Yrittäjämäiseksi piirteeksi luen tässä myös kollektiivisten suojien puutteen, joka näkyy ekokylässä ennen kaikkea yksilöllisenä vastuuna erilaisten riskien hallinnasta.
Henkilökohtainen vastuu riskien hallinnasta on tullut näkyviin kylässä tilanteessa, jossa tilalla toimivan projektin kokoaikainen työntekijä sairastuu. Sairastuneen asukkaan työpanos jää kokonaan toisen, palkatta töitä tekevän asukkaan hoidettavaksi projektin jatkuessa. Tilanne muistuttaa jälkifordistisen prekaarin yrittäjämäisen työn henkilökohtaistuneita riskivastuita, ja sitä, kun yrittäjämäisessä työssä ei ole mahdollista jäädä esimerkiksi sairaslomalle ilman haitallisia seurauksia joko projektille tai muille tuotantoon osallistuville. (ks. esim.
Pyykkönen 2014, 109; Åkerblad 2014).
”H: mikä siinä (töistä kieltäytymisessä terveydentilan takia) on vaikeeta, tai vaikeinta?
I: No, tota noin niin… Varmaan sekin sitte ehkä ehkä tota noin niin, liittyy muun muassa siihen että että, noh, yleensä kun kysymys on kuitenkin just esimerkiks jonkun tehtävän suorittamisesta niin sitten, tota noin niin, tietää että, että muillakin on liikaa tekemistä, niin niin sitten tavallaan öö tavallaan se et kun tietää et jonkun se pitää hoitaa…”
Edellä kävin läpi ekokylän jälkifordistisen työn piirteitä. Keskeisimpiä näistä ovat tietotyömäisyys, ryhmämuotoisuus, kommunikatiivisuus ja yrittäjämäisyys, ja ne näyttäisivät esiintyvän ekokylässä samansuuntaisena kuin muussakin jälkifordistisessa työssä tietyin erityispiirtein, joita tuotannon itseohjautuva, lähiyhteisöllinen ja autonominen luonne tuottaa.
Yrittäjämäinen riskivastuu korostuu ekokylässä, jossa mitään rakenteellisia turvajärjestelmiä ei ole edes sitä vähää, mihin prekaareimmissa yrittäjämäisissä töissäkin olevat ovat oikeutettuja. Myös kommunikatiivisuuden, persoonallisuuden ja ryhmämuotoisuuden teemat korostuvat, kun työtä tehdään tiiviisti naapureista, ystävistä ja työkavereista koostuvissa kokoonpanoissa. Tarkastelen seuraavassa, minkälaiset kulttuuriset konventiot tukevat tällaista jälkifordistista tuotantoa.
Yllä oleva aineistolainaus johdattaa tarkastelemaan tälle tutkielmalle keskeistä, jälkifordistisen tuotannon kulttuurisen rakentumisen teemaa. Kun työ on jälkifordistista ryhmissä tapahtuvaa kommunikatiivista, affektiivista ja luovaa työtä, tulee itseohjautuvuuden ja työhön sitoutumisen merkitys keskeiseksi. Edellä erittelemäni jälkifordistiset piirteet, eli yhtäältä sosiaalisen kanssakäymisen keskeinen rooli ja toisaalta tuotannon tietoa käsittelevä, ongelmia ratkova ja uutta ideoiva luonne edellyttävät työntekijältä henkilökohtaista läsnäoloa ja itseohjautuvuutta. Jälkifordistista tuotantoa ei voi rakentaa pelkillä valmiilla käskysuhteilla ja etukäteen suunnitellulla tuotantoprosessilla, vaan tarvitaan työntekijöitä, jotka ovat luovia, ottavat työssä henkilökohtaista vastuuta, kokevat tuotannon ja organisaation logiikat omikseen sekä pitävät tekemäänsä työtä merkittävänä. (Ehrenberg 2007; Julkunen 2008, 123–
128; Mannevuo 2015; Jakonen 2016, 140.)
6.3.1 Intohimoista yrittäjämäisyyttä
Jälkifordistisessa työssä intohimo ja itsen toteuttaminen ovat keskeisiä tehokkaan tuotannon ja mielekkään työn taustatekijöitä. Työn tila on entistä enemmän muodostunut alueeksi, jossa voidaan tehdä todeksi omaa ”sisäistä potentiaalia”, elää arvojen mukaista elämää ja kasvaa ihmisenä (Julkunen 2008, 126). Ainakin jälkifordistisen liikkeenjohdon oppaissa tunnutaan ajattelevan, että kun työ tuntuu ”omalta”, on siihen myös helpompaa ja mielekkäämpää panostaa ja asettua läsnäolevaksi koko persoonalla (Mannevuo 2015). Ekokylässä erityisesti aktiivisimmat asukkaat kuvailevat suhdettaan kylän töihin intohimoiseksi ja sisäisen motivaation ohjaamaksi.
”[tavoitteena ekokylän taloudellisessa omavaraistumisessa on,] että tuloo tulis mut et se sais niinkun vapauden tehä sitä työtään ilman miettimistä että saanko mä siitä rahaa, et mä tavallaan toteutan sitä kyllä jo omassa elämässäni, koska mä teen asioita jotka mä koen tärkeiksi”
Kuten sanottu, yhteisöllisten ja henkilökohtaisten tavoitteiden ja arvojen samansuuntaisuus on tärkeää erityisesti ekokyläyhteisön tuotannon kaltaisessa vaativassa palkattomassa työssä (vrt.
O’Toole & Grey 2016). Joidenkin haastateltavien haastattelupuhetta voi rinnastaa protestanttista etiikkaa ja uuden talouden luovan tuotannon logiikkaa sekoittavaan sisäisen yrittäjyyden puheeseen (mm. Brunila & Mononen-Batista Costa 2010, Pyykkönen 2014) siitä, miten rankkaakin työtä jaksaa tehdä, jos sisäinen motivaatio on vahva ja tavoite on kirkas.
Ekokylässä asumisessa ja työskentelyssä on usean jälkifordistisen työn tavoin yrittäjämäisyyden piirteitä myös siinä mielessä, että asuminen vaatii keskeneräisissä taloissa asumisen ja yhteisön vaihtuvan kokoonpanon myötä erilaisten ”välitilojen” sietämistä (ks.
Brunila & Mononen-Batista Costa 2010, 223). Paolo Virnon (2006, 99) mukaan jälkifordismi perustuu nimenomaan tapoja omaksumattomalle, vaihtelevuudessa ja välitiloissa pärjäävälle työläissubjektille. Elämä rakennustyömaan keskellä ilman sähköjä, pitkiä aikoja väliaikaisasumuksessa asuntoautossa tai pihapiirissä ilman valaistusta vuoden pimeimpänä aikana on monille ekokylän asukkaista tuttua. Myös sosiaalisena yhteisönä ekokylä on
”kesken” tai vähintään muutoksen tilassa, kun kaikki tontit eivät ole haastattelujen hetkellä vielä asutettuina ja osa kylän asukkaista on vaihtunut ekokylän viisivuotisen historian aikana.
”…mitään remppaa ei ollu vielä tehtykään ja sitten, sit se kaikki muuttaminen ja pitää sit saada ne kaikki asiat kuntoon ja sitten, toi, toi toi toi öö tammikuu oli hirveet pakkaset, meillä ei tota noin, meillä ei ollu vielä noita vesikiertopattereita ne tuli vasta maaliskuussa ni tota noin se oli ihan tosi rankkaa sitten, sitten se että must tuntu et mun kaikki aika meni vaan puitten kantamiseen ja sitten sytyttämiseen ja muuta vaikka mies tiestysti aina teki kans kaikkensa mut kun hän kävi siel päivätöissä ja on myöskin tunnin matka suuntaansa sinne töihin ni lapset ei ollu missään hoidossa niin sitten, se kyllä tuntu ihan tosi rankalta kun se muuttaminen oli niin iso asia, ja rasittava mut sitten tavallaan kun täällä on pimeetä eikä paljoakaan tekemistä et sillon vielä noi toiset naapurit joilla on lapsia ni ei asunu täällä vakituisesti ni sitten tuntu vähän kolkolta…”
Yrittäjämäistä suhdetta kylän tuotantoon ilmentää myös kylän toiminnassa aktiivisimmin mukana olevien asukkaiden innokas tulevaisuuden suunnittelun ja ideoinnin työ. Itseään haastatteluissa innokkaiksi ”visionääreiksi” kuvailevat asukkaat ovat visioineet toteutettavaksi muun muassa ravintolatoimintaa, hoivapalveluja ja taloudellisen omavaraistumisen mahdollisuuksia. Tulevaisuusaiheisissa kysymyksissä kylän töissä vähemmän aktiivisesti mukana olleet asukkaat eivät hahmota tulevia vuosia yhtä vahvasti ekokylän kautta. Vertailun vuoksi esimerkiksi Opetushallituksen yrittäjyyskasvatusmateriaalissa sisäisen yrittäjyyden ideaan kuuluu, että ”palkkatyötä tekevä ihminen suhtautuu työhönsä yhtä sitoutuneesti, innostuneesti ja aloitteellisesti, kuin jos hän työskentelisi omistamassaan yrityksessä”
(Brunilan & Mononen-Batista Costan 2010, 221 mukaan). Miikka Pyykkösen mukaan viime vuosikymmeninä kaikkialle levinneeseen yrittäjäminuuden yhteiskunnalliseen ihanteeseen kuuluu ”kilpailu- ja aloitekyky, luovuus, riskinottokyky, vapaus, omatoimisuus ja laskelmoiva yhteistyökyky” (Pyykkönen 2014, 11). Ekokylän tuotannossa on nähtävillä kaikkia näitä ominaisuuksia, joskin omanlaisinaan variaatioina.
”…ois mahollista ehkä päästä siihen semmoseen tilanteeseen et ihmisen niinku toimeentulon ja työn vois niinkun erottaa toisistaan. et se yhteisös pyörivä raha saatas kulkemaan sillä tavalla et jokasen niinku tarpeet tulis tyydytetyks…”
Esimerkiksi kilpailukyky voisi olla ekokylässä enemmänkin kilvoittelun ja itsen haastamisen kyvykkyyttä, tai ehkä omanlaisen ”sosiaalisen yrityksen” perustamista varsinkin, kun tavoitteena on ”omavaraistuminen” palkkatyöstä ja toimeentulon takaaminen kylän tuottojen ja kylässä tehtävän työn kautta. Seuraavissa aineistolainauksissa kylän tuotannossa tiiviisti mukana olevat asukkaat kuvailevat omatoimista ja luovaa suhdettaan ekokylään:
”… no ainakin mul on kyky niinku katsoo kokonaisuuksia, ja organisoida ja organisoitua, ja ja sitten visioida, tuliko siinä nyt kolme, mm. Et semmosest mä tarkotan sil visioinnil mä kyl kovasti pidän semmosest niinku aktiivisest ajattelutyöstä et niinkun voin ja saan pohtia että nyt asiat on näin mut mitenhän ne oikeestaan voiskaan olla tai jos tää ajatellaan näin, ja sit tietysti semmosten isojen taustakuvien kautta…”
”…me ollaan ihan visionäärejä me jaksetaan aina haaveilla ja suunnitella heh viiden vuoden päästä… Ekokylän pihapiiri on siistimpi ja me ollaan saatu saunalle terassit saunapaljuineen ja ihana iso kasvihuone yhteistalon taakse ja meijän asumisyksikkö on valmistunut ja, ja voi kumpa navettan ylinenkin olis valmiina eli sinne haaveillaan suurtalouskeittiöstä ja isoista kokoontumistiloista jossa voidaan ottaa isompiakin ryhmiä vastaan ja, pitää harrastustoimintaa ja, saada siis ihan tuloja mutta sit mahdollistaa myös kyläläisille monta mielekästä toimintaa ja ehkä meijän tilapuotikin olis sillon jo aluillaan, mm. No toivottavasti meijän vapaaehtostyö jatkuu myös sillon ja, ja ja, kaikki rakennuspaikat ois myytynä, sekin ois hienoo…”
6.3.2 Ideaalisubjekti ja sen rakentuminen
Mona Mannevuo etsii väitöskirjassaan (Mannevuo 2015) affektiivisen työn ideaalisubjektia, Mr. Schmidtiä15. Hegemonista kulttuuria ja jälkifordistista työtä tarkastelemalla ekokylän ideaalisubjektiviteettiin näyttää kuuluvan aktiivinen toiminta kylän projekteissa, proaktiivisuus, itseohjautuvuus ja intohimoinen suhde kylän tuotantoon. Ideaalisubjekti on kylässä läsnä fyysisesti ja henkisesti, tekee töitä yhteisissä projekteissa ja kokee tuotannon omakseen niin, että panostamalla työhön hän myös saa itse paljon.
”…mä aina sanonki, että ihmiset käyttäkää näitä käykää saunassa käykää uimassa pyörikää täällä pihalla, että niinku et ei vaan tule tosta kotia ja menee
15 ”Mr. Schmidt” oli fordistisen tieteellisen liikkeenjohdon arkkitehdin, Frederick Taylorin nimitys esimerkilleen ideaalityyppisestä rationalisoidun tuotannon työntekijäsubjektista. (Mannevuo 2015, 48-52.)
sinne ja sitte lähtee taas, niinku niin ni, että. Ku se sillä tavalla niinku kiinnittyy tähän… Ku se paikka on kuitenkin vahva, tai käykää mettässä tuolla…”
Ajattelen, että jälkifordismissa ihanteellisia tuotantosubjekteja rakentuu ainakin kahdella tavalla. Ensinnäkin itsen toteuttamista tai työn merkityksellisyyttä korostavien puhetapojen kaltaiset kulttuuriset diskurssit tai mallitarinat ovat yleistä ainesta, joita ihmiset jälkimodernilla ajalla subjektiviteettiensa rakentamisessa käyttävät. Toisaalta tätä itsen toteuttamiseen, työhön sitoutumiseen sekä työn merkitykselliseksi kokemiseen ja tekemiseen kannustavaa mallitarinaa tuotetaan erityisesti tuotannollisilla konventioilla työpaikoilla ja kaikessa jälkifordistisessa tuotannossa. (Julkunen 2008, 189.)
Kuten luvussa 3.4 esitin, vapaaehtoistyö on otollinen paikka ”kulttuurisen kontrollin” varaan rakentuvan tuotannon tarkasteluun. Erittelen tässä kolme toisiinsa kiinnittyvää ja osin päällekkäistä tuotannon järjestämisen tapaa, joiden ajattelen määrittävän myös ekokylän tuotantoa. Ne ovat tavoitehegemonia, vastuullinen ryhmämuotoinen autonomia ja hierarkiattomuus.
Tavoitehegemonialla viittaan kulttuuriseen työn järjestämisen menetelmään, jossa työntekijät on pyritty saamaan omaksumaan organisaation tavoitteet omikseen niin, että työn myyjän ja ostajan väliset intressiristiriidat periaatteessa poistuisivat (Bradley, Erickson, Stephenson &
Williams 2000, 43). Tavoitehegemonisessa työn järjestämisessä ajatellaan, että kun työtä tehdään yhteisen edun nimissä, siihen on helpompi sitoutua ja suhtautua henkilökohtaisena projektina. Samalla kuitenkin huonoja työehtoja tai matalaa palkkaa saatetaan perustella yhteisillä tavoitteilla ja mielekkäällä työllä (ks. Esim Julkunen 2008, 191). Tavoitehegemonia rakentuu ekokylässä tulkintani mukaan edellisessä analyysiluvussa esittelemäni hegemonisen kulttuurin osatekijöiden varaan. Ihanteellinen kyläläinen (kylän aktiivisimmat jäsenet) omaksuu hegemonisen kulttuurin symbolit (ihanteet, arvostukset, puhetavat ja normit), kokee ne ongelmattomina ja merkityksellisinä sekä toimii niiden mukaisesti. Esimerkiksi fyysistä työtä korostavan vaiheittaisuuden puhetavan määrittelemien fyysisten projektien ensisijaisuuden ja pidättyväisen itsereflektion tunnesääntöjen mukaisesti toimimista voi pitää ekokylän tavoitehegemonian toteuttamisena. Kolmannessa analyysiluvussa käyn läpi kriittisesti sitä, mitä muuta kuin aikaa tavoitehegemonian toteutumiseen, ideaalisubjektiviteetin performoimiseen ja ”tilalle laskeutumisen normin” toteuttamiseen tarvitaan, ja miten se on joillekin kyläläisistä vaikeampaa kuin toisille.
Jaettu tavoite auttaa kylän kokonaisvaltaisessa tuotannossa rakentamisen töistä toimivan sosiaalisen yhteisön muodostamiseen:
”…se prosessi ei oo niinku se, että asuu lähtökohtasesti että asua niinkun yhdessä tai ees ees rakentaa jotain yhdessä se ei oo ihan se prosessi, vaan se prosessi on just ehkä se, öö jotenkin niinkun… pärjätä siinä niinkun porukassa, yhdessä, se on ehkä se prosessi, ja tottakai siinä on sit niinkun, on tavotteet niin tavote auttaa kun joku alkuperänen tavote…”
Vastuullinen ryhmämuotoinen autonomia on käytänne, jonka kautta ”ihanteellisen kyläläisen” subjektia niin ikään rakennetaan. Vastuullisella autonomialla on viitattu jälkifordistisessa tutkimuskirjallisuudessa ihanteelliseen subjektiviteettiin ja sen tuottamisen muotoon, jossa työntekijästä tehdään proaktiivinen, itseohjautuva ja työprosessistaan itse vastuussa olevia (Antila 2005; Julkunen 2008, 196). Näin yhtäältä johtamiseen tarvittavat resurssit kevenevät ja toisaalta luovaa ja henkilökohtaiseen ryhmämuotoiseen toimintaan perustuva tuotanto tulee ylipäätään mahdolliseksi. Vastuulliset subjektit toteuttavat jälkifordistisessa tuotannossa itseohjautuvasti tehtäviä suorien käskyjen noudattamisen sijaan (Ehrenberg 2007). Tehtävällä on organisaation jaettu tavoite, (ekokylässä esimerkiksi omavaraisuus, ekologisuus, yhteisöllisyys), mutta työntekijät ovat vapaita ja velvollisia järjestämään tuotannon parhaaksi näkemällään tavalla. Tähän tarvitaan aiemmin mainitsemaani yrittäjämäistä visionäärisen luovaa asennetta ja ylipäätään henkilökohtaista kiinnittymistä työn prosessiin. Ryhmämuotoisuudella ja tiimeihin järjestetyllä tuotanto-organisaatiolla on jälkifordistisessa tuotannossa tavoiteltu tehokasta työntekijöiden luovuuspotentiaalin hyödyntämistä. Työtä on organisoitu myös ”kohtaamistalouden” logiikan mukaisesti, koska ihmisten välisistä monipuolisista ja ennakoimattomista kohtaamisista on ajateltu syntyvän ”hallittua sattumanvaraisuutta”, joka auttaa synnyttämään uusia innovaatioita. (Jakonen 2016; Jakonen ym. 2017; Julkunen 2008, 129.)
Henkilökohtaista kiinnittymistä muodostetaan myös hierarkiattomuudella, jossa selkeiden alais- ja käskysuhteiden sijaan työntekijät valtuutetaan tekemään autonomisia työtään koskevia päätöksiä. Ekokylässä tämä järjestyy käytännössä kyläkokousten ja tekemisen demokratian periaatteiden mukaisesti, kun työ tehdään itseorganisoituvissa tiimeissä, joissa suuri osa päätöksistäkin tehdään. Litteä hierarkia vahvistaa ihannetapauksessa työntekijän autonomista vastuuta ja kokemusta jaetuista tavoitehegemonian mukaisista arvoista. (Jakonen 2016; Julkunen 2008, 189; Mannevuo 2015.)
Kuten aiemmin totesin, kaikki kyläläiset eivät kuitenkaan koe kylän tuotannon kulttuurisia reunaehtoja yhtä ongelmattomasti omikseen. Tulkintani mukaan hegemoninen kulttuuri ja sen rajat tulevat esiin erityisesti tilanteissa, joissa hegemoniaa kritisoidaan ja sille esitetään vaihtoehtoja. Näitä tilanteita voi tarkastella eräänlaisina symbolisina ”rajaobjekteina” (Cohen 2001). Jälkifordistisessa tuotannossa vallan keskittymät ovat levinneet selkeän keskipisteen sijaan verkostoihin, suhteisiin ja erilaisiin käytänteisiin. Tämä tekee vallan havaitsemisesta tai vastustamisesta vaikeaa. (ks. esim Virtanen 2006) Kulttuuristen reunaehtojen ja esimerkiksi siihen liittyvien tunne- ja toimintasääntöjen (esimerkiksi ”miten ekokylän ideaalisubjekti toimii”) vastustaminen ja rikkominen voi näyttäytyä ”ilon pilaamisena”, jaetun yhteisyyden kyseenalaistamisena tai ”epäkypsänä” toimintana (Fleming & Spicer 2003; Mannevuo 2015, 125). Ekokylässä tämän kaltaisia dynamiikkoja tulee esiin, kun tavoitehegemoniaa
”lähimpänä” olevat kyläläiset tuovat esiin ristiriitoja, joita on syntynyt tapauksissa, joissa hegemonista, työtä arvostavaa ja itsehillintää korostavaa kulttuuripohjaa on koeteltu.
”…joku ois halunnu ihan näit viimeks tulleita, joilla nyt on talo myynnissä niin olis halunnu et meijän elämä ois semmosta kovin semmosta kynttiläpiirikeskeistä et me kokoonnuttas säännöllisesti yhteen jakamaan tunteita ja muuta, ni se ei oo meijän juttu… Mut ei me olla mikään terapiayhteisö. Nii..
Et siin mieles se työ täällä korostuu kyllä, ja se et ihmiset on työteliäitä ja tekee työtä. Nii ja yhteen tullaan niinku pitkälti työn merkeissä myös…”