3.3 Kutsumus työssä ja elämässä
3.3.2 Työ ja kutsumus
Millaista on tämän päivän työ? Millaisia vaatimuksia se tekijälleen asettaa? Alasoinin (2012, 108) mukaan työ edellyttää kasvavissa määrin joustavuutta ja liikkumista eri tehtävien välillä. Samalla se haastaa ihmisiä pohtimaan työn tarkoitusta ja mielekkyyttä sekä sen
merkityksellisyyttä itselle. Tätä tarkastelua edistää myös suomalaisen työkäsityksen muutos.
Työkeskeisyydestä siirrytään kasvavissa määrin perheen ja vapaa-ajan mahdollisuuksiin toteuttaa itseään. (Alasoini 2012, 108-109.)
Toisaalta vaatimukset työhön sitoutumiseen ovat kasvaneet. Puhuessaan työntekijöiden sitoutumisesta ja työhyvinvoinnin edistämisestä Saari ja Pyöriä (2012, 41) nostavat mielekkäiden työtehtävien rinnalle hyvän johtamisen. Kokonaisuus muodostuu työtehtävien ja johtamisen lisäksi mahdollisuuksista kehittyä ja terveestä ja toimivasta työyhteisöstä.
Tutkimusten mukaan työn sisältö on jo ohittanut palkan työn tärkeimpänä ominaisuutena.
Naisilla järjestys on ollut aina tämä, mutta miehillä muutos tapahtui vuosituhannen vaihteessa, ja molemmilla trendi on ollut näiden kasvava ero. Vuonna 2013 naisista lähes 70
% ja miehistä 55 % kertoi työn sisällön olevan palkkaa merkittävämpi. (Sutela & Lehto 2014, 24)
Työn sisältö tarkoittaa sitä, minkä kanssa työssä ollaan päivittäin tekemisissä, millaisia asioita työ edistää ja millaiselta arvopohjalta sen tavoitteet nousevat. Ihminen, joka tiedostaa kutsumuksensa, tiedostaa todennäköisesti myös oman työnsä tavoitteet ja sen, miten ne vastaavat omaa kutsumusta.
On kuitenkin vaikea tai lähes mahdotonta arvioida, kuinka moni suomalainen on kutsumustyössä. Kutsumustyön tekemisestä väistämättä seuraa oman työn arvostus, jota taas on jonkin veran tutkittu. Omaa työtään pitää erittäin tärkeänä ja merkittävänä vuonna 2013 37 % tilastokeskuksen teettämän tutkimuksen vastaajista. Se on hieman tippunut kahdesta edellisestä tutkimuksesta – sama luku oli 40 % vuonna 2008 ja 43 % vuonna 2003 (Sutela
& Lehto 2014, 23) Vastaajista tosin vain 17 % jatkaisi nykyisellä tavalla töissä, jos voittaisi lotossa tai saisi muuten rahaa ilman töissä käymistä. Kuitenkin vain 18 % lopettaisi työnteon kokonaan, selvästi suurin osa eli 34 % tekisi töitä silloin tällöin ja lähes yhtä moni eli 30%
lyhentäisi työaikaansa. Työn motiiveja kyseltäessä tyytyväisyys työhön syventyessä on tärkein motiivi. Seuraavaksi tärkein on omasta työstä innostuminen. (Sutela & Lehto 2014, 23, 75)
Kutsumustyötään tekevän oletetaan olevan hyvin sitoutunut työhönsä. Saari ja Pyöriä (2012, 42) puhuvat kolmen lajista sitoutumisesta: tunneperäinen kiinnittyminen organisaatioon, jatkuvuuden tavoittelu ja normien kunnioittaminen. Normatiivinen sitoutuminen on omien arvojen takia sitoutumista ja se tuleekin lähelle kutsumuksen ajatusta. Myös Alasoini (2012,
114) puhuu työn synnyttämän osallisuuden kokemuksen tärkeydestä. Itselle tai organisaatiolle tuleva taloudellinen hyöty motivaattorina väistyy, kun sen tilalle nousee omien arvojen mukainen elämäntapa (Alasoini 2012, 114).
Kutsumusammatin katsotaan vastaavan tarpeeseen, jossa työ on ensisijainen itsensä toteuttamisen paikka ja identiteetin tärkeä tai tärkein osa. Sen takia silloin on erityisen tärkeää, että oma työ vastaa omia arvoja. Kutsumuksen todeksi eläminen vaikuttaa ratkaisevasti kutsumuksen kokemisen ja elämän tyytyväisyyden väliseen suhteeseen (Duffy, Allan, Autin & Bott 2013, 50).
Suomalaisittain kutsumuksen käsitteeseen on viime aikoina ottanut kantaa ainakin Maczkulskij (2013, 561) joka kertoo, että kutsumusammatin termiä käytetään selittämään, miksi julkisen sektorilla tehtävästä ihmissuhdetyöstä ei makseta sen arvostuksen mukaista palkkaa. Hän nostaa esille taloustieteellisen tutkimuksen, jonka mukaan palkan sijasta voi olla muita tärkeämpiä työstä saatavia korvauksia kuten mieluisat työtehtävät. Muutoin suomalaisessa kirjallisuudessa on käsitelty paljon hengellistä, teologien ja lähetystyöntekijöiden, kutsumusta. (mm. Helander 2001; Lehtiö 2004; Niemelä & Salminen 2013; Seppälä 1997; Sihvo,1969)
Aikuiset, jotka ovat työttömiä tahtomattaan, kokevat kutsumusta yhtä todennäköisesti kuin työssä olevat aikuiset, mutta luonnollisesti kokivat, etteivät voi elää kutsumustaan todeksi.
Kutsumusta ei voi siis luokitella etuoikeutettujen yksilöiden ominaisuudeksi. (Duffy 2014, 341) Edellä mainitut tutkimukset toteutettiin kuitenkin Yhdysvalloissa, missä tuloluokat eivät välttämättä saavuta Nepalin maaseudun naisten todellisuutta. Tutkielmaan haastatellut työntekijät tekevät työtään usein näiden esimerkiksi koulutuksen näkökulmasta huono-osaisten parissa ja kanssa, ja silloin erityisesti mahdollisuuksien epätasa-arvon todellisuus on jatkuvasti läsnä. Samalla myös mahdollisuuksia elää omaa kutsumustaan todeksi on vähemmän, ja esimerkiksi perheen yhden lapsen korkeakoulutus isommassa kaupungissa tai ulkomailla voi vaatia koko suvun säästöt ja taloudellisen ja henkisen osallistumisen.
Kutsumusta voidaan tuntea ilman työtä, mutta sitä täytyy myös tavoitella, jotta sitä voitaisiin elää täydellä todeksi. (Duffy 2014, 342)
Kutsumuksen ajankohtaisuutta ja merkitystä korostaa sen rooli työhyvinvoinnissa Kutsumuksen kokemuksella on siis tutkimusten mukaan suora yhteys työhyvinvointiin ja elämän mielekkyyden tunteeseen. Dikin, Duffyn ja Eldridgen mukaan (2009, 626)
kutsumuksen kokeminen on todistetusti niin laajaa, että sillä on merkitystä niin opiskelijoille, aikuisväestöön kuin uraohjaajien työhön.
Kutsumuksen positiivisista vaikutuksista on tehty monia tutkimuksia. Sillä on todettu olevan yhteyksiä terveyteen, sairauspoissaoloihin ja jopa kansantalouteen. Wrezniewskin (1997, 29) tutkimusten mukaan ihmiset, jotka kokevat kutsumusta, ovat terveempiä. Kun elämällä on suurempi tarkoitus, esimerkiksi riski Alzheimerin tautiin pienenee (Boyle, Buchman, Barnes & Bennett 2010, 305).
Spreitzer ja Porath (2012, 4) kirjoittavat kukoistavista työntekijöistä, jotka muun muassa olivat pois töistä sairauksien takia vähemmän kuin kollegansa. Kukoistavalla he tarkoittavat työntekijöitä, jotka eivät ole vain tyytyväisiä ja tuottavia mutta myös mukana luomassa sekä yhtiön että omaa tulevaisuutta. Myös Järvilehdon (2014, 369) mukaan työllä, joka on kutsumusta, on vaikutusta välittömään tuottavuuteen ja kansantalouteen.
Joukkokukoistuksella hän kuvaa sellaista yhteiskuntaa, jossa kutsumustyö on yleisempää kuin kutsumukseton työ (Järvilehto 2014, 379).
Raunio (2004, 83) pohtii ansiokkaasti sitä että "itsensä toteuttaminen" ei läheskään aina vastaa kutsumuksen ideaa vaan voi päinvastoin kääntyä sitä vastaan. Hän toteaa, että on tärkeää erottaa omien pyrkimysten ja päämäärien edistäminen kutsumuksesta ja ymmärtää, että siinä on kyse omien kykyjen ja lahjojen käyttämisestä siihen mihin ihminen on tarkoitettu – tekemään toisille hyvää.