kiinnittyminen on myös helpompaa, jos tavoitehegemoniaan samaistuminen onnistuu, eli jos kylällä tehtävät työt voidaan ymmärtää osaksi omia arvotuksia ja tavoitteita. Samoin kylässä jo käynnissä oleviin projekteihin on helpompaa lähteä mukaan kuin kehitellä ”tyhjästä” uusia projekteja omista lähtökohdista käsin. Siksi olemassa olevan tuotannon omanlaisekseen kokevat voivat olla siinä mukana parhaiten. Tästä päästään analyysin viimeiseen teemaan, tekemisen demokratian tarkasteluun.
päätöksiä parhaaksi näkemällään tavalla, ja periaatteessa kuka tahansa kyläläisistä voisi osallistua päätöksentekoon osallistumalla aktiivisesti töihin. Käytännössä kuitenkin risteävät tekijät asettavat töiden kautta asukkaat hierarkkiseen järjestykseen näissä päätöksenteon mahdollisuuksissa. Vaikka suuri osa päätöksistä tehdään työn tekemisen yhteydessä, on myös paljon päätöksiä, joita tehdään virallisissa kyläkokouksissa. Niissäkin risteävät tekijät kuitenkin voivat vaikuttaa vallan jakautumiseen, koska eniten kylän projekteissa mukana olleet määrittävät jo työn tekemisen yhteydessä tehtävällä kokouspäätöksenteon valmistelulla eniten sitä, mistä päätetään ja mitkä ovat valittavissa olevat vaihtoehdot. (vrt. Sullivan 2016.) Päätäntävalta ja kylän projekteihin aktiivinen osallistuminen tarkoittaa siis käytännössä sitä, että pääsee määrittämään ekokyläyhteisön rakentumisen fyysisiä, sosiaalisia ja kulttuurisia reunaehtoja. Risteävät tekijät ovat suuressa osassa, kun päätetään esimerkiksi mitä puita kylästä kaadetaan, kuinka paljon yhteistä rahaa mihinkin laitetaan tai millaista sosiaalista yhteistoimintaa järjestetään. Nämä reunaehdot ovat ekokylän hegemonisen kulttuurin rakentumisen palasia. Yhteisö sosiaalisena, kulttuurisena ja materiaalisena kokonaisuutena muodostuu jatkuvassa vuorovaikutuksessa tehdyn toiminnan ja päätösten seurauksena (Ergas 2010, 36), ja on ristiriitaista, jos vain jotkut asukkaista pystyvät määrittelemään tätä rakennetta samalla kun kaikilta odotetaan viime kädessä sitoutuvaa osallistumista yhteisöön.
Tällaista vallan jakautuminen voi olla vaikeaa tunnistaa, koska se perustuu usein suostumukseen ja toiminnan sisäiseen rationaliteettiin. Samalla demokraattisuuden ihanne voi vaikeuttaa valtarakenteiden tarkastelua ja ohjata esimerkiksi puhetta ristiriidoista enemmän yksilötason tai dialogisuuden puutteen kaltaisiin asioihin (Cohen 2001, 34; Sullivan 2016, 558). Ekokylän ristiriidoista kertomisen puhetapaan voi liittyä tiiviissä yhteisössä myös haluttomuus kyseenalaistaa tai riitauttaa yhteisön perustavia rakenteita, joiden uudelleenmuotoilu voi olla haastavaa ja raskasta (ks. esim. Cohen 2001, 29-35; Day 2006, 109). Haastattelupuheessakin tekemisen demokratia esitetään rationaalisena käytäntönä, jossa töitä tekevät saavat päättää joistain asioista ja loput joko tyytyvät tehtyihin päätöksiin tai osallistuvat työntekoon enemmän.
”…monesti ne ongelmat on just niinku sen tyyppisiä että, että tota että että niinkun... Tietysti liittyy johonkin että joku suunnittelee jotakin se joka on paikalla ja se joka ei oo paikalla ni, se sitten niinku kokee, että jotain on tehty ilman että hän on ollu paikalla no miks et ollu paikalla, siis niinku, sen takia, sehän niinku ja se lähtökohtasesti kaikki tietää tai myöskin jokanen tietää omalta
osaltaan että nii-i, että se ei oo sit pystyny mutta, pystyny oleen paikalla ku on ollu vaikka töissä ny sitten…”
Tekemisen demokratian käytänteiden kautta ekokylän hegemoninen kulttuuri rakentuu siis kylän toimintakykyisimpien, tilalle laskeutuneiden tai integroituneimpien asukkaiden näköiseksi. Samalla keskeinen yhteisöjen ja jälkifordististen organisaatioiden toiminnan edellytys on kollektiivisten ja yksilöllisten arvojen yhteneväisyys ja tavoitehegemonian toimivuus. Toinen tapa esittää asia on, että ekokylän kulttuuriset symbolit rakentuvat tiettyjen asukkaiden ehdoilla, ja kaikki eivät voi kiinnittyä tai ottaa suhdetta symboleihin yhtä hyvin.
Samalla, kun kaikkien odotetaan ihannetilanteessa olevan kylän toiminnassa mukana yhtä intohimoisesti, tuotannossa rakentuu tulevaa tuotantoa ja siihen osallistumista määrittäviä
”polkuriippuvuuksia” jo tehtyjen päätösten mukaisesti.
Muissakin tutkituissa ekokylien kaltaisissa yhteisöissä on havaittu tekemisen demokratian kaltaisia järjestelyjä (Foster & Wilhelmus 2005, Keller 2005, Sullivan 2016). Muissa tutkimuksissa on myös huomattu, että ekokylämäisissä ruohonjuuritason demokratiaa ja itsenäistä tekemistä painottavissa yhteisöissä joudutaan usein tasapainoilemaan demokratian ihanteen ja käytännön töiden tehokkuuden välillä (Choi-Fitzpatrick 2014). Tämänkin tutkielman aineistossa yksi perustelu töiden yhteydessä tehtäviin päätöksiin oli nimenomaan se, ettei töitä saisi tehtyä, jos jokainen asia pitäisi päättää kokouksessa.
”…koska asiat ei ei ne se- jotain asioita ei vaan voi niinku odottaa vuosikausia…”
Tehokkuuden ja demokratian ristipaine on varmasti keskeinen kaikissa tämän kaltaisissa projekteissa, mutta sitä korostamalla unohtuu helposti sen tarkasteleminen, kuka töiden sisältöjä ja tarpeellisuutta ylipäätään määrittää. Risteävien tekijöiden näkökulmasta suotuisimmassa tilanteessa olevien asukkaiden määrittelyvalta hegemoniseen kulttuuriin näkyy juuri kylään vähemmän integroituneiden asukkaiden kriittisissä kommenteissa kylän työkeskeisyyteen. Kun vaiheittaisuuden puhetavassa otetaan itsestään selvänä, että fyysistä rakentamisen työtä on tehtävä, paljastuu haastatteluaineistosta muunkinlaisia näkökulmia.
Ylipäätään se, onko kylä ”kesken” ja mitä ”valmis” tarkoittaa, on sosiaalisesti määrittyvä ilmiö.
”…haasteita tolla tilalla se, että niinkun, ei ihmiset nyt polttais itteään loppuun tässä, alkumetreillä että, kuitenkin pitäis ymmärtää, että projekti voi kestää vuosikymmeniä että ei kaikkee tarvii olla valmiina ihan tässä, heti ensimmäisten vuosien aikana…”
”…sanotaanko tän yhteisön toiminnassa on aika paljon korostunu tavallaan niinku se tekemisen rooli... Se on ehkä aika luonnollista sen takia että kun tässä on ollu tavallaan niinkun hyvin paljon sitä et on pitäny oikeesti niinkun tehdä asioita, et on saatu niinkun fyysistä ympäristöä tehtyä ja rakennettua ja muuta että tota… Et et… Et tavallaan se niinkun korostuu et ehkä sit se, että tavallaan et mikä sen yhteisön niiku tavallaan se henkinen yhteisö, et tää on tavallaan tekemisen yhteisö, tekemisen yhteisöllisyyden voi tavallaan niinku et se on voimakasta, mut mikä on tavallaan niiku sen henkisen yhteisöllisyyden, sille puolelle varmaan niinku vois niinku ehkä sellasta parantamisen varaa tai kehittämisen varaa…”
Seuraavassa lainauksessa tulee esille myös (naistapaisen) sosiaalisen työn näkymättömyys ja se, ettei sitä tunnisteta työksi ekokylän tuotannossa. ”Tavoite-, työ- ja toimintakeskeinen”
asennoituminen liittyy fyysisiin töihin, ja sosiaalinen jää määritellyksi työn ulkopuolelle muuksi.
”Joillain voi olla hyvin työkeskeinen ja semmonen niinku tavoitekeskeinen ja toimintakeskeinen, joillain enemmän semmonen yh- niinku sosiaaliseen painottuva ja siin on jo aika iso ristiriita sitte, niinkun niitten välillä... Että semmonen että, ehk sitten kun jos niit konflikteja tulee, niin nehän on sitte kaikille raskaita et se on ihan selvä, mm…”
Prefiguratiivisen yhteiskunnallisuuden ihanteesta huolimatta vaikuttaa siltä, että joidenkin asukkaiden mielestä ekokylässä ei ikään kuin olla ”tarpeeksi prefiguratiivisia”. Tarkoitan tällä sitä, että vaikka ekologisuuden ja demokraattisuuden ihanteiden tai antamisen normien kautta pyritäänkin elämään ihanteellista yhteiskuntaa todeksi jo pienoiskoossa, ei moninaisuuden arvostuksen ihanne toteudu käytännössä, kun vaiheittaisuuden puhetapa asettaa fyysisen työn muita töitä tärkeämmäksi. Näin ollen käytännöt ja tavoitteet, joiden pitäisi prefiguratiivisuudessa olla tiiviisti yhteydessä toisiinsa, irtoavat erilleen (ks. esim. Pusey 2019). Moninaisuutta pystytään arvostamaan aidosti vasta sitten, kun fyysiset työt on tehty.
Seuraavassa vielä kaksi aineistolainausta, joista ensimmäisessä harmitellaan fyysisen töiden vähäisyyttä, ja toisessa niiden liiallisuutta.
”…pariin vuoteen ei oo tehty kauheesti yhteisiä töitä nyt taas niinku tehdään mut että ihan, jonkun mielestä sitten oli tehtiin liikaa, niin kaikki oli väsyneitä, niin sitten, sit siihen tuli semonen kahden vuoden aina semmonen jakso millon ei kukaan tehny mitään no joo, niinku sanoin et jokanen teki varmaan sitä
omaansa ja se oli varmaan sitten niinku tarpeellinen, mut että, mut tavallaan ulkosesti ei niinku tossa, pihakentällä niinku kauheesti tapahtunu… Tottakai, monia projekteja meni eteenpäin vapaaehtosprojektia ja muuta mutta, mutta tota noin niin nyt kuitenkin että, ehkä se, talkoot ja ne oli käytännössä ei ollu mitään tämmösiä talkoita oli vaan ne kokoontumiset ja…”
”…et jos ei sitä, eri- eri erilaisuutta sitten nää ja osaa arvostaa sellasenaan niin, vaikee se on sitten niinkun, saada asiaa vietyä eteenpäin, tai siis sillai että kokonaisuus jollain tavalla pystyis elään, elään sopusoinnussa ja sillain niinkun kasvamaan tai kehittymään että, meillä tää toiminta on ollu vähän semmosta niinkun hengissä pysymistä, et saadaan, saadaan nää infra tähän rakennettua ja sitten, jotenkuten sitten tää kunkin perheen talous ja muu mahdollisimman…
Että ollaan semmosta aikaa odoteltu että sitten kun sitten kun ollaan vähän siinä, kypsempiä taloudellisessa mielessä… Niin toivotaan että sitten se alkais se yhteiselämä siinä sitten kehittyy mutta, toisaalta sen pitäis kyllä sen yhteiselämän ja muun kulkee siinä käsi kädessä rinnalla että ne ei mitenkään sulje toisiaankaan… Vaikee sanoo niinkun konkreettisesti että mitä mitä puuttuu on semmonen tunne vaan on että ei tää nyt oo ihan niin hyvä ku vois olla…”
Tämän tutkielman analyysi rakentui kolmesta osasta. Ensimmäisessä tarkastelin ekokylän hegemonista kulttuuria, siis sitä symbolien joukkoa, joka mahdollistaa kyläyhteisöllisyyden ja toimii pohjana kaikelle kylässä tehtävälle työlle. Hegemoninen kulttuuri rakentuu ihanteista, arvostuksista, puhetavoista ja normeista. Toisessa analyysiluvussa tarkastelin ekokylän tuotannon jälkifordistisia piirteitä töiden ”tietotyömäisyyden”, kulttuurisuuden, yrittäjämäisyyden ja rajattomuuden teemojen kautta. Hegemonisen kulttuurin osatekijät ovat kylän työtä määrittäviä ”tavoitehegemonisia” reunaehtoja, jotka mahdollistavat itseohjautuvan ja sitoutuneen työn ajallisesti, paikallisesti ja sisällöllisesti rajattomassa ja yrittäjämäisessä kylän tuotannossa.
Tässä kolmannessa analyysiluvussa tarkastelin, miten erilaiset risteävät tekijät määrittävät asukkaiden osallistumisen mahdollisuutta ekokylän tuotantoon, ja miten tämä osallistumisen mahdollisuus puolestaan määrittää päätöksentekovallan jakautumista kylässä. Tulkintani mukaan valta, siis mahdollisuudet vaikuttaa siihen, millaiseksi yhteinen sosiaalinen, kulttuurinen ja materiaalinen kyläprojekti ja sen hegemoninen kulttuuri rakentuu, keskittyy erityisesti kylän toimintakykyisimmille asukkaille. Tätä toimintakykyä ja toiminnan mahdollisuuksia rajoittavat ammattitaidon, sukupuolen, kylässä vietetyn ajan, elämäntilanteen ja terveydentilan risteävät tekijät.