Yhteisen hyväksi? Ekokyläyhteisön jälkifordistinen tuotanto

YHTEISEN HYVÄKSI?

Ekokyläyhteisön jälkifordistisen tuotanto

Teemu Sorsa Pro gradu -tutkielma Sosiologia Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden laitos Huhtikuu 2019

Itä-Suomen yliopisto Tiedekunta

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden Laitos

Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä

Teemu Sorsa Työn nimi

Yhteisen hyväksi? Ekokyläyhteisön jälkifordistinen tuotanto Oppiaine

Sosiologia Työn laji

Pro gradu -tutkielma Tutkielman ohjaaja/ohjaajat

Leena Koski Aika

1.5.2019 Sivumäärä

102 + 2 liitettä (3 sivua) Tiivistelmä - Abstract

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen, miten ekokyläyhteisöä sosiaalisena, materiaalisena ja kulttuurisena kokonaisuutena tuotetaan. Olen kiinnostunut siitä, minkälaisista symboleista ekokylän yhteisöllinen kulttuuri muodostuu, mikä näiden symbolien rooli on ekokylän tuotannossa, mitä jälkifordistisia piirteitä ekokylän tuotantoon liittyy, minkälaiset tekijät rajaavat tai mahdollistavat ekokylän asukkaiden toimintaa tuotannossa sekä millaisia demokraattisia käytänteitä ekokylän tuotantoon liittyy. Jälkifordististen työn teorioiden ja symbolisen yhteisöllisyyden teorian lisäksi tutkielmassa tarkastellaan ekokylän demokraattisia käytänteitä ja päätösvallan jakautumista intersektionaalisen teorian ja aikaisemman yhteisötutkimuksen työkalujen avulla. Tutkielman aineisto koostuu yhdeksästä suomalaisen ekokylän asukkaan tutkimushaastattelusta. Aineistoa analysoidaan diskurssianalyysimäisesti ja teoriaohjaavan sisällönanalyyttisesti.

Ekokyläyhteisöä tuotetaan työssä ja yhteistoiminnassa tapahtuvana jatkuvana vuorovaikutuksellisena prosessina. Tähän tuotantoon kuuluu jälkifordistisia rajattomuuden, subjektiivisuuden ja yrittäjämäisyyden piirteitä. Ekokylän hegemoninen kulttuuri koostuu diskursiivisista symboleista, kuten ekologisuuden, demokraattisuuden, rakentamistyön ensisijaisuuden ja ”kylälle laskeutumisen” normatiivisista puhetavoista. Suuri osa ekokylän tuotantoa koskevista päätöksistä tehdään ekokylän virallisten päätöksentekojärjestelmien ulkopuolella työn tekemisen yhteydessä. Analyysin perusteella rakentumista koskeva määrittelyvalta sekä mahdollisuudet toteuttaa ekokylän ideaalisubjektiviteettia keskittyvät erityisesti kylän toimintakykyisimmille asukkaille. Tätä toimintakykyä määrittävät ammattitaidon, sukupuolen ja kylässä vietetyn ajan kaltaiset risteävät tekijät.

Toimintakykyisimmät asukkaat voivat myös vaikuttaa kylän kulttuuriin eniten ja kokea sen tavoitehegemonisesti omakseen. Ekokylän kulttuurisen hegemonian erilaisuuden arvostamisen ja demokraattisuuden symbolit ovat ristiriidassa kylälle laskeutumisen, fyysisen rakentamistyön ensisijaisuuden ja kylälle antamisen puhetapojen kanssa.

Asiasanat

jälkifordismi, yhteisö, ekokylä, ympäristö, työ, kulttuuri, valta

Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopiston kirjasto Muita tietoja

University of Eastern Finland

Faculty

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden Department

Yhteiskuntatieteiden laitos Author

Teemu Sorsa Title

For the common good? Post-Fordist production of ecovillage community Academic subject

Sosiologia Type of thesis

Master’s thesis Supervisor

Leena Koski Date

April 2019 Pages

102 + 2 appendices (2 pages) Abstract

In this thesis I study how an ecovillage community as a social, material and cultural unit is produced. I examine what symbols does the community culture consist of, what is the role of these symbols in the production of the ecovillage, what kind of post-Fordist qualities is there in the production, what impacts the possibility to participate in production and what kind of democratic practices take place in the ecovillage. I use theories of post-Fordist work, symbolic community and intersectionality and build my analysis based also on former case studies ana- lyzing power relations in eco-villages. The analysis data of nine semi-structured interviews is analyzed with theory-driven content analysis paired with discourse analytical methods.

The ecovillage community is produced in work and collaboration as a continuous interactive process. This production has post-Fordist boundless, subjective and entrepreneurial qualities.

Hegemonic ecovillage culture consists of discursive symbols, such as normative discourses of ecological living, democracy, priority of construction work and “landing in wholesome pres- ence”. A great deal of decisions regarding the ecovillage production is made while perform- ing the tasks outside the official meetings. Power to make decisions and the possibilities to re- alize the ideal subjectivity are concentrated on the members that are most able to work in the ecovillage production. This ability can be hindered by intersectional mechanisms of expertise, gender, “life situations” such as employment situation, health and the time spent in the ecov- illage. Members that are most able to work have also the greatest influence on the ecovillage cultural symbols and can form goal hegemonic relationships to it. The hegemonic cultural symbols of diversity and democracy are in conflict with the discourses of “giving to the vil- lage”, “landing in wholesome presence” and the priority of construction work.

Keywords

post-Fordism, community, ecovillage, environment, work, culture, power

Archive location University of Eastern Finland Library Additional information

SISÄLTÖ

1 Johdanto...1

2 Ekokylät ja yhteisöt...7

2.1 Ekokylät ja utopiayhteisöt: historia ja kulttuurinen viitekehys...7

2.2 Symbolinen yhteisö ja yksilö...9

2.3 Tekemisen demokratia ja intersektionaalisuus...11

3 Jälkifordistinen työ ja tuotanto...14

3.1 Vanha ja uusi: muutoksen taustat...14

3.2 Subjektin halut ja tuotannon tarpeet...16

3.3 Rajaton työ ja tuotanto...19

3.4 (Eko)yhteisö, työ ja kulttuuri...21

3.5 Onko työelämä todella muuttunut?...23

4 Tutkimuksen toteutus...25

4.1 Tutkimuskysymykset...25

4.2 Kentän esittely...25

4.3 Aineisto...28

4.4 Haastattelututkimuksen metodologiasta...29

4.5 Haastattelujen jälkeen: analyysin menetelmät ja toteutus...31

4.6 Eettiset kysymykset...33

5 Hegemoninen kulttuuri ekokylän tuotannon perustana...35

5.1 Hyvää toimintaa ilmentävät ihanteet...37

5.2 Ekokyläläisyyttä perustelevat arvostukset...42

5.3 Yhteistä kieltä luovat puhetavat...44

5.4 Toimintaa muodostavat ja rajoittavat normit...45

6 Ekokylän jälkifordistinen tuotanto...48

6.1. Ekokylän tuotannon työt...48

6.2. Jälkifordismi ekokylässä...53

6.3 Tuotannon kulttuurinen rakentuminen...58

6.4 Kokonaisvaltainen tuotanto on rajatonta...64

7 Risteävät tekijät ja tekemisen demokratia...70

7.1 Risteävät tekijät toimintaa määrittämässä...70

7.2 Tekemisen demokratian ristiriidat...77

8 Lopuksi...82

8.1 Tulosten yhteenvetoa ja pohdintaa...82

8.2 Tutkielman arviointia...85

8.3 Jatkokehittelyideoita...89

9 Lähteet...93

10 Liitteet...103

Liite 1. Haastattelurunko...103

Liite 2. Haastattelupyyntö...104

1 Johdanto

Jo nyt ja lähivuosina maailmanlaajuisesti konkretisoituvat ympäristökriisit muuttavat yhteiskunnallista ja sosiaalista elämäämme. Ilmakehän lämpötila nousee, öljyn tuotantohuippu on käsillä, sään ääri-ilmiöt yleistyvät, massasukupuutot etenevät, vierasperäiset lajit uhkaavat ekosysteemejä ja meret saastuvat. Tarvitsemme laajamittaisia rakenteellisia muutoksia, jos halutaan välttyä ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristökriisien katastrofaalisilta ja arvaamattomilta seurauksilta. (IPCC 2018.) Nykyisten instituutioidemme ja yhteiskuntarakenteidemme puitteissa emme kykene kestävään elämään maapallon kantokyvyn rajoissa. Suomessa jopa alle kohtuullisena pidetyllä elintasolla perusturvan varassa elävät kuluttavat kestämättömän paljon luonnonvaroja (Hirvilammi, Laakso &

Lettenmeier 2014). Vaikka suureen osaan Suomen ympäristökuormituksesta voidaankin vaikuttaa yksilötason kulutusvalinnoilla, tehdään näitä valintoja aina rakenteellisten ehtojen asettamissa rajoissa (ks. Lahikainen 2018). Nykyjärjestelmässä esimerkiksi asumisen, liikkumisen ja ravinnon ympäristöystävälliset valinnat ovat monesti kuluttajille ympäristölle haitallisia valintoja kalliimpia.

On siis muutettava suhdettamme elämämme reunaehtoihin, kuten talouteen, tuotantoon, työhön, asumisen järjestelyihin, toimeentuloon, ravinnontuotantoon ja liikenneinfrastruktuuriin. Kun valtavirtaisten reunaehtojen puitteissa ei ole mahdollista elää kestävästi, eettisesti ja mielekkäästi, jotkut pyrkivät rakentamaan itse kestävämpiä kehyksiä elämänsä järjestämiselle. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen yhtä suomalaista ekokylää ympäristökriisit huomioon ottaen toimivana, elämisen perusehtoja uusilla tavoilla järjestävänä yhteisönä.

Tämän tutkielman aineisto koostuu yhdeksästä ekokylän asukkaan tutkimushaastattelusta, jotka tehtiin vuoden 2017 syksyllä vieraillessani ekokylässä. Tässä nimenomaisessa ekokylässä maaseutumaisessa ympäristössä elävät perheet jakavat yhteisen pihapiirin, tekevät työtä yhdessä, järjestävät juhlia ja päättävät yhteisistä asioista lähidemokraattisesti pyrkien samalla kestävään elämäntyyliin ja kasvavaan omavaraisuuden asteeseen ainakin ruoantuotannon, talouden ja hoivan alueilla. Asukkaita yhdistää toisiinsa myös saman kaltainen maailmankuva, johon erityisesti ekologisuuden tavoittelu ja ympäristötietoisuus kuuluvat. Samalla kylä muistuttaa kuitenkin paljon perinteistä omakotitalonaapurustoa

erillisine tontteineen ja pihamaineen. Jokaisen kotitalouden oman tontin ja talon lisäksi kylässä on myös ekokyläyhteisön yhteisomistamia rakennuksia. Haastattelujen tekohetkellä ekokylässä asuu kahdeksassa omakotitalossa yhteensä noin 30 ihmistä vauvaikäisistä eläkeikää läheneviin.

Yhdessä korvauksetta tehtävät työt ovat keskeisiä kylän toiminnassa, vaikka suurin osa asukkaista käy töissä kylän ulkopuolella. Tarkastelen tutkielmassani sitä, miten ekokyläyhteisöä sosiaalisena, kulttuurisena ja materiaalisena kokonaisuutena tuotetaan erityisesti kylässä tehtävässä palkattomassa työssä. Tähän ekokyläyhteisön tuotantoon kuuluu muun muassa fyysisen infrastruktuurin rakentamiseen, maanviljelyyn, lasten hoitoon, kodinhoitoon, tapahtumatuotantoon, vapaaehtoisjohtamiseen, EU-hankkeisiin, kokoustamiseen, yhdistysten ja yhtiöiden hallintoon sekä yhteisön arkipäiväisen sosiaalisen toimivuuteen liittyviä työtehtäviä.

Ekokyläyhteisön tuotannon tarkastelussa hyödynnän erityisesti jälkifordistisen työn ja tuotannon teoreettisia työkaluja¹. Ensisijaisena teoreettisena kehikkona olen siis käyttänyt sosiologian ja lähitieteiden aloilla kehitettyjä teorioita, tutkimuksia ja analyysejä työn ja tuotannon muutoksista ja niiden nykyisistä järjestämisen ja järjestymisen logiikoista.

Jälkifordistisen teoriaperinteen lisäksi käytän analyysissäni tukena myös sosiologista yhteisöteoriaa- ja tutkimusta, feminististä intersektionaalisuuden teoriaa sekä ekokyliä ja muita aatteellisia yhteisöjä tarkastelevia tapaustutkimuksia.

Jälkifordistisesta perinteestä hyödynnän erityisesti työn kulttuurista rakentumista, subjektivoitumista ja rajattomuutta käsitteellistäviä teorioita. Yhdistelen tässä työssä yhteen teoreetikkoon tai teoriakokonaisuuteen nojaamisen sijaan erilaisia teoreettisia tarkastelukulmia aineistosta nostamieni teemojen mukaisesti. Näin on mahdollista antaa empirian ja inhimillisen toimijuuden analyysille liikkumatilaa ilman, että teoreettinen ”suuri kertomus” latistaa liikaa tapaustutkimuksellisen aineiston ainutkertaisuutta (vrt. Julkunen 2008, 32). Tämä on perusteltua myös, koska ekokyliä ei olla sosiologisesti työn näkökulmasta tässä mittakaavassa aiemmin tutkittu.

1 Jälkifordismin teoria ei muodosta mitään selkeää tai toisiinsa tiiviissä yhteydessä olleiden teoreetikkojen kokonaisuutta. Tämän tutkielman kannalta keskeisiä historiallisia juuria on erityisesti prekariaattiliikkeen (Virno 2006, Vähämäki 2003) ja sen taustalla vaikuttaneen italialaisen autonomimarxilaisen liikkeen (mm. Marazzi 2006, Lazzarato 2006) ajattelussa ja Michel Foucault’n kirjoituksiin perustuvassa hallinnallisuuden tutkimuksessa (mm. Rose 1989).

Ansiotyöinstituutioiden ulkopuolista työtä ei yleensäkään olla juuri tarkasteltu jälkifordismin teorioiden näkökulmasta (O’Toole & Grey 2018). Jälkifordistisen tuotannon logiikka koskettaa kuitenkin suurta osaa läntisestä elämänpiiristä. Kun työ on levinnyt selkeästi rajatun palkkatyösuhteen sekä työn aikojen ja paikkojen ulkopuolelle (Huws 2014, Jakonen 2016, Julkunen, Nätti & Anttila 2004, Merkel 2015, Vähämäki 2003, Vähämäki 2008), on tärkeää tarkastella myös suureksi osaksi vapaaehtoista, palkatonta ja omaehtoista tuotantoa jälkifordismin analyyttisten työkalujen avulla. Ekokyläkään ei ole ympäröivästä yhteiskunnastaan irrallinen yhteisö (Day 2006, 126–127), ja jälkifordistisen yhteiskunnan logiikat näkyvät sielläkin, missä suoria pääoman ja työn alistussuhteita ei perinteisessä marxilaisessa mielessä ole niin selkeästi nähtävillä. (esim. Viren 2018.) On tärkeää sekä viedä jälkifordismin teorioita vastaamaan aidosti kaikkialle levinneen tuotannon logiikoita, että kehittää niitä eteenpäin vastaamaan jälkifossiilisen yhteiskunnan, kapitaloseenin ja 1,5 asteen tavoitteen haasteisiin.²

Valtiollisten ja globaalien instituutioiden tarkastelun perusteella keskustelu tuotannon muutoksista on edelleen ajankohtaista, vaikka jälkifordismista ja uudesta työstä on kirjoitettu ja keskusteltu jo kymmeniä vuosia. Työ- ja talouspolitiikkaa tehdään yhtäältä, kuin eläisimme vieläkin täystyöllisyyteen tähtäävässä fordistisessa tuotantotaloudessa ja toisaalta jättämällä koko elämäntapaamme kyseenalaistavat planetaariset reunaehdot ja päälle painavat ympäristökriisit huomiotta. Työntekijän kannalta monet jälkifordistiseen työhön liittyvät haasteet syntyvät nimenomaan teollisten instituutioiden ja jälkiteollisen työelämän keskinäisestä vastaamattomuudesta esimerkiksi sosiaaliturvan, työoikeuden ja työlainsäädännön kentillä.

Työ- ja talouspolitiikan lisäksi jälkifordistista teoriaakin on kehitelty ikään kuin ilmastonmuutosta ja muita ympäristöriskejä ei olisi tapahtumassa. Italian operaismon immateriaalisen työn (mm. Lazzarato 2006), Hardtin ja Nergin Imperiumin ja Multituudin (2005) tai Vähämäen ja Virenin metropoliajattelun (2015) lausumattomana pohjana tuntuu olevan loputtomien luonnonvarojen tai materiaalisista reunaehdoista irrallaan elävän henkisen kapitalismin kenttä. Kaikella digitaalisella, henkisellä ja immateriaalisella tuotannolla on kuitenkin myös materiaalinen luonnon resursseihin kytkeytyvä tasonsa (ks. esim. Joutsenvirta,

2 Jälkifordismista ja uudesta työstä on puhuttu ja kirjoitettu jo kymmeniä vuosia. Ympäristökriisien konteksti kannustaa mielestäni kehittämään uutta työn teoriaa, joka voisi ehkä jättää Fordin jo käsitteellisti taaemmas ja tarkastella uusia työn logiikoita, joissa esimerkiksi manuaalinen ja agraarinen työ voivat yhdistyä globaaliin, immateriaaliseen ja uusiutuviin energianlähteisiin kiinnittyvään tietotuotantoon. Ks. esim Järvensivu 2017

Hirvilammi, Ulvila & Wilen 2016; Lehtonen 2015; Vadén & Salminen 2013). Toisin päin käännettynä myös ympäristösosiologiassa ja muussa ympäristökriiseihin liittyvässä teoreettisessa ajattelussa tulisi hyödyntää nykyistä enemmän jälkifordistisen ”uuden kapitalismin” teoreettisia työkaluja.

Tärkeän tutkimuskohteen ekokylästä tekee myös sosiologisen tutkimuksen linkittäminen ennustettuihin (lähi)tulevaisuuksiin. Jotkut tutkijat ennakoivat saatavilla olevan kokonaisenergian tason notkahtavan, kun energian tarjonta ei siirtymävaiheessa uusiutuviin lähteisiin voi vastata nykyisenkaltaisten elämäntyylien tarpeisiin (esim. Zeher 2012, 342).

Tällaisessa tilanteessa globaalien, fossiilienergian varaan rakentuneiden kriisiytyessä suurempi osa ruoan tuotannosta jouduttaisiin järjestämään lähempänä kulutusta ja fyysistä työtä tulisi tehtäväksi nykyistä enemmän myös immateriaalisten tietotöiden rinnalle.

(Järvensivu 2017; Scott-Cato & Hillier 2010, 881.) Fyysinen työ on monissa ekokylissä keskeistä erityisesti alkutaipaleiden rakennusvaiheissa. Ekokyliä ja niiden yhteisöllisiä ja tuotannollisia logiikoita tarkastelemalla voikin tutkia ”ennakoivasti” mahdollisia sosiaalisia ilmiöitä, joita jälkifossiilisiin elämäntyyleihin sopeutuvissa yhteiskunnissa voisi ilmetä.

Yhteisöllisyyttä ja osallisuutta on ehdotettu lääkkeiksi erilaisiin aikamme haasteisiin, kuten demokratian toimivuuden ongelmiin, liialliseen yksilöllistymiseen, alhaiseen äänestysaktiivisuuteen, ilmastonmuutokseen ja syrjäytymiseen. (ks. Esim. Aiken 2012, Eräsaari 2012.) Osallistamisen ja yhteisöllisyyden vahvistamisen hankkeita ja niitä edistäviä lakeja ja säädöksiä on toteutettu runsaasti, ja puhe yhteisöistä on kaikkialla yhteiskunnan turvallisuusstrategiasta (YTS 2017, 23) Sipilän hallitusohjelman tavoitteisiin (VNK 2015).

Kommunitaristit (mm. Etzioni 1995) näkevät moraaliset tiiviit yhteisöt atomisoituneen ja yli- individualisoituneen yhteiskunnan modernien instituutioiden korvaajina (Saastamoinen 2012, 53; Delanty 2010, 55–79), kolmannen tien politiikassa yhteisöt luovat sosiaalista pääomaa ja korvaavat alas ajettuja hyvinvointipalveluja (Delanty 2010, 68) ja monitoimijamaiseksi hallinnaksi nimitetyissä osallistumista painottavissa hankkeissa³ kaupunginosademokratiasta

3 Suomen kontekstissa yhteisöllisyyden roolia politiikassa voidaan tarkastella hallinnallisuuden logiikan muutoksissa ensin perinteisestä byrokratiasta uuteen julkisjohtamiseen (New Public Managament) ja sitten monitoimijamaiseen hallintaan (New Public Governance). Siinä missä uudessa julkisjohtamisessa julkisorganisaatioita uudelleen muotoiltiin toimimaan markkinalogiikan mukaisesti tehokkaina palvelujen myyjinä ja palvelujen tilaajina, monitoimijamaisessa hallinnassa julkisorganisaation tuottajiksi aktivoidaan ja vastuutetaan aiempaa laajemmin myös tavallisia kansalaisia. (Julkunen 2008, 183-185; Tuurnas & Haveri 2017, 59-64.)

Uudessa monitoimijamaisessa hallinnassa kansalaisyhteiskuntaa vahvistetaan erilaisilla laeilla, säädöksillä ja hankkeilla tehden kansalaisista alas ajettujen, aiemmin julkisen ja yksityisen sektorin tuottamien palvelujen

osallistuvaan budjetointiin peräänkuulutetaan lähiyhteisöllisen aktiivisuuden merkitystä (ks.

Esim Tuurnas & Haveri 2017). Myös jotkut degrowth -teoreetikot haluavat laajentaa ymmärrystä taloudesta ja työstä niin, että pystytään enenevissä määrin tekemään ja tunnustamaan myös lähiyhteisöissä tehtävää ”luottamukseen ja sosiaalisiin normeihin”

perustuvaa työtä ja ”kumppanuuden sosiaalipolitiikkaa” (Joutsenvirta ym. 2016, 202–226).

Yhdistävä tekijä näille esityksille tuntuu olevan ideaalityyppisen, usein tarkempaa tarkastelua tai määrittelyä vaille jäävän yhteisöllisyyden (mm. Day 2006, 206) esittäminen vaihtoehtona kriisiytyville valtiollisille hyvinvointi- ja sosiaaliturvajärjestelmille. Tässä puhetavassa tavoiteltu ideaalinen yhteisöllisyys jää usein kuitenkin vaille selkeitä määrittelyjä (ks.

Saastamoinen 2012, 36).

Ekokylää tutkimalla tätä yhteisöajattelun epämääräisyyttä on mahdollista tarkentaa empiirisellä esimerkillä, jossa käytännössä pyritään järjestämään talouden, hoivan ja ruoantuotannon instituutioita uudella (tai ”uusvanhalla”) tavalla autonomisesti. Ekokylien historiassa on paljon projekteja, joissa on pyritty tämän kaltaiseen ”valtiosta itsenäistymiseen”. Muun muassa Ivan Illichin instituutiokriittisten tekstien inspiroimana osassa ekokylistä kehitettiin jo 70-luvulla kattavasti erilaisia ja omaehtoisia

”pienoisinstitutionaalisia” järjestelmiä vaihtoehtona valtioiden tarjoamille palveluille.

Esimerkkiksi Yhdysvaltojen Tennesseen osavaltiossa sijaitsevassa The Farm -ekokylässä kehitettiin itsenäisiä terveydenhuollon järjestelmiä ambulanssipäivystyksestä laboratorioihin ja synnytysosastoihin. (Dawson 2013, 221.)

Aikaisemmassa ekokylätutkimuksessa on ilmaistu jatkotutkimuksen tarve ekokylämäisten projektien päätöksenteon ymmärtämiseksi (Cunningham & Wearing 2013, 26). Tämän tutkielman yhtenä tavoitteena on tarkastella, minkälaisia demokraattisia käytänteitä sekä toimintaa mahdollistavia tai estäviä mekanismeja omavaraistumaan pyrkivän ekokylän tuotannossa voi ilmetä. Näin täydennän empiirisellä tutkimuksella edellä esittämiäni puheenvuoroja, joissa korostetaan abstraktin ideaalin yhteiseyyden yhteiskuntapoliittista

yhteistuottajia. Monitoimijamaisen hallinnan mukaan järjestetty toiminta voidaan nähdä tapana tarjota ihmisille vaikuttamisen mahdollisuuksia tai vahvistaa osallisuutta ja demokratiaa (Matthies 2017, 152). Toisaalta osallistumisesta voi muodostua pakko, kun julkinen sektori lakkaa tuottamasta aiemmin tarjoamaansa palvelua, kuten kirjastoa tai terveydenhuoltoa. (Tuurnas & Haveri 2017, 66.)

Aktiiviseen osallistumiseen perustuvaa yhteiskunnan järjestämistä on kritisoitu myös vaillinnaisista reaalisista vaikuttamisen mahdollisuuksista ja siitä, että ”osallistumisparadigmasta” on tullut vain uusi sisäistyneen hallinnan, aktivointipolitiikan ja marginaalisten ryhmien ulossulkemisen väline samalla kun reaalisesti demokratiaa kavennetaan ja eriarvoisuutta lisätään. (Matthies 2017, Tuurnas & Haveri 2017, 59-64.)

merkitystä. Riippumatta siitä, mitä mieltä yhteisöllisyyden yhteiskuntapoliittisesta potentiaalista on, ekokylien lähituotannon, ekologisen rakentamisen, ruohonjuuritason demokratian, kestävien pienoustalouksien, systeemiajattelun ja keskinäisen solidaarisuuden lupaavia käytänteitä voisi hyödyntää laajemminkin, kun pyritään rakentamaan mielekkäämpiä ja kestävämpää elämäntyylejä. On mahdotonta järjestää yli 7,5 miljardin ihmisen elämä ekokylämäisesti, mutta ekokylistä ammennettuja oppeja voisi pyrkiä hyödyntämään skaalaamalla niitä laajamittaisemmiksi esimerkiksi kaupunkeihin ja mukauttamalla niitä osaksi nykyisiä globaaleja järjestyksiä. (ks. esim. Litfin 2016.) Itseorganisoituvan työn, päätösvallan ja osallistumisen mahdollisuuksien käytännöllisen järjestäytymisen sosiologinen tarkastelu voi auttaa hyödyntämään ekokylämäisen toiminnan parhaita puolia ja kehittämään tulevia lähiyhteisöllisiä ja lähidemokraattisia projekteja esimerkiksi työpaikkademokratian tai yhteiskunnallisten liikkeiden reiluiksi, tasa-arvoisiksi ja toimiviksi ilman, että toistettaisiin tai skaalattaisiin jo olemassa olevissa projekteissa mahdollisesti ilmeneviä haasteita.

Tutkielma muodostuu tämän johdantoluvun lisäksi kahdesta teoreettisesta luvusta, menetelmäluvusta, kolmeen päälukuun jakautuvasta analyysiosiosta ja johtopäätöksistä.

Teoriaosuudessa esittelen ekokyliä ja ekokyläliikkeen historiaa, tutkielman kannalta relevantteja yhteisöteorioita, intersektionaalisuuden teoriaa ja jälkifordistisen työn teoretisointia. Menetelmäluvussa esittelen tutkimuskohteenani toimivan ekokylän ja siellä muodostamani aineiston, avaan tutkielman haastattelu- ja analyysimenetelmät sekä kerron tutkielman toteutuksen vaiheista. Samassa yhteydessä pohdin tärkeitä tutkimuseettisiä ja tutkijan roolia käsitteleviä kysymyksiä. Analyysiosioni jakautuu yhteisön kulttuuria tarkastelevaan lukuun, ekokylän työn jälkifordistisia piirteitä käsittelevään lukuun sekä toiminnan mahdollisuuksien ja päätösvallan jakautumista pohtivaan lukuun. Johtopäätöksissä vedän analyysiäni vielä yhteen ja pohdin tuloksien merkitystä teoreettisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa.

Haluan kiittää tutkielman mahdollistaneen ekokylän asukkaita suuresta avusta, luottamuksesta ja siitä pioneerityöstä, josta tulemme toivottavasti kollektiivisesti ottamaan lähitulevaisuudessa oppia.

2 Ekokylät ja yhteisöt

Seuraavassa käyn läpi tutkielman kannalta olennaista ekokyliin ja yhteisöihin liittyvää teoretisointia ja tutkimusta. Esittelen lyhyesti myös tutkielmassa intersektionaalisuuden teorian, jota hyödynnän tutkielman kolmannessa analyysiluvussa. Yhteisöjen tapaustutkimuksellisten tarkastelujen ongelma on usein ollut muiden samanlaisten ja relevanttien tutkimusasetelmien puutteellinen tuntemus (Day 2006, 112). Tätä välttääkseni pyrin kirjallisuuskatsausvaiheessa käymään läpi kaiken aihepiiriäni lähelle tulevan aiemman tutkimuksen. Muun muassa ekokyliä, aatteellisia yhteisöjä, yhteiskunnallisia liikkeitä ja utopiayhteisöjä käsittelevän kirjallisuuskatsaukseni pohjalta nostan tähän tutkielmani kannalta keskeisimmät tutkimukset ja kiinnostavimman keskustelun, jotka ohjasivat analyysini kulkua eniten.⁴

2.1 Ekokylät ja utopiayhteisöt: historia ja kulttuurinen viitekehys

Ekokylät ovat suhteellisen uusi, muutamia vuosikymmeniä toiminut yhteisöllisten liikkeiden muoto pitkässä aatteellisten yhteisöjen historiassa. Aatteellinen yhteisö (intentional community) voidaan määritellä joukoksi ihmisiä, jotka ovat päättäneet elää ja toimia yhdessä rakentaen yhteisiin arvoihin pohjautuvaa elämäntyyliä (mm. Ergas & Clement 2016, 1197).

Muista aatteellisista yhteisöistä ekokylät erottuvat pyrkimyksissään ekologiseen elämäntapaan. Käytännön tasolla ekokylissä voidaan muun muassa hyödyntää ympäristöystävällisen rakentamisen menetelmiä, panostaa ravinteiden kierrättämiseen ja tuottaa ruokaa kestävästi.

Ekokylien määrä on kasvanut 2000-luvulla maailmanlaajuisesti merkittävästi (Ergas &

Clement 2016, 1197). Vuonna 2008 arvioitiin, että ekokyliä on noin 1500 kappaletta seitsemässäkymmenessä maassa kuudella mantereella, joskin tarkan lukumäärän arvioiminen on vaikeaa (Sevier 2008). Suomessa ekokyliä on määrittely- ja laskentatavasta riippuen vuonna 2015 ollut viidestätoista viiteenkymmeneen, ja niissä on yhteensä asunut arviolta 250- 500 asukasta. Suomen vanhin edelleen toiminnassa oleva, Keuruussa sijaitseva ekokylä perustettiin vuonna 1997. (Haapamatti & Elo 2015.) Suomalaisia ekokyliä ei olla yhtä narratiivista poliittisten minuuksien analyysiä (Eräranta, Moisander & Pesonen 2009),

4 Osa ekokyliä koskevia artikkeleista ja muista teksteistä on koottu kolmeen kirjallisuuskatsaukseen: Avalino &

Kunze 2017, Barani, Alibeygi & Papzan 2018, Wagner 2012

muutamaa pro gradu -tutkielmaa (Jämsä 2018, Kautonen 2011, Naumanen & Rauma 1996) ja paria rakentamiseen keskittynyttä tutkimusta (Harmaajärvi & Lyytikkä 1999, Palttala & Erat 2009) lukuun ottamatta tutkittu.

Ekokyläksi itseään nimittävien yhteisöjen ja projektien moninaisuuden vuoksi käsitteen tarkkarajainen ja tyhjentävä määrittely on haastavaa (Dawson 2013, 218). Ekokylän termi levisi laajamittaiseen käyttöön tiettävästi vuonna 1991, kun aktivistit Robert ja Diane Gilman (1991, 10) käyttivät sanaa raportissaan määritellen ihanteellisen ekokylän ”ihmisten kokoiseksi”, (human scale) kokonaisvaltaiseksi (full-featured) asutukseksi, jossa ihmisten toimet on harmittomasti integroitu osaksi ympäristöä siten, että ”terve inhimillinen kehitys”

voi jatkua kestävästi nyt ja tulevaisuudessa.

Sittemmin ekokylien määrittelyissä on nostettu esille muun muassa kokonaisvaltaiseen kestävyyteen, demokraattiseen päätöksentekoon, luonnon ja sosiaalisten ympäristöjen eheyttämiseen, yhteisöllisyyteen, yhteisresurssien ”takaisin valtaamiseen”, esimerkillisyyteen, talouden paikallistamiseen, köyhyyden lieventämiseen, globaaliin oikeudenmukaisuuteen, kulttuuriseen ja henkiseen moninaisuuteen sekä kriittiseen kuluttajuuteen suuntautuvia pyrkimyksiä (Global Ecovillage Network; Dawson 2013, 219; Dawson 2006). Toiminnan tasolla ekokylien käytänteet esimerkiksi työn, talouden ja asumisen järjestämisessä vaihtelevat keskenään paljon (ks. esim. Van Schyndel Kasper 2008).

Ekokyläliikkeen juuria on paikannettu muun muassa antiikin Kreikan poliksista 700-luvulta eaa., Buddhan seuraajista koostuneesta Bikkhu-Sanghasta, varhaiskristillisistä ryhmittymistä ja Utopia-sanaa ensimmäisen kerran käyttäneen Thomas Mooren kaltaisten renessanssikirjailijoiden inspiroimista 1500-luvun konservatiivisista yhteisöistä (Keller 2005, 12; Bohill 2010, 41–42). Vaikka Islantiin perustetun Solheimarin kaltaisia, edelleen toimivia ekokyliksi itseään nimittäviä yhteisöjä on ollut olemassa jo ainakin 1930-luvulta asti, ekokyläliikkeen syntyhistorian kannalta keskeisinä on pidetty erityisesti ”uusien yhteiskunnallisten liikkeiden” 1960- ja 1970-lukuja. Liikkeiden taustalla on nähty 60-luvulla ja sen jälkeen aikuistuneen ”postmaterialistisen” sukupolven kriittinen irtiotto yhtäältä niukkuutta kokeneiden ja toisaalta maailmansotien jälkeisen talouskasvun ajan edistysuskoon kasvaneiden vanhempien vieraiksi muuttuneista elämismaailmoista (Della Porta & Diani 2006, 68; Ergas 2010, 36-37). Ekokylämäiset projektit linkittyivät näihin uusiin feminismin, sodanvastaisuuden, kapitalismikritiikin ja ympäristöteemojen ympärille rakentuneisiin

liikkeisiin ja saivat innoitustaan etenkin ympäristöliikkeiden kirjallisesta tuotannosta ja yhteisöllisistä kokeiluista (Dawson 2013, 220-223; Keller 2005).

Gerard Delantyn (2003, 11) mukaan yhteisöjä tarkastellaan useimmiten kolmen diskurssin kautta: jonain menetettynä, eheytettävänä tai myöhemmin saavutettavana. Huoli yhteisöllisyyden rapautumisesta ja halu sen eheyttämiseen ovatkin keskeisiä monille ekokylille ja taustatekijöinä päätöksissä yhteisöihin muuttamisesta (mm. Bauman 2001, 144;

Kirby 2003, 327; Van Schyndel Kasper 2008, 14). Keskiaikaisten instituutioiden murtumisesta ja varhaiskapitalististen yhteiskuntamuotojen alkumuodoista asti yhteisöjä koskevalle ajattelulle on ollut ominaista menetetyn yhteisöllisyyden kaipuu. Tässä

”romanttisen paluun” puhetavassa nykymuotoista elämää yksinkertaisempana, puhtaampana ja aidompana näyttäytyvä elämäntyyli luonnossa ja kyläyhteisöissä toimii nostalgisena viitepisteenä, jonka kautta omaa elämää ja yhteiskunnallista ympäristöä tarkastellaan.

Historioitsijat eivät kuitenkaan ole onnistuneet löytämään merkkejä siitä, että tällaisia esimoderneja, ihanteellisia yhteisöjä olisi ollut olemassa sellaisina, kuin ne modernin ajan nostalgisissa kuvailuissa on esitetty. (Delanty 2010, 1–9; Day 2006, 167; Lehtonen 1990;

Nancy 1991, 11; Saastamoinen 2012, 34.) Yhteisöllisyyden kaipuuta on pidetty erityisesti länsimaalaisen keskiluokan ilmiönä, sillä alhaisen tulotason ja heikkojen julkisten palveluiden valtioissa yhteisöllisyys ja keskinäinen solidaarisuus on ollut olennainen osa ihmisten elämiä myös modernilla ajalla (vrt. Dominelli 2012). Ekokyliin ja niiden historiaan liittyy menneisyyden kaipuun lisäksi kuitenkin myös vahva yhteiskunnallisille liikkeille ominainen progressiivisuus, utopianistisuus ja paremman tulevaisuuden tavoitteleminen (Day 2006, 126–

127; Delanty 2010, 1).

2.2 Symbolinen yhteisö ja yksilö

Yhteisön käsite on ekokylän käsitteen tavoin vaikeasti määriteltävissä tyhjentävästi (Lehtonen 1999; Delanty 2003; Saastamoinen 2012, 35), vaikka yhteisöllisyyden tutkimus on ollut sosiologian keskeinen kiinnostuksen kohde jo tieteenalan varhaisimmista teoretisoinneista (mm. Durkheim 1980, Tönnies 2001) lähtien. Vaikka yhteisöjä ja yhteisöllisyyttä kaivataan kaikkialla mediassa, arkipuheessa ja hallitusten kärkihankkeissa, mitään yhteistä tai yleisesti hyväksyttyä määritelmää näille käsitteille ei ole sen enempää sosiologiassa kuin arkikielessäkään. Jo vuonna 1950 yhteisön käsitteelle tunnistettiin yli 90 määritelmää yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. (Hamilton 2001, 8.)

Tässä tutkielmassa on mielekästä tarkastella yhteisöä Heikki Lehtosta (1990, 199) mukaillen vuorovaikutusmuodosteena, jonka toimijoilla voidaan olettaa olevan jotakin yhteistä. Tämän tutkielman käyttötarkoituksissa voidaan lähteä siitä, että tämä ”jotakin yhteistä” on yhtäläinen yhteisöllisen kulttuurin käsitteen kanssa. Antropologi Clifford Geertz (1975) määrittelee kulttuurin kolmen periaatteen mukaisesti. Ensinnäkin, kulttuuri on merkitysten verkko, jota punotaan ja muovataan jatkuvasti ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ja toiminnassa.

Toisekseen, koska kulttuuri on jatkuva prosessi, sillä ei ole mitään olemuksellista, tunnistettavaa ja pysyvää sisältöä, lainalaisuuksia tai valtaa yksilöihin. Kolmanneksi, kulttuuri tulee näkyväksi siinä, miten se mahdollistaa sosiaalisen käyttäytymisen ja siihen liitettyjen merkitysten havainnoinnin. Sen sijaan, että tarkasteltaisiin yhteisöä luokitellen sen ulkoisia ominaisuuksia (jäsenten määrä, asumisen tiiviys, ikäjakauma jne.), tässä tutkielmassa on mielekästä tutkia geertzläisittäin kulttuurin mahdollistamaa sosiaalista käyttäytymistä ja siihen liitettäviä merkityksiä.

Symbolisen interaktionismin (Mead, 2015 alkup. 1934) ja sosiaalisen konstruktionismin (mm.

Berger & Luckmann 2009, alkup. 1966) teoriaperinteeseen kuuluva symbolisen yhteisöllisyyden teoria toimii tässä tutkielmassa työkaluna vuorovaikutuksessa rakentuvan yhteisökulttuurin tarkastelulle. Symbolinen yhteisöllisyys viittaa mekanismiin, jolla yhteisön jäsenet ovat suhteessa yhteisön merkitysten verkostoista muodostuvaan kulttuuriin ja rakentavat sitä. Yhteisön kulttuurin moninainen ja monimutkainen merkitysten verkosto on sellaisenaan vaikeasti ymmärrettävä, laaja, hähmäinen ja häilyvärajainen kokonaisuus. Siihen on vaikea ”kuulua”, ja sen kautta on vaikeaa peilata esimerkiksi minuutta ja henkilökohtaisia arvoja. (Cohen 2001.)

Epämääräistä merkitysten verkoston kokonaisuutta edustavat, yhteisesti hyväksytyksi muodostuvat symbolit ovat rajatumpia, selkeämpiä, ja ymmärrettävämpiä kokonaisuuksia, joihin on mahdollista muodostaa vuorovaikutuksellisia suhteita. Symboleina yhteisössä voivat toimia esimerkiksi vuorovaikutuksessa ja yhteistoiminnassa syntyvät ja uusiutuvat ihanteet, arvostukset, arvot, ideologiat, tunnuslauseet, liput, värit ja niin edelleen. Symbolien tehokkuus perustuu niiden epätarkkuuteen. Esimerkiksi puhe ekologisuudesta ihanteena jättää paljon liikkumavaraa symbolin ymmärtämiselle, kun se voi liittyä käytännössä hyvin erilaisiin asioihin. Symboleihin on siis mahdollista ottaa suhteita erilaisista positioista ja määritellä

symboli erilaisilla tavoilla käsitteen rajaamien merkitysten skaalan tai vaihteluvälin sisältä.

(Cohen 2001.)

”…[symboli] ainoastaan tarjoaa mahdollisuuden olla ymmärrettävä, ja jos he [yhteisössä] ovat taipuvaisia olemaan samalla tavalla ymmärrettäviä, se ei johdu mistään deterministisestä vaikutuksesta, vaan siitä, että he ovat ymmärrettäviä samoilla symboleilla.” (Cohen 2001, 16. Käännös TS)

Symbolisesti muodostuva kulttuuri mahdollistaa yhteisön toiminnan edellyttämien kollektiivisten identiteettien ja me-tietoisuuden syntymisen (Delanty 2010, 95–96; Litfin 2016; Metcalf 2004, 9–10; Ergas 2010, 36). Näin rakennettua kollektiivisuuden tuntua on verrattu kansakuntien kuviteltuun yhteisyyteen (Anderson 2017), joka edellyttää aina myös ulossulkemista (Delanty 2010, 206). Näissä yhteisön olemuksen representaatioissa yksilöiden väliset erot tulevat usein ymmärretyksi toissijaisiksi tai vähemmän tärkeiksi (Day 2006, 163).

Sekä yhteisön sisällä että yhteisöstä ulospäin yhteisön symbolista representaatiota välittävät ja määrittävät erityisesti yhteisöjen keskeisimmät toimijat tai ”sisäryhmäläiset” (Day 2006, 166–

167).

2.3 Tekemisen demokratia ja intersektionaalisuus

Yhteisötutkimuksen kentällä ekokyliä on tarkasteltu kiinnittäen huomiota yhteisöjen sisäisen vallan jakautumisen mekanismeihin. Esther Sullivan (2016) tarkastelee päätösvallan jakautumista aatteellisessa yhteisössä työn ja ammattitaitojen kautta. Sullivanin tutkimuskohteessa valta yhteisön toimintaa ja sen kehittämistä koskevissa päätöksissä keskittyy enimmäkseen yhteisön rakentamista ja kehittämistä koskevaa ammattitaitoa omaaville jäsenille, joiden asiantuntijuus mahdollistaa keskeisen tiedon hankkimisen, omaksumisen ja välittämisen. Sullivanin mukaan hänen tutkimuskohteensa valta on näkymättömäksi jäävää ”metavaltaa” (Sullivanin 2016 mukaan, Burns & Hall 2012), joka perustuu näkyvän konfliktin sijaan myös valtahierarkiassa alempana olevien myöntyväisyydelle (Sullivanin 2016 mukaan, Lukes 2005) ja asettaa toiminnan ja päätöksenteon reunaehtoja samalla keskittäen valtaa entisestään sitä omaaville.

Vallankäyttö on Sullivanin tutkimuskohteessa päätöksenteon prosessin määrittelyn lisäksi agendojen asettamista sekä normien, ymmärrysten, odotusten ja tavoitteiden määrittämistä.

Tällaiselle vallankäytölle on ominaista, että valtaa on vaikea identifioida tiettyihin henkilöihin, koska sen käyttö kohdistuu suorien käskysuhteiden sijaan yhteisön suhteiden

määrittymiseen ja rakenteisiin. Hierarkioiden ja valtamekanismien tunnistaminen voi olla vaikeaa erityisesti ekokylien kaltaisissa yhteisöissä, joissa ruohonjuuritason suoran demokratian ja tasa-arvon ihanteet ovat usein keskeisiä. (Freeman 1972, Kleinman 1995, Sullivan 2016.) Sullivan palauttaa yhteisöllisen vallan määrittymisen yhteisöissä vietettyyn aikaan ja asukkaiden omaamaan ammattitaitoon. Muissa aatteellisten yhteisöjen tutkimuksissa on nostettu esille myös muun muassa artikulatiivisuuden ja karisman kaltaisia vallan jakautumista määrittäviä tekijöitä (Keller 2005, 239; Sargisson 2004, 324-325). Tässä tutkielmassa pyrin jatkokehittelemään Sullivanin havaintoja erittelemällä erilaisia risteäviä tekijöitä, jotka mahdollistavat tai estävät asukkaiden kylässä toimimista ja sen kautta päätösvallan saamista. Tässä kehittelyssä työkalunani toimii intersektionaalisuuden teoria.

Feministinen intersektionaalisuuden teorian mukaan eriarvoisuuden mekanismit eivät pelkisty vain sukupuolen tai luokan kaltaisiin yksittäisiin tekijöihin. Afroamerikkalaisten feministinaisten poliittisteoreettisissa keskusteluissa on 1980-luvun lopulta (Crenshaw 1989 ja 1991) asti tarkasteltu erilaisten sukupuolen, luokan, asuinpaikan, koulutustason, etnisyyden tai terveydentilan kaltaisten risteävien tekijöiden vaikutusta ihmisten sijoittumiseen taloudellisissa, sosiaalisissa ja poliittisissa hierarkioissa. Tästä näkökulmasta on tuotu esille, että esimerkiksi rodullistettu, kroonisesti sairas ja korkeakoulutettu nainen kohtaa laadullisesti erilaisia sosiaalisesti ja yhteiskunnallisesti määrittyneitä esteitä toiminnalleen kuin valkoinen työväenluokkainen nainen. Tarkoituksena ei ole ollut luoda hierarkioita naisten tai muiden yhteiskunnallisesti alistettujen ryhmien välille, vaan rakentaa yksinkertaistavia ryhmäkategorisointeja tarkempaa analyysiä vallan jakautumisesta ja toimintaa rajoittavien rakenteiden vaikutusten monipuolisuudesta.

Intersektionaalista lähtökohtaa tulisi voida hyödyntää muuallakin kuin ensisijaisesti sukupuolentutkimuksellisissa tai feministisissä tutkimusasetelmissa (Karkulehto, Saresma, Harjunen & Kantola 2012). Jäykän, kaikkialla samanlaisena toistettavan menetelmän sijaan on ”kehitettävä aika-, paikka- ja tapauskohtaisesti joustavaa intersektionaalista metodologiaa”. Intersektionaalisuus rakentuu aina erityiseksi kulloisissakin konteksteissa ja suhteissa niin, että ”erojen ja identiteettipositioiden erilaiset risteämiset sekä niihin yhdistyvät alistamisen, sorron ja hallinnan mekanismit tuottavat kussakin tapauksessa erilaisia, muuttuvia valta-asetelmia”. (em., 25.) Tässä tutkielmassa pyrin rakentamaan ymmärrystä ekokylän intersektionaalisuudesta ja siitä, millaisia toiminnan mahdollisuuksiin vaikuttavia risteäviä tekijöitä sukupuolen ja luokan suhteen melko homogeenisessä yhteisössä ilmenee.

3 Jälkifordistinen työ ja tuotanto

3.1 Vanha ja uusi: muutoksen taustat

Työn ja tuotannon luonnetta ja muutoksia on sosiologisesti ollut tapana tarkastella fordismin ja jälkifordismin käsiteparin avulla. Antonio Gramsci käytti fordismin käsitettä ensimmäisen kerran vuonna 1934 kuvaamaan silloista uutta, Fordin tehtailla toteutuvaa modernin, teollisen kapitalismin työn ja tuotannon järjestämisen muotoa (Gramsci 1975). Liukuhihnan ja kellokortin symbolien mukaan rakennettu fordistinen yhteiskuntajärjestys perustui puoliammatilliseen työvoimaan, standardisoituun työn kontrolliin ja teolliseen massatuotantoon.

Fordistista työtä on luonnehdittu mekaaniseksi, yksitoikkoiseksi, rutiininomaiseksi, keskitetyksi, toisteiseksi ja ennustettavaksi. Tehtaiden työprosesseja kontrolloitiin mm.

Frederick Taylorin ”tieteellisen liikkeenjohdon” oppien menetelmillä, joilla työntekijöistä pyrittiin työsuorituksia valvomalla ja mittaamalla tekemään enemmän koneen osia kuin sen käyttäjiä. Fordistisen tuotannon aikakaudella kokoaikaista palkkatyötä ympäröivät ammattiliittojen ja keynesiläisen valtion kaltaiset turvaa tarjoavat instituutiot, ja ideaalinen työntekijä oli persoonansa pois työpaikalta pitävä, kurinalainen ja ahkera käskyjen noudattaja.

(Julkunen 2008, 33-36, 105; Mannevuo 2015, 76; Vähämäki 2008.)

Fordistinen järjestys ei kuitenkaan ollut ikuinen. Muutoksen taustatekijöinä on pidetty useita yhtäaikaisia maailmansotien jälkeisen ajan kehityskulkuja. Sotien jälkeisen jälleenrakennusajan fordistiseen malliin ja tehokkaaseen luonnonvarojen käyttöön perustunut talouskasvu alkoi laantua 60-luvulle tultaessa, ja tarvittiin uusia konsepteja pääoman lisäarvon kerryttämiseen. (mm. Julkunen 2008.) Samoihin aikoihin nuori, ”postmateriaalisiin arvoihin”

kasvanut sodanjälkeinen sukupolvi (vrt. ekokylien aatteellinen tausta) alkoi vaatia yhteiskunnallisissa liikkeissä vapautta fordistisen yhteiskuntajärjestyksen pakoista ja kurista.

(Della Porta & Diani 2006, 68; Mannevuo 2015, 80-103.) Uusi teknologia alkoi mahdollistaa rutiinityön automatisointia ja uudenlaista viestintää. Vuonna 1971 dollari vapautettiin kultakannasta ja kansainvälistä taloutta hallinnoinut ja vakauttanut Bretton Woods - järjestelmä lakkautettiin. Pääomien liike vapautui kansallisista rajoista, ja nykymuotoinen osakemarkkinoihin perustuva finanssikapitalismi syntyi. (Castells 1996.)

Kun Gramscille fordismi oli 30-luvulla uusi tapa järjestää työtä ja tuotantoa, on 60-luvun jälkeisen työn ja tuotannon tarkastelussa uudenlaista yhteiskuntajärjestystä nimitetty jälki- tai postfordistiseksi. Jälkifordistisen yhteiskuntamuodon teoretisoinnin kehyksenä ovat toimineet muun muassa jälkiteollisen ja jälkikapitalistisen yhteiskunnan sekä kognitiivisen kapitalismin käsitteellistykset. Jälkiteollisen yhteiskunnan tuotannon painopiste on fyysisen tuotannon sijaan immateriaalisissa palveluissa, ideoissa ja tiedossa (Bell 1967). Jälkikapitalistisen yhteiskunnan pääomarakennetta hallitsee yrityskapitalistien sijaan globaali ja hajautettu osakkeenomistajien kokoonpano (Drucker 1993). Kognitiivinen kapitalismi taas viittaa tuotannon arvonluonnin logiikkaan, jossa keskeistä on kommunikaatio, sosiaalisuus ja ihmisten väliset verkostot (Hardt & Negri 2005).

Jälkifordistisen tuotannon teoretisoinnissa ja tutkimuksessa uusi kapitalismi on tietoistunutta, älyllistynyttä, feminisoitunutta, affektivoitunutta ja subjektivoitunutta. Keskeisinä jälkifordistisen työn ja tuotannon ominaisuuksina on pidetty monia niistä piirteistä, joita fordistisessa tuotannossa nimenomaan pyrittiin sulkemaan ulos. Jos fordismiin kuului ennakoitavuus, rutiininomaisuus ja keskitetyt teolliset tuotantorakenteet, rakentuu uusi työ henkilökohtaisuuden, luovuuden, työvoiman liikkuvuuden, joustavuuden, tiedon, vuorovaikutuksen ja hajautettujen verkostojen varaan. Fordistiselle ylhäältä johdetulle tuotannolle vaihtoehtoisia joustavaan erikoistumiseen, työntekijöiden itseohjautuvuuteen, tiimimäiseen työhön ja ”massaräätälöityihin” tuotteisiin perustuvia tuotantokonsepteja kehiteltiin ja käytettiin laajamittaisesti muun muassa Toyotan tehtailla Japanissa. (Jakonen 2016; Julkunen 2008, 105; Lazzarato 2006; Mannevuo 2015, 76; Marazzi 2006.)

Fordismin ja jälkifordismin jaottelua on myös kritisoitu. Monoliittisina tuotannon rakenteiden kuvauksina niiden on sanottu olevan historiallisesti epätarkkoja sekä häivyttävän tosiasiallista työn ja tuotannon muotojen empiiristä moninaisuutta. Ensinnäkin, fordistinen palkkatyö ei ole tosiasiallisesti mikään ”vanhan työn” ikiaikainen kuva, vaan 1800- ja 1900-lukujen läntisen maailman ajallinen ja paikallinen poikkeus, johon harva on globaalisti päässyt mukaan (Neilson & Rossiter 2008). Toiseksi, jälkifordistisen, tehtaasta pakenevan ja vapautuvan subjektin peilikuvana kuvatut fordistiset työläiset tulevat joidenkin kriitikoiden mukaan esitetyksi vailla vapaata tahtoa toimivina tuotannon rattaina, vaikka poliittisia kamppailuja on käyty paljon myös ennen jälkifordistista tuotannon käännettä. Myös erilaisten intersektionaalisten tekijöiden yhteydet vapauteen ja tuotannon subjektiviteetteihin sekä

fordismissa että jälkifordismissa jäävät tästä yksinkertaistavasta kuvasta pois. Kolmanneksi, jälkifordismin nopeatempoisen, henkilökohtaista panostamista ja kilpailullisuutta korostavan työn vastinparina esitetty kuva tasaisesta ja turvallisesta palkkatyöfordismista jättää piiloon monia fordistisen työn epävakaita piirteitä. Neljänneksi, ajallisesti ajanjaksot liudentuvat toisiinsa, eikä äkkinäistä katkosta ole tosiasiassa tapahtunut. Yhtäältä jälkifordistiseen tuotantoon liitettyjä työn järjestämisen piirteitä on ollut havaittavissa jo 1930-luvulla julkaistuissa liikkeenjohdon oppaissa, toisaalta fordistisen mallin mukaan järjestettyä työtä on edelleen, etenkin (usein keskusjohtoisissa ja autoritäärisissä) maissa, joihin läntistä tehdastuotantoa on siirretty. (Mannevuo 2015, 91–100.) Näistä puutteista huolimatta käsitepari on käyttökelpoinen, kun tarkastellaan nykymuotoisen tuotannon rakentumiseen liittyviä ilmiöitä sosiologisesti.

3.2 Subjektin halut ja tuotannon tarpeet

Tämän tutkielman kannalta relevantti Michel Foucault’n hallinnallisuuden teoriaperinteeseen kytkeytyvä työn teoretisointi tarkastelee siirtymää fordismista jälkifordismiin erityisesti muutoksina työntekijöiden subjektiviteetissa (mm. Rose 1989, Virtanen 2006). Tämän muutoksen taustamekanismit voi ymmärtää kahdesta, toisiaan täydentävästä näkökulmasta.

Molempien taustalla voidaan nähdä makrotason muutokset politiikassa, taloudessa ja kulttuurissa sekä muutokset materiaalisista arvoista postmateriaalisiin arvoihin. Ensimmäistä,

”työläisen” näkökulmaa edustaa radikaalien liikkeiden halu (liikkeestä riippuen joko) vapautua palkkatyöstä tai tehdä työstä mielekkäämpää. Toista, ”pääoman” näkökulmaa taas edustavat erilaiset liikkeenjohdon ja yritystoiminnan opit, joilla tuotantoa lähdettiin rakentamaan ja tehostamaan uudenlaisessa yhteiskuntajärjestyksessä.

Yhtäältä esimerkiksi italialaisen autonomimarxilaisen liikkeen teksteissä korostetaan 60-luvun työläis- ja opiskelijasukupolven uutta kulttuurista kokoonpanoa ja kuten sanottu, halua vapautua jälkifordistisen kuriyhteiskunnan kontrolleista ja jämähtäneistä instituutioista.

”Välttämättömyyksien tuotannon” sijaan haluttiin nyt mahdollisuutta autonomiaan, itsen toteuttamiseen, ryhmissä tekemiseen ja luovuuteen. Radikaali sukupolvi ja erityisesti marxilainen työväenliike ”pakeni tehtaista”, ja pakotti lakkoilulla ja muilla poliittisilla keinoilla tuotannon mukautumaan uuteen työläisyyteen, joka ei enää alistunut tehtaan kurille.

5 (esim. Marazzi 2006, Lazzarato 2006, Hardt & Negri 2005.)

5 Autonomimarxilaisten romantisoiva kuva työläisistä peittää alleen kirjoittajien oman keskiluokkaisuuden ja sen, ettei kirjoituksia juurikaan luettu tehdastyöläisten liikkeiden parissa (Mannevuo 2015). Työssä itsen

Toisaalta voidaan tarkastella jo 1930-luvun ”ihmissuhdekoulukunnan” ensimmäisestä aallosta asti kehiteltyjä liikkeenjohdon strategioita siitä, miten tuotanto tulisi järjestää autonomian, luovuuden ja ihmissuhteiden varaan. Italian autonomimarxistien ja yhdysvaltalaisten liikkeiden tavoin näiden strategioiden ihmiskäsityksessä kaikissa ihmisissä, ei vain erityisyksilöissä, nähtiin potentiaali autonomisuuden, luovuuden ja kommunikatiivisuuden toteuttamiseen. Fordistisen tehtaan kuriin perustuva hallinta nähtiin näissä organisaatiostrategioissa tehottomana, koska siinä ei kyetä hyödyntämään työntekijän inhimillistä potentiaalia uudenlaisessa jälkiteollisessa taloudessa, jossa tuotettiin nyt enenevissä määrin persoonallisia kulutustavaroita ja immateriaalisia palveluja. (Mannevuo 2015, 52-132.)

Riippumatta siitä, korostaako jälkifordistisen tuotantomuodon syntymisen taustatekijänä kumouksellista yhteiskunnallista liikehdintää, postmaterialististen arvojen sukupolvea,

”pääoman tarpeita”, muutoksia talousjärjestelmässä tai uusia johtamisen innovaatioita, ovat työ ja työssä tarvittava subjektiviteetti kuitenkin muuttuneet⁶. Kun fordismissa työn välineinä olivat koneet, jälkifordistisia työvälineitä ovat mobiili tietotekniikka, kulttuuri ja kommunikaatio. (Jakonen 2016, 140; Wittel 2004.) Tiedon käsittelyyn perustuva jälkiteollinen tuotanto rakentuu ryhmissä ja on olemassa ihmisten välisissä suhteissa ja verkostoissa (Vähämäki 2006; Julkunen 2008, 146-147). Kommunikatiivisuuden ja luovuuden vaatimusten myötä työ edellyttää tekijältään myös henkilökohtaista ja persoonallista läsnäoloa. Samalla tunteiden käyttö ja hallitseminen tulee työprosessissa keskeiseksi. Affektiivinen työ vaatii yhtäältä emotionaalista panostamista ja sitoutumista tuotantoon, toisaalta ihmisten välisissä ryhmissä ja suhteissa tapahtuvaa tunteiden esittämistä ja hallitsemista. (Adkins 2005; Jakonen 2016, 140; Hochschild 2003; Julkunen 2008, 123;

Jokinen 2005; Veijola & Jokinen 2008.)

toteuttamisen eetoksen voi nähdä nykyäänkin olevan erityisesti korostuneen keskiluokkaista (Julkunen 2008, 127). Tämä on kiinnostavaa ekokylien kannalta, sillä ekokyläliikkeenkin historia kumpuaa tästä itsen toteuttamisen ja vapauden ihanteiden 60-lukulaisesta perustasta, ja ekokyläliike on nykyäänkin länsimaissa voittopuolisesti keskiluokkaisten ihmisten toimintaa.

6 Miikka Pyykkönen (2014) kirjoittaa uusliberaalin hallinnan ja (post)-operaistisen liikehdinnän yhtäläisistä kulttuurihistoriallisien juurien näkökulmasta kiinnostavasti: ”Toinen [yrittäjyyspuhetta kohtaan esitettävän]

kritiikin esittämistä hämäävä asia on, että yrittäjyyden eetoksen puolesta puhujat käyttävät paljon retoriikkaa, jota aiemmin käyttivät esimerkiksi vasemmisto- ja kansalaisoikeusaktivistit. Yrittäjyyspuheen sanastoa ovat luovuus, vapaus, tasa-arvo, työllisyys, turvallisuus, huolenpito, maalaisjärki, solidaarisuus, yhteisöllisyys ja jopa oikeudenmukasuus siinä missä tehokkuus, kilpailukyky ja kasvukin. Tällaisen retorisen haltuunoton taustat ovat 1970-luvulla. Tuolloin esimerkiksi Margaret Thatcherin uusliberalistisia uudistuksia tehnyt konservatiivihallitus käytti ahkerasti vasemmistolta napattua vapauden ja oikeudenmukaisuuden retoriikkaa (Hall & Jacques 1983).”

Jälkifordismin arvoa luovaksi ihannetyöläiseksi muodostui tiimeissä luovasti toimiva, korkeasti koulutettu, työhönsä intohimoisesti suhtautuva ja itseohjautuva tekijä (Mannevuo 2015, 128–131). Luovan, oma-aloitteisen ja riskejä ottavan yrittäjäsubjektiviteetin rakentamisen tapoihin kannustetaan jo peruskoulusta asti esimerkiksi yrittäjyyskasvatuksessa (Brunila & Mononen-Batista Costa 2010). Yrittäjäsubjektiviteetin rakentamiseen kannustamista on pidetty biopoliittisena hallinnan tekniikkana, jolla muovataan ihmisistä työmarkkinoiden rakenteellisia epävarmuuksia yksilötasolla kestäviä ja ne luonnollisina ottavia kansalaisia (Pyykkönen 2014, 103).

Yrittäjyyskasvatuksen lisäksi ihannesubjekteja luodaan jälkifordistisissa organisaatioissa erityisesti tietynlaiseen työntekijyyteen kannustavien kulttuuristen reunaehtojen – symbolien, taparituaalien, diskurssien ja narratiivien – tietoisella rakentamisella. Kulttuuriseen kontrolliin liittyy lupaus itsen toteuttamisesta ja vapaudesta organisaation arvoihin kiinnittymisen kautta.

(Willmott 1993, 526.) Jälkifordistinenkaan tuotanto ei kuitenkaan vapauta työn tekijää kontrollista, kun vapaus rajoittuu ennalta määritettyihin kulttuurisiin reunaehtoihin. Aidosti vapaa subjekti on siis jälkifordismissakin lopulta häiriötekijä, jota pitää ohjata ja kontrolloida oikeaan suuntaan. (Bradley, Erickson & Stephenson 2000, 43; Harris 2005; Willmott 1993, 526.)

Nämä ohjailevat kulttuuriset reunaehdot rakentuvat usein työpaikan yhteisöllisyyden tuotannon kautta. Kulttuurinen kontrolli luo subjekteja, jotka kokevat organisaation käytännöt ja rationaliteetit omikseen. Kokemusta yhteisyydestä tuotetaan esimerkiksi yhteisillä arvoilla, työntekijöiden välisen ystävyyden diskurssin vahvistamisella, jaetuilla tavoitteilla sekä erilaisilla taparituaaleilla tapahtumista ja juhlista joogahetkiin. (Jakonen 2016; Julkunen 2008, 189–190; Willmott 1993, 526.) Lisäksi jälkifordistisessa tuotannossa työntekijöiden itseohjautuvuutta ja sitoutumista tuotantoon tuetaan litteällä hierarkialla, heterogeenisten tiimien organisoinnilla ja osallistavalla päätöksenteolla. (Casey 1995; Jakonen 2016.) Tavoiteltu lopputulos on vastuullista autonomiaa (Friedman 1971) sekä organisaation ja työntekijän yhteisiä, jaettuja tavoitteita, (Bradley ym. 2000, 43; Harris 2005) joiden pohjalta työntekijä voi käskyjen noudattamisen sijaan toteuttaa annettuja tehtäviä (Ehrenberg 2007).

Organisaation kulttuuristen reunaehtojen vastainen toiminta taas voi usein näyttäytyä epäkypsyytenä, ilon pilaamisena, yhteisen kyseenalaistamisena tai jopa persoonallisuushäiriöisenä toimintana (Ahmed 2010, 64-66; Fleming & Spicer 2003).

3.3 Rajaton työ ja tuotanto

Itseohjautuvan, verkostoissa toimivan, itseään toteuttavan ja koko persoonallaan työtä tekevän jälkifordistisen subjektiivisuuden vaateen myötä erilaiset teollisen yhteiskunnan kontrolloidut ja ennakkoon suunnitellut prosessit ovat muuttuneet jälkiteollisen ”ei-lineaarisiksi ja pyörteisiksi” (Julkunen, Nätti & Anttila 2004, 29). Uudenlaisen tuotannon edelläkävijät IBM:n ja Applen tehtailla omaksuivat 60-luvun kulttuuriradikaaleilta perusarvoksi vapauden, jonka myötä esimerkiksi työajalla ei enää ollut niin suurta merkitystä (Jakonen 2016, 137).

Viimeistään 1990-luvun alkupuolelta työssä on laajasti ollut nähtävissä muutoksia kommunikatiivisempaan, mobiilimpaan ja globaalimpaan suuntaan, ja samalla työ on samalla irronnut ajallisista ja paikallisista kiinnikkeistään. (Huws 2014, 47–60; Merkel 2015;

Vähämäki 2008, 23.) Myös työolotutkimukset kertovat rajojen hämärtymisestä pitkän aikavälin tarkastelussa (Lehto & Sutela 2014, 143–160).

Työn kontrolloinnissa kellokorttien kaltaisia yhteen paikkaan sidottuja valvontamekanismeja ei voida käyttää enää kaikissa työnkuvissa entisissä määrin. Jälkifordistisessa tuotannossa onkin tehokkaampaa antaa työntekijälle vapaus määrittää itselleen parhaiten sopivat työajat ja työn tekemisen tavat. Muun muassa etätyömahdollisuuden muodossa ilmenevän autonomian on todettu lisäävän työn mielekkyyttä, mutta samalla vastuullistavan työntekijän itse hallinnoimaan työnsä tehokkuutta ja altistavan työajan levittäytymiselle työajan ja -paikan ulkopuolelle. (Julkunen & Nätti 1999; 2002; Julkunen, Nätti & Anttila 2004.) Myös työkeskeisen asenteen ja itseohjautuvuuden kulttuurin on nähty liittyvän venyviin työaikoihin ja ylityön normalisoitumisen (Julkunen, Nätti & Anttila 2004, 174-178; Gill & Pratt 2008, 18).

Ajan ja tilan rajojen hämärtymisen lisäksi julkisen ja yksityisen tilat alkavat lähentyä, muistuttaa toisiaan, tai jopa vaihtaa keskenään paikkaa. Fordistisessa tuotannossa kaikki persoonallinen ja yksityinen piti jättää työpaikan ulkopuolelle. Jälkifordistisessa tuotannossa töihin tarvitaan sen sijaan työntekijän koko persoonallisuus sekä kaikki mahdolliset kyvyt, tunteet ja aistit. Jälkifordistisissa työpaikoissa tiimit on voitu organisoida ”perheiksi”, ja erilaiset tunnesäännöt voivat nimenomaan kannustaa olemaan töissä ”oma itsensä” rennosti ja emotionaalisen vapautuneesti. (Jakonen 2016; Jokinen & Venäläinen 2015; Veijola ja Jokinen 2008, 171; Vähämäki 2003, 16-17.)

Yksityisen ja julkisen lähentymistä on kuvattu myös työn feminisoitumisen käsitteellä.

(Adkins 2001; Julkunen 2008, 155; Vähämäki 2003.) Tällä on tarkoitettu perinteisesti kulttuurisesti feminiinisiksi määrittyvien piirteiden, kuten affektiivisuuden, palvelemisen, esteettisyyden ja vuorovaikutuksellisuuden tulemista keskeisiksi jälkiteollisessa työelämässä.

Uuden työn taitovaatimuksia ovat erilaiset vuorovaikutustaitojen sekä empatian ja muun tunnetyön kaltaiset ”pehmeät taidot”. Samalla palkkatyöstä on tullut perinteisesti naisten tekemän kotityön kaltaista – se keskeytyy jatkuvasti, se on monen asian tekemistä yhtä aikaa eikä se tule välttämättä näkyväksi ennen kuin se jää tekemättä. (Jokinen 2005.)

Samalla kodin, yksityisen ja vapaa-ajan tilasta tulee tuotannon tilaa, kun siellä uusinnetaan taloudellista subjektia ja kerrytetään erilaisia työssä potentiaalisesti hyödyllisiä taitoja, tietoja ja taipumuksia (Adkins & Jokinen 2008; Jokinen ym. 2007; Morini 2007, 6). Rajojen liudentumisen on nähty johtavan tilallisten ja ajallisten rajojen asettamisen henkilökohtaistuneeseen pakkoon työkyvyn ylläpitämiseksi (Jakonen 2016, Åkerblad 2014).

Vastuu työn ja kodin risteävien vaatimusten kanssa tasapainoilusta ja oman hyvinvoinnin ylläpitämisestä on työntekijällä itsellään, ja itsejohtaminen ja omien töiden organisointi vaatii taitoja ja metatyötä, jotta varsinainen työnteko on ylipäätään mahdollista (Aro 2006, 13;

Vähämäki 2008, 23). Kodin uusintavien töiden tilasta voi tulla jopa tayloristisen aikarationalisoinnin tila, kun vapaa ja mielekäs itsen toteuttaminen ja merkitykselliset sosiaaliset suhteet sijoittuvat työpaikalle (Hochschild 1997).

Työn ja ”muun elämän” rajojen häilyvyyttä voi tarkastella myös tuotannossa tarvittavan osaamisen ja ammattitaidon näkökulmasta. Selkeärajaiset ammatit ovat tehneet tilaa monimuotoisemmille ja muuttuvammille työnkuville, joissa työntekijä myy nimikkeensä tai tutkintonsa rajaaman ammattitaidon lisäksi tai sijaan tehtäväspesifiä osaamistaan. (Casey 1995.) Tämä osaaminen on selkeästi määriteltävän ammattitaidon sijaan potentiaalisuutta tehdä jotain luovaa toisin ja yllättävästi (Sennett 2007). Näitä osaamisia kerrytetään koko elämän ajan ja koko elämän alalta: perus- ja jatkokoulutuksista, harrasteista, ihmissuhteista, kulutuksen kentältä ja työstä oppimalla. Työssä tarvitaan kaikkea sitä ”ylimääräistä”, joka fordistisesta prosessista pyrittiin sulkemaan ulos. (Vähämäki 2003, 55.) Elämänmittaiset työurat ovat vaihtuneet moninaisiin ja osin päällekkäisiin työjaksoihin, ja ihannetyöläinen tai yhä enenevissä määrin myös -kansalainen on valmis kehittämään jatkuvasti itseään, ottamaan joustavasti vaihtuvien työnkuvien haasteet vastaan ja mobilisoimaan osaamisensa kulloisenkin tehtävän toteuttamiseen. (Filander 2006, Nevanlinna & Relander 2006,

Vähämäki 2003.) Myös työn sisällöllisistä rajoista on tullut entistä epäselvempiä. Yhtäältä työn projektimaistuessa yksittäisen tehtävän toteuttaminen voi vaatia lukuisia erilaisia toimia mekaanisesta hallinnointityöstä luovaan tietotyöhön ja tiimeissä toimimiseen. Toisaalta yksittäiset ihmiset voivat tehdä useita rinnakkaisia projekteja ja töitä yhden selkeän tarkkarajaisen työnkuvan sijaan. (Julkunen 2008, 128-139.)

3.4 (Eko)yhteisö, työ ja kulttuuri

Jälkifordistisen työn teoriaa on kehitetty enimmäkseen tarkastelemalla palkkatyötä. Ehdotan tässä Michelle O’ Toolea ja Christopher Greyta (2018) mukaillen, että teoretisointia tulisi laajentaa ansiotyön rajaaman alueen ulkopuolelle. Jos oletetaan, että työsuhteen taustalla on kulttuuristen tekijöiden lisäksi aina taloudellinen pakko, jää teorian muodostukseen väistämättä aukkoja nykyisen työn ja tuotannon moninaisuuden ymmärtämisessä (em., 70;

Standing 2011, 117). Jos kerran työ ja pääoman lisäarvon logiikat ovat levinneet koko elämän alueelle, tulisi myös autonomisesti vailla rahallista korvausta tehtävää työtä tarkastella samojen teorioiden valossa. Samalla täytyy kuitenkin välttää ”teoreettista imperialismia”, (Staunæs & Søndergaard 2011, 49) pitää mukana kulloisenkin empiirisen tapauksen erityispiirteet ja varoa rakentamasta kuvaa monoliittisesta, kaiken kattavasta ja kaikkialla samanlaisena näyttäytyvästä jälkifordistisen kapitalismin logiikasta. Jälkifordismin keskusteluja tulee myös voida viedä marxilaista luokka-antagonismia pidemmälle – kaikki kontrolli- ja kamppailusuhteet eivät ole pääoman omistajien ja työläisten välisiä, vaan pääoman valtasuhteet ovat vähintäänkin muuttuneet hajautuneemmiksi. (O’Toole & Grey 2018, 70.)

Kuten aiemmissa teorialuvuissani esitin, sekä ekokylien ja että jälkifordistisen työn kulttuurihistoriallinen pohja on samassa 60-luvun kulttuuriradikalismissa, ja näin ollen voi olla, että toiminnan tarkasteluun voi käyttää saman kaltaisia teoreettisia työkaluja.

Itseorganisoituvalla yhteisöllä ja jälkifordistisen työn organisoinnilla on paljon myös teoreettisia linkittymispisteitä, joiden kautta on kiinnostava lähteä tarkastelemaan itse yhteisön tuotannon logiikkaa. Jälkifordistista työtä on pyritty järjestämään vapaaehtoistyömäiseen ja harrastuksenomaiseen muotoon. Monet uudenlaisen liikkeenjohdon opit on omaksuttu vapaaehtoistyön tarkastelusta, ja esimerkiksi Elinkeinoelämän valtuuskunnan näkemyksessä työ tulisi organisoida niin kuin se olisi harrastus. (EVA 2010, 21; Viren 2018, 194-195.) Kulttuuristen työn järjestelyn keinojen avulla esimerkiksi

monitilatoimistoissa pyritään luomaan vapaaehtoisorganisaatiomaisia rakenteita, joissa

”hallittu sattumanvaraisuus” mahdollistaa tehokasta ja luovaa tuotantoa (Jakonen 2016, 134;

Jakonen ym. 2017).

Jos jälkifordistisessa palkkatyössä kulttuuriset symbolit ja reunaehdot ovat keskeisiä, on ilman rahallista korvausta tehtävässä työssä niiden merkitys vähintään yhtä korostunut.

Yhteisöllisessä toiminnassa sitoutuminen tekemiseen rakentuu henkilökohtaisten ja yhteisöllisten arvojen samansuuntaisuudesta ja mahdollisuudesta itseilmaisuun yhteisöllisen toiminnan kautta. Toimintaan sitoutumisen kulttuurinen ja symbolinen rakentaminen on siis erityisen keskeistä korvauksetta tehtävässä työssä, jossa rahallisen korvauksen sijaan toiminnan motivaatio on löydettävä jostain muualta. Palkkatyöorganisaatioissa yhteisön symbolista perustaa, kulttuuria, rakennetaan osittain johdon ja organisaatiostrategien toimesta tietoisesti erilaisilla järjestelyillä. Itseohjautuvasti ja autonomisesti järjestäytyvän yhteisön kulttuurin rakentuminen tapahtuu taas ylätason ohjauksen sijaan niin, ettei aina ole itsestään selvää kuka kulttuuria ja tuotannon tavoitteita määrittelee. (O’Toole & Grey 2016.)

Vaikka kulttuuriset symbolit eivät suoranaisesti käske yhteisön jäseniä toimimaan tietyllä tavalla, ne asettavat reunaehdot toiminnalle toimimalla käsitteistönä ja työkalupakkina, jonka kautta yhteisyyttä ja tuotantoa voidaan rakentaa (Della Porta & Diani 2006). Yhteisöllinen elämä ja erityisesti ekokylän kaltainen ”vastakulttuurinen” tuotanto on jatkuvaa oman arvoyhteisön ja kulttuuristen koodien rakentamista tilanteessa, jossa valtakulttuurin arvot eivät tarjoa tarpeeksi mahdollisuuksia sosiaaliseen integraatioon (O’Toole & Grey 2018, 67).

Yhteisön tuotantoa voi verrata jälkifordistisen työn ”metatuotantoon”, jossa tuotetaan luovan tuotannon edellytyksiä erilaisilla materiaalisilla ja kulttuurisilla konventioilla (Jakonen 2016, 152). Tässä tutkielmassa tarkastelen erityisesti sitä, kenen toimesta ja minkälaisiksi nämä materiaaliset ja kulttuuriset konventiot rakentuvat itseorganisoituvassa (työ)yhteisössä, jonka keskeinen päätöksenteon mekaniikka noudattaa ”tekemisen demokratian”, siis työn teolla lunastetun päätäntävallan, logiikoita. Samalla pelkkä kulttuuri ei tuota yksilöiden toimintaa yhteisöissä, vaan on olemassa paljon erilaisia risteäviä tekijöitä, jotka rajaavat tai mahdollistavat sosiaalista integraatiota ja tuotantoon osallistumista.