(Jokinen, Juhila & Suoninen 2016.) Empiirisesti nämä hegemonisen kulttuurin osa-alueet ovat kiinteästi yhteydessä toisiinsa, kun esimerkiksi itse tekemisen ihanne linkittyy tilalle laskeutumisen normiin tai ristiriitojen puhetapa erilaisuuden arvostamisen ihanteeseen. Rajat osa-alueiden välillä ovat häilyvät, ja olisin voinut tehdä kategorioinnin muillakin tavoilla.
Esimerkiksi itse tekemisen ihannetta voisi yhtä hyvin kuvailla toimintaa ohjaavaksi normiksi tai antamisen normia puhetavaksi. Tämä jaottelu tukee ja selkeyttää kuitenkin mielestäni hyvin tämän tutkielman lähtökohtia ja analyysiä.
Itsenäinen (yhdessä) tekeminen on ihanne, joka on jatkuvasti läsnä olennaisena osana ekokylän tuotantoa ja elämää. Moninaisia omatoimisia työtehtäviä tehdään yhteisön kesken ja itsenäisesti erilaisten projektien parissa. Ekokylän yhteisiä projekteja esimerkiksi yhteisen infrastruktuurin rakentamiseksi, juhlien järjestämiseksi tai pelastussuunnitelman tekemiseksi edistetään palkattomana työnä erilaisissa ryhmittymissä. Kylän yhteisten projektien lisäksi keskeinen asukkaiden itse tekemä työ on omien asuintalojen rakentaminen – monet asukkaat ovat joko rakentaneet tai ovat haastatteluhetkellä rakentamassa omaa asuintaloaan vain pienellä ja osittaisella ulkopuolisten ammattilaisten avulla. Raskaudestaan huolimatta omatoimista ”tee-se-itse”-työtä pidetään merkityksellisenä tapana säästää rahaa ja vahvistaa yhteisöllisyyttä.
”…sen sijaan et odottaa et valtio tekee sen ni tehään ite…”
Itsenäinen tekeminen myös yhdistyy ekokylän pitkän aikavälin tavoitteisiin omavaraisuudesta ja laajemmasta riippumattomuudesta suhteessa valtiollisiin ja kansainvälisiin instituutioihin.
Muissakin tapaustutkimuksissa itsenäinen tekeminen on ollut ekokylille keskeinen arvo (Litfin 2016). Se on voinut myös yhdistyä modernisoitumisekehityksen ja erikoistuneen työnjaon kritiikkiin (Ergas 2010).
Itsekasvatuksen tai henkilökohtaisen kasvun ihanne on ekokylässä puhetta ihmisenä kasvamisesta, itsereflektiosta ja omien tarpeiden tunnistamisesta. Ekokylässä asuminen samanaikaisesti sekä mahdollistaa että velvoittaa asukkaita pyrkimään henkilökohtaiseen kehitykseen niin, että yhteinen elämä sujuisi ongelmattomasti. Jotta pystytään käsittelemään ristiriitoja, tekemään päätöksiä ja tulemaan yhdessä toimeen, tarvitaan asukkaita, jotka kykenevät tarkastelemaan omaa toimintaansa rakentavasti ja asettumaan myös muiden asemaan. Tämä linkittyy myös luvun alussa käsittelemääni henkilökohtaisten tavoitteiden saavuttamiseen yhteisön avulla. (vrt. myös Kirby 2003, 328; Litfin 2016.)
”…kaikki ympärillä elävät ihmiset aina auttaa sua näkemään mitä sun pitäis itsessäs korjata niin sitten, siinä yhteisössä mulle tulee taas niinkun se on se yks tärkee asia miks me kaikki täälläkin niinku ollaan joko tietoisesti tai tiedostamatta ehkä valittu se että me halutaan kehittää itseämme niin niin sitten, täällä on, yhteisö on hyvä siihen…”
”… kun itekki on tosi niinku semmonen impulsiivinen ja menis hirveesti joka suuntaan ni sitten se on aika... opettavaista kun niinkun et voi mennä, kun aina pitää kysyä muilta ja taas miettiä sitä että mites tää nyt, mites tää vaikuttaa kaikkiin tää asia…”
Ihanteelliseen itsekasvatukseen kuuluu aineistossa toistuva ihanne, jota nimitän pidättyväiseksi itsereflektiivisyydeksi. Siinä jokainen asukas on velvollinen oman toiminnan reflektiivisestä tarkkailusta ja siitä, ettei ”kaada” omia henkilökohtaisia ongelmia muiden huolehdittavaksi esimerkiksi kyläkokouksissa. Ihanteiden tasolla yhteisössä arvostetaan keskinäistä tukea, kuitenkin liialliseen henkiseen riippuvaisuuteen heittäytymistä tai omien huolien jakamista välttäen. Kuten eräs haastateltava sanoo: ”ei me olla mikään terapiayhteisö”.
Erilaisuuden arvostuksen ihanne näkyy aineistossa erityisesti, kun haastatteluissa pohditaan erilaisissa tilanteissa olevien ihmisten valmiuksia osallistua yhteisiin rakennusprojekteihin.
Haastatteluissa toistuu puhetapa, jonka mukaan on ymmärrettävää, että taloa rakentava, palkkatöissä käyvä, sairaslomalla oleva tai lapsia kotona hoitava omaa erilaiset mahdollisuudet osallistua kylän tuotantoon kuin esimerkiksi tilalla päätoimisesti töitä tekevä tai lapseton. Erilaisuuden arvostuksen ihanteeseen kuuluu myös sen ymmärtäminen, että asukkaat haluavat kylältä erilaisia asioita ja että esimerkiksi kylässä pidempään asuvat voivat suhtautua projektiin eri tavalla kuin tuoreemmat asukkaat, jotka ovat tulleet ”valmiimpaan”
ekokylään.
”…et sitten tietysti sitten ehkä on ollu semmonen vähän hiljasempi vaihe tossa mutta tietysti ihmiset on sitten rakentanu noita talojaan, että se on niinku ymmärrettävää, että sitten niinku ehkä on ollu tota hyvin intensiivistä omien talojen rakentamista…”
Lisäksi persoonallisuuksien, näkökulmien, taitojen ja vahvuuksien moninaisuus nähdään arvokkaana asiana ja lähtökohtana toimivalle yhteisölle niin sosiaalisen elämän mielekkyyden kuin yhteisön kehittämisenkin näkökulmasta. Moninaisuus tuo erilaisia näkökulmia asioihin, hyviä mahdollisuuksia sosiaaliseen itsereflektioon ja erilaisia kylän kehittämisessä tarvittavia taitoja. Kylä tarvitsee moninaisuutta myös ikäryhmien välillä, sillä etenkin nuorten ihmisten saaminen asukkaiksi olisi tärkeää toiminnan jatkuvuuden ja ekokylän tulevaisuuden turvaamiseksi. (ks. myös Dias 2017, 88.)
”…et on niin monta aikuista ni tottakai tulee riitoja ja ollaan eri mieltä, mieltä asioista että, mutta se on vaa mun mielestä niin super mielenkiintosta ja hienoo
että mä en tiedä että kuka on sen viisaan lauseen sanonu ku että, jos haluut mennä yksi- öö, nopeasti kulje yksin jos haluut päästä pitkälle ni sitten mentäs niinku yhdessä ni se on jotenki tosi, tosi fiksusti sanottu et kyllä mä tykkään että meit on täällä todella erilaisia siis en tiiä mitenkä onnistus jos ois kaikilla joku sama… ajatusmaailma ja sama, jotenki tilanne elämässä ja…”
”…tuntuu kauheen tärkeeltä, että onkin erilaisia ihmisiä ja useampi tässä ympärillä…”
Päätöksenteon ja sen mekanismien pohtiminen on yhteisillä rahoilla toteutetussa yhteisöllisessä kyläprojektissa keskeistä. Ekokylän päätöksentekoa määrittää sille erityinen demokraattisuuden ihanne, jota kutsun tässä tutkielmassa tekemisen demokratiaksi.
Tekemisen demokratiassa viralliset päätökset tehdään kerran kuussa järjestettävässä kyläkokouksessa. Päätöksenteko kokouksissa on tietyissä määrin yhtiölain velvoittamaa (esimerkiksi kiinteistöyhtiön hallituksen päätökset), ja yleisesti se nähdään reiluna tapana päättää yhteisistä asioista. On myös helpottavaa, kun vastuuta voidaan jakaa useamman asukkaan kesken.
”… pyritään siihen et kenenkään ei tarvis tehdä yksin niitä päätöksiä ja kukaan ei tekis yksin mitään isoja päätöksiä ainakaan mitenkään niinku yksin et vähintäänkin sit jossain pienryhmässä mut tietysti sitten niinkun tärkeet asiat tulee aina sitten kyläkokoukseen, joka on sitten kerran kuussa…”
Päätettäviä asioita on kuitenkin käytännössä aina enemmän kuin kahden tunnin kuukausittaisessa kokouksessa ehtii käsitellä. Käytännössä suuri osa päätöksistä ja kyläkokouksessa päätettävien asioiden pohjustuksista tehdäänkin jo töiden tekemisen yhteydessä. Tekemisen demokratialla viittaan tässä tutkielmassa käytäntöön, jossa kuka tahansa voi periaatteessa osallistua päätöksentekoon kokouksissa ja ennen kaikkea töihin osallistumisen kautta. Käytännössä asukkaat saavat sitä enemmän päätäntävaltaa yhteisiin asioihin, mitä enemmän he ottavat kylässä vastuuta yhteisistä projekteista kylän tuotannossa.
”…yhteisöissä täytyy jakaa sitä vastuuta ja sit sen vastuun kautta tulee se päätäntävaltakin…”
”… ja sitte tosiaan on näitä vastuuryhmiä että mä, tota oon vastuussa vaikka nyt sen budjetin valmistelusta ja sitten kutsuin siihen et ketkä haluaa, et ne on niinku aina avoimia et jokanen voi tulla jos kyseinen aihe kiinnostaa ni siihen palaveriin, mut näinhän et kaks nyt tuli, tohon budjetin valmistelupalaveriin mut se on ihan ok, et muilla on sit se luottamus et he antaa meille sit sen mandaatin et me voidaan valmistella mut sit me tuodaan se toki kokoukseen ja kokouksessa sit päätetään yhdessä että mitä sinne sitten lukuja tulee ja mikä se vastikkeet ens
vuonna on ja näin ja mitä päätetään miten paljon laitetaan rahaa johonkin remppaan…”
Yhteiskunnallisuuden ihanteella viittaan siihen, että ekokylässä asuminen on omanlaisensa autonomisen poliittisen toiminnan muoto, jossa omien valintojen ja kollektiivisen toiminnan kautta rakennetaan sekä mielekästä henkilökohtaista elämää että laajempaa yhteiskunnallista muutosvoimaa. (”eletystä utopianismista” mm. Ergas 2010, 40; Litfin 2016; Sargisson &
Sargent 2017, 5–14.) Ekokylään muuttava on valmis näkemään vaivaa ja tekemään työtä sen eteen, että saa elää arvojensa mukaista, itselleen mielekästä elämää. Tähän arvopohjaan ja mielekkyyteen kuuluu monilla kylän asukkaista näkemys maailman poliittisesta ja yhteiskunnallisesta tilanteesta, jossa ympäristökriisit ovat ihmisen toiminnan takia eskaloitumassa ja työelämä kuluttaa ihmisiä loppuun.
”Tuntuu että yhteiskunnassa sitten ihmisiäkin vaan niin kuin niinku, kulutetaan, kulutetaan, jonkun, en tiedä, no siinäkin ehkä viitataan sitten ehkä taas työhön että, että otetaan ihmisiä, niille pistetään ihan hirvee määrä työtä ja sit kun ne kuluu loppuun ni ei hätää, tsump otetaan seuraava ihminen siihen vaan ja sitten kulutetaan hänetkin loppuun…”
”…tässä muuttuvassa maailmassa on tosiaan, paljon masennusta ja näin että tota, että esimerkiks justiinsa, että tämmösen ekokyläprojektinkin avulla et jos sit vois löytää jotain uusia malleja että, että ihmiset vois voida taas hyvin…”
Tietoisuus rakenteellisen tason ongelmista ja analyysi niiden taustoista mobilisoidaan
”gandhilaiseen” henkilökohtaiseen projektiin tai prefiguratiiviseen politiikkaan, (Delanty 2010, 1; Dias ym. 2017, 82; Ergas 2010, 40; Sargisson & Sargent 2017; Sullivan 2016) jossa ollaan itse se muutos, jota maailmassa halutaan nähdä. Yhteiskunnallisuus on tapa elää oikein, tehdä omasta elämästä mahdollisimman mielekästä, vaikuttaa maailmaan ja auttaa muita samalla polulla kulkevia. Poliittisuuteen liittyy myös ”romanttisen paluun” puhetavan (Day 2006, 167; Delanty 2010, 8-9; Lehtonen 1990; Saastamoinen 2012, 34) piirteitä, kun olemisen tapaa halutaan muovata lähemmäs parempana ja ”puhtaampana” nähtyä aiempien vuosikymmenten tai -satojen elämisen tapaa.
Henkilökohtainen yhteiskunnallisuus on kiinteästi yhteydessä myös kylän ulkopuolisiin toimijoihin muun muassa naapurien, ekokyläyhdistyksen ja EU-rakenteiden kautta. Yhtä haastateltavaa lainaten kylä ihannetilanteessa ”säteilee ulospäin”. Kylässä järjestetään myös yleisötapahtumia ja ulkopuolisille avoimia projekteja, ja töitä tekevät verkostoituvat ja
toimivat aktiivisesti kylän ulkopuolisten toimijoiden kanssa. Pitkällä tähtäimellä yhteiskunnallisen toiminnan voi nähdä tähtäävän laajempaan, esimerkilliseen maailmaan vaikuttamiseen, jossa ekokylämäinen elämisen tapa yleistyisi ja esimerkiksi kestävän viljelyn periaatteita noudatettaisiin laajemmin. Käytännössä ekokylän yhteiskunnallisuudessa nähdään rakenteellisia riskejä ja ongelmia sekä rakennetaan ruohonjuuritasolla vaihtoehtoisia malleja kriisiytyvien tai haitallisina pidettyjen instituutioiden tilalle muun muassa ruoan omavaraisen tuotannon, ravinnekierrätyksen, pienimuotoisen vaihtoehtotalouden ja suunnitellun itsenäisen hoivapalveluyksikön muodoissa.
”…se mitä me tehään näil kestävillä tiloilla se maan hoito ni näistä tulee vähän semmosii niinku, turvasatamia, tai paikkoja, et jos jos me saadaan se luonto tervehdytettyä näillä pienillä alueilla, ni sitteku se, ne rajut olosuhteet tulee niinku ilmastonmuutoksen mukaan tai muuten, ni sit näis paikois ehkä voidaan viel viljellä, ja saadaan ruokaa, koska oikeesti toi tavanomasen viljelyn meininki on sellasta että sitä tuhotaan sitä maan hedelmällisyyttä ihan rajuimman kautta, ja lisäks sitten niil ihmisil ei oo osaamista tehä sitä ilman niitä myrkkyjä, sitä viljelytyötä…”