7 Risteävät tekijät ja tekemisen demokratia
”…(ekokylä) yhdistää niinkun niitä vanhoja talkooperinteitä ja sitä yhteisöllisyyttä, mutta että siihen niinkun liittyy myöskin niinkun se semmonen ihan se semmonen, miten sen sanos. Välttämätön aspekti et se ei oo semmosta niinkun puuhasteluu et tehään nyt jotain kivaa yhdessä et, rakennetaan vaikka joku tota puutarhamaja, vaan se on tosiaan et rakennetaan paikka, jos jotkut voi yöpyä tai sillai että se on niinkun tavallaan se sisällöltään ihan välttämätöntä ja oikeeta työtä, mutta se on silti niinku täysin vapaaehtosta, ja tai sanotaan vapaaehtosta ja yhdessä kustannettua, ja mahollisimman paljon yhdes tehtyä…”
Arvot tai hegemoninen kulttuuri itsessään eivät vielä ”tuota toimintaa” jälkifordistisessa työssä tai yhteisöissä (Della Porta & Diani 2006, 72). Tässä kolmannessa ja viimeisessä analyysiluvussa tarkastelen lähemmin ekokylässä toimivaa tekemisen demokratiaa, jossa asukkaat saavat käytännöllisiä päätöksenteon mahdollisuuksia osallistumalla kylän tuotantoon erilaisissa projekteissa. Analysoin ensin feministiseen perinteeseen kytkeytyvän intersektionaalisuuden käsitteen kautta sitä, minkälaiset risteävät tekijät mahdollistavat tai estävät ekokylän tuotantoon osallistumista ja näin ollen jakavat mahdollisuuksia päättää yhteisistä asioista. Sen jälkeen pohdin ekokylän tuotannon ja kulttuurin rakentumisen mekanismeja tekemisen demokratian ja risteävien tekijöiden valossa.
tuotantoon ja sen kautta ekokylän fyysistä, sosiaalista ja kulttuurista rakentumista koskevaan päätöksenteon piiriin. Kuten kentän esittelyssä mainitsin, kylässä haastattelemani ihmiset ovat perinteisesti intersektionaalisessa tarkastelussa keskeisten luokan ja etnisyyden osalta varsin homogeenisiä – kaikki ovat kantasuomalaisia ja suhteellisen laajalti koulutettua keskiluokkaa.
Tämä homogeenisyys mahdollistaakin muiden risteävien tekijöiden tarkastelun (Sullivan 2016), vaikka tarkemmin esimerkiksi luokan tarkasteluun keskittyvässä analyysissä myös saman kaltaisen koulutustason ihmisten välisiä luokkaeroja ja niiden yhteyksiä ekokylän tuotantoon voisi analysoida luultavasti monipuolisestikin, jolloin ”homogeenisyys” tietysti kyseenalaistuisi. Keskeisiksi risteäviksi tekijöiksi olen tähän tarkasteluun nostanut ammattitaidon, sukupuolen, kylässä vietetyn ajan, elämäntilanteen (sisältäen iän, perhe- ja työtilanteen, oman talon rakentamisen vaiheen sekä kylän ulkopuoliset sitoumukset) ja terveydentilan.
Ensimmäisenä risteävänä tuotantoon osallistumista mahdollistavana tai rajaavana tekijänä nostan esille ammattitaidon tai osaamisen. Ekokylässä on paljon työtehtäviä, joihin tarvitaan erityistä osaamista tai ammattitaitoa rakennussuunnittelusta budjetointiin ja ruoanlaittoon.
Valmiisiin projekteihin mukaan meneminen edellyttää joko valmista ammattitaitoa tai uusien taitojen opettelua. Työnjaon kohdalla valtiollisesti organisoidun koulutus- ja työjärjestelmän rinnalle on ekokylässä muodostunut epämääräisempi ja paljolti asukkaiden jo hallitsemiin osaamisiin ja vahvuuksiin nojaava työjärjestelmä, kun uusien taitojen opiskelu käytännön kautta voi olla haastavaa kiireessä, ja kun antamisen normi edellyttäisi kaikilta panostamista kylän toimintaan. Helpointa kylän toimintaan osallistuminen onkin niille asukkaille, joilla on projektien vaatimaa ammattitaitoa jo entuudestaan aiempien kokemusten, koulutuksen, harrastusten tai ”luontaisten taipumusten” pohjalta.
Haastatteluaineiston tuottamisen hetkellä rakentamisen ja hankemuotoisen projektityön taidot ovat kylässä erityisen keskeisiä ja tarpeellisia. Erityisesti (byrokraattisesti säännellyn, ks.
Sullivan 2016) rakentamisen työt vaativat erikoistunutta ja ammattimaista asiantuntemusta, joita kylässä on muutamilla asukkailla. Aiemmin avaamani hegemonisen kulttuurin vaiheittaisuuden puhetavan mukaan rakentamisen työt ovat ensisijaisia ainakin kylän alkuvaiheessa kulttuurisiin ja sosiaalisiin projekteihin nähden, asettaen näin myös asukkaiden osaamisia hierarkiaan. Esimerkiksi kulttuurisissa projekteissa tarvittava osaaminen voi olla periaatteessa arvostettua, mutta ensisijaista ja hyödyllisintä vaikuttaa olevan kaikkien
yhteisenä etuna näyttäytyvään fyysisen kylän rakentamiseen panostaminen. (vrt. Cunningham 2013, Forster & Wilhelmus 2005.)
”…osaaminen niinku ei ehkä tuu tässä kohtaa mut se voi tulla täällä sit vaikka vuonna 2025 tai jotain se voi olla hyvin vahva rooli jollain, se voi olla jotain, semmosta mitä ei nyt tässä niinku fyysisessä rakennusvaiheessa tarvii, et sekin on, kyl sekin on siel mun mielestä niinkun aateltu…”
Sukupuolen vaikutusta tuotantoon osallistumisen mahdollisuuteen avaan hieman monimutkaisemmin. Kotityömäiset hallintotyön taidot tai tunneälykkyys ovat perinteisessä sukupuolijärjestelmässä olleet asioita, joihin tyttöjä ja naisia kasvatetaan. Vastaavasti poikia ja miehiä on kannustettu ja sosiaalistettu enemmän rakentamisen kaltaisiin fyysisiin töihin tai julkisessa piirissä toimimiseen (mm. Julkunen 2010a). Kun koko elämän alueelta opitut taidot ovat tulleet subjektivoituneen tuotannon lähtökohdiksi (ks. luku 6.4), on myös sukupuoli tullut uudella tavalla näkyväksi työssä (Precarias a la deriva 2009; Viren 2018, 190-191).
Ekokylässä sukupuoli tulee erityisen näkyväksi, kun kylässä tehtävät työt jakautuvat
”kiinnostusten ja vahvuuksien” perusteella ja fyysistä työtä on tehtävä paljon.
Työnjaon ”vapaamuotoisuus” mahdollistaa ekokylässä myös uusien taitojen opettelun ja sen, ettei kaikkeen tarvita valmiita kompetensseja. Käytännössä kuitenkin työläät työtehtävät ja aikapaineet voivat ohjata asukkaita tekemään niitä töitä, joihin heillä on jo ammattitaitoa ja joissa he ovat tehokkaimpia (vrt. Adler 2015, 447). On mielekkäintä tai ainakin kevyintä tehdä niitä töitä, joiden tekeminen sujuu hyvin ilman jatkuvaa uuden opettelua. Samalla parhaiten hallittujen töiden kautta on helpointa toteuttaa hegemonisen kulttuurin antamisen normia ja itse tekemisen ihannetta.
”Kotityön jakautumista koskevassa tutkimuksessa on noussut esiin, että niin sanotun tasa-arvopolitiikan haaste on juuri mittaamattomissa, ruumiiseen kertyneissä tottumuksissa ja niistä syntyvissä eroissa. Marazzin esimerkkinä on kysymys likaisten sukkien ”laittamisesta oikealle paikalleen”, näennäisesti hyvin vähän aikaa vievästä eleestä, tottumuksesta, johon kuitenkin ruumiillistuu tosiasiassa vuosisatojen tai vuosituhansien sukupuolittunut työnjako. Koska naisruumiiseen on kertynyt tiettyjä tottumuksia, nainen tosiasiassa suorittaa monet kotityöt miestä nopeammassa ajassa, ja siksi liberaalista yhtäläisen ajankäytön mittaamisen näkökulmasta esimerkiksi se, että mies tuntikausia puunaa autoa tai käyttää tiskaamiseen tai silittämiseen paljon enemmän aikaa, voi näyttää tasa-arvoiselta työnjaolta. Kotityössä kiteytyy, kuinka työhön sisältyy aina tietty subjektiivisuuden ylijäämä, ero, joka ei palaudu homogeeniseen mittayksikköön: erilaisten kotitöiden kuormittavuus tai tuottavuus ei palaudu pelkästään siihen, kuinka paljon siihen on käytetty aikaa,
eikä eri työntekijöiden tuottavuus ole samanlainen, koska kyse on subjektiivisuudesta, tottumuksesta, koko elämän tai jopa edeltävien sukupolvien elämän mittaisesta ”oppimisesta”.
(Viren 2018, 190)
Virenin liberaaliksi yhtäläisen ajankäytön mittaamiseksi kutsumasta näkökulmasta ekokylänkin neuvottelut talkootöiden määrästä ja tasaisesta jakautumisesta ovat haastavia, vaikka uusia taitoja haluttaisiinkin oppia.
”…tietyl tavalla se on ollu myös kans mul se toive että oppis niinku käsillä tekemään jotain, mut että se on, siis semmonen panos tai se hyötysuhde on niinkun mun kohalla ei oo mikään suuri, et ku me on tuol niinku jossain vaihees oli et nyt kirjataan ylös ne talkootunnit ku kaikki ei voinu käydä samaan aikaan että, ja käytiin siitä me sitä rakennusprojektia tekemäs niinku omalla ajalla sitte, mä sanoin et me voidaan tehä se, mut se ei niinku sillä lailla, se kertoo siit meidän aktiivisuudesta, mut se ei kerro siit tuloksesta, että se mitä mä maalaan siellä niinku, kolmes tunnissa ni joku joka on tottunu maalari ni se tekee sen puoles tunnissa…”
Miehet tekevät ekokylässä enemmän kulttuurisesti maskuliinisiksi määrittyneitä tehtäviä, kuten rakennustöitä tai turvallisuussuunnitelmien valmistelua. Naiset taas suuremmassa osin tekevät naistapaisia tai kotityömäisiä (Julkunen 2008, 155–161) hallinnollisia töitä, vastaavat tiedottamisesta ja ovat tukihenkilöinä vapaaehtoistyöntekijöille. Toki myös naiset rakentavat ja miehet tekevät hallintotöitä, mutta haastatteluaineiston perusteella kylässä on sukupuolittuneen ”perinteisen” työnjaon piirteitä.
”…no kyl mus on vahva semmonen hoivaava puoli…”
”…aina mielletään ne talkoot ikään kuin semmosina konkreettisena rakentamisena, tekemisenä mist tulee näkyvä jälki, tai semmonen et se on ollu vähä semmonen ongelmakin et ikään kuin se on niinku ollut se juttu, ja sen tekeminen on ollu se juttu, ja sit on niinku paljon semmosta ikään kuin joka niinku siinä sivussa tulee mut joka on ihan yhtä lailla tarpeellista joku ruoanlaitto talkoisiin, leipominen talkoisiin, tai sit tääl on hirveen paljon noit kirjallisii hommia niit hakemuksia muita, jotka vie todella paljon aikaa ja näin, että siin on ollu vähä semmosta säätöö tai sit johonki juhlaan järjestää ohjelmaa, et sitten mitä enemmän mennään just sinne taiteen ja kulttuurin puolelle ni se on niinku vähän semmonen, niinku muutenkin yhteiskunnas et aijaa että, onks se niinku jotain työtä vai tai talkoilua että et niinku semmosten asioitten kanssa niinku että tää on niinku tietys mieles semmonen pienoisyhteiskunta että, että niinkun, niille on täytyny hakee jossain vaiheessa se arvo, tai niinkun selittää et meillä meni näin ja näin paljon tunteja ku me valmisteltiin tätä lasten seikkailurataa tai jotain että, että ne ei oo niinkun itsestään selviä eikä ne niinkun tavallaan tarkota pahantahtosuutta, mut se on semmonen tavan-
ihmisten ajattelutapa et se talkoo niinkun tarkottas sitä et sä hakkaat naulaa seinään tai maalaat tai näin…”
Sukupuoli määrittääkin tuotantoon osallistumisen mahdollisuuksia nähdäkseni nimenomaan tämän sukupuolittuneen, koko elämän alalta kerrytetyn osaamisen ja hegemonisen kulttuurin vaiheittaisuuden puhetavan sekä antamisen normin kautta. Kun perinteiset maskuliinisina näyttäytyvät fyysinen rakentamisen työt ja osaamiset ovat ensisijaisia kylän tuotannossa, tulevat monet kulttuurisesti naistapaiset työt määritellyiksi toissijaisiksi. Tämä noudattelee yleisempää sukupuolijärjestelmän logiikkaa, jossa naisten työt määrittyvät usein miesten töitä vähempiarvoisiksi ja jäävät näkymättömiksi, vaikka niillä on keskeinen osa tuotannon onnistumisessa niin palkkatyössä kuin esimerkiksi (perinteisesti miesten) työvoimaa uusintavissa kotitöissäkin (Jokinen, 2005; Kinnunen & Korvajärvi 1996; Viren 2018).
Pisimpään kylässä aikaa viettäneillä on nähdäkseni paremmat mahdollisuudet osallistua kylän tuotantoon. Pitkään kylässä asuneet ja jo ennen kylään muuttoa ekokyläprojektissa mukana olleet ovat henkisesti sitoutuneimpia kyläprojektiin ja tavoitehegemoniaan. Pidempään kylässä toimineet myös omaavat eniten tietoa kylän projekteista ja muusta toiminnasta. Tämä tieto toimii ammattitaitona ja mahdollistaa kylää koskevien päätösten tekemistä ja perustelua kokouksissa ja työn yhteydessä. Pisimpään kylän parissa toimineet ovat voineet vaikuttaa tuotannon ehtoihin uusia asukkaita enemmän, ja tämä määrittely voi tehdä tuotantoon kiinnittymisen helpommaksi. (vrt. Sullivan 2016.) Seuraavassa aineistolainauksessa näkyy myös lähtökohtainen ero kyläprojektissa alusta asti olleiden ja uusien tulijoiden välillä siinä (vrt. Keller 2005, 101). ”Alkuperäiset” ekokyläläiset näkevät ekokylän helpommin tuotettuna ja muokattavana, kun uudemmille ihmisille se on objektivoitunut valmiiksi, kyseenalaistamattomaksi instituutioksi (instituutioitumisesta sosiaalisena prosessina esim.
Berger & Luckmann 2009, 65–81).
”…semmonen asia tähän työhön liittyy kyl tässä se, et se on tietysti aivan turha toive mut semmonen toive kylä täs mä, myönnetään, elää et ois ihan mahtavaa ku se joka nyt tulee mukaan, niinku alkupisteestä viistoista vuotta myöhemmi mut että tilan ostostakin kuus vuotta myöhemmin, et sil ois niinku ne kaikki paukut käytettävissä mitä me on käytetty näiden vuosien aikana, et tulis niinku sillai et MINÄ et tottakai paina, et niinkun, mut ku se tuppaa olee semmonen niinku se on ihmisen päässä semmonen et me edustetaan sit jo, et me ollaan vähän niinku instituutio ja asiat on sit enemmän valmiita niille jotka tulee myöhemmin...”
Asukkaiden erilaiset elämäntilanteet vaikuttavat siihen, kuinka paljon heillä on käytössään resursseja kylän yhteisissä projekteissa toimimiseen. Yksillä kodin rakentaminen on vielä kesken, toisilla on kotona pieniä lapsia, kolmas on eronnut kylässä asumisen aikana puolisostaan ja neljänsien lapset ovat jo muuttaneet kotoa pois. Myös ikä linkittyy ajankäytöllisesti elämänvaiheeseen, eli siihen, onko kotona lapsia tai minkälainen työtilanne on. Henkilökohtainen työtilanne vaikuttaa mahdollisuuteen osallistua kylän aktiviteetteihin.
Esimerkiksi työpäivän pituus tai työn kuormittavuus vaikuttaa siihen, kuinka paljon resursseja ekokylän toimintaan jää päivätyön jälkeen. Kylän ulkopuolella töitä tekeville on haastavampaa olla mukana kylän toimissa kuin kylässä työtään tekevien. Kylässä työtä tekevät näkevät naapureitaan useammin ja voivat osallistua esimerkiksi kuutena päivänä viikossa järjestettävälle yhteislounaalle. Monia yhteisten projektien asioita käsitellään paljon epävirallisesti näissä kohtaamisissa. Vaikka onkin mahdollista osallistua yhteisiin projekteihin myös ilman näitä kohtaamisia, osa toiminnan muotoilusta ja koko kylän alueelle levinneestä rajattomasta tuotannosta tapahtuu kuitenkin epävirallisesti kyläläisten kohtaamisissa.
Elämäntilanne vaikuttaa myös, kun pohditaan, millaisia asioita kylältä nyt ja tulevaisuudessa voitaisiin haluta ja minkälaisten asioiden eteen tehdä töitä. Aineistossa tämä näkyy selkeimmin, kun nuoremmat asukkaat peilaavat tulevaisuuttaan esimerkiksi omien tai tulevien lasten kautta ja eläkeikää lähenevät puhuvat kylän vanhushoivapalveluista.
Elämäntilanteeseen kuuluvat myös resursseja vaativat sitoumukset kylän ulkopuolisiin projekteihin. Jotkut kylän ulkopuolisista projekteista liittyvät ekokylän toimintaan suoraan (ekokyläyhdistyksen hallitustoiminta), jotkut välillisesti (maaseudun elävöittämishankkeet) ja jotkut eivät suoranaisesti ollenkaan (harrastusryhmän ohjaaminen kylän ulkopuolella).
Ajankäytön organisoiminen vaatii pallottelua eri työn kenttien välillä, ja haastatteluissa ajankäytöstä neuvotellaankin suhteessa ekokylälle annettavaan aikaan. Esimerkiksi maaseudun elävöittämishankkeet, jossa seuraavan lainauksen puhuja on ollut mukana, voivat
”pitemmän päälle” välillisesti vaikuttaa suotuisasti ekokylänkin tuotantoon, ja moninaisuuden arvostamisen ihanteen mukaan tämän pitäisi periaatteessa olla hegemonisen kulttuurin mukainen tapa toteuttaa antamisen normia. Fyysisen työn ensisijaisuuden ja fyysisen läsnäolon merkittävyyden (vaiheittaisuuden puhetapa ja tilalle laskeutumisen normi) takia asetelmasta on kuitenkin tullut nollasummapeli, jossa aikaresurssia allokoi joko kylälle tai sitten ei.
”Yhteisö, no sitä mä oon tääl joutunu miettimään koska tääl on jossain vaiheessa ollu myöski se kysymys että, että pitäs niinkun enemmän pystyä olemaan sillon kun ei vielä asunu täällä ni ois pitäny enemmän pystyä olemaan täällä ja sitoutumaan enemmän ja ehkä tekemään myös enemmän ja näin. Ja sillon niinku tavallaan joutu ehkä ihan niinku, sanottamaankin niitä asioita että, et ku elämäs on niit erilaisii yhteisöjä, että on niinkun, perheyhteisö, ja sitten niinku mulla, ku mä oon muualla töissä on työyhteisö, että tavallaan, et mä en voi niinkun, tehä niinkun toisen kustannuksella. Et jos mä oon esimerkiks työyhteisössä, ni mä en voi niinkun ajatella et, nyt mä lähenkin sinne ekokylään, niinkun tekemään enemmän, ja täällä teen vähemmän, koska se on ikään kun mulla ollut, olemassa ollut yhteisö, johon mä oon sitoutunut ja josta mä oon vastuussa.”
Terveydentila vaikuttaa kylän töihin osallistumisen mahdollisuuteen. Henkiset ja fyysiset haasteet voivat myös hankaloittaa yhteisössä mukana olemista muutenkin kuin talkootöiden tekemisen saralla. Kylässä asuminen ja työskentely vaatii resursseja muun muassa sosiaalisuuteen, oman toiminnan reflektointiin ja fyysisiin työtehtäviin, ja sairastellessa nämä resurssit voivat olla kortilla. Ylipäätään kylään muuttaminen on vaatinut kyvykkyyttä tehdä fyysisiä töitä ja elää maaseutumaisessa ympäristössä, jossa esimerkiksi pyörätuolilla voisi olla vaikea liikkua. Terveydentilan vaikutus tulee aineistossa esille edellisessä analyysiluvussa avaamani sairastumistapauksen myötä, kun kylän projektissa mukana ollut työntekijä joutuu jäämään projektista pois. Sairastuminen liittyy myös käsittelemiini naistapaisiin huolehtimisen sosiaalisiin töihin ja kylän sosiaaliseen luonteeseen.
”tämmösessä yhteisössä elämässä kaikki on todella läheisiä niin niin sitten sitten se niinkun vaikuttaa, vielä helpommin kuin ehkä jossain muussa elämäntyylissä, (naurahtaa) ja nimeomaan se että sitten ne vapaaehtoisetkin että, heillähän ei ois täällä sitten niinkun ketään muita läheisiä kaikki läheiset on siel omassa maassa, niin niin tavallaan sitten siinäkin niinku helposti joutuu vähän semmoiseen äidin rooliin taikka johonkin että, että sitten tota, että jos on vähänkään taipuvainen auttamaan kun näkee että toinen ehkä saattais tarvita apua niin sitten, siinä voi joutua pian sii- (naurahtaa) pian niinkun syvempiinkin vesiin että sitten, joo.
Että, uupumus sitten monen asian yhtälöstä, vihdoinkin oikeastaan tuli, sanoisinko, että sitä on odotettu jo vuodet…”
Edellä esittelin erilaisia ekokylän tuotantoon kiinnittymistä mahdollistavia tai sitä estäviä risteäviä tekijöitä. Esimerkiksi kylän alueella töitä tekevä fyysisen rakentamisen ammattitaitoa omaava terve asukas, jonka lapset ovat muuttaneet jo pois kotoa omaa paremmat valmiudet osallistua tuotantoon kuin yksinhuoltajana lapsiaan kasvattava ja taloaan rakentava tai kylän ulkopuolella töissä käyvä ja kylässä vasta vähän aikaa asunut henkilö.
Kaikki risteävät tekijät myös vaikuttavat siihen, miten hegemonisen kulttuuriin voidaan kiinnittyä ja miten ekokylän ”ihannesubjektiutta” voidaan toteuttaa. Kylän tuotantoon
kiinnittyminen on myös helpompaa, jos tavoitehegemoniaan samaistuminen onnistuu, eli jos kylällä tehtävät työt voidaan ymmärtää osaksi omia arvotuksia ja tavoitteita. Samoin kylässä jo käynnissä oleviin projekteihin on helpompaa lähteä mukaan kuin kehitellä ”tyhjästä” uusia projekteja omista lähtökohdista käsin. Siksi olemassa olevan tuotannon omanlaisekseen kokevat voivat olla siinä mukana parhaiten. Tästä päästään analyysin viimeiseen teemaan, tekemisen demokratian tarkasteluun.