöivät piippua leukoihinsa. Puheliain heistä sanoi haukotellen:

Joutavathan ne akat ^saada suuntuketta..,

Käräjäkirjurin kynä ^rapisi» ^ovet avattiin ^ja asianomaiset kut-suttiin tuomiolle. Pöllön Riita sai yhdeksän ^kuukautta ^ja ^Rämeen Mari ^kuusi kuukautta vankeutta herjauksesta ^ja solvauksesta.

Rämeen Mari seisoa ^töllötti, nähden kaiken unenomaisen

sumuni

läpi.

Linnaa»..

Niinhän Karhunvilla oli sanonutkin, että valmista siihen sydämesi...

Mutta Pöllön ^fiiita, ^jonka silmät olivat ^kuin pyssynreiät,

ava-si jälleen ^suunsa;

Joukkoineenko? Leipää ^se

sekin

tarvitsee...

- keskeytti tuomari. ^- Ei teillä ole puheenvuoroa...

Tuomitut saivat ^poistua, toistaiseksi vapaallejalalle laskettui na. Aikoinaan esivalta tarttuisi heihin väkevällä kädellään.

Rämeen Mari ^ei puhutellut eikä hyvästellyt ketään. ^Kuultuaan, sen luvalliseksi hän mennä homsotti ^jo ^tiellä, ^suuntanaan kaukana rämeellä kyhjöttävä mökki. Hänen mielensä ^oli kuin ^jostain

pintees-tä päässeen

metsänelävän.

^Kuusi ^Se ^Mutta

päästivätpäs sentään hänet vielä väljälle...

Rämeen Mari saikin elää. ^vielä, viikkoja ja kuukausiakin ^yksinai sen asumuksensa ahtaassa väljyydessä. ^Ruunu, ^esivalta, ^tuo

suunna-ton ^rohmu, ei koskaan ole kovin ^nopea käänteissään. Lumi peitti jo laajaa Kairan ^{maata, kun} vankivyöräri, ^tuo samainen ^lautamies, Rä-meen Marista ilkeän näköinen ^ukonkolsu, ^joka oli hänelle haasteen-kin antanut ^korkean ^oikeuden ^eteen, ^kyllikseen umpea ajettuaan pää

tyi Rämeen pihamaalle.

Emäntä Mari oli toki ^jo etukäteen kuullut ^kuihkeita, että läh-tö on lähellä, ja hommannut erään sukulaistyttösensä mökkiin, hoi-tamaan pirtin lasta ^ja navetan elukkaa. Mies ^olikin etäällä

tukki-töissä. ^\

Nyt Rämeen Mari oli siis ^lopultakin ^vanki, tuollainen, joista laulussakin lauletaan. Niin isomahaisena, että lyhyt

toppatakki-95

reuhka tuskin kiinni ^mahtui, hän hautautui heiniin vankivyörärin pitkässä ^rasiassa, Vesikiehteet pyrkivät silmiin, ^kun hän nevan ^. reunassa käänsi päätään todetakseen vieläkö Hämeen mökki ^näkyi,, ^■,

Hevonen kahlaili ^lumista, autiota ^erämaata, ^jossa ^vankila, lin-na tuntui kaukaiselta, kerrassaan epätodelliselta asialta. ^Salon ta

lon seutuvilla ^he ^yhtyivät ^uuteen maantiehen ja hevosen kulku kävi helpommaksi, siitä kun sentään ^oli ajeltu ^jo useita kertoja. ^Salon

r ^'

unennäkijä ^pariskunta katsoi

akkunaruutusta

^ja isäntä mutisi par-taansa:

Vankia viedään. Siihen sitä tietä tarvittiin,,.

Mutta Kairan kirkolla oli

vankikyyjtin

^{yövyttävä.} ^Kevosta ^oli»

lepuutettava ja Pöllön ^Reeta, ^toinen ^tuomittu, oli saatava samaan

rekeen.

Se ei ollutkaan aivan ⁿⁱⁱⁿ yksinkertainen juåtu ^kuin Hämeen

Ma-rin noutaminen. Siinä Pöllön Riitan lausumassa oikeuden edessä, et-tä hänet ^olisi ollut tuomittava perheineen, oli perää paljonkin.

Hänen majansa oli, kuten sanottu, oikea kurjuuden pesä. Pirttipöksä niin täynnä toinen toistaan pienempiä räkänokkaisia, melkeinpä

pai-dattomia paitaressuja, että se ^näytti kusiaispesältä. Oli ilmeisiä, että mökkiin oli hankittava, paitsi leipää, myöskin hoitaja äidin rangaistusajaksi.

Ja. Kairan isännät katselivat alaspäin. ^Kuntaako, ^toisin sanoen heitä ^kaikkia, tässä olikin sakotettu? ^Oliko ^se ollut ^oikeuden tar-koitus? Menot nousevat. ^Äyriin ^se vaikuttaa... ^\ Mutta kunnanesimies Veija Kataja, uskovaisuudestaan huolimatta niin iloluontoinen ^ihminen, ^vain nauraa hihitti:

- Katso rakennusta, tuota pappia. Yhteisen ^kansan kustannuksel-la se vain kunniaansa kirkasti...

21 todellakaan näyttänyt ^olevan muuta neuvoa. ^Pöllön ^Riita,

niin joutava ihminen kuin olikin, tarvitsi sijaisen linnassaolo n ajakseen. Ja kunnan

kustannuksella'

Isännät silmäilivät ^Veija Kata

jaa hitaasti ^ja moittivasti. ^Miten ^ihminen, ^joka kantaa ^ristiä,

voikin ^olla noin ^kevyen ^ja ^hilpeän näköinen...

Seuraavana aamuna vankivyörärin pitkä resla lähti jälleen liik-keelle, molemmat ^vangit heiniin ^ja johonkin vällyresuun kääriyty-neinä sen peräpuolessa. Rämeen Mari oli saanut ^viettää ^yönsä

van-ginkuljettajan

^pirtin penkillä niinkuin ^joku muukin matkustaja.

Karkaemista ei ^näytetty pelkäävän. Eikä heillä vielkaan ollut mi-tään ^rautoja tahi muuta ^merkkiä, ^joka muistuttaisi ^heille oloti-lastaan.

Pöllön Riita leukailikin»

- Meitä toki ^onnesti, ⁿⁱⁱⁿ että saamme ^ajaa kyytinä ^jo eläis-sämme. ^Ei sitä tavallisesti

meikäläistä

^muuten ^kyytitä ^kuin

hau-t&d-Il^• ^• ^•

Päivä ^oli ^jo oikeastaan pitkällä, ^vaikka Kairan maata

peitti-kin pimeys, kuten melkein aina tähän aikaan ^vuodesta. ^{Sen verran} kuitenkin hämärsi ^ja lieneekö kuukin kumottanut ^pilvien ^takana,-'

että voi tuntea viljamakasiinin ^luona vastaan ^tulevan

miehen»

kirk-herra

Borgh*

iksi. Hän käveli ^kuluneessa turkissaan ^ja silmälasit

välähtelivät

^pystyyn ^nostetun turkinkauluksen välissä. Lienee ollut

aamukävelyllään, jolloin hän ^tapasi ^pistäytyä Polson puodissa.

Pöllön ^Riitan ^sydän oli ^täynnä. Hänen ^täytyi äännähtääs

- Lienee ^nyt Kairan ^paimenen ^hyvä ^olla, ^kun ^sai kadonneet ^lam paansa tallelle...

Eikä Riita tyytynyt vielä ^{tähänkään,} vaan lauloi ja loikui ki-mein äänin»

Silloin ^se ^tyttö vasta ^tallella ^on,

kun oven

rautakanki...

Mutta tuuli puhalsi väkevänä ^ja läpitunkevana kuljetellen mu-kanaan lumikiteitä, joita Kairan talvisilla ^mailla oli niin vilja

vasti. ^Hevonen hölkkäili ^ja ^kirkonkylä alkoi ^jäädä ^kauas selän taakse. ^Laulu ^{ja komeat} ^sanat sammuivat ^Pöllön Riitan huulilta.

Tuntui ^haikealta, ^tuntui ^siltä, että he olivat matkalla, jolta ei

palata. Ainiaaksi oli jäänyt Kairan maa... Ja se oli sentään seutu, jossa he olivat syntyneet, kasvaneet ^ja ^eläneet, ainoa maa, ^jonka

i

he tunsivat. Sen asukkaatkin alkoivat ^tuntua vanhoilta rakkailta...

Jopa edessä suitsia vankivyörärikin, joka vei heitä lin-naan, jopa itse jälkeen ^jäänyt Kairan pappikin kuluneessa

turkis-saan tuntui ^nyt mukiinmenevältä ^olennolta, niihin tuntemattomiin verrattuina, joita he tulevat kohtaamaan...

Sukot pyyhiskelivät ^poskiaan hämärän suojassa. Kairan nevojen talvinen väkevä ^tuuli ^on tekijä sekin, mutta muukin ihmiseen vai-kuttaa. ^..

Ja edessäpäin, kymmenen ja toistakymmenen penikuorman takana odotti merenrannan kaupunki vankiloineen, linnoineen, joka lienee kivinen ja kolkko, aivan sitä ^varten rakennettu, että ihmisen

oli-si oli-siellä paha 011a... Mutta ihmistä ^{varten se} oli ^tehty, Kairankin ihmistä varten...

Kerran oli merenrannan kaupungista lähtenyt pitkä matkue poh-v joista kohti, monessa teessä monenmonta säkkiä jauhoja. Ja väkevät ruununjauhot olivat tehneet tehtävänsä, käyneet ja vaikuttaneet ja matkaansaattaneet ^paljon sellaistakin, mistä ei ^edes kuvernöörin*

aivoissa ^ollut aavistustakaan. ^Oliko tässä nähtävissä ruununjauho-jen viimeien ^pihahdus? Kaksi akanrepaletta vanginkuljettajan pit-kässä ^reslassa, hevosen nulkatessa etelään päin...

Viimeinenkö? Ei koskaan tiedä mikä ^on viimeistä...

Jos olisi ^ollut mahdollista ojentaa valoisa kiila kuin salama halki tulevaisuuden ^pimeyden, läpi vuosien ja vuosikymmenien, niin

olisi ehkä huomannut ^Kairan muinaisten hätäapujauhojen ^jatkavan vaikutustaan.

Paitsi ^sitä, että rattaat ^nyt kierivät ^yli forrasnevan ^ja män-nynkerkkä ^nosti nokkaansa kanavien laiteilla ja jossakin yritti peltotilkkukin levennellä, olisi ^nähnyt Rämeen Marin palaavan

van-kilareissultaan ja jatkavan mökkiläiselämäänsä. Hän osasi nyt

In document Jauhot. Käsikirjoitus vuodelta 1949 · DIGI (sivua 92-128)