positiivisista että haastavista kokemuksista. Vapaaehtoisille kylä on työteliästä, ekologista, yksinkertaista ja rauhallista yhteisöllistä elämää. ”Säteilyn ulospäin” voi nähdä tapahtuvan myös vapaaehtoisten suuntaan ja heidän kauttaan.
Toisaalta yksi vapaaehtoistyöntekijöistä mainitsee haastattelussa tapauksen, jossa edellisiin vapaaehtoistyöntekijöihin oli kohdistettu sosiaalista kontrollia osittain juuri siksi, etteivät ihmiset ajattelisi ei-toivottavasti ekokylästä ja sen toiminnasta:
”…mielestäni ekokylä on hyvä paikka asua, ja ekokyläläisten jakamat arvot ovat hyviä, koska, en tiedä pitäisikö minun sanoa tätä haastattelussa, mutta koska tämä tulee olemaan luottamuksellista – se on ikään kuin anekdootti edellisistä vapaaehtoistyöntekijöistä, he polttivat joskus kannabista, tekivät siis laittomia asioita, ja kun ihmiset kylässä saivat tietää, he todella tekivät sille lopun, he olivat todella tiukkoja sen suhteen, ”emme halua tulla nähdyksi minään hippipaikkana missä ihmiset eivät tee töitä ja missä pahoja asioita tapahtuu, tiedätkö, kyse on myös meidän maineestamme”…” (käännös englannista TS13) Esittelin tämän luvun alussa ekokylässä tehtäviä fyysisiä, sosiaalisia ja kulttuurisia töitä, omien talojen rakentamisen töitä, päätöksentekoon liittyviä töitä, kylässä toimivaa vapaaehtoisprojektia, kodin piirin töitä sekä sosiaalisten suhteiden ja verkostojen ylläpitämisen töitä. Näitä toimia yhdistää se, ettei niistä makseta rahallista palkkaa, ja että ne ovat yhteydessä edellisessä luvussa esittelemiini hegemonisen kulttuurin osatekijöihin.
Seuraavassa syvennän ekokylän tuotannon tarkastelua jälkifordistisen työn teoreettisten työkalujen avulla.
”…täs kiinteistöosakeyhtiös toimitusjohtajan tehtävät niin niin tota ja se tiedottaminen, ni niihin menee aikaa eli siinä on ihan semmost laskujen maksuu ja niinku kirjanpidon valmisteluu sille tasolle et mä seuraan täällä ihan tarkkaan sitä et mä voin et ollaan täällä kartalla et vaik meil on ulkopuolinen kirjanpitäjä ni sille jää sit vaan se viimeistely. Ja nyt niinku eilenkin sit tehtiin sitä ens vuoden budjettia. Niinku pienryhmätyönä ja sit se menee hallitukseen ja lopulta yhtiökokoukseen…”
Kun fordistisessa tehdastyössä työn välineitä olivat koneet, jälkifordistinen työ perustuu enenevissä määrin kulttuurille, kommunikaatiolle, verkostoille, ja mobiileille tuotantovälineille (Casey 1995; Åkerblad 2014; Wittel 2004; Vähämäki 2006, 146-147;
Jakonen 2016, 140). Selviten tämä näkyy erilaisissa itseohjautuvuutta ja luovaa ongelmanratkaisua vaativissa ”tietotöissä”14. Toimistojen lisäksi tietotöitä tehdään mobiilin teknologian ja internetin avulla potentiaalisesti missä tahansa, ja myös suoranaisesti digiteknologiaan tai dataan liittymättömissä töissä on tietotyömäisiä piirteitä.
Keskiluokkaisten toimistomaisten tietotöiden lisäksi tietotyömäiset piirteet ovat yleistyneet myös hyvin ”perinteisissä” työtehtävissä, kun tietotekniikka, henkilökohtainen vastuu, työnkuvien moninaistuminen, affektiivisuus ja luovat tiedon käsittelyn tarpeet ovat tulleet osaksi yhä useampia töitä ja ammatteja. (esim. Julkunen 2008, 131–136.)
Ekokylän tuotantoon kuuluu sekä selkeästi ”uusia”, että rakentamisen ja maanviljelyn kaltaisia näennäisen ”vanhoja”, ehkä jopa esifordistiseksi luokiteltavia työn teon muotoja.
Kaikissa töissä on kuitenkin piirteitä, joiden kautta tuotantoa voi tarkastella jälkifordistisen työn ja tuotannon teoriakehyksen sisällä. Selkeimmin tietotyömäiset piirteet näkyvät ekokylässä sisäisen ja ulkoisen viestinnän sekä erilaisten hallinnollisten töiden yhteydessä.
Sisäinen viestintä on yhteydenpitoa naapureihin sähköpostitse ja kasvokkain, kun sovitaan yhteisistä asioista, jaetaan vastuuta, ideoidaan kylän tulevaisuutta tai pidetään sosiaalisia suhteita yllä. Esimerkiksi tämän tutkielman haastattelukutsu vaati yhtä kylän yhteyshenkilöä välittämään haastattelupyynnöt muille kyläläisille ja organisoimaan prosessin, jossa päätettiin, halutaanko tutkielmaan lähteä mukaan. Ulkoinen viestintä on esimerkiksi markkinointia, kylän julkisuuskuvan ylläpitoa ja viestintää kylän toiminnasta ja tapahtumista sosiaalisen median kanavissa sekä yhteydenpitoa yhteistyökumppaneihin, kuten muihin viljelijöihin tai vieraileviin kouluihin. Hallinnollisilla töillä viittaan verkottuneen ja kansainvälisenkin
14 Tietotyön käsitteelle on monia määritelmiä, ja löyhimmillään se voi tarkoittaa kaikkea tiedon jakeluun, tuotantoon ja välittämiseen liittyvää toiminta postin jakamisesta mainostoimistotyöhön (Pyöriä 2007, 44).
Epätarkkuudesta huolimatta käsite auttaa suuntaamaan tätä analyysiä, kun tarkastellaan ekokylän työn
”jälkifordistisia” piirteitä. Tässä tietotyön käsitteellä viittaan työn kommunikatiiviseen, tietoa käsittelevään ja digiteknologiseen luonteeseen. (Julkunen 2008, 131–136.)
toimintakehyksen edellyttämään työhön esimerkiksi EU-hankkeessa, johon kuuluu rahoituksen hakemista ja toiminnasta raportoimista, budjettien laatimista ja kokousten suunnittelua.
Viestinnän ja hallinnollisten töiden lisäksi myös näennäisen ”perinteiset” työtehtävät, kuten infrastruktuurin rakentaminen, vaativat erilaisten tietotyömäisten tehtävien hallintaa.
Rakentamisen lupaprosessit vaativat viestintätaitojen ja tietotekniikan hyödyntämistä.
Maanviljelyssä verkostoitumistaidot edistävät hyvien käytänteiden jakamista ja yhteistyökumppanuuksien rakentamista. Myyjäisten tai tapahtumien järjestämisen kaltaiset toimet kysyvät luovuutta, itseohjautuvuutta, viestintätaitoja ja erilaisia ”pehmeitä” ryhmätyö- ja asiakaspalvelutaitoja. Kyläkokouksissa tarvitaan hyvää tiedon käsittelyn ja sosiaalisten taitojen yhteispeliä.
Ylipäätään koko kylän sosiaalisen kokoonpanon tuotannon voi ajatella olevan jälkifordistista itseohjatuvaa, affektiivista ja immateriaalista tuotantoa, kun keskeinen tuotannon väline on tunteiden käyttöä ja hallintaa edellyttävä kommunikaatio, ja lopputuote on fyysisen kylän lisäksi tai siihen kiinteästi kuuluen ”immateriaalinen” sosiaalinen yhteisö. Ekokylän tuotantoa voi verrata uuden talouden ”metatuotantoon”, jossa varsinaisen tuotannon ehtoja tai
”tuotantokoneita” tuotetaan sosiaalisesti ja materiaalisesti esimerkiksi juuri yhteisöllisten käytäntöjen kautta (Jakonen 2016, 152; Jakonen ym. 2017) Kun ekokylää itseään tarkastellaan tuotannon kohteena, mahdollistaa lopputuote ihannetilanteessa omavaraisuuden, yhteisöllisyyden, kylän sosiaalismateriaalisen jatkuvan kehityksen ja asukkaiden henkisen kasvun mahdollisuuksia.
”… yhdessä tekeminen on kuitenkin niinku minun maailmassani se mikä parhaiten tuo yhteen jotenkin, että et siin tulee se semmonen yhteinen lämpö, et yritetään nykyään tehdä niin meijän kyläkokouksetkin et me tehään ensin et on ensin talkoot et siinä sitten, ja sit siinä tekemisen niinku yhteydessä voi olla helpompi niinku jutellaki…”
”…se nyt ehkä vaan näistä kokemuksista voi sanoo että niinkun, sanoo sen että niinkun, ihmisten väliset asiat tai ihmissuhteet niitten ratkomiset ja tavallaan niinkun… niitten parissa työskentely ja taidot ni on kyllä todella tärkeitä, ainakin joillakin, et löytyis joku semmonen joka osais ja sitten ois semmosta intoo lähtee viemään sitä eteenpäin että, pysyis sitten semmo-, tavallaan henkinen vireyskin siinä että se ei ois vaan kaikki sitten sitä pakon sanelemaa rakentamista ja talkoilla kunnossapitoo…”
Ylläolevista sitaateista näkyy kahtalaisesti, miten kylän sosiaalisen kokoonpanon rakentaminen tapahtuu. Yhtäältä kylää tuotetaan kaikessa yhteistoiminnassa, ja kun suuri osa yhteisestä toiminnasta on ollut fyysisiä talkoita, niiden rooli korostuu myös sosiaalisen puolen rakentumisessa. Toisaalta jotkut asukkaista toivovat, että sosiaalisen yhteisöllisyyden rakentamiseen panostettaisiin myös omana erillisenä kokonaisuutena ilman ”pakollisia”
fyysisiä talkoita. Joka tapauksessa keskeinen kylän rakentumisen mekanismi on jälkifordistisen (Åkerblad 2014, Hochschild 2003, Veijola & Jokinen 2008) kommunikatiivinen ja affektiivinen – sekä materiaalista todellisuutta että symbolisen yhteisöllisyyden tuntua rakennetaan kyläläisten keskinäisissä kohtaamisissa. Talkootöiden lisäksi kyläläisten suhteita ylläpidetään esimerkiksi yhteislounailla, järjestämällä juhlia ja osallistumalla niihin sekä joidenkin asukkaiden yhteisissä harrastuksissa.
Kylän yhteistoiminta vaatii asukkailta fyysistä läsnäoloa kylässä ja kommunikatiivista tiimityötä. Moni työ on tietotyömäisen verkottunutta ja digitaalista, ja tietokoneella tehtävästä työstä ”ei pääse eroon”, niin kuin yksi haastateltavista asian ilmaisee. Silti fyysisen läsnäolon merkitys korostuu, kun sähköpostin käyttöä yhteisten asioiden hoitamiseen on rajoitettu siellä helposti syntyvien väärinymmärrysten ja ristiriitojen vuoksi. Kasvokkaisessa kontaktissa on ainakin joidenkin kyläläisten mielestä helpompaa ymmärtää toisia asukkaita ja viestiä ymmärrettävästi.
”… sit meil on ollu tääl sähköpostin kans myöskin kipuilua, et jossain vaiheessa käytiin keskustelua sähköpostilla ja sehän on vaarallista, et siinä niinku helposti lähtee mopo kädestä et se on nii siel oman koneen ääressä, helppo ruveta julistaa sitä omaa totuuttaan, et se, sit ne riidat on aika ikäviä, tai niist tulee riitoja vaik ei niist tarvis tulla. ni nyt on sovittu, että semmonen yhteinen sähköposti on vaa sellaseen tosi asialliseen lyhyeen tiedottamiseen…”
”…siinä tekemisen niinku yhteydessä voi olla helpompi niinku jutellaki, koska se on niinku yks semmonen vaikeus just ku iso osa meist aikuisista on muualla päivisin ja sit me jotka ollaan täällä ja tavataan enemmän toisiamme me ehditään käydä niit semmosii lounaspöytäkeskusteluja asioista ja pohdintaa ja muuta, ja sit ne on niinku meijän pääs jo paljon pidemällä ja sit ne kuulee siit ekan kerran ja sit sin saattaa tulla sellanen tää perinteinen primitiivireaktio et sit ku asia on uus ni sit sitä haluu vastustaa että, et syntys niit tilanteita että tota, niinku työn lomassa keskusteluki on must hirveen hedelmällistä ja se on kesällä myös siellä kitkies pellolla semmosia ihan parhaita keskusteluja syntyy siellä, ni…”
Kylässä tarvittavia kommunikatiivisen tiimityön taitoja ovat kyläkokouksissa tarvittavat puheviestinnän ja taustavalmistautumisen taidot sekä muut yleisen yhteiselämän vaatimat sosiaaliset taidot. Taustalla vaikuttavat myös hegemonisen kulttuurin itsekasvatuksen ja pidättyväisen itsereflektion ihanteet, joissa keskeistä on oman toiminnan tarkkailu ja tunteiden hallinta ekokylän yhteiselämälle ja omalle henkilökohtaiselle kasvulle suotuisalla tavalla.
Kuten muussakin jälkifordistisessa tuotannossa, ekokylässäkin siis tunteiden hallinta, itsereflektio ja yhteistyötaidot korostuvat, kun työ järjestetään kommunikatiivisuuden ja ryhmämuotoisuuden ympärille (Hochschild 2003; Julkunen 2008, 145; Veijola & Jokinen 2008). Itsereflektio liittyy Jussi Vähämäen mukaan jälkifordistiseen oman subjektiviteetin tarkastelun vaatimukseen. Hyvän työntekijän tulee tarkastella omaa subjektiviteettiaan
”ulkopuolelta” ja soveltaa sitä oma-aloitteisesti vallitseviin normeihin. (Vähämäki 1998, 145.) Kommunikatiivisuus on keskiössä myös kylän suhteissa muihin toimijoihin. Kylä rakentuu yhteydessä ympäröivään alueeseen, vieraileviin vanhainkoteihin, päiväkoteihin ja kouluihin sekä muihin viljelijöihin. Vaikka kylä voisi olla olemassa myös ilman näitä kontakteja, pitävät asukkaat ympäröiviä verkostoja tärkeinä ja merkittävinä. Kuten sanottu, suhteilla kylän ulkopuolisiin toimijoihin on yhteys hegemonisen kulttuurin ihanteisiin. Kuten muussakin jälkifordistisessa tuotannossa, verkostot voivat myös edesauttaa kylän tuotannon tavoitteita tarjoamalla asiantuntemusta, vertaistukea ja tunnettuutta (ks. Esim Jakonen 2016).
Ekokylän jälkifordistiseksi piirteeksi luen myös monien kylässä tehtävien töiden yrittäjämäiset piirteet. Jatkan tästä teemasta seuraavassa alaluvussa, mutta avaan jo tässä joitain teemoja. Monet kylän projektit ja etenkin omien asuintalojen rakentaminen voivat vaatia ekokylässä yrittäjämäistä tekemistä taloudenhallinnan ja työvoiman ostamisen muodossa:
”…joutunu tavallaan oppia elämään siis niitten paineitten kanssa, mitä se aiheuttaa, ja sitten tavallaan myöskin se että, että tavallaan ku mä oon niinku ollu se joka hoitaa tai se on mun henkilökohtanen laina ja mä oon niinku hoitanu sen kaiken maksuliikenteen, niinku rakennusyhtiöille ja kirvesmiehille ja työntekijöille niin niin tavallaan siinä niinku liikuttelee rahoja, aika isojakin summia, mitä ei oo koskaan elämässä tehny, ni se tuntu aluks niinku aivan hirveeltä, (nauraa) ja vaikeelta, ja semmoselta et apua, et miten mä miten mää niinku voin, ja että meneeks tää nyt ja mitä täs et onks tää niinku, onnistuuko tää ja sitte siihen on niinku tietyl tavalla tottunu, ja myöskin siihen että, että mä niinku työllistän toisia, ja näin, ja sit se niinku tietyl tavalla se on tuntunu kauheen positiiviseltakin se että voi niinku tarjota…”
Yrittäjämäiseksi piirteeksi luen tässä myös kollektiivisten suojien puutteen, joka näkyy ekokylässä ennen kaikkea yksilöllisenä vastuuna erilaisten riskien hallinnasta.
Henkilökohtainen vastuu riskien hallinnasta on tullut näkyviin kylässä tilanteessa, jossa tilalla toimivan projektin kokoaikainen työntekijä sairastuu. Sairastuneen asukkaan työpanos jää kokonaan toisen, palkatta töitä tekevän asukkaan hoidettavaksi projektin jatkuessa. Tilanne muistuttaa jälkifordistisen prekaarin yrittäjämäisen työn henkilökohtaistuneita riskivastuita, ja sitä, kun yrittäjämäisessä työssä ei ole mahdollista jäädä esimerkiksi sairaslomalle ilman haitallisia seurauksia joko projektille tai muille tuotantoon osallistuville. (ks. esim.
Pyykkönen 2014, 109; Åkerblad 2014).
”H: mikä siinä (töistä kieltäytymisessä terveydentilan takia) on vaikeeta, tai vaikeinta?
I: No, tota noin niin… Varmaan sekin sitte ehkä ehkä tota noin niin, liittyy muun muassa siihen että että, noh, yleensä kun kysymys on kuitenkin just esimerkiks jonkun tehtävän suorittamisesta niin sitten, tota noin niin, tietää että, että muillakin on liikaa tekemistä, niin niin sitten tavallaan öö tavallaan se et kun tietää et jonkun se pitää hoitaa…”
Edellä kävin läpi ekokylän jälkifordistisen työn piirteitä. Keskeisimpiä näistä ovat tietotyömäisyys, ryhmämuotoisuus, kommunikatiivisuus ja yrittäjämäisyys, ja ne näyttäisivät esiintyvän ekokylässä samansuuntaisena kuin muussakin jälkifordistisessa työssä tietyin erityispiirtein, joita tuotannon itseohjautuva, lähiyhteisöllinen ja autonominen luonne tuottaa.
Yrittäjämäinen riskivastuu korostuu ekokylässä, jossa mitään rakenteellisia turvajärjestelmiä ei ole edes sitä vähää, mihin prekaareimmissa yrittäjämäisissä töissäkin olevat ovat oikeutettuja. Myös kommunikatiivisuuden, persoonallisuuden ja ryhmämuotoisuuden teemat korostuvat, kun työtä tehdään tiiviisti naapureista, ystävistä ja työkavereista koostuvissa kokoonpanoissa. Tarkastelen seuraavassa, minkälaiset kulttuuriset konventiot tukevat tällaista jälkifordistista tuotantoa.