Kutsumuksen kintereillä ja kehitysyhteistyön vieminä
Suomalaiset kehitysyhteistyöntekijät Nepalissa
Itä-Suomen yliopisto Filosofinen tiedekunta
Kasvatustieteen Pro Gradu tutkielma
Toukokuu 2017
Filosofinen tiedekunta Kasvatustieteiden ja psykologian osasto Tekijät – Author
Juudit Kristiina Hurtig Työn nimi – Title
Kutsumuksen kintereillä ja kehitysyhteistyön vieminä : suomalaiset kehitysyhteistyöntekijät Nepalissa
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages
Kasvatustiede, ohjaus Pro gradu -tutkielma x 78 + 2 liitettä
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract
Tutkielman tehtävänä on ollut selvittää Nepalissa työskentelevien suomalaisten kehitysyhteistyöntekijöiden käsityksiä kutsumuksesta ja kehitysyhteistyöstä erityisesti Nepalissa. Samoin on tutkittu heidän merkityksenantojaan nykyiseen työhön päätymisestä.
Haastatteluaineistosta tutkimuskysymyksien näkökulmiksi nousivat kehitysyhteistyö Nepalissa, elämänkulku kansainvälisellä työuralla ja kehitysyhteistyössä sekä kutsumus. Kehitysyhteistyöhön ei tässä tutkielmassa ole sisällytetty vapaaehtoistyötä. Oma työ nähdään toisaalta työnä muiden joukossa, toisaalta mahdollisuutena oppia jatkuvasti uutta ja kehittää itseä. Kehitystyöhön ja omaan alaan ollaan sitoutuneita pitkällä aikavälillä, jopa koko elämän laajuudelta. Silti sitoutuneisuus yhteen projektiin tai maahan on harvinaisempaa. Suomi nähdään rakkaana kotimaana, joka ei kuitenkaan pysty tarjoamaan näille tekijöille tarpeeksi haasteellista työtä.
Tutkielman aineistoina on siis Nepalissa tehty haastatteluaineisto. Tutkielmaan haastateltiin kymmenen suomalaista, jotka olivat haastatteluja tehtäessä (tammi- helmikuu 2015) Nepalissa töissä. He työskentelivät sekä Suomen valtion että kotimaisten ja kansainvälisten järjestöjen palkkalistoilla. Työkokemusta Nepalissa haastateltavilla oli kolmesta kuukaudesta kymmeniin vuosiin. Osa heistä oli jäämässä Nepaliin, osa suunnitteli lähtöä muuhun maahan, ja osa pohti paluuta Suomeen.
Haastattelut analysoitiin fenomenologis-hermeneuttisella ja fenomenografisella analyysimenetelmällä. Fenomenologis- hermeneuttista analyysia käytettiin kehitysyhteistyöntekijöiden elämänkulkua koskevassa tutkimuskysymyksessä. Siinä haastattelujen ilmauksista rakennettiin tutkijan sanoin koottu yleinen merkitysverkosto eli eräänlainen tarina, jossa näkyy koko aineiston kirjavuus ja toisaalta kokemuksista ja ilmauksista rakennettu yhteinen kertomus. Nepalia kehitysyhteistyömaana ja kutsumuksen kokemusta tarkastellaan kategorioina, jotka on rakennettu fenomenografisen menetelmän avulla.
Tutkielman perusteella voidaan todeta, että haastatellut työntekijät tuntevat itsensä ja kutsumuksensa hyvin ja elävät sitä todeksi arkityössään. Nepalissa myös viihdytään hyvin. Nepal ja Suomi nähdään toisaalta hyvin erilaisina maina, toisaalta yhteneväisyyksiä nähdään esimerkiksi siinä, että kumpikin on pieniä maita suurvaltojen ympäröimänä ja aina raivanneet vähän omaa polkuaan maailmanlaajuisten myllerrysten keskellä.
Suomi on ollut Nepalin kumppanina kehitysyhteistyössä pitkään. Nepal on yksi ensimmäistä maista, jossa suomalaiset alkoivat tehdä kehitysyhteistyötä. Suomalaisten tekemässä kehitysyhteistyössä on myös kirjoa, se koskee niin puhdasta vettä, koulutusta, naisten asemaa kuin pienviljelyä. Nepal on pitkään eristyksissä muusta maailmasta elänyt valtio, jonka kansa jakautuu lukuisiin kieli-, kulttuuri- ja uskonnollisiin ryhmiin.
Nepalissa työskentelevien kehitysyhteistyötekijöiden kutsumuksen kokemus on vahvaa ja elämänkulku kirjava. Kutsumus on toisaalta työn kautta todeksi elettäviä arvoja ja valintoja, toisaalta pohdintaa tulevaisuuden suunnista ja menneistä päätöksistä.
Elämänkulussa mukana on kulkenut läheisten tuki ja suhde Suomeen kotimaana. Ura kehitysyhteistyössä on saanut luopumaan helpoista asioista ja tarjonnut mahdollisuuksia vastuullisiin ja antoisiin tehtäviin
Avainsanat – Keywords
Kehitysyhteistyö, Nepal, kutsumus, työ, kansainvälinen työura
Philosophical Faculty School of Applied Educational Science and Teacher Education Tekijät – Author
Juudit Kristiina Hurtig Työn nimi – Title
Chasing calling and gone with developmental cooperation : Finnish development workers in Nepal
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages
Education (Career counseling) Master’s Thesis x 78 + 2 appendix
Second Subject Thesis Bachelor’s Thesis Subject studies Thesis Tiivistelmä – Abstract
The goal of this thesis has been to clarify the concepts of calling and cooperation especially in Nepal within cooperation workers who work in Nepal. Also the meanings that they give about how they ended up in their current positions are clarified.
The perspectives for research questions that arose from those interviews were development work in Nepal, life span in international work career and developmental work and calling. Volunteer work is not included in developmental work in this thesis. They see their own work as a job among others but also as a chance to continuously learn something new and develop themselves. They are very committed to their work and field of work on a long term, even in a lifelong point of view. Still, commitment to one project or country is less common. Finland is seen as a dear homeland which cannot offer work challenging enough.
The data of this thesis consists of interviews made in Nepal. Ten Finnish people who were working in Nepal were interviewed in January and February 2015. They were working for both the state and ministries of Finland as well as for domestic and international organizations. Their work experience in Nepal varied from three months to decades. Some of them were planning to stay in Nepal, some were planning on leaving for other countries and some were thinking about returning to Finland.
The interviews were analyzed with phenomenological hermeneutic and phenomenographical analyzing methods.
Phenomenological hermeneutic analyzing was used in a research question considering life span. A general nexus of meanings was built from phrases of interviews that were first translated into researchers own language. It formed a kind of a story where at the same time can be seen both the diversity of the data and a common story built from experiences and phrases. Nepal as a country for development work and the experience of calling are studied as categories which are built with the help of pehnomenographical method.
It can be said based on this thesis that the workers interviewed know themselves and their calling very well and are truly living it in their everyday work. People also feel at home in Nepal. Nepal and Finland are seen as very different countries but on the other hand similarities are seen for example that both are small countries surrounded by superpowers and both have been always digging their own path in the middle of global turmoil.
Finland has been a partner for Nepal in developmental cooperation for a long time. Nepal is one the first countries were the Finnish started to work with development. The work that Finland has been doing is diverse; it involves clean water, education, women’s rights and smallholdings. Nepal has been a country isolated from outside world for long and is still a state, which nation is composed of countless language, cultural and religious groups.
The calling that the development workers in Nepal feel, is strong and their life span colorful. Their calling is values and choices met and made in their work and also reflection on future plans and past decisions. The support of their next of kin and relationship with Finland have always been following their life span. A career in developmental cooperation has made them give up easy things and offered opportunities responsible and rewarding missions.
Avainsanat – Keywords
Development work, Nepal, work, calling, international work career
Sisältö
1 Johdanto ... 1
2 Kehitysyhteistyö Nepalissa ... 5
2.1 Katsaus Nepalin tilanteeseen ... 7
2.2 Suomalaisen kehitysyhteistyön ja kehitys(maa)tutkimuksen historiaa... 8
2.3 Kehitysyhteistyön etiikka ja ihmisoikeusperustainen lähestymistapa ... 11
2.4 Kehitysyhteistyön kritiikkiä ... 13
3 Kansainvälinen työ ja kutsumus elämänkulussa ... 15
3.1 Kansainvälinen työ ja globaalit työmarkkinat ... 16
3.2 Kehitysyhteistyö työurana ja -vaiheena ... 19
3.3 Kutsumus työssä ja elämässä ... 21
3.3.1 Kutsumuksen määritelmiä ... 21
3.3.2 Työ ja kutsumus ... 23
4 Tutkimuksen toteutus ... 27
4.1 Tutkimustehtävä ja -kysymykset ... 27
4.2 Tutkimusmetodologiset valinnat ... 27
4.2.1 Fenomenologis-hermeneuttinen tutkimusote ja analyysi... 27
4.2.2 Fenomenografinen analyysi ... 29
4.3 Haastateltavat ja haastattelut ... 32
4.4 Päiväkirja tiedonhankinnasta ... 34
4.5 Aineiston analyysi ... 37
4.6 Tiedonhankinnan ja analyysin vakuuttavuudesta ... 39
5 Tulokset... 42
5.1 Kansainvälinen työ ja elämänkulku ... 42
5.1.1 Motiivit kehitysyhteistyöhön ... 42
5.1.2 Työpolku, eli siirtymät kehitysyhteistyöhön ja nykytyöhön... 46
5.1.3 Tulevaisuusnäkymät ... 49
5.2 Nepal kehitysyhteistyömaana ... 51
5.2.1 Puolustaminen ... 52
5.2.2 Pohtiminen ... 54
5.2.3 Tarkkaileminen ... 56
5.3 Kutsumus ... 57
5.3.1 Laaja kutsumus ... 58
5.3.2 Kutsumus muutoksena ... 60
5.3.3 Vahva kutsumus ... 61
6 Pohdinta ... 63
Lähteet... 69 Liitteet (2 kpl)
1 Johdanto
Jo pitkään on kerrottu tarinaa kolmesta miehestä, jotka hakkasivat kiviä. Kun ensimmäiseltä kysyttiin, mitä hän oli tekemässä, hän kertoi: “Hakkaan isommista kivistä pienempiä.”
Toinen vastasi: “Ansaitsen elantoani.” ja kolmas: “Rakennan katedraalia.”
Tämä pro gradu -tutkielma kulkee jossain elannon ansaitsemisen ja katedraalin rakennuksen vaihtelevassa välimaastossa. Tämä on tutkielma kutsumuksesta, kehitysyhteistyöstä ja kehitysyhteistyöntekijöiden elämänkulusta. Teoriakatsauksessa avataan sekä näitä käsitteitä, niiden historiaa että kehitysyhteistyön ja Nepalin nykytilannetta. Haastatteluiden ja fenomenologis-hermeneuttisen ja fenomenografisen analyysin avulla kootaan haastateltavien käsityksiä edellä mainituista teemoista.
Tutkimus sijoittuu tieteellisellä kentällä ennen kaikkea elämänkulkututkimukseen, joka on ohjauksen oppialan tärkeä perusta. Lisäksi se liittyy uraohjauksen alan kannalta kiinnostavan kutsumuksen ilmiön ja käsitteen tutkimukseen. Tutkimuksen taustaksi tehdään myös katsaus kehitysmaatutkimukseen sekä kansainvälisen työelämän tutkimukseen. Jälkimmäisessä tarkastellaan erikseen yleisesti kaikkia kansainvälisiä työuria ja kehitysyhteistyön tarjoamia uramahdollisuuksia.
Jokaisen ihmisen elämänkulku on ainutlaatuinen ja sen käänteet arvaamattomat ja merkitykselliset. Elämänkulkututkimus on siis yksi niistä aloista, joka rikastuu joka ikisen tutkimuksen tai tutkielman myötä. Vuonna 2003 Korhonen kirjoitti elämänkulkukerronnan suosion kasvaneen ajassa, jossa ainoa jatkuva asia vaikuttaa olevan epäjatkuvuus, ja valinnan mahdollisuuksien lisääntyneen (2003, 1). Myös Vilkko (2000, 76) ottaa kantaa perinteisten elämänkulun mallien ja stereotypioiden voiman heikkenemiseen. Millaiseksi käsitys elämänkulusta muodostuu, kun työ kuljettaa tekijäänsä ympäri maailmaa, ja toistaiseksi voimassa olevat työsuhteet ovat harvinainen poikkeus?
Suomesta lähtee koko ajan enemmän ihmisiä ulkomaille töihin. Helsingin Sanomat uutisoi maaliskuussa 2015, että muuttotase kääntyi negatiiviseksi vuonna 2009. Suomesta lähteviä työntekijöitä on siis enemmän kuin Suomeen tulevia. Vuosittain lähtevien määrä lähenee jo
10 000:a. (HS 2015) Ulkomaiden työkomennukset ovat usein parin vuoden mittaisia, joten sama ihminen saattaa palata ja lähteä Suomesta useamman kerran.
Suomalaiset ovat olleet aktiivisesti mukana maailmalla tehdyssä kehitysyhteistyössä 60- luvun puolesta välistä (Virtanen 2013,7). Vaikka Helsingin yliopistossa sijaitsee maan ainoa kehitysmaatutkimuksen osasto, aihetta on luonnollisesti sivuttu myös muissa oppi- ja tutkimuslaitoksissa esimerkiksi vesientutkimuksen ja monien yhteiskunnallisten oppiaineiden yhteydessä. Kehitysmaatutkimusta on Koposen ja Konttisen mukaan ympäröinyt varovaisuuden ilmapiiri, jossa yhtä aikaan pelätään, että kehitysapukriitikot saavat pontta väitteilleen ja että omalta työltä murenee pohja alta pois (Koponen & Konttinen 2011, 7).
Kutsumustyö on ollut kiinnostuksen kohteena erityisesti positiivisen psykologian, ohjauksen tutkimuksen ja organisaatiopsykologian alalla viimeisen vuosikymmenen aikana (Duffy 2014, 332). Sillä on erityisen pitkät perinteet hengellisen työn yhteydessä, ja käsite saakin ihan uusia merkityksiä, kun puhutaan esimerkiksi pappien tai diakoniatyöntekijöiden vokaatiosta. Silloin irrotetaan toisistaan sisäinen ja ulkoinen kutsumus ja ymmärretään että ne eivät aina välttämättä kohtaa. (Raunio 2004, 81.)
Kutsumuksen epämääräinen ja alati laajeneva käsite sisältää myös omia pohdintoja paikastani tässä maailmassa. Olen saanut poikkeuksellisen paljon mahdollisuuksia ja minua miellyttäviä tarjouksia, joihin useisiin on ollut mahdollisuus tarttua ja antautua kaikenkokoisiin seikkailuihin. Erityisesti tämän gradun aikana pohdinta on kietoutunut elämäntehtävän ja kutsumuksen ympärille. Minne seuraavaksi? Minne kuljen tai ehditäänkö minut kuljettaa jo jonnekin ennen kuin itse edes hoksaan?
Elämme jokainen saman maailman ympäröimänä, mutta ymmärrämme, käsittelemme ja koemme sen eri osa-alueilta eri tavoilla (Marton 1984, 144). Niin on käsityksiä maailmasta, työstä, kutsumuksesta useita. Tämän tutkielman yhtenä tarkoituksena on tuoda sävyjä siihen usein mustavalkoiseen keskusteluun, jossa puhutaan hyväntekijöistä, kukkahattutädeistä ja maailmanparantajista. Minulla on oma käsitykseni näistä käsitteistä, mutta sen lisäksi siitä on muilla ihmisillä monia muita. fenomenografian mukaan aivan yhtä tasavertaisia ja yhtä oikeita, käsityksiä.
Kehitysyhteistyötä pitää tuoreimman tutkimuksen mukaan erittäin tai melko tärkeänä jopa 87 % suomalaisista (Rahkonen 2015, 6). Mielikuva kehitysyhteistyöstä on kuitenkin edelleen hyvin perinteinen: nälkä, vesipula ja köyhyys nousivat vastauksissa kolmeksi tärkeimmäksi kehityksen tavoitteeksi. Rahkosen (2015, 17) mukaan kyse on enemmän viestinnän tarpeista kuin siitä, mitä kehitysyhteistyössä kansalaisten mielestä pitäisi tehdä.
Tämän gradun tavoitteena on koota kuullut ja litteroidut käsitykset työstä ja kutsumuksesta kehitysyhteistyössä. Tarkoituksena ei ole ollut luoda kaiken kattavaa raporttia, vaan tarkastella sitä kokonaisuuden osaa, jonka nämä haastattelut muodostavat, millaisesta todellisuudesta ja maailmasta ne puhuvat. Tämän tutkimuksen ensisijainen tarkoitus ei myöskään ole ottaa varsinaisesti kantaa kehitysyhteistyöhön tai sen hyödyllisyyteen.
Tarkoitus on koota ja kertoa kehitysyhteistyötä tekevien ihmisten kokemuksia ja käsityksiä kehitysyhteistyöstä ja kutsumuksesta, jotta todellinen tieto aiheesta lisääntyisi. Väistämättä kantaa kuitenkin otetaan nostamalla aihe esille työntekijöiden näkökulmasta. Työntekijöiden voisi olettaa kannattavan omaa työalaansa ja sen jatkumista. Tästä näkökulmasta aihetta on myös vähän.
Aihe on minulle tärkeä kolmesta syystä, jotka ovat kutsumus, kehitysyhteistyö ja Nepal.
Näitä syitä on vaikea laittaa tärkeys- tai aikajärjestykseen. Yhdessä ne muodostavat jo kuitenkin ison osan siitä, miksi koen oman identiteettini muodostuneen elämäni ensimmäisen 25 vuoden aikana.
Olen tuntenut paloa matkustamiseen hyvin pienestä pitäen seuratessani vanhempien sisarusteni seikkailuja maailman laidoilla. Nepal on unelmamaiden listalle päässyt kahdesta syystä: ensimmäisen kiinnostuksen herätti tieto Mount Everestin sijainnista, ja toiseksi kuulin veljeni ystävien perustamasta lastenkodista. Sinne lähdöstä haaveilin noin neljä vuotta, kunnes haaveeni toteutui ensin pikareissulla syksyllä 2012 ja myöhemmin neljän kuukauden vapaaehtoistyöjaksolla lastenkodissa syksyllä 2013. Tämän gradun materiaalin keräämistä varten palasin Nepaliin tammi-helmikuuksi 2015.
Maailman epätasa-arvoisuuksiin olen havahtunut pikkuhiljaa vuosien aikana. Havahtuminen omiin etuoikeuksiin ja toisaalta siihen, että ne ovat etuoikeuksia nimenomaan länsimaisesta näkökulmasta, ovat johtaneet toisinaan syviin moraalisiin kriiseihin, ahdistukseen ja
lamaantumiseen, toisinaan kiitollisuuden, onnellisuuden ja tarmon aaltoihin. Matka on ollut rikas ja antoisa, matkalla on lohduttanut tieto siitä, että monet ihmiset toimivat tai ainakin pyrkivät toimimaan niin pienessä kuin suuressa mittakaavassa siten, että epätasa-arvoisuus helpottaisi, että mahdollisuudet ja vapaus, rauha ja demokratia, välittäminen ja ymmärtäminen lisääntyisivät.
Kutsumuksen pohtiminen on minulle tärkeä osa elämän tarkoituksen selvittämismatkaa.
Mitä ja millaisia asioita haluan saada aikaiseksi, mihin haluan aikaani käyttää? Missä olen parhaimmillani, missä löydän sopivasti haasteiden ja palkitsevuuden tasapainon? Erityisesti hengellisen maailmankuvani muuttuessa olen pysähtynyt tarkastelemaan muitakin elämänvalintojani ja tarkkailemaan ympäristöä ja muiden tekemiä valintoja uudesta näkökulmasta. Kuinka helppoa on selvittää, millainen elämä on ihmiselle ja maailmalle hyväksi? Kuinka helppoa on elää sellaista elämää? Mikä yhdistää heitä, jotka ovat valinneet elämäntavan, joka minun silmissäni yhdistää nämä kaikki kolme teemaa: kutsumuksen, kehitysyhteistyön ja Nepalin?
Tutkielman aineistonkeruumatkaa varten haettiin joulukuussa 2014 apurahaa. Kansan sivistysrahasto myönsi 2015 alkuvuodesta 500€ suuruisen apurahan. Se käytettiin kokonaisuudessaan lentolippuihin Nepaliin, jossa aineistonkeruu tehtiin.
2 Kehitysyhteistyö Nepalissa
Mitä kehitysyhteistyö on? OECD:n mukaan virallinen kehitysapu (official development assistance) tarkoittaa virallisten virastojen tarjoamaa liiketoimintaa, jota annetaan kehitysmaiden taloudellisen kehityksen ja hyvinvoinnin edistämiseen, se on luonteeltaan ehdollista, ja josta ainakin 25 % on luonteeltaan avustusta (OECD 2015)
Koposen ja Seppäsen (2007, 338) mukaan kehitysyhteistyöllä tarkoitetaan “tiettyjen, lähinnä taloudellisten voimavarojen siirtoa vauraammista maista köyhempiin jälkimmäisten taloudellisen kehityksen ja hyvinvoinnin edistämiseksi”. Tämä määritelmä kuitenkin jättää huomiotta henkilöresurssien siirtämisen, josta ulkomaalaisten tekemässä kehitysyhteistyössä, niin kuin suomalaisten Nepalissa, on kyse.
Siitonen ja Sitari (1990, 9) taas jakavat kehitysavun toiminnan muodot pääoma-apuun, materiaaliapuun, asiantuntija-apuun, koulutusapuun ja katastrofiapuun. Toinen jaottelu on jakaa apu julkiseen ja yksityiseen: hallitusten väliseksi toiminnaksi ja kansalaisjärjestöjen kansainväliseksi toiminnaksi. Kolmas yhteistyötä kuvaava jaottelu on multilateraalinen ja bilateraalinen eli monenkeskinen ja kahdenvälinen yhteistyö. Monenkeskisessä yhteistyössä on usein mukana useampi järjestö ja mahdollisesti useita valtioita. Kahdenvälinen yhteistyö taas on kahden valtion välistä suoraa yhteistyötä.
Kehitysyhteistyöstä kirjoittaminen on jo valinta sinänsä. Kehitysapu on rinnakkainen termi ja näillä käsitteillä on hieman erilainen kaiku. Ensimmäistä on suosittu sen tasa- arvoisemman asetelman vuoksi (Koponen & Konttinen 2011, 12) ja siksi se on valittu tähänkin tutkimukseen. Avun ja yhteistyön välille voi olla vaikea vetää rajaa, ja voidaan puhua kehitysyhteistyön apuelementistä ja yhteistyöelementistä. Lisäksi apu on kuitenkin elementti, joka erottaa kehitysyhteistyön muusta kansainvälisestä yhteistyöstä. (Siitonen &
Sitari 1990, 8-10.)
Kehitysyhteistyön on sanottu olevan sivistysvaltion tunnusmerkki. Kehitysyhteistyöhön liittyy useita harhaluuloja. Kehitystyötä ajatellaan tehtävän todellisuutta huomattavasti enemmän, joten sen määrään ollaan tyytyväisiä, vaikka tietoa määristä ei olisikaan. Lisäksi
yleisesti pidemmän aikavälin kehitysapu sotketaan usein lyhytaikaiseen katastrofiapuun.
(Koponen & Seppänen 2007, 335.)
Suomen tekemän kehitysyhteistyön määrä tippui rajusti vuodesta 2015 vuoteen 2016.
Bruttokansantuotteesta sen osuus laski 0,55 prosentista 0,38 prosenttiin ja euroina 1,161 miljardista eurosta 818 miljoonaan euroon. (FORMIN 2017). Vuonna 2015 neljä suurinta Suomesta kehitysavun saajaa ovat järjestyksessä Afganistan (n. 26 MEUR), Tansania (n. 24 MEUR), Mosambik (n. 22 MEUR) ja Nepal (n. 20 MEUR). (FORMIN 2017.)
Nykyään kehitysyhteistyö on osa Suomen kehityspolitiikkaa, jonka tavoitteena on kansainvälisen vakauden, turvallisuuden, rauhan, oikeudenmukaisuuden ja kestävän kehityksen vahvistaminen sekä oikeusvaltion, demokratian ja ihmisoikeuksien edistäminen.
Suomen kehitysyhteistyön pohjalla on ihmisoikeusperustainen lähestymistapa (ks. luku 3.4).
(Ulkoasiainministeriö 2012, 5-7.)
Nepal nousi kevään 2015 aikana otsikoihin, kun 7,8 ja 7,3 magnitudin maanjäristykset ravistelivat maata 25.4. ja 12.5. Sekä perinteisessä että sosiaalisessa mediassa käytiin myös paljon keskustelua yleisesti kehitysyhteistyöstä, kun aiemmin keväällä muodostettu hallitus julkaisi ohjelmansa, johon kuului myös kehitysyhteistyömäärärahojen leikkaaminen 200 miljoonalla eurolla (Hallitusohjelma 2015, 32).
Suomalaiset tekevät kehitysyhteistyötä Nepalissa monissa erilaisissa yhteyksissä: Suomen valtion virallisissa bilateraalisissa ja multilateraalisissa projekteissa, kansainvälisten isojen järjestöjen kuten YK:n ja EU:n työllistäminä sekä lukuisten suomalaisten ja kansainvälisten kansalaisjärjestöjen listoilla. Onkin mahdotonta luoda yhtenäistä työn todellisuutta, jossa aineistoni haastateltavatkin omaa työtään tekevät.
Alaluvuissa kuvaillaan, millainen tilanne Nepalissa on ja miten se on muuttunut. Samoin luodaan näkemystä siihen, millaista työtä Suomi Nepalissa tekee ja rahoittaa. On tärkeää huomata, että tämä osio ei koske kaikkien haastateltujen todellisuutta, kaikki eivät ole työssä Suomen rahoittamissa ohjelmissa tai projekteissa. Lopuksi pohditaan, millaisia eettisiä kysymyksiä kehitysyhteistyöhön kuuluu ja kerrotaan, miten kehitysyhteistyötä ja erityisesti Suomen tekemää kehitysyhteistyötä on kritisoitu.
2.1 Katsaus Nepalin tilanteeseen
Nepalilainen kirjailija, esseisti ja kääntäjä Manjushree Thapa (2008, 14) kuvailee maataan:
... Nepal on monimutkainen maa ja sen 26 miljoonaa asukasta sekava sosiaalinen vyyhti. Parhaiden arvioiden mukaan noin yhdeksänkymmentä kastia ja etnistä kansallisuutta elää maan 150 000 neliökilometrillä (josta vähemmän kuin viidesosa on viljelykelpoista), puhuu 71:tä kieltä tai murretta ja harjoittaa hindu-uskonnon, buddhalaisten, animistien, muslimien, sikhien tai kristittyjen riittejä tai, kuten yhä useammat nykyään tekevät, karttaa kaikkia jumalia. Ei ole olemassa tyypillistä nepalilaista. Jokaisella kastilla ja etnisellä kansallisuudella on oma luokkajakonsa, hierarkiansa ja oppi-isänsä. Jokaisella on omat alkumyyttinsä, oma historiansa ja oma erityinen suhteensa valtiovaltaan Kathmandussa. Ihmisten poliittinen sitoutuminen vaihtelee kommunisteista hindufundamentalisteihin.
Vuoden 2008 jälkeen Nepalissa on tapahtunut paljon ja demokratiakehitys on mennyt jonkin verran eteenpäin (ja vuorollaan myös taaksepäin), mutta Thapan listaamat kulttuuriset ja etniset ryhmät, kielet ja uskonnot löytyvät maasta edelleen.
YK:n mukaan Nepal on ollut yksi maista, joihin kehitysapua on tullut tarvetta vähemmän (UN 2013, 21). Nepalin saamat ulkomaiset lainat ja avustukset muodostavat noin viisi prosenttia bruttokansantuotteesta. Tämä koko summa on yhtä suuri kuin joka kuukausi ulkomailta Nepaliin lähetettävät rahalähetykset. (FORMIN 2013, 11)
YK:n 2014 julkaisemassa inhimillisen kehityksen raportissa ja sen luettelossa maista inhimillisen kehityksen indeksin mukaan Nepal on 145:s 187 maasta (UNDP 2014).
Vuodesta 2008 vuoteen 2013 sen sijainti on noussut neljällä paikalla. Bruttokansantuotteen perusteella se sijoittuu 158:ksi. Maan eliniän odote on 68,4 vuotta. Koulun kesto on 12 vuotta, mutta sitä käydään keskimäärin 3,4 vuotta. Tyttöjen keskiarvo (2,4 vuotta) on lähes puolet poikien keskiarvosta (4,2 vuotta). Toisen asteen koulutusta on naisilla 17.9 %:lla ja miehillä 39.9 %:lla. Yli 15-vuotiaiden lukutaitoprosentti on 57.4. Työelämässä on yli 15- vuotiaista naisista 54,3 % ja miehistä 63.2 % ja lapsista eli 5-14-vuotiaista 33.9 %. Heistä jopa 74.1 % määritellään työssäkäyviksi köyhiksi. Vuoden 2011 laskennan mukaan jopa 18.6 % väestöstä kärsii vakavasta köyhyydestä ja 18.1 % on lähellä moniulotteista köyhyyttä. Kansallisen köyhyysrajan alittaa 25.2 % ja alle 1.25 dollaria päivässä ansaitsee 24.82 % väestöstä. (UNDP 2014, 162-202)
Kehitysyhteistyön rinnalla on alkanut kehittyä vahva yksityisten investointien tuki kehitysmaille. Kuitenkin kehitysyhteistyöllä on vielä paikkansa kehitysmaiden omien kehityspyrkimyksien tukemisessa ja ihmisarvoisen työn luomisessa. (Ulkoasiainministeriö 2012, 6) Nepalin omia kehitystavoitteita on esimerkiksi kaikkien kouluun pääsy ja kaikkien saatavilla oleva sanitaatio ja juomavesi vuoteen 2017 mennessä. Ne ovat myös Suomen tekemän kehitysyhteistyön tärkeimpiä teemoja. Näistä tavoitteista tosin vain ensimmäinen tulee todennäköisesti toteutumaan aikataulussaan. (FORMIN 2013, 9-10) Kaikkiaan Nepalissa on löyhästi arvioiden yli 15 000 kansalaisjärjestöä, joista 6000 on virallisesti tunnustettu. (Visit Nepal 2012)
Nepalin demokratian etenemisen esteenä on ollut etnisesti ja kulttuurisesti moninaista kansaa huonosti edustava vaalijärjestelmä ja hyvän hallinnon puuttuminen. Enemmistö kansasta kannattaa demokratiaa, mutta puolueiden tavat ja johdot ovat syvään juurtuneita ja niiden muutos erityisen hidasta. (Ruohomäki 2005, 25)
2.2 Suomalaisen kehitysyhteistyön ja kehitys(maa)tutkimuksen historiaa
Seuraavaksi käsittelen nimenomaan Suomen valtion tekemää ja rahoittamaa kehitysyhteistyötä Nepalissa. Vain osa tutkielman haastateltavista on töissä Suomen valtion kautta järjestetyssä kehitysyhteistyössä.
Nykyisen kehitysyhteistyön alkuna toimi Yhdysvaltojen Marshall-apu Eurooppaan toisen maailmansodan jälkeen. Se vaikutti muun muassa aputoimintaa koskevan lainsäädännön syntymiseen. Marshall-apu edisti erityisesti bilateraalisen yhteistyön kasvua, ja se onkin ollut merkittävä toimintamuoto Suomen tekemässä kehitysyhteistyössä Nepalissa. (Siitonen
& Sitari 1990, 26-27) Forssin ja kumppaneiden mukaan mukaan avun kehittymiseen vaikutti ratkaisevasti myös se, että viestinnän ja tiedonvälityksen tekniikan kehitys kutisti maailmaa ja toi kauempana ja hyvin erilaisissa oloissa asuvien ihmisten elämän Skandinavian olohuoneisiin.
Suomalaisten ja Suomen valtion tekemän kehitysyhteistyön muodostumiseen on vaikuttanut useampi asia. Ensinnäkin se, ettei Suomella ole ollut suuria ulkopoliittisia tavoitteita Euroopan ulkopuolella, eikä Suomi ole antanut sotilaallista apua. Suomen puolueettomuus on vaatinut tasapuolisuutta maavalinnoissa, ja pohjoismainen yhteistyö on ollut Suomelle tärkeää myös kehitysyhteistyössä. (Siitonen & Sitari 1990, 49) Suomen ensimmäisiä
kehitysyhteistyömaita olivat Tansania ja Kenia 1960-luvulla (Virtanen 2013,7; Siitonen &
Sitari 1990, 57). Nepal liittyi tähän seuraan 1974, jolloin alkoi Suomen ja Nepalin välinen diplomaattinen yhteistyö (Suomen Kathmandun suurlähetystö 2014).
Nepalilla on ollut alusta asti merkittävä asema Suomen tekemässä ja tukemassa kehitysyhteistyössä, ja siellä on tehty työtä monella alalla. Vuoden 2000 kahdenvälisissä kehitysyhteistyöhankkeissa Nepal mainittiin toisena Suomen Aasian pääyhteistyömaana Vietnamin rinnalla. Silloin hankkeet liittyivät koulutukseen, vesihuoltoon ja sanitaatioon, ihmisoikeuksiin, demokratiaan ja hyvään hallintoon, julkisiin ja sosiaalipalveluihin, kulttuuriin, energiaan, pankkeihin ja rahoitukseen ja ympäristönsuojeluun. Rahallinen tuki oli tuolloin yhteensä noin 200 miljoonaa markkaa. (Ulkoasiainministeriö 2000, 88-92) Nepal on edelleen kuuden pitkäaikaisen kumppanimaan joukossa (FORMIN 2013, 16) ja vuonna 2014 maksatuksia oli yhteensä 25 miljoonaa euroa (FORMIN 2015b). Suomi on 12:ksi suurin ulkomainen rahoittaja Nepalissa. Vuonna 2011 Suomessa yhteistyömäärärahat kokonaisuudessaan ylittivät miljardin (Koponen & Konttinen 2011, 6) ja vuonna 2014 ne olivat 1,23 miljardia euroa (Reinikka 2015, 15), tähän suhteutettuna Nepaliin menee siis noin 2 % kokonaissummasta. Vuonna 1988 osuus oli 1,6 % (Siitonen & Sitari 1990, 60).
Suomea on tosin myös kritisoitu Nepalissa liian laajasta kehitysyhteistyön kentästä ja aikomuksena onkin arvioida uudelleen ympäristö-, sanitaatio- ja metsäsektoria, kun nykyiset projektit saatetaan loppuun (FORMIN 2013, 11, 15). Vuoden 2016 budjettiin suunnitellut kehitysmäärärahojen leikkaukset vaikuttavat sekä nykyisiin että suunniteltuihin kehitysyhteistyöprojekteihin Nepalissa.
Nepalissa toimii noin 25 suomalaista kansalaisjärjestöä ja niiden kautta käytetään noin 5 miljoonaa euroa vuodessa suomalaisten organisoimaan kehitysyhteistyöhön.
Kehitysyhteistyö samaistetaan usein projekteihin. Suunnittelu-, toteutus- ja lopettamisvaiheesta arviointivaiheeseen kulkevat projektit ja hankkeet ovatkin pitkään muodostaneet kehitysyhteistyön rungon. Osin on siirrytty jo toisenlaisen avun tapoihin, kuten velkahelpotuksiin, sektoriohjelmiin ja budjettitukeen. (Koponen & Seppänen 2007, 347-8) Suomen lisäksi Kanada, Alankomaat, Norja, Ruotsi ja Yhdistynyt kuningaskunta ovat ilmaisseet tahtonsa keskittyä ensisijaisesti ohjelma-apuun, joka on siis kaikki se apu,
joka ei ole projektimuotoista kehitysyhteistyötä (Riddell 2008, 195). Haastateltavat työskentelevät näiden kaikkien alueella, ja suurin osa niiden muodostamassa arjen suloisessa sekamelskassa.
Lähetystyö lasketaan määritelmästä riippuen osaksi kehitysyhteistyötä. Nykyään monet haluavat mielellään erottaa sen muusta kehitysyhteistyöstä, mutta esimerkiksi Kirkon Ulkomaanavun ja Punaisen Ristin saamat kehitysyhteistyömäärärahat maksetaan samoista kehitysyhteistyömäärärahoista (FORMIN 2015a). Kehitysyhteistyön juuret kuitenkin ovat kiistattomasti lähetystyössä. Ensimmäiset lähetystyöntekijät lähtivät Suomesta jo 1870 (Swantz 1992, 4-6).
Suomalainen kehitysmaatutkimus kehittyi kohtuullisen myöhään, koska toisen maailmansodan jälkeen kehittyi tarve tutkia lähinnä maan omaa historiaa (Swantz 1992, 1- 3). Kehityksen tutkimuksen tarkkaa alkua on kuitenkin vaikea määrittää, koska se on alkanut ensin teologian, sosiologian ja sosiaaliantropologian yhteydessä. Antropologeilla oli tärkeä rooli sillanrakentamisessa lähetystyöntekijöiden kansankielisyydestä osallisuutta painottavaan tieteellisyyteen. Samalla tutkimuksen objektista tuli tutkimuksen subjekti.
(Swantz 1992, 4, 9-10.)
Suomessa toteutetut kolmannen maailman tutkimukset ovat saaneet alkunsa jo Turun akatemian perustamisen ajoilta. Siellä oli alusta asti itämaisten kielten professuuri, jonka tarkoituksena oli edistää Raamatun lukemista alkukielillä, mutta tutkimus levittäytyi myös muiden tieteiden alueille. (Melasuo 1984, 198) Merkittävin tutkimussuunta lienee westermarckilainen sosiologia, joka säilyi mukana suomalaisessa tiedemaailmassa aina toiseen maailmansotaan asti (Melasuo 1984, 206-7). Autonomian aikana suomalainen ulkoeurooppalainen tutkimus suuntautui Aasiaan ja lähetystyö alkoi kehittyä (Melasuo 1984, 201, 212).
Kuten yleisestikin, myös suomalaista kehitystutkimusta on kritisoitu euro- ja etnosentrisestä näkökulmasta (Swantz 1992, 13). Swantz itse myös väittää, että se on tiiviisti kiinni hallituksen ja kansalaisten omien intressien tutkimisessa. (1992, 18)
2.3 Kehitysyhteistyön etiikka ja ihmisoikeusperustainen lähestymistapa
Useimmissa töissä toimitaan erilaisten yhteisöjen välillä ja erilaisten yksilöiden kanssa, ja näihin kaikkiin suhteisiin liittyy hyvin monenlaisia eettisiä kysymyksiä (Ikonen-Varila 2005, 95). Näin on myös kehitysyhteistyössä.
Nepalissa työskentelevät suomalaiset kuljettavat maahan tullessaan mukanaan suomalaista kasvuympäristöään, mahdollisesti ulkomailla tehtyjen opintojen muokkaamaa maailmankuvaa, oman perheensä kulttuuria ja edellisten työpaikkojen ilmapiiriä. He saapuvat nepalilaiseen todellisuuteen – uskonnon, kulttuurin, politiikan ja jokaisen nepalilaisen henkilökohtaisen todellisuuden ja niiden historian sekamelskaan. Heidän työympäristönsä koostuu usein kansainvälisissä tehtävissä jo pitkään liikkuneista ihmisistä, toisinaan lähes täysin nepalilaisesta työyhteisöstä. Uusia kohtaamisia, oppimista, kulttuurien sulautumisia ja tapojen sovelluksia tapahtuu jatkuvasti.
Kehitysyhteistyön sisäinen ristiriita on siinä, että sitä tehdään periaatteessa altruistisista motiiveista, mutta samalla se jättää tilaa oman edun tavoittelulle ja todella egoistisille toimintatavoille. (Koponen & Konttinen 2011, 9) Siitonen ja Sitari (1990, 15) kyseenalaistavat myös, voiko köyhien ja rikkaiden yhteistyö olla koskaan tasa-arvoista.
Maailman epätasa-arvoon puuttuminen ja siihen liittyvät eettiset kysymykset eivät ole tuore haaste kehitysyhteistyössä. Muiden maiden kansalaisten auttamiseen ja kehityksen edistämisvelvollisuuteen on otettu kantaa jo kauan ennen koko käsitettä. Keskustelusta löytyy viitteitä jo 300-luvulta eaa., kun kyynikot pohtivat maailmankansalaisuutta. Stoalaiset puolestaan laajensivat moraalin kysymysten tarkastelua koko ihmiskunnan näkökulmaan.
(Sihvola 2004, 98–99.)
Maailmanlaajuista moraalia ovat pohtineet myös länsimaisen historian merkittävimmät filosofit, kuten Immaneul Kant, John Rawls ja Hugo Grotius. Viimeksi mainittua pidetään kansainvälisen oikeuden teorian perustajana johtuen hänen järjestelmällisestä moraaliperiaatteiden käsittelyä sisältävästä teoksestaan Sodan ja rauhan oikeudesta.
(Sihvola 2004, 142.) Ihmisillä on oikeus välttämättömyystarpeisiin (ruoka, vaatteet, lääkkeet) myös maiden rajojen yli. Tämä koskee myös turvapaikkaa mahdollisen vainon
yhteydessä. Grotius on kuitenkin jossain määrin epämääräinen välttämättömyystarpeista seuraavan intervention ja valtioiden suvereniteetin suhteessa (Sihvola 2004, 155–6).
Suomi tekee kehitysyhteistyötä, koska olisi moraalisesti kestämätöntä olla yrittämättä puuttua epätasa-arvoisuuteen, heikoimmista huolehtiminen on sivistyneen yhteisön merkki ja koska se on myös Suomen edun mukaista – kaikki vaikuttaa kaikkeen (FORMIN 2005, 5). Suomen kehitysyhteistyö on sitoutunut muun muassa YK:n vuosituhatjulistuksen arvoihin ja tavoitteisiin, ihmisoikeuksiin, kestävän kehityksen periaatteeseen ja kehittyvien maiden ja niiden ihmisten oman päätöksenteon voimaan ja vastuullisuuteen (FORMIN 2005, 7).
Siitonen ja Sitari (1990, 14) kiteyttävät kehitysyhteistyön perusteet kolmeen kohtaan:
1. rikkaiden eettinen velvoite auttaa köyhempiä
2. koko maailman taloudellisen kehityksen tuoma etu kaikille
3. ulkopoliittiset päämäärät. Toisen maailmansodan jälkeen modernissa kehitysyhteistyössä on kuljettu modernisaation ja lain erityishuomioimisen kautta neo-liberalismiin. Viimeksi mainittua kritisoitiin heikoista tuloksista, joita mitattiin liian kapeakatseisesti. (Seppänen 2005, 10-13)
Ihmisoikeusperustainen lähestymistapa sai virallisen aseman kehitysyhteistyössä maailmanlaajuisesti neoliberalismin väistyessä 90-luvulla, kun YK:n kautta kokoontuneet kansalaisjärjestöt sitoutuivat siihen. Se vaikutti erityisesti naisten jakamattomien ja riippumattomien ihmisoikeuksien korostamiseen. (Sen & Mukherjee 2014, 189; Seppänen 2005, 13.)
Oestreichin (2014, 77) mukaan se on hyvä tapa edistää kansalais- ja poliittisia oikeuksia.
Sen avulla voidaan myös kiertää ei-demokraattisten valtioiden tapaa vastustaa näiden oikeuksien kehitystä. Sen määritelmät vaihtelevat eri maiden kehitysyhteistyöohjelmissa, mutta niitä yhdistävät viittaukset kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin (Seppänen 2005, 18–21).
2.4 Kehitysyhteistyön kritiikkiä
Koponen ja Konttinen julkaisivat 2011 teoksen Kehitysapukeisarin vaatekaapilla, joka herätti tervettä rakentavan kriittistä keskustelua kehitysyhteistyön ympärille. He kertovat kuinka kehitysmaatutkimusta on ympäröinyt hyssyttelyn ilmapiiri, jossa yhtä aikaa pelätään, että kehitysapukriitikot saavat pontta väitteilleen ja ettei oman työn pohja murene alta pois.
(Koponen & Konttinen 2011, 7.)
Tätä keskustelua jatkoi Kääriäisen Kehitysavun kirous (2014). Kääriäinen ottaa teoksellaan kantaa kehitysyhteistyön myytteihin ja tabuihin erityisesti esimerkeillä Afrikasta:
Tansaniasta, Mosambikista ja Keniasta. Hän syyttää kehitysyhteistyön maailmaa kaksoisviestinnästä, jossa esiteltäviä tuloksia, keskitytään vääriin ongelmiin ja vaietaan työhön olennaisesti liittyvistä tabuista. Kirja sai kirjavan vastaanoton, mutta yleisesti siihen suhtauduttiin tärkeänä puheenvuorona, joka tuo näkökulmia kehitysyhteistyön tutkimukseen.
Koponen ja Seppänen taas myöntävät, että avulla on kaksoisluonne: virallisen puolen julkiset päämäärät ja epävirallisten eli yksityisten ihmisten, yhtiöiden, ryhmien ja valtion omat erityisedut, joiden ajaminen sotkeutuu virallisten joukkoon (Koponen & Seppänen 2007, 338). Heidän mielestään kehitysyhteistyön tabu on köyhissä ja apuriippuvaisissa maissa aputyöntekijöiden ostovoiman mukaan hinnoiteltu luksuselämä (2005, 359).
Suomi on yksi niistä maista, joissa 90-luvun puolesta välistä alkaen on toteutettu ja julkaistu kehitysyhteistyön vaikutusten arviointeja ja laajempaa tutkimusta. Näiden maa-arviointien määrä on siitä lähtien tasaisesti kasvanut (Riddell 2008, 213).
Yksi tuoreimmista tuloksellisuusarvioista julkaistiin heinäkuussa 2015 ulkoministeriön tilaamana tutkimuksena (FORMIN 2015c). Siinä kiinnitettiin huomiota kansalaisjärjestöjen tukemiseen ja niiden alojen laajaan kirjoon. Tutkimuksen mukaan suomalaiset uskovat, että kansalaisjärjestöt saavuttavat köyhät paremmin kuin valtion omat ohjelmat. Kirjoittajat kuitenkin kyseenalaistavat, onko järkevää tukea yli tuhatta käynnissä olevaa projektia.
Kansalaisjärjestöjen tavoitteita voitaisiin tarkemmin integroida bilateraalisten ohjelmien tavoitteisiin. Raportin mukaan näin Suomen kehitysavun tuloksellisuus voitaisiin
maksimoida. (FORMIN 2015c, 41) Arvion mukaan suomalaisen kehitysavun suurimpia haasteita on todisteiden ja datan puute, ja monia onnistumistarinoita jää sen vuoksi kertomatta. Sen kymmenen kohdan ehdotuksissa otetaan datan puutteen lisäksi kantaa kehityspolitiikan ohjelmien kestoon, maastrategioiden ylläpitoon ja yhteistyömaiden määrään. Myös teknisten asiantuntijoiden urakehitykseen kehotetaan kiinnittämään huomiota. (FORMIN 2015c, 69-72.)
Tässä tutkimuksessa annetaan puheenvuoro suomalaisille kehitysyhteistyön tekijöille: sen tuoreille kasvoille ja pitkän linjan konkareille. Tutkimus nostaa myös esille näkymän sekä suomalaisesta että yleensä kansainvälisestä kehitysyhteistyöstä, joka houkuttelee vapaaehtois- ja palkkalistoilleen kovan luokan ammattilaisia. Nämä ammattilaiset ovat lisäksi valmiita repaleiseen, epävarmaan ja rajujen muutosten riepottelemaan työympäristöön kaukana läheisistään ja Suomen tapauksessa mahdollisesti myös vailla laajaa sosiaaliturvaa.
3 Kansainvälinen työ ja kutsumus elämänkulussa
Elämänkulku on noussut yhdeksi kasvatuspsykologisten ja –sosiologisten tutkimusten pääparadigmaksi. Elämänkulun tutkimuksessa kiinnitetään huomiota erityisesti muuttuvan yhteiskunnan, kontekstin ja ihmiselämän suhteeseen (Elder 1994, 4). Vaikka esimerkiksi Vanhalakka-Ruoho (2014, 196) myöntää, että tutkimuksin tätä sosiaalisten muutosten, kontekstin ja yksilön toimijuuden yhteyttä on vaikea selvittää, on sen yrittäminen Elderin (1994, 4) mukaan rakentamassa sosiologiseen sosiaalipsykologiaan kestävää näkökulmaa.
Tässä tutkimuksessa keskitytään elämänkulun vaiheista erityisesti työuraan ja aikuisikään.
Työ on yksi aikuiselämän vaikuttavimmista elämänalueista, joiden kautta yksilö luo ja tarkastelee arkeaan ja maailmaa. Työuran rakentumiseen liittyy monia ratkaisevia valinnan paikkoja. Kehitysyhteistyöhön suuntauvilla työvalinnoilla on usein suuret vaikutukset muuhun elämään, koska ne merkitsevät hyvin usein joko muuttoa maasta toiseen tai pidentynyttä poissaoloa kotimaasta. Valintoja perusteltaessa kutsumuksella voi olla hyvin tärkeä merkitys. Kutsumuksen pohdinta voi auttaa näkemään omia tavoitteita tarkemmin, ja siten priorisoimaan ja tekemään vaikeitakin valintoja.
Elämänkululla tarkoitetaan Elderin mukaan (1994, 5) sosiaalisten instituutioiden rakenteellisia polkuja sekä yksilöiden kehityskaarta. Hän nostaa elämänkulusta esille kolme keskeistä käsitettä. Ensinnäkin työurien ja muun elämän yhteensopivuudesta kertoo elämänkulun tapahtumien ja roolien ajoitus. Toiseksi linkitettyjen elämien käsite puhuu siitä, että yksinkin liikkuvan työntekijän valinnoilla on vaikutus esimerkiksi yhteistyökumppaneihin ja kaikkiin työn kautta kohdattuihin ihmisin. Viimeiseksi toimijuus taas on valintojen tekemistä oman maailmansa rajoissa ja ovat tärkeä tekijän elämänkulun kehityksen ja ikääntymisen ymmärtämisessä (Elder 1994, 6). Vanhalakka-Ruoho (2014, 194–199) ottaa huomioon, että elämänkulku ei ole kaari vaan toimijuus tekee siitä yksilöllisen ja muuntautuvan. Samoin hän muistuttaa, että toimijuutta on toimimisen lisäksi toimimatta jättäminen, vaikka niille harvoin annetaan samanlaista arvoa. Elämänkulun rakennusaineita ovat ne mahdollisuudet ja voimavarat, joita erilaisissa elämäntilanteissa on tarjolla.
Voidaan myös ajatella, että ura kehitysyhteistyössä vaikuttaa keskimäärin enemmän ja useamman ihmisen elämään kuin maantieteellisesti tai organisatorisesti paikallaan pysyvän
ura. On esimerkiksi otettava huomioon hyvin erilaisia asioita, jos lähtee Etelä-Amerikan metsien kaksivuotiseen kehitysprojektiin ja sen jälkeen asiantuntijaksi Swazimaan sektorityöhön. Asiaan voivat vaikuttaa erilaiset perhesuhteet: lähteekö matkaan perheetön ihminen, perheellinen yksin vai lähteekö perhe mukaan. Nämä päätökset luonnollisesti vaikuttavat muidenkin elämään, ne vaikuttavat eri asioihin erilaisissa elämäntilanteissa ja ne vaikuttavat siihen, millaiset valinnat ovat enemmän tai vähemmän mahdollisia myöhemmissä elämänvaiheissa.
Tässä luvussa tarkastelen aluksi yleisemmin kansainvälistä työuraa ja uuteen kulttuuriin sopeutumista. Sen jälkeen keskityn erityisesti kehitysyhteistyötä yksilön työurana tai sen vaiheena. Viimeisessä osiossa luon katsauksen tämän tutkielman tärkeään osa-alueeseen eli kutsumukseen. Tarkastelen ilmiötä sekä käsitteenmäärittelyn kautta että elämänkulun osana.
3.1 Kansainvälinen työ ja globaalit työmarkkinat
Globaalit työmarkkinat on laaja käsite, jolla kuvataan sitä, kuinka työtä etsitään, haetaan tai tehdään epätoivosta, kutsumuksesta tai pakosta, laittomana tai laittomasti kotimaassa, kotimaattomana tai useassa maassa. Työn, elannon ja paremman elintason perässä on aina lähdetty liikkeelle, ja siihen on aina liittynyt suuria tunteita ja vahvoja mielipiteitä. (IOM 2000, 3) Kansainvälisten maahanmuuttajien määrä on kasvussa, vuodesta 2000 vuoteen 2015 se nousi reilusta 150 miljoonasta lähes 250 miljoonaan. Kehitysyhteistyö liittyy lähinnä kehittyneistä maista kehittyviin maihin liikkuviin maahanmuuttajiin, joiden määrä on pysynyt tasaisena viimeisen 25 vuoden aikana. (UN 2016, 2.)
Tämän päivän globaalien työmarkkinoiden historia on lähtenyt vierastyöläisyydestä, jossa isäntämaat ovat kutsuneet ulkomailta työntekijöitä erilaisten ohjelmien kautta. Työn muotoja on monia: kausityötä maataloudessa, lyhytaikaisen työvoimavajauksen täyttöä nousevassa taloudessa tai työtä, jota paikalliset eivät suostu tekemään tai työtä, jota paikalliset eivät osaa tehdä. Kehitysyhteistyössä yleensä ainakin halutaan ajatella, että kyse olisi viimeksi mainitusta. Mukana kulkee myös ajatus siitä, että kehitysyhteistyö tekee itsensä tarpeettomaksi, eli siirtää tarpeellisen osaamisen ja tiedon paikallisille. (IOM 2000, 9.) Globaali työmarkkina voi tarkoittaa toiselle hedelmien poimimista ja toiselle lääketieteellistä tutkimusta. Heidät voidaan jakaa raa’asti kahteen ryhmään: tarve- ja tarjontalähtöisiin. Tarvelähtöisessä työmarkkinassa työntekijä aloittaa työnhakuprosessin ja asettuu esimerkiksi testattavaksi. Tarjontalähtöisessä työmarkkinassa taas työnantaja
hankkii luvan palkata ulkomaalainen työntekijä, ja usein tähän liittyy hallituksen vaatimus siitä, että työ ei ole paikallisilta pois tai että se ei vaikuta haitallisesti palkkoihin. (IOM 2000, 10.)
Laillisten keinojen lisäksi on olemassa paljon luvatonta maahanmuuttoa. Sen kokoa on luonnollisesti vaikea tilastoida, mutta sen voidaan eri lähteistä päätellä olevan pysyvä ja tasainen ilmiö. Luvattomaan maahanmuuttoon liittyy usein salakuljetukset ja ihmiskauppa.
ILO eli maailman työjärjestö on pyrkinyt rakentamaan sopimuksia, joilla luodaan globaalien työmarkkinoiden standardeja. (IOM 2000, 11.)
Expatriate, ekspatriaatti, on yleisesti käytetty termi ihmisestä, jonka työpaikka ei sijaitse hänen kotimaassaan. Ihmismaantieteen sanakirjan mukaan (2013, 143) termillä tarkoitetaan erityisesti hyvinvoivista maista tulevia ammattilaisia ja taiteilijoita. Koutonin (2015) kuitenkin arvostelee termin käyttöä ja sanoo että se on rajattu koskemaan vain valkoisia, samalla kaikkia muita kutsutaan maahanmuuttajiksi.
Ekspatriaatit jaetaan Andersenin, Bergdoltin ja Margenfeldin mukaan (2012, 11) kahteen luokkaan: lähetetyt ja omaehtoiset. Niiden lisäksi puhutaan vielä erikseen maahanmuuttajista. Käsitteiden toisistaan erottaminen ei ole mustavalkoista, mutta edellä mainitut tutkijat jaottelevat ne seuraavasti: Lähetetyt ovat selkeästi ulkomailla työpaikkansa lähettäminä ja suotuisen ekspatriaattisopimuksen kanssa. Omaehtoinen ekspatriaatti sitoutuu kansainväliseen työhön pienellä tai olemattomalla organisaation tuella ja usein paikallisella epäedullisemmalla sopimuksella.
Työtä kansainvälisillä markkinoilla on tutkittu erityisesti kulttuuriin sopeutumisen näkökulmasta. Kansainvälisyys ja maasta ja alueelta toiseen siirtyminen merkitsee aina myös kulttuurista toiseen siirtymistä.
Uuteen kulttuuriin sopeutumisella on pitkäaikaisia psykologisia vaikutuksia, ja niiden vaihtelu riippuu erilaisista sosiaalisista ja personallisista tekijöistä. Ne voivat vaihdella lähtökulttuurin, tulokulttuurin ja lähdön ja uudessa kulttuurissa asumisen aikana vallitsevan ilmapiirin mukana (Berry 1997, 5). Työhön lähtijät eivät välttämättä aavista, kuinka monella tasolla lähtö- ja tulomaa voivat erota toisistaan (Van Vianen et al. 2004, 698). Kulttuurien välisessä sopeutumisessa puhutaan pintatason ja syvätason eroavaisuuksista (Van Vianen, De Pater, Kristof-Brown & Johnson 2004, 698). Pintatason eroavaisuuksien ominaisuus on niiden näkyvyys tarkkailijoille; esimerkiksi ruoka, asutus tai ilmasto voivat olla hyvin
erilaiset. Syvätason eroavaisuudet taas eivät näy, esimerkiksi uskomuksia tai arvoja on vaikea päätellä päältäpäin.
Epävarmuuden tunne on yksi merkittävimmistä kulttuuriin sopeutumista hidastavista tekijöistä. Pintatason eroavaisuudet ovat erityisesti omiaan vaikeuttamaan sopeutumista, koska ne näkyvät joka päivä ja tavallisissa arkisissa tilanteissa. Esimerkiksi epävarmuus siitä, miten tulisi tervehtiä, voi vaikuttaa viihtyvyyteen ratkaisevasti. Van Viasen ja kumppaneiden (2004, 703) tutkimuksen tulokset osoittavat, että aika helpottaa; pidempään työskennelleet ovat optimistisempia sopeutumisen suhteen kuin vasta lyhyen aikaa työskennelleet.
Perheen tuen merkityksestä on erilaisia tutkimustuloksia. Shafferin ja Harrisonin mukaan (1998, 114) perheellä on iso merkitys kansainväliseen työhön sopeutumisessa, ja tärkeää on myös pitää yhteyttä kotimaassa oleviin sukulaisiin ja ystäviin. Yhteydenpitovälineet ovat toki tuon tutkimuksen ajoista kovasti muuttuneet. Karimer, Wayne ja Jaworski (2001, 71) taas kertovat, että organisatorisella tuella oli merkitystä sopeutumiseen ja työsuoritukseen mutta puolison tuella ei niinkään. Lähettävää organisaatiota suurempi merkitys oli vastaanottavan organisaation tuella. (Kraimer, Wayne & Jaworski 2001, 90.)
Miten kulttuurinvaihdos sitten vaikuttaa yksilöön? Berryn (1997, 16) ja hänen edustamansa kulttuurienvälisen psykologian vastaus on se, että käytös pysyy samana kuin lähtömaassa ja että sitä pyritään muuttamaan sopivammaksi uuteen kulttuuriin. Käytöksen jatkuvuuden ja muutoksen vaihtelulla on oma monimutkainen kaavansa. Sopeutumiseen vaikuttavat myös tulomaan kansalaisten asenteet maahanmuuttoon ja moniarvoisuuteen (Berry 1997, 6, 16).
Suomalaiset ovat olleet kohtuullisen hyviä asettumaan ja jäämään uuteen kotimaahan.
Takaisin Suomeen –tutkimuksessa todettiin, että Euroopassa asuvat ensimmäisen ja toisen polven ulkosuomalaiset kyllä ikävöivät Suomea, mutta harva on silti valmis muuttamaan takaisin. Jopa 93 % vastaajista viihtyy Euroopassa hyvin tai äärettömän hyvin. Vastaajista vain 5 % kertoi oleskelunsa nykyisessä kotimaassa olevan väliaikaista. (Haanpää & Laine 2013, 23 ja 33)
Jos ulkomailla työskentelevät suomalaiset kokevat ulkosuomalaisuutta, eivätkä osaa asettua takaisin kotimaahan, niin tutkijoiden mukaan eivät myöskään Suomessa työskentelevät ulkomaalaiset ole tulleet Suomeen ainakaan positiivisten mielikuvien perusteella (Forsander, Raunio, Salmenhaara & Helander 2004, 200).
Omaehtoiset ekspatriaatit eivät kuitenkaan menesty urallaan niin hyvin kuin mitä aiemmat tutkimukset ovat väittäneet, kertoo Makkonen väitöskirjassaan (2016, 50).
Työllistettävyyden laskun riski kasvaa, kotiinpaluun ajoitukseen ei välttämättä voi itse vaikuttaa ja työtä voi olla vaikea löytää toimialojen muuttuessa.
3.2 Kehitysyhteistyö työurana ja –vaiheena
Kehitysyhteistyöntekijöiden uralle on tyypillistä Andersenin ja Gustschinin (2012, 193) mukaan sen ammatillinen muuntautumiskykyisyys. Yhdellä työntekijällä voi olla useita ammatteja ja koulutusvalmius on korkea. Ura voi sisältää useita vaiheita ja toistuvia siirtymiä organisaation sisällä tai organisaatiosta toiseen. Kehitysyhteistyö on laaja-alainen työkenttä ja sen sisällä yksi ihminen voi liikkua koulutuksesta vesi- tai naistyöhön tai todennäköisimmin yhdistellä kaikkia näitä arjen työssä. Vaikka ammatillinen liikkuvuus on keskiarvoa nopeampaa, työsuhteiden kesto pitenee iän myötä. (Andersen & Gustschin 2012, 193, 195)
Perinteisistä maahanmuuttajista kehitysyhteistyöntekijät eroavat siinä, että suurin osa työsuhteista on parin vuoden mittaisia. He ovat siis jo etukäteen tietoisia siitä, ettei heidän nykyinen asuinmaansa ole todennäköisesti sama viiden vuoden kuluttua. Myös sosiaalinen asema tulomaassa on alusta asti parempi kuin esimerkiksi pakolaistaustaisilla maahanmuuttajilla.
Yleensä kehitysyhteistyöntekijät ovat hyvinkin omaehtoisia lähtiessään työhön.
Organisaatioilla on silti oma osuutensa järjestelyissä. (Andersen & Gustschin 2012, 184) Omaehtoinen ekspatriaatti on henkilö, joka on muuttanut uuteen maahan ja pyrkii siellä etsimään itselleen työtä, joka voi siis olla luonnollisesti myös kehitysyhteistyötä.
Kehitysyhteistyöntekijän ura poikkeaa sekä lähetetyistä että omaehtoisista ekspatriaateista monin tavoin. Andersenin ja Gustschinin (2012, 185) määritelmä on lajitellut näiden eroja työsuhteen alun, työllistymisen päätöksen, motiiveiden, yksilön taustan ja rahoituksen perusteella. Kehitysyhteistyössä ensimmäisen askeleen ottaa yksilö ja päätöksen työllistymisestä tekee yleensä uusi organisaatio. Työssä yhdistyvät niin omat, lähettävän organisaation kuin paikallisen yhteistyökumppanin tavoitteet. Työntekijäjoukko on heterogeeninen monen ominaisuuksien, kuten sukupuolen, iän, koulutuksen ja uran suhteen.
Rahoitus voi hoitua joko organisaation korvauksilla, palkalla tai henkilökohtaisilla säästöillä. Takaisin kotiutumisessa on yleensä mukana vielä lähettävä organisaatio.
Andersen ja Gustschin ovat tutkineet saksalaisten vapaaehtoisten ja kehitysyhteistyöntekijöiden motiiveja ja uraa. Yhteistä tutkittaville oli se, että he työskentelivät ulkomailla voittoa tavoittelemattoman järjestön työntekijänä tai vapaaehtoisena. Kiinnostus uusiin kulttuureihin, kokemuksen saaminen ja oma kehittyminen olivat ensisijaisia motiiveja vapaaehtoisilla työntekijöillä (Andersen & Gustschin 2012, 191). Myös hyödyllinen tekeminen ja jonkin saavuttaminen tai muuttaminen olivat erittäin tärkeässä roolissa valintaa tehdessä. Vapaaehtoisten motiiveja tutkittaessa todettiin, että hämmästyttävän suurella osalla (9:llä 123:sta) henkilökohtaiset ja ammatilliset motiivit olivat selkeästi tärkeämpiä kuin altruistiset. Selkein tulos kuitenkin oli, että kehitysyhteistyöntekijöiden motiivit vaihtelevat.
Kehitysyhteistyötä tehdään oman itsen ja omien arvojen vuoksi.
Kehitysyhteistyöntekijöiden motiiveista on todettu, että vain muutama oli sitoutunut työnantajaansa urakehityksensä varmistamisen vuoksi. Suurimman osan valintoja ohjaavat heidän arvonsa ja omatoimisuutensa. (Andersen & Gustschin 2012, 195)
Kehitysyhteistyöhön lähteminen nostaa esille perinteisten kulttuurierojen lisäksi myös muun muassa elintasoeron ja vaurauden kasautumisen ilmiöitä. Köyhien auttaminen ei ole läheskään aina altruistista toimintaa tai edes lähellä sitä - kehitysyhteistyötä voidaan käyttää välineenä myös esimerkiksi hyvin palkattujen työpaikkojen luomiseen eksoottisissa maissa (Koponen, Lanki, Sato & Kervinen 2016)
Kehitysmaassa työskentelevä kohtaa näitä kulttuuriristiriitoja monella tasolla. Työssä kulttuurin sopeutumisen ristiriidasta puhuvat Siitanen ja Sitari (1990, 103) kuvatessaan, kuinka kehitysyhteistyöntekijän täydellinen sopeutuminen ei enää aktivoi kehitystä vaan tärkeää on säilyttää oma ammatillinen taso niin että työn kehitysvaikutus ei poistu.
Paikallisen järjestelmän nopea muuttaminen ei sekään ole realistinen haave, tasapaino on löydettävä näiden väliltä.
Yleinen kansainvälisen työn tutkimus liippaa kehitysyhteistyön tutkimusta mutta siinä on rajoitteensa (Andersen & Gustschin 2012, 183). Jälkimmäistä on kuitenkin tutkittu niin vähän, että tässä luvussa tukeudutaan sekä kansainvälistä että kehitysyhteistyötä koskevaan tutkimukseen. Kansainväliset kehitysyhteistyöntekijät ja tuottoa tavoittelemattomien järjestöjen lähettämät voidaan luokitella joko lähetettyihin tai omaehtoisiin ekspatriaatteihin.
Heitä koskevaa tutkimusta on vähemmän. Kehitysyhteistyöhön päädytään yleensä joko
vapaaehtoistyön kautta tai suoraan lähettävän organisaation järjestämänä. Tässä luvussa käytetään siten niin palkkatyön kuin vapaaehtoistyönkin tutkimuksia soveltuvin osin.
Andersenin ja Gustschinin (2012, 183) mukaan tutkimus onkin keskittynyt pitkään kansainvälisten yritysten ulkomaille lähettämiin työntekijöihin.
3.3 Kutsumus työssä ja elämässä
Aristoteleen kerrotaan sanoneen, että kutsumus on siellä, missä taidot kohtaavat maailman tarpeen. Tämä maailmanlaajuinen näkökulma sopii erityisen hyvin kehitysyhteistyöhön.
Tutkielman johdannossa kerrottiin tarinaa katedraalinrakentajista. Tämän saman tarinan voi löytää sekä kutsumukseen, motivaatioon että asenteeseen liittyvistä yhteyksistä. Tämä tutkielma liittyy edellisistä kutsumukseen, joten ajattelemme “katedraalinrakentajan”
edustavan tällä kertaa sitä. Toisinaan pienten asioiden äärellä työskentelevä näkee siis tulevaisuuteen, paljon isompaan kokonaisuuteen kuin mitä ulkopuoliselle tulisi välttämättä edes mieleen ajatella. Katedraalin rakentamiseen liitetään helposti kutsumuksen hengellisyys, se ei kuitenkaan ole tässä tutkielmassa keskiössä, vaikka sitä toki sivutaan.
Katedraali on kuitenkin siinä mielessä osuva mielikuva, että se sisältää arvoja, jotka kuka tahansa voi tunnistaa. Niin myös kenen tahansa työntekijän esiintuoma kokonaistavoite paljastaa hänen arvomaailmastaan pienen siivun. Työn monissa vaiheissa hän kuljettaa mukanaan ajatusta itse käytännön työtä suuremmasta tavoitteesta ja merkityksestä myös muille ihmisille.
Kutsumuksen käsite on hyvin suosittu ja laajasti käytetty käsite myös elämäntaito-oppaissa ja niin sanotussa puolitieteellisessä kirjallisuudessa. Suomalaisia esimerkkejä tästä ovat esimerkiksi Luova Kutsumus (Aaltonen 2007) ja Positiivisen psykologian voima (Uusitalo- Malmivaara 2014). Lisäksi voidaan puhua kutsumuksesta esimerkiksi vanhemmuuteen, kummiuteen tai lähes mihin tahansa elämänrooliin. Tässä tutkielmassa on pyritty keskittymään artikkeleihin ja teoksiin, jotka puhuvat erityisesti työn ja ammatin kautta todeksi elettävästä kutsumuksesta. Lähtökohtana on kuitenkin ajatus kutsumuksesta, johon mahtuu muitakin ammatteja kuin perinteiset pappi, opettaja tai lääkäri.
3.3.1 Kutsumuksen määritelmiä
Kutsumuksen käsitteen historia on Weberin (1970, 79) näkemyksen mukaan reformaation ja raamatunkäännösten synnyttämä. Weberin mukaan Luther käyttää sitä kuvaamaan
ihmisen tehtävää ja korostaa, että mikään kutsumus ei ole toista arvokkaampi. Kutsumuksen käsitteellä oli reformaatiossa tärkeä merkitys maallisen toiminnan moraalisena oikeuttajana.
Buechner (1973, 95) kuvaa Jumalan kutsua paikaksi, jossa “syvä ilosi ja maailman nälkä kohtaavat.” Vahvasta hengellisestä kontekstista kutsumuksen käsitteen sisältö on sittemmin irrottautunut maallisempaan suuntaan (Hall & Chadler 2005, 160).
Kutsumus on alusta asti liitetty toimintaan. Ajatuksen tasolle jäänyt kutsumus on epätäydellinen. Fichte (1887, 94) kirjoittaa: “Not merely TO KNOW, but according to thy knowledge TO DO, is thy vocation.”
Ihmisten suhteessa työhön on noussut esille kolme suuntausta, jotka esimerkiksi Bellah, Madsen, Sullivan, Swidler ja Tipton jo vuonna 1985 linjasivat seuraavasti: työ, ura ja kutsumus. Työssä ensisijaista ovat taloudellinen tuotto ja elannon hankkiminen. Ura- ajattelussa työ kuvaa yksilön elämän kehittymistä ammatillisten saavutusten ja etenemisen kautta. Se ottaa huomioon sosiaalisen aseman ja arvovallan ja työstä tulee itsetunnon osa- alue. Kutsumuksessa työtä ei eroteta moraalisesti yksilön muusta elämästä. Se yhdistää ihmisen paitsi työyhteisöön, myös yhteisöön, jossa jokaisen kutsumus edistää kaikkien hyvää. Kutsumustyö ei ole koskaan siis pelkästään yksityistä. (Bellah, Madsen, Sullivan, Swidler & Tipton 2008, 66, Järvilehto 2014, 366.)
Useat kirjoittajat ovat sen jälkeen yhtyneet tähän kolmijakoon (mm. Peterson et al. 2009 ja Wrzesniewski et al. 1997). Esimerkiksi Wrzesniewski ja kumppanit (1997, 22) tekevät niin ja puhuvat lisäksi kutsumuksesta työnä, jota pidetään sosiaalisesti arvokkaana ja päämääränä itsessään. Siihen voi kuulua miellyttäviä tehtäviä, mutta se ei ole välttämättömyys. Sama tutkimus toteaa, että työ, joka koetaan kutsumukseksi, koetaan myös kaikkein palkitsevimmaksi.
Dik ja Duffy (2009) erottelevat kaksi kutsumuksen määritelmää, joista toinen on vocation ja toinen calling. Ensimmäinen (vocation) määritellään näin (Dik & Duffy 2009, 428, käännös ja kursiivi kirjoittajan):
Kutsumus on lähestymistapa tiettyyn elämänrooliin, jonka tavoitteena on osoittaa tai tuottaa tarkoituksellisuutta tai merkitystä ja jolla on motivaation ensisijaisina lähteinä altruistisia arvoja ja tavoitteita.
Kutsumus (calling) määritellään seuraavasti (Dik & Duffy 2009, 427, käännös ja kursiivi kirjoittajan):
Kutsumus on erityislaatuinen haaste, jonka koetaan tulevan minän ulkopuolelta ja joka saa pyrkimään kohti tiettyä elämänroolia tavalla, joka pyrkii osoittamaan tai tuottamaan tarkoituksellisuutta tai merkitystä ja jolla on motivaation ensisijaisina lähteinä altruistisia arvoja ja tavoitteita.
Näitä määritelmiä yhdistävät altruistiset arvot ja tavoitteet ja tavoitteen merkityksellisyyden kokemus. Nämä käsitteet eroavat toisistaan siinä, että jälkimmäisen koetaan tulevan ihmisen ulkopuolelta, ja se on siksi helpompi yhdistää esimerkiksi hengelliseen kutsumukseen.
Hersey (1955) ja Peterson kollegoineen (2009) käyttävät englanninkielistä termiä zest, jonka MOT-sanakirja kääntää innostuksesi ja haluksi. Jälkimmäinen vertaa sitä tosin käsitteisiin, jotka koskevat energiaa (energy), eloisuutta (liveliness), elinvoimaa (vitality) ja puhtia ja tarmoa (vigor). Ne kertovat ihmisen yleisestä intohimoisesta suhtautumisesta elämään, ei niinkään kiinnostuksesta tiettyyn osa-alueeseen. Kuitenkin silloin kun se suuntautuu myös työhön, Petersonin mukaan se on ilmiönä sama kuin kutsumus. (Peterson, Park, Hall &
Seligman 2009, 161, 163.) Hall ja Chandler (2005, 160-163) taas määrittelevät työn kutsumukseksi silloin, kun ihminen kokee (kyseisen) työn elämänsä tarkoituksena. Heidän mukaansa kutsumus voi nousta joko uskonnosta tai yksilön minän ja tarkoituksellisuuden kokemuksesta.
Järvilehto (2014, 366) kritisoi käsitystä kutsumustyöstä hengellisenä auttamisammattina ja hengellisinä työtehtävinä, joissa uhraudutaan ja uuvutaan. Hän tarjoaa tilalle näkemyksen sellaisesta kutsumustyöstä, joka tukee hyvinvointia. Järvilehto tiivistää: “Kutsumustyö kumpuaa itsetuntemuksesta, mutta kutsumus ei ole koskaan yksityisasia.” (Järvilehto 2014, 366)
Tämän tutkielman haastatteluissa yhtenä teemana oli kutsumuksen merkitys kehitysyhteistyön valitsemisessa ja työn tekemisessä. Tutkimuksen lähtökohtana ei ole ollut valmis kutsumuksen määritys, vaan vastuu kutsumuksen käsitteen määrittelystä annettiin mahdollisimman paljon haasteltaville. Tämän pohdinnan perustaksi haastattelu pyrki tarjoamaan monipuolisen oman työn ja sen ympäristön pohdinnan.
3.3.2 Työ ja kutsumus
Millaista on tämän päivän työ? Millaisia vaatimuksia se tekijälleen asettaa? Alasoinin (2012, 108) mukaan työ edellyttää kasvavissa määrin joustavuutta ja liikkumista eri tehtävien välillä. Samalla se haastaa ihmisiä pohtimaan työn tarkoitusta ja mielekkyyttä sekä sen
merkityksellisyyttä itselle. Tätä tarkastelua edistää myös suomalaisen työkäsityksen muutos.
Työkeskeisyydestä siirrytään kasvavissa määrin perheen ja vapaa-ajan mahdollisuuksiin toteuttaa itseään. (Alasoini 2012, 108-109.)
Toisaalta vaatimukset työhön sitoutumiseen ovat kasvaneet. Puhuessaan työntekijöiden sitoutumisesta ja työhyvinvoinnin edistämisestä Saari ja Pyöriä (2012, 41) nostavat mielekkäiden työtehtävien rinnalle hyvän johtamisen. Kokonaisuus muodostuu työtehtävien ja johtamisen lisäksi mahdollisuuksista kehittyä ja terveestä ja toimivasta työyhteisöstä.
Tutkimusten mukaan työn sisältö on jo ohittanut palkan työn tärkeimpänä ominaisuutena.
Naisilla järjestys on ollut aina tämä, mutta miehillä muutos tapahtui vuosituhannen vaihteessa, ja molemmilla trendi on ollut näiden kasvava ero. Vuonna 2013 naisista lähes 70
% ja miehistä 55 % kertoi työn sisällön olevan palkkaa merkittävämpi. (Sutela & Lehto 2014, 24)
Työn sisältö tarkoittaa sitä, minkä kanssa työssä ollaan päivittäin tekemisissä, millaisia asioita työ edistää ja millaiselta arvopohjalta sen tavoitteet nousevat. Ihminen, joka tiedostaa kutsumuksensa, tiedostaa todennäköisesti myös oman työnsä tavoitteet ja sen, miten ne vastaavat omaa kutsumusta.
On kuitenkin vaikea tai lähes mahdotonta arvioida, kuinka moni suomalainen on kutsumustyössä. Kutsumustyön tekemisestä väistämättä seuraa oman työn arvostus, jota taas on jonkin veran tutkittu. Omaa työtään pitää erittäin tärkeänä ja merkittävänä vuonna 2013 37 % tilastokeskuksen teettämän tutkimuksen vastaajista. Se on hieman tippunut kahdesta edellisestä tutkimuksesta – sama luku oli 40 % vuonna 2008 ja 43 % vuonna 2003 (Sutela
& Lehto 2014, 23) Vastaajista tosin vain 17 % jatkaisi nykyisellä tavalla töissä, jos voittaisi lotossa tai saisi muuten rahaa ilman töissä käymistä. Kuitenkin vain 18 % lopettaisi työnteon kokonaan, selvästi suurin osa eli 34 % tekisi töitä silloin tällöin ja lähes yhtä moni eli 30%
lyhentäisi työaikaansa. Työn motiiveja kyseltäessä tyytyväisyys työhön syventyessä on tärkein motiivi. Seuraavaksi tärkein on omasta työstä innostuminen. (Sutela & Lehto 2014, 23, 75)
Kutsumustyötään tekevän oletetaan olevan hyvin sitoutunut työhönsä. Saari ja Pyöriä (2012, 42) puhuvat kolmen lajista sitoutumisesta: tunneperäinen kiinnittyminen organisaatioon, jatkuvuuden tavoittelu ja normien kunnioittaminen. Normatiivinen sitoutuminen on omien arvojen takia sitoutumista ja se tuleekin lähelle kutsumuksen ajatusta. Myös Alasoini (2012,
114) puhuu työn synnyttämän osallisuuden kokemuksen tärkeydestä. Itselle tai organisaatiolle tuleva taloudellinen hyöty motivaattorina väistyy, kun sen tilalle nousee omien arvojen mukainen elämäntapa (Alasoini 2012, 114).
Kutsumusammatin katsotaan vastaavan tarpeeseen, jossa työ on ensisijainen itsensä toteuttamisen paikka ja identiteetin tärkeä tai tärkein osa. Sen takia silloin on erityisen tärkeää, että oma työ vastaa omia arvoja. Kutsumuksen todeksi eläminen vaikuttaa ratkaisevasti kutsumuksen kokemisen ja elämän tyytyväisyyden väliseen suhteeseen (Duffy, Allan, Autin & Bott 2013, 50).
Suomalaisittain kutsumuksen käsitteeseen on viime aikoina ottanut kantaa ainakin Maczkulskij (2013, 561) joka kertoo, että kutsumusammatin termiä käytetään selittämään, miksi julkisen sektorilla tehtävästä ihmissuhdetyöstä ei makseta sen arvostuksen mukaista palkkaa. Hän nostaa esille taloustieteellisen tutkimuksen, jonka mukaan palkan sijasta voi olla muita tärkeämpiä työstä saatavia korvauksia kuten mieluisat työtehtävät. Muutoin suomalaisessa kirjallisuudessa on käsitelty paljon hengellistä, teologien ja lähetystyöntekijöiden, kutsumusta. (mm. Helander 2001; Lehtiö 2004; Niemelä & Salminen 2013; Seppälä 1997; Sihvo,1969)
Aikuiset, jotka ovat työttömiä tahtomattaan, kokevat kutsumusta yhtä todennäköisesti kuin työssä olevat aikuiset, mutta luonnollisesti kokivat, etteivät voi elää kutsumustaan todeksi.
Kutsumusta ei voi siis luokitella etuoikeutettujen yksilöiden ominaisuudeksi. (Duffy 2014, 341) Edellä mainitut tutkimukset toteutettiin kuitenkin Yhdysvalloissa, missä tuloluokat eivät välttämättä saavuta Nepalin maaseudun naisten todellisuutta. Tutkielmaan haastatellut työntekijät tekevät työtään usein näiden esimerkiksi koulutuksen näkökulmasta huono- osaisten parissa ja kanssa, ja silloin erityisesti mahdollisuuksien epätasa-arvon todellisuus on jatkuvasti läsnä. Samalla myös mahdollisuuksia elää omaa kutsumustaan todeksi on vähemmän, ja esimerkiksi perheen yhden lapsen korkeakoulutus isommassa kaupungissa tai ulkomailla voi vaatia koko suvun säästöt ja taloudellisen ja henkisen osallistumisen.
Kutsumusta voidaan tuntea ilman työtä, mutta sitä täytyy myös tavoitella, jotta sitä voitaisiin elää täydellä todeksi. (Duffy 2014, 342)
Kutsumuksen ajankohtaisuutta ja merkitystä korostaa sen rooli työhyvinvoinnissa Kutsumuksen kokemuksella on siis tutkimusten mukaan suora yhteys työhyvinvointiin ja elämän mielekkyyden tunteeseen. Dikin, Duffyn ja Eldridgen mukaan (2009, 626)
