Kuten aiemmin totesin, kaikki kyläläiset eivät kuitenkaan koe kylän tuotannon kulttuurisia reunaehtoja yhtä ongelmattomasti omikseen. Tulkintani mukaan hegemoninen kulttuuri ja sen rajat tulevat esiin erityisesti tilanteissa, joissa hegemoniaa kritisoidaan ja sille esitetään vaihtoehtoja. Näitä tilanteita voi tarkastella eräänlaisina symbolisina ”rajaobjekteina” (Cohen 2001). Jälkifordistisessa tuotannossa vallan keskittymät ovat levinneet selkeän keskipisteen sijaan verkostoihin, suhteisiin ja erilaisiin käytänteisiin. Tämä tekee vallan havaitsemisesta tai vastustamisesta vaikeaa. (ks. esim Virtanen 2006) Kulttuuristen reunaehtojen ja esimerkiksi siihen liittyvien tunne- ja toimintasääntöjen (esimerkiksi ”miten ekokylän ideaalisubjekti toimii”) vastustaminen ja rikkominen voi näyttäytyä ”ilon pilaamisena”, jaetun yhteisyyden kyseenalaistamisena tai ”epäkypsänä” toimintana (Fleming & Spicer 2003; Mannevuo 2015, 125). Ekokylässä tämän kaltaisia dynamiikkoja tulee esiin, kun tavoitehegemoniaa
”lähimpänä” olevat kyläläiset tuovat esiin ristiriitoja, joita on syntynyt tapauksissa, joissa hegemonista, työtä arvostavaa ja itsehillintää korostavaa kulttuuripohjaa on koeteltu.
”…joku ois halunnu ihan näit viimeks tulleita, joilla nyt on talo myynnissä niin olis halunnu et meijän elämä ois semmosta kovin semmosta kynttiläpiirikeskeistä et me kokoonnuttas säännöllisesti yhteen jakamaan tunteita ja muuta, ni se ei oo meijän juttu… Mut ei me olla mikään terapiayhteisö. Nii..
Et siin mieles se työ täällä korostuu kyllä, ja se et ihmiset on työteliäitä ja tekee työtä. Nii ja yhteen tullaan niinku pitkälti työn merkeissä myös…”
”…joskus on vaikee, vaikee tota noin ni pitää se työaika kurissa, kun tässä elää samassa niin niin sitten on vaikee välillä, välillä tota noin ni rajaa mikä on sen työn ja elämän tai vapaa-ajan väli koska toisaalta taas kaikki kuuluu yhteen…”
Ekokylän tuotannon työstä osa on sidottu kulloisenkin projektin fyysiseen tilaan (esimerkiksi talon maalaaminen, sadon korjuu), mutta monet töistä tapahtuvat potentiaalisesti missä ja milloin tahansa, kun kylän toimintaa suunnitellaan lenkkipolulla ja saunassa tai keskusteluja käydään sähköpostissa ja yhteisissä tapahtumissa. Myös perinteiset fyysiset paikkaan sidotut työt vaativat etukäteisvalmistelun töitä, joita voi tehdä ja joita tehdään ”missä vain”.
Tietotyömäisten tehtävien ja kylän ulkopuolelle ulottuvien verkostojen johdosta monet kylän tuotantoon liittyvistä töistä rikkovat näin perinteisiä fordistisen tai agraarisen työn tilallisia rajoja.
Jos työn paikalla on kuitenkin jonkinlaisia kiinnikkeitä kylässä, on työaika vielä häilyvämpi käsite. Jo lähtökohtaisesti töitä tehdään usein palkkatyöstä yli jääneellä ”vapaa-ajalla”, eikä selkeitä tuntien kirjaamisen tai työajan järjestelmiä ole olemassa. Maatilan töitä tekevät kyläläiset toimivat perinteisten luonnollisten maanviljelyn rytmien ja vuoden kierron mukaisesti, ja muutkin kylän työt ja talkoot tehdään pitkälti käytettävissä olevan ajan, energian ja työtehtävien määräämän tahdin mukaisesti. Samalla kun autonomia työn aikojen ja paikkojen asettamisessa on tutkimuksissa ollut yhteydessä työn mielekkyyteen, on itseohjautuvuuden kulttuurin ja työkeskeisen asenteen huomattu normalisoivan työaikojen pidentymistä, ylitöitä ja työn ja vapaa-ajan liudentumista toisiinsa. (Julkunen 2008, 108, 171;
Julkunen, Nätti & Anttila 2004, 174–178; Mannevuo 2015.) Se, ettei ekokylässäkään työ
”lopu tekemällä”, johtaa aktiiviseen vapaa-ajan rajaamisen pakkoon, josta kirjoitan hieman tuonnempana.
Ekokylän tuotannossa rajattoman jälkifordistisen työn piirre vaikuttaa olevan myös julkisen ja yksityisen rajan häilyvyys. (esim. Julkunen 2008, Åkerblad 2014) Jälkifordistisessa työssä koko persoona otetaan mukaan työhön, ja työn tila voidaan esimerkiksi organisoida ”perheen”
tai ystäväjoukon kaltaiseksi itsen toteuttamisen paikaksi (Casey 1995, Costas 2012). Ekokylä esitetään haastatteluissa joissain yhteyksissä ”kuin minä tahansa normaalina naapurustona”, mutta toisissa yhteyksissä kyläprojektia kuvataan parisuhteen kaltaiseksi, tiiviiksi ja monisyiseksi sosiaaliseksi projektiksi, jossa ollaan mukana kokonaisvaltaisesti. Samalla kun työ valuu ajallisesti ja tilallisesti koko elämän alueelle ekokylän rakentuessa kyläkokouksissa, rakennustyömailla tai kävelylenkeillä, tulevat perinteisesti työn piiriin kuuluneet asiat
ekokylässäkin vapaa-ajalle (esim. talkootyöt) ja vastaavasti kodin tai vapaa-ajan asiat työhön (esim. kylän juhlien järjestäminen ja niihin osallistuminen yhteisöä vahvistavana työnä).
”…aina jos joku kysyyki et, tai jotenki kuvittelee et voi teillä varmaan sitä ja tätä ni aina niinku et ei et ihan tavallisia ihmisiä ollaan et jos niinku parisuhteesta tulee riitoja, ni sit voi niinku aatella et täs on tämmönen aika laaja parisuh- parisuhde (naurahtaa)…”
Yksityisen ja julkisen rajan häilyvyyttä voi tarkastella myös jälkifordistisen työn feminisoitumisen käsitteen kautta (Adkins 2001; Veijola & Jokinen 2008; Holvas &
Vähämäki 2005; Julkunen 2008, 156). Ekokylän perinteisesti naisten tekemän kaltaista työtä on sosiaalisten suhteiden vuorovaikutuksellisen ylläpitämisen, tunteiden hallinnan, palvelemisen ja auttamisen kaltaiset tehtävät. Erilaiset ”pehmeät taidot”, kuten toisten ymmärtämisen, itsereflektion ja kommunikaatiokyvyn kaltaiset kyvykkyydet ovat keskeisiä ekokylän tuotannossa, kun työtä tehdään ryhmissä ja verkostoissa. Yleisinä ristiriitojen lähteinä mainitaan nimenomaan heikkoudet tässä feminiiniseksi mielletyssä työssä, kun puhutaan väärinymmärryksistä, dialogin puutteesta ja kommunikaatiokatkoksista.
Kuten jo aiemmin vihjasin, työn ja vapaa-ajan tai julkisen ja yksityisen rajat muuttuessa häilyvemmiksi, rajojen asettamisen metatyö tulee keskeiseksi (Adkins & Jokinen 2008; Aro 2006, 13; Hochschild 1997, 23; Morini 2007, 6; Åkerblad 2014; Jakonen 2016; Vähämäki 2008). Työkyvyn ylläpitäminen vaatii ekokylässäkin aktiivisia rajanvetoja ja omien tarpeiden tunnistamista, kun työt eivät lopu tekemällä ja tuotanto on ympärillä koko ajan, ellei sitä sulje pois aktiivisesti.
”…kotona sitten odottaa aina kotityöt siis tekeminen ei ikinä lopu varsinkin, kun on vanha talo, ja sitten yhteisöasumisessa niin niin, on, on (naurahtaa) se kiva puoli että talkootyötkään ei ikinä lopu…”
”…mun kohdalla just se että, että muistaa sen oman jaksamisen ja että erottaa jotenki sen työn ja vapaa-ajan ja levon. Ni se on mulle se suurin haaste, koska niinkun sanoin ni, ihan joka päivä sä saat sen peilin ittelles, että sitä ei välttämättä jaksa ihan joka päivä, et se pitää, joo. Pitää osata sitten, muistaa se oma jaksaminen…”
”…mut se on sitä ittensä kas- itsekasvatusta, ehkä se on se hyvä sana, että oppii ne omat stressipisteensä ja rajansa ja rajaamaan sitä ja sen kans elämään niinku mä aikasemmin mainitsin, ettei asiat oikein tuu koskaan valmiiksi, nii nii joo. Ja sit se kaikki, se on yks perusymmärrys et mun oma hyvinvointini on ihan vaa yksinomaan mun omissa käsissäni, että tota, en voi syyttää en tätä paikkaa enkä
ketään toista ihmistä, en kummastakaan, en siitä hyvinvoivasta hetkestä taikka sitten siitä mahdollisest pahoinvoinnistakaan…”
”…myöskin sit nyt kun ikää alkaa tulla ni tajuaa et on aika tärkee myös niinku hoitaa, hoitaa omaa kroppaa ja kehoo. Et ku se on tietyllä tavalla myös mun työväline niin siit sitä kautta se myös on niinku, asettaa semmosia, niinku vähän vastuuta sit myöskin eri tavalla…”
Hegemonisen kulttuurin auttamisen normi ja pidättyväisen itsereflektion ihanne ovat naistapaisia teemoja, joita naisilta on perinteisesti odotettu. Ekokylässä naiset tekevät haastattelujen perusteella voittopuolisesti feminiinistä työtä esimerkiksi vapaaehtoistyöntekijöiden tukemisessa, kun rakentamisen työt ovat enemmän miesten vastuulla. Jatkan tämän aiheen käsittelyä hieman tuonnempana sukupuolen risteävän tekijän kohdalla luvussa 7.1.
”…she is the one who is coordinating everything and I think that she’s doing a great job, I think she’s really, she’s really interested in how people feel, you know, she’s really emphatetic person and that, she really wants you to, have a good time here and enjoy and she’s aware that we have to be aware that this is a unique experience…”
Työn ajallisten ja paikallisten rajojen hälventymisen lisäksi myös töiden tai ammattien sisällölliset rajat liudentuvat jälkifordistisessa ekokylässä. Yhtäältä asukkaat tekevät monia erilaisia työtehtäviä vapaaehtoisjohtamisesta kitkemiseen ja rahoitushakemuksista ravinnekiertojärjestelmän suunnitteluun. Toisaalta yksittäiset työtehtävät, kuten tapahtuman järjestäminen tai kahvilatoiminta vaativat moninaisten osatehtävien hallintaa yhden työn sisällä raha-asioiden hallinnasta asiakaspalvelun tunnetyöhön. (mm. Eteläpelto 2007, 130–
131.) Kun jälkifordismissa tuotanto on joustavaa ja muuttuvaa, yksittäiset tarkkarajaiset ja pysyvät tutkinnot menettävät merkitystään. Jälkifordismissa työn piiriin tulee otetuksi koko elämän alueelta kartutettuja osaamisia, resursseja ja kyvykkyyksiä (Sennett 2007; Virno 2006, 99; Vähämäki 2003). Näitä osaamisia kerätään ja kartutetaan koulutuksen lisäksi koko elämän alueelta muun muassa harrastuksista ja sosiaalisista suhteista. Ekokylässä tarvittavia ominaisuuksia haastateltavat ovat kerryttäneet töissä, opiskeluissa, ”tekemisen kautta” ja osa ominaisuuksista ajatellaan ”synnynnäisiksi” tai omaan luonteeseen kuuluvaksi.
”H: Missä sie oot kehittäny näitä siun puolia mitä täällä tarttee?
I: No se sosiaaliset taidot on tietty kehittyny koko tässä tän prosessin aikana, siitä mitä nyt ehkä on ollu jo synnyinlahjanakin jotain. Niinku sitä sellasta, ja sit sitä oppii muilta
koko ajan lisää. Ja tota… No, no kyl mä koen olleeni semmonen organisaattorikin vähä aina, mä muistan jo niinku lapsena et muut lapset saatto sanoo et sää aina määräät mitä leikitään (naurahtaa) oon koettanu siihenki sit löytää enemmän tasapainoo että nii, mut sit muita ammatillisii taitoi ni tottakai mä olen myös opiskellu, mut toisaalt mä oon kokenu et ne opiskelut nyt on välillä ollu kyllä vähän yhtä tyhjän kanssa…”
Jatkuvan oppimisen ja henkilökohtaisen osaamisen kehittämisen vaatimukset ovat tulleet mukaan yhä useampiin töihin, kun yksittäinen tutkinto ei voi taata koko loppu-uralla tarvittavia kyvykkyyksiä. (ks. esim OKM 2018; Julkunen 2008, 198–199.) Ekokylässä jatkuva oppiminen on yhtäältä itsekasvatuksen ihanteen mukaista henkistä kasvua ja sosiaalisissa kyvykkyyksissä kehittymistä kuin ihanteellista tapaa, jolla ammattitaitojen kerryttämisestä kylän töissä kerrotaan.
”…ja sitten on semmosia, jos sattumalta vaikkei ois ikinä tehnykkään ni se on helppo tehdä, päästä mukaan, muuraan tai laittaan tapettia tai sahaamaan lautaa että, siitähän sen oppii…”
Tässä analyysiluvussa tarkastelin, miten kylän rakennusprojektit, hallinnolliset työt, kulttuuriset ja sosiaaliset hankkeet, sosiaalisten suhteiden ylläpito ja kodin piirissä tapahtuvat työtehtävät muodostavat kokonaisuuden, jossa ekokylän tuotanto tapahtuu. Ekokylän tuotannon töissä on paljon jälkifordistisia tietotyömäisyyden, kulttuurisuuden ja rajattomuuden piirteitä. Vaikka nämä jälkifordistiset piirteet korostuvat erityisesti erilaisissa viestinnän ja hallinnoinnin töissä, on myös ”perinteisissä” työtehtävissä jälkifordistisen työn ulottuvuuksia esimerkiksi tietoteknisten tehtävien ja verkostoissa tapahtuvan työn muodoissa.
Jälkifordistisen tuotannon tietotyömäiset ja luovuutta korostavat piirteet pakottavat työtä henkilökohtaistumaan ja subjektivoitumaan, kun valmiiksi suunnitellun mekaanisen prosessin sijaan tuotanto rakentuu ihmisten välisessä, itseohjautuvuutta ja aloitekykyä vaativassa ennalta arvaamattomassa prosessissa (Julkunen 2008, 132). Ekokylän työssä ollaan läsnä koko persoonalla, ja siinä kaikki asukkaiden henkilökohtaiset ominaisuudet tulevat käyttöön.
Tulkintani mukaan itseohjautuvuutta ja kokonaisvaltaista tuotantoon sitoutuvaa asennetta vaativa ekokyläyhteisön yrittäjämäinen ja rajaton rakentaminen vaatii kiinnittymistä ensimmäisessä luvussa esittelemiini hegemonisen kulttuurin symbolisiin reunaehtoihin, eli ekokylän tavoitehegemoniaan. Seuraavassa luvussa tarkastelen, miten tätä hegemonista kulttuuria rakennetaan ja miten kyläläiset asettuvat erilaisiin järjestyksiin siinä, miten hyvin
he voivat osallistua tuotantoon ja toteuttaa hegemonisen kulttuurin ekokyläläisen ideaalisubjektia.
7 Risteävät tekijät ja tekemisen demokratia
”…(ekokylä) yhdistää niinkun niitä vanhoja talkooperinteitä ja sitä yhteisöllisyyttä, mutta että siihen niinkun liittyy myöskin niinkun se semmonen ihan se semmonen, miten sen sanos. Välttämätön aspekti et se ei oo semmosta niinkun puuhasteluu et tehään nyt jotain kivaa yhdessä et, rakennetaan vaikka joku tota puutarhamaja, vaan se on tosiaan et rakennetaan paikka, jos jotkut voi yöpyä tai sillai että se on niinkun tavallaan se sisällöltään ihan välttämätöntä ja oikeeta työtä, mutta se on silti niinku täysin vapaaehtosta, ja tai sanotaan vapaaehtosta ja yhdessä kustannettua, ja mahollisimman paljon yhdes tehtyä…”
Arvot tai hegemoninen kulttuuri itsessään eivät vielä ”tuota toimintaa” jälkifordistisessa työssä tai yhteisöissä (Della Porta & Diani 2006, 72). Tässä kolmannessa ja viimeisessä analyysiluvussa tarkastelen lähemmin ekokylässä toimivaa tekemisen demokratiaa, jossa asukkaat saavat käytännöllisiä päätöksenteon mahdollisuuksia osallistumalla kylän tuotantoon erilaisissa projekteissa. Analysoin ensin feministiseen perinteeseen kytkeytyvän intersektionaalisuuden käsitteen kautta sitä, minkälaiset risteävät tekijät mahdollistavat tai estävät ekokylän tuotantoon osallistumista ja näin ollen jakavat mahdollisuuksia päättää yhteisistä asioista. Sen jälkeen pohdin ekokylän tuotannon ja kulttuurin rakentumisen mekanismeja tekemisen demokratian ja risteävien tekijöiden valossa.