Marraskuun puolessavälissä 2014 huomasin, että Finnairin lennot Helsingistä Delhiin olivat tarjouksessa. Lupasin itselleni, että jos löydän haastateltavat ennen tarjouksen loppumista, saan ostaa liput. Tämä onnistui ja varasin liput ajatuksenani lentää Kathmanduun joulun jälkeen ja viettää siellä kaksi kuukautta. Hauska ja hurja sattumus tuli heti alkuunsa, kun lippujen varaamisen jälkeen menin syömään opiskelijatovereitteni kanssa ja innostuneena kerroin heille näistä lipuista. Yksi heistä kysyi tarkkoja päivämääriä, ja olin jo unohtanut, ostinko ne 27. vai 28:lle päivälle. Tarkistin puhelimestani ja järkytys oli melkoinen, kun lippujen lähtöpäivämäärä olikin 28.11, joka oli silloin seuraavan viikon
sunnuntai. Se, että kyseessä olivat tarjousliput, saivat minut epäilemään vakavasti niiden vaihtomahdollisuuksia. Soitin Finnairin asiakaspalveluun ja minusta tuntuu, että ystävällinen asiakaspalvelija ylitti kaikki mahdolliset valtuutensa, kun kertoi että 28.12 lähtevässä koneessa on vielä tilaa ja voi kustannuksetta siirtää lentoni sinne, koska olin soittanut heti.
Onneksi sain hieman enemmän kuin reilun viikon aikaa valmistautua matkaan. Seuraava kuukausi kului teorian kasaamisessa ja matkavalmisteluissa. Lähdin Nepaliin vietettyäni joulun vanhempieni luona Torniossa. Matkustin yöjunalla Helsinkiin, jossa ehdin käydä vielä veljeni luona ennen sunnuntai-illan lentoa Delhiin. Delhiin laskeuduimme tiheässä sumussa –vielä edellisenä päivänä sama kone oli joutunut laskeutumaan toiselle puolelle Intiaa odottamaan sumun selkeytymistä. Delhissä minulla oli alun perin kiire seuraavalle lennolleni. Se oli kuitenkin peruttu ja sain paikan iltapäivän koneesta. Maanantai meni Delhin lentokentällä lentoa odotellessa, joka sekin myöhästyi aikataulusta parisen tuntia.
Saavuin iltapimeällä Kathmanduun ja totesin parhaimmaksi vaihtoehdoksi taksin Thamelin turistialueelle ja yöpaikan tuttavieni hotellista. Yö oli levoton ja Thamel meluisa. Aamulla heräsin viileyteen ja päänsärkyyn, olin unohtanut saasteet, jotka tuntuisivat eniten juuri ensimmäisinä päivinä.
Lähdin aamun ensimmäisillä busseilla Balkotiin, jossa sain yllättää ystäviäni ja tuttaviani lastenkodeissa. Heistä vain muutama tiesi, että olin tulossa, kukaan ei tiennyt milloin.
Päivä oli iloinen ja lämmin. Selkeä sää näytti minulle jälleen myös yhden Nepalin parhaista puolista – Himalajan vuoret lepäsivät kaikessa mahtavuudessaan uskomattoman kauniina laakson reunojen takana. Tapasin lastenkotien uusia asukkaita sekä naisia, jotka elivät turvakodissa ja auttoivat lastenkodin arjessa. Sain ensimmäisen päivän iltana kirjoitettua ensimmäisiä sähköposteja haastateltaville. Jo seuraavana aamuna sain vastauksen ja sovittua ensimmäisen haastattelun aikataulun.
Samaisena keskiviikkona vietin loistavasti nukutun yön jälkeen aamuni toisessa lastenkodissa ja suuntasin siitä Balkotin kylän keskustaan selvittämään uutta sim-korttia puhelimeeni. Sähköä ei ollut, joten emme saaneet kopioita viisumistani, joita sim-korttiin olisi tarvinnut. Palasin Thamelin turistialueelle, josta olin luvannut hakea erilaisia
tarvikkeita lastenkodin työntekijöille. Siellä asui myös kaksi ystävääni, joiden yllättäminen oli erityisen hauskaa. Sain hankittua henkilökohtaisia tarvikkeita ja muutamien mutkien kautta myös sim-kortin. Siihen tarvittiin passikuvat (4kpl 3 euroa), kopiot passista ja viisumista (4kpl yhteensä 4 senttiä), isäni nimi ja sormenjälkeni. Seuraavana päivänä torstaina varmistui seuraava haastattelu.
Ensimmäinen haastattelu sujui niin rennosti kuin oli mahdollista, kuten päiväkirjaani olin heti sen jälkeen kirjoittanut. Kuten yleensä, niin myös silloinen jännitykseni laukesi heti haastattelun jälkeen. Samaisessa haastattelupaikassa tapasin myös muita suomalaisia ja oli mukava kertoa heille gradustani. Kävin sen kunniaksi syömässä hyvin. Tässä vaiheessa huomasin myös mukavaksi sen, että Kathmandu oli jo jonkin verran tuttu kaupunki ja pystyin helpommin kulkemaan paikasta toiseen kävellen hengitysmaski kasvoillani. Hoksasin samalla, miten paljon jotkut bussireitit kiertävät. Näin myös, kuinka rampa talutti sokeaa.
Ensimmäisestä haastattelut sitten lähtivät rullaamaan. Arki oli lastenkodeissa kulkemista, satunnaisia kaupunkikeikkoja ja ystävien tapaamista, sähköpostivaihtoa ja litterointia.
Aurinkoisina päivinä pesin pyykkiä talon katolla ja lämmittelin ulkona. Vuokraisäntäni kokkasi valtavan herkullista ruokaa, ja toisinaan kävin syömässä ulkona yksin tai ystävien kanssa. Tammikuussa nimittäin yölämpötila on neljän asteen tienoilla, ja kun kivitalo viilenee, se ei päivän aikana ehdi kovin paljon lämmetä. Nukkumaan mennessä laitettiin siis useampi kerros vaatteita ja peittoja päälle. Nukuin todella hyvin viileässä huoneessa, kun vaatetta oli tarpeeksi. Myös perheelleni sattui ja tapahtui Suomessa ja se vaati oman yhteydenpitonsa.
Kolmannen haastattelun jälkeen pohdin oman jakamisen ja haastateltavan kuuntelemisen suhdetta. Totesin siinäkin, että asia on haastateltavakohtainen: toinen avaa itsestään automaattisesti, toinen saa rohkaisua siitä, jos kerron omastani. Litteroidessani huomasin, että koirat haukkuvat äänityksissä ja kahvilan taustamusiikki on kaikkea Nirvanan, latinomusiikin ja Chopinin väliltä. Haastatteluihin menin yleensä täpötäydeissä busseissa, jotka maksoivat kymmenestä kolmeenkymmeneen senttiin tai joskus taksilla, joka vaihteli viidestä seitsemään euroon.
Toisinaan reilun kahden kuukauden matka tuntui pitkältä, ja kun haastatteluja Kathmandun alueella kertyi hyvää vauhtia, aloin suunnitella pidempää reissua länteen, jossa kahdessa eri paikassa odottaisi kolme haastateltavaa ja lisäksi yhdessä paljon tuttuja. Pääsin sinne yhden haastateltavani ja hänen nepalilaisten työtoveriensa seurassa mukavasti autolla.
Matkalla pysähdyttiin Manakamanan merkittävän temppelin luona, jonne mennään Nepalin ainoalla kaapelihissillä.
Matka kului sujuvasti. Yhtä siirtymistä hidasti ja mutkia matkaan tuli, kun bussin kylki raapi rekan kylkeä ja vähän aikaa näytti, ettei matka jatkuisikaan lakon takia. Onneksi busseista löytyi luotettavan oloisia tyyppejä, jotka vaihtoivat bussia kanssani. Oli pysäyttävää seurata Surkhetin arjen autenttisuutta, joka tarkoitti pankissa lainaneuvotteluissa käymistä, korukauppiaan kanssa korujen vaihtoneuvotteluja ja naisten kapinointia sitä vastaan, että naimisissa olevalla naisella pitäisi olla kultaisia koruja korvissa nenässä ja mielellään vielä sormissa ja kaulassakin.
Palasin parin viikon jälkeen takaisin Kathmanduun ja sain viimeisen haastattelun tehtyä 4.2. Rahat riittivät ja innostuin ajatuksesta niin, että lensin helmikuussa kahdeksi viikoksi kiertämään ja surffaamaan Sri Lankaan. Sieltä mieleen jäi ihmisten lisäksi tuktukeissa soinut Tears in Heaven, meri ja teeplantaasit.
Vielä Kathmandun lähtöselvityksessä törmäsin pari vuotta aiemmin Nepalissa tapaamaani silloisen asuntoni naapuriin. Oli mukava lähteä ystävien saattelemana ja reissulle asetetut tavoitteet lähes kokonaan saavutettuina ja haaveet ylitettyinä. Pysyin paria päänsärky-kuumehetkeä lukuun ottamatta terveenä ja löysin paikkoja ja mahdollisuuksia rentoutua.
Elämän määrä on niin moninkertainen Joensuun arkeen verrattuna, se kuluttaa minua ja se vaatii oman huolenpitonsa. Suomeen ja Joensuuhun paluu tuntui hyvältä ja sopivalta. Matka jäi ainutlaatuiseksi muistoksi, jonka muistelu on saanut ainutlaatuisen syvyyden, kun olen kerrannut sen kulkua tätä tutkielmaa kirjoittaessani ja erityisesti analyysiprosessin aikana.