Globaalit työmarkkinat on laaja käsite, jolla kuvataan sitä, kuinka työtä etsitään, haetaan tai tehdään epätoivosta, kutsumuksesta tai pakosta, laittomana tai laittomasti kotimaassa, kotimaattomana tai useassa maassa. Työn, elannon ja paremman elintason perässä on aina lähdetty liikkeelle, ja siihen on aina liittynyt suuria tunteita ja vahvoja mielipiteitä. (IOM 2000, 3) Kansainvälisten maahanmuuttajien määrä on kasvussa, vuodesta 2000 vuoteen 2015 se nousi reilusta 150 miljoonasta lähes 250 miljoonaan. Kehitysyhteistyö liittyy lähinnä kehittyneistä maista kehittyviin maihin liikkuviin maahanmuuttajiin, joiden määrä on pysynyt tasaisena viimeisen 25 vuoden aikana. (UN 2016, 2.)
Tämän päivän globaalien työmarkkinoiden historia on lähtenyt vierastyöläisyydestä, jossa isäntämaat ovat kutsuneet ulkomailta työntekijöitä erilaisten ohjelmien kautta. Työn muotoja on monia: kausityötä maataloudessa, lyhytaikaisen työvoimavajauksen täyttöä nousevassa taloudessa tai työtä, jota paikalliset eivät suostu tekemään tai työtä, jota paikalliset eivät osaa tehdä. Kehitysyhteistyössä yleensä ainakin halutaan ajatella, että kyse olisi viimeksi mainitusta. Mukana kulkee myös ajatus siitä, että kehitysyhteistyö tekee itsensä tarpeettomaksi, eli siirtää tarpeellisen osaamisen ja tiedon paikallisille. (IOM 2000, 9.) Globaali työmarkkina voi tarkoittaa toiselle hedelmien poimimista ja toiselle lääketieteellistä tutkimusta. Heidät voidaan jakaa raa’asti kahteen ryhmään: tarve- ja tarjontalähtöisiin. Tarvelähtöisessä työmarkkinassa työntekijä aloittaa työnhakuprosessin ja asettuu esimerkiksi testattavaksi. Tarjontalähtöisessä työmarkkinassa taas työnantaja
hankkii luvan palkata ulkomaalainen työntekijä, ja usein tähän liittyy hallituksen vaatimus siitä, että työ ei ole paikallisilta pois tai että se ei vaikuta haitallisesti palkkoihin. (IOM 2000, 10.)
Laillisten keinojen lisäksi on olemassa paljon luvatonta maahanmuuttoa. Sen kokoa on luonnollisesti vaikea tilastoida, mutta sen voidaan eri lähteistä päätellä olevan pysyvä ja tasainen ilmiö. Luvattomaan maahanmuuttoon liittyy usein salakuljetukset ja ihmiskauppa.
ILO eli maailman työjärjestö on pyrkinyt rakentamaan sopimuksia, joilla luodaan globaalien työmarkkinoiden standardeja. (IOM 2000, 11.)
Expatriate, ekspatriaatti, on yleisesti käytetty termi ihmisestä, jonka työpaikka ei sijaitse hänen kotimaassaan. Ihmismaantieteen sanakirjan mukaan (2013, 143) termillä tarkoitetaan erityisesti hyvinvoivista maista tulevia ammattilaisia ja taiteilijoita. Koutonin (2015) kuitenkin arvostelee termin käyttöä ja sanoo että se on rajattu koskemaan vain valkoisia, samalla kaikkia muita kutsutaan maahanmuuttajiksi.
Ekspatriaatit jaetaan Andersenin, Bergdoltin ja Margenfeldin mukaan (2012, 11) kahteen luokkaan: lähetetyt ja omaehtoiset. Niiden lisäksi puhutaan vielä erikseen maahanmuuttajista. Käsitteiden toisistaan erottaminen ei ole mustavalkoista, mutta edellä mainitut tutkijat jaottelevat ne seuraavasti: Lähetetyt ovat selkeästi ulkomailla työpaikkansa lähettäminä ja suotuisen ekspatriaattisopimuksen kanssa. Omaehtoinen ekspatriaatti sitoutuu kansainväliseen työhön pienellä tai olemattomalla organisaation tuella ja usein paikallisella epäedullisemmalla sopimuksella.
Työtä kansainvälisillä markkinoilla on tutkittu erityisesti kulttuuriin sopeutumisen näkökulmasta. Kansainvälisyys ja maasta ja alueelta toiseen siirtyminen merkitsee aina myös kulttuurista toiseen siirtymistä.
Uuteen kulttuuriin sopeutumisella on pitkäaikaisia psykologisia vaikutuksia, ja niiden vaihtelu riippuu erilaisista sosiaalisista ja personallisista tekijöistä. Ne voivat vaihdella lähtökulttuurin, tulokulttuurin ja lähdön ja uudessa kulttuurissa asumisen aikana vallitsevan ilmapiirin mukana (Berry 1997, 5). Työhön lähtijät eivät välttämättä aavista, kuinka monella tasolla lähtö- ja tulomaa voivat erota toisistaan (Van Vianen et al. 2004, 698). Kulttuurien välisessä sopeutumisessa puhutaan pintatason ja syvätason eroavaisuuksista (Van Vianen, De Pater, Kristof-Brown & Johnson 2004, 698). Pintatason eroavaisuuksien ominaisuus on niiden näkyvyys tarkkailijoille; esimerkiksi ruoka, asutus tai ilmasto voivat olla hyvin
erilaiset. Syvätason eroavaisuudet taas eivät näy, esimerkiksi uskomuksia tai arvoja on vaikea päätellä päältäpäin.
Epävarmuuden tunne on yksi merkittävimmistä kulttuuriin sopeutumista hidastavista tekijöistä. Pintatason eroavaisuudet ovat erityisesti omiaan vaikeuttamaan sopeutumista, koska ne näkyvät joka päivä ja tavallisissa arkisissa tilanteissa. Esimerkiksi epävarmuus siitä, miten tulisi tervehtiä, voi vaikuttaa viihtyvyyteen ratkaisevasti. Van Viasen ja kumppaneiden (2004, 703) tutkimuksen tulokset osoittavat, että aika helpottaa; pidempään työskennelleet ovat optimistisempia sopeutumisen suhteen kuin vasta lyhyen aikaa työskennelleet.
Perheen tuen merkityksestä on erilaisia tutkimustuloksia. Shafferin ja Harrisonin mukaan (1998, 114) perheellä on iso merkitys kansainväliseen työhön sopeutumisessa, ja tärkeää on myös pitää yhteyttä kotimaassa oleviin sukulaisiin ja ystäviin. Yhteydenpitovälineet ovat toki tuon tutkimuksen ajoista kovasti muuttuneet. Karimer, Wayne ja Jaworski (2001, 71) taas kertovat, että organisatorisella tuella oli merkitystä sopeutumiseen ja työsuoritukseen mutta puolison tuella ei niinkään. Lähettävää organisaatiota suurempi merkitys oli vastaanottavan organisaation tuella. (Kraimer, Wayne & Jaworski 2001, 90.)
Miten kulttuurinvaihdos sitten vaikuttaa yksilöön? Berryn (1997, 16) ja hänen edustamansa kulttuurienvälisen psykologian vastaus on se, että käytös pysyy samana kuin lähtömaassa ja että sitä pyritään muuttamaan sopivammaksi uuteen kulttuuriin. Käytöksen jatkuvuuden ja muutoksen vaihtelulla on oma monimutkainen kaavansa. Sopeutumiseen vaikuttavat myös tulomaan kansalaisten asenteet maahanmuuttoon ja moniarvoisuuteen (Berry 1997, 6, 16).
Suomalaiset ovat olleet kohtuullisen hyviä asettumaan ja jäämään uuteen kotimaahan.
Takaisin Suomeen –tutkimuksessa todettiin, että Euroopassa asuvat ensimmäisen ja toisen polven ulkosuomalaiset kyllä ikävöivät Suomea, mutta harva on silti valmis muuttamaan takaisin. Jopa 93 % vastaajista viihtyy Euroopassa hyvin tai äärettömän hyvin. Vastaajista vain 5 % kertoi oleskelunsa nykyisessä kotimaassa olevan väliaikaista. (Haanpää & Laine 2013, 23 ja 33)
Jos ulkomailla työskentelevät suomalaiset kokevat ulkosuomalaisuutta, eivätkä osaa asettua takaisin kotimaahan, niin tutkijoiden mukaan eivät myöskään Suomessa työskentelevät ulkomaalaiset ole tulleet Suomeen ainakaan positiivisten mielikuvien perusteella (Forsander, Raunio, Salmenhaara & Helander 2004, 200).
Omaehtoiset ekspatriaatit eivät kuitenkaan menesty urallaan niin hyvin kuin mitä aiemmat tutkimukset ovat väittäneet, kertoo Makkonen väitöskirjassaan (2016, 50).
Työllistettävyyden laskun riski kasvaa, kotiinpaluun ajoitukseen ei välttämättä voi itse vaikuttaa ja työtä voi olla vaikea löytää toimialojen muuttuessa.