EU:N YRITYSRAHOITUSTEN KÄYTTÖ JA MAHDOLLISUUDET POHJOIS-KARJALAN
MAASEUDUN ELINVOIMAISUUDEN KEHITTÄMISEN VÄLINEENÄ
Emmi Salmivuori Pro gradu -tutkielma Yhteiskuntapolitiikka Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden laitos Tammikuu 2019
1 Itä-Suomen yliopisto
Tiedekunta
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden Laitos
Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä
Emmi Salmivuori Työn nimi
EU:n yritysrahoitusten käyttö ja mahdollisuudet Pohjois-Karjalan maaseudun elinvoimaisuuden kehittämisen välineenä
Oppiaine
Yhteiskuntapolitiikka
Työn laji
Pro gradu -tutkielma Tutkielman ohjaaja/ohjaajat
Prof. Laura Assmuth Aika
Tammikuu 2019 Sivumäärä
87 Tiivistelmä - Abstract
Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on selvittää, millä tavoin Euroopan aluekehitysrahaston (EAKR), Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahaston (Maaseuturahasto) sekä Maaseuturahastosta rahoitettujen Leader-toimintaryhmien kautta myönnetyt yritysrahoitukset kuvastavat Pohjois-Karjalan maaseutualueiden alueellisen elinvoimaisuuden tilaa ja kehityksen suuntaa sekä keskeisimpien maakunnan aluekehitykseen vaikuttamaan pyrkivien maaseutupoliittisten strategioiden tavoitteita ja periaatteita. Tässä tutkielmassa myös pohditaan sitä, onko yritysrahoitusten kautta mahdollista lisätä sosiaalisen pääoman määrää maaseutualueilla ja siten tukea näiden alueiden aluekehitystä.
Tutkimusaineistona ovat vuosien 2014-2017 aikana Pohjois-Karjalan ELY-keskuksen sekä Etelä-Savon ELY- keskuksen kautta myönnetyt yritysrahoituspäätökset, jotka ovat kohdentuneet Suomen Ympäristökeskuksen mukaisen alueluokituksen mukaisesti maaseutualueiksi luokittuville alueille Pohjois-Karjalan maakunnan
alueelle. Tutkimuksessa selvitetään erityisesti näiden yritysrahoitusten jakautumista eri kuntien, aluetyyppien ja toimialojen kesken, tuettujen yrityshankkeiden tarkempia sisältöjä sekä tuen myöntämisen perusteluja.
Tutkimusmenetelmänä on käytetty sisällönanalyysiä.
Tutkimuksessa kävi ilmi, että tukien jakautumisessa on varsin voimakasta alue- ja rahastokohtaista hajontaa.
Yritysrahoitukset näyttäisivät keskittyvän erityisesti maakuntakeskus Joensuun lähialueille, mutta myös muihin kaupunkistatuksen omaaviin kuntakeskuksiin. Sen sijaan pelkästään ydinmaaseudusta ja harvaan asutusta maaseudusta koostuviin kuntiin ei yritysrahoitusta ollut juurikaan mennyt. Tuettu yritystoiminta oli
pääsääntöisesti myös selvästi monipuolisempaa ja usein myös innovatiivisempaa niillä alueilla, joihin tukia oli erityisen paljon keskittynyt.
Tämä hajonta kuvastaa todennäköisesti paitsi yritystoiminnan aluekohtaisia edellytyksiä myös inhimillisen ja sosiaalisen pääoman määrää eri alueilla. Yritysrahoitusten keskittymisen vaarana on, että se tukee
kehitystrendiä, jossa keskusalueet jatkavat kasvuaan samalla kun epäedullinen aluekehitys syrjäisillä
maaseutualueilla kiihtyy. Keskeinen haaste on, miten inhimillisen ja sosiaalisen pääoman määrää ja siten myös yrittämisen edellytyksiä voitaisiin syrjäisemmillä maaseutualueilla lisätä.
2 Asiasanat
alueellinen kehitys, EU-tuet, haja-asutusalueet Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopiston kirjasto Muita tietoja
3 SISÄLLYSLUETTELO
1 JOHDANTO ... 5
2 TUTKIMUKSEN TEOREETTISTA TAUSTAA ... 7
2.1 Kaupunki-maaseutu -alueluokitus ... 7
2.2 Alueellinen elinvoimaisuus ... 8
2.3 Sosiaalinen pääoma... 12
3 POHJOIS-KARJALAN MAASEUTUALUEIDEN KEHITYKSESTÄ ... 16
3.1 Maakunnan erityispiirteet ... 16
3.2 Maa- ja metsätalouden murros ja sen vaikutukset Pohjois-Karjalan maaseudun kehitykseen .. 19
3.3 Työelämän teknologisoitumisen ja informatisoitumisen vaikutukset maaseudun työpaikkoihin 21 3.4 Yritysten sijoittumiseen vaikuttavat tekijät ... 24
4 METODOLOGIA & AINEISTO ... 27
4.1 Tutkimuskysymys ... 27
4.2 Aineisto ... 28
4.2.1 Euroopan aluekehitysrahasto (EAKR) ... 30
4.2.2 Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahasto (Maaseuturahasto) ... 31
4.2.3 Leader ... 32
4.3 Keskeiset maaseudun kehitykseen vaikuttavat poliittiset ohjelmat ... 33
4.3.1 Maaseutustrategiat 2014-2020 ... 33
4.3.2 Itä-Suomen yritysrahoitusstrategia ... 35
4.4 Aineiston rajaus ... 36
4.5 Metodologian esittely ja perustelu ... 38
5 AINEISTON TARKASTELU ... 41
5.1 Rahastokohtainen tarkastelu ... 41
5.2 Kuntakohtainen tarkastelu ... 48
5.3 Aluetyyppikohtainen tarkastelu ... 50
6 AINEISTON YHTEENVETO JA ANALYSOINTI ... 52
6.1 Rahoitusten jakautuminen eri kuntien ja aluetyyppien välillä ... 52
6.2 Tuettu yritystoiminta... 54
6.3 Kehittämisohjelmien tavoitteiden näkyminen rahoituspäätöksissä ... 59
6.4 Toteutuneiden yritysrahoituspäätösten vaikutusmahdollisuudet maaseutualueiden elinvoimaisuuteen ... 64
7 JOHTOPÄÄTÖKSET ... 66
LÄHDELUETTELO ... 71
4 LIITTEET... 77
5 1 JOHDANTO
Tämän pro gradu -tutkielmani idea syntyi kiinnostuksestani ja huolestani pohjoiskarjalaisen maaseudun nykyistä kehitystä kohtaan: tilastojen mukaan Pohjois-Karjalan maaseutumaisissa kunnissa väestö vanhenee, työttömyysluvut pysyttelevät korkealla ja muuttotappio jatkuu työikäisen väestön valuessa suurten kaupunkien lähiympäristöön keskittyviin kasvukeskuksiin (POKAT 2021, 10-13, 18-19). Samalla aikaisemmin tärkeiksi alueellisiksi elinkeinoiksi muodostuneet maa- ja metsätalouden alkutuotanto ovat menettäneet Pohjois-Karjalan maaseudulla merkitystään teknologisen kehityksen myötä, joka mahdollistaa entistä vähäisemmän työvoiman tarpeen tuotantomääriin suhteutettuna maa- ja metsätalouden alkutuotannossa (esim. Rannikko & Tervo 2006; Tervo 2008; Kerkelä 2012, 10-11). Samalla metsänomistus maakunnassa keskittyy muuta maata enemmän valtion ja suurten metsäyhtiöiden käsiin (www.ymparisto.fi) ja aktiivisten maatilojen lukumäärä edelleen vähenee dramaattisesti (Niemi & Väre 2017). Toisin sanoen maa- ja metsätalouden alkutuotanto Pohjois-Karjalassa keskittyy yhä harvemmille tahoille ja työllistää entistä vähemmän työvoimaa.
Elinkeinorakenteeltaan perinteisesti maa- ja metsätalouden alkutuotantoon voimakkaasti perustuneissa maaseutumaisissa kunnissa tällainen kehitys on ongelmallista silloin, kun korvaavia elinkeinoja ei alueelle saada luotua samalla tahdilla maa- ja metsätalouden alkutuotannon työllistävyyden heikkenemisen kanssa. Yksipuolinen elinkeinorakenne lisää alueellisen työttömyyden kasvun riskiä eikä houkuttele alueelle uusia erilaisia toimialoja edustavia toimijoita (esim. Katajamäki & Kaikkonen 1991).
Tämä puolestaan saattaa supistaa inhimillisen pääoman kuten paikallisen tietotaidon kasvattamisen mahdollisuuksia ja lisää työikäisen väestön muuttohalukkuutta muualle parempien kouluttautumis- ja työllistymismahdollisuuksien äärelle. Tämä taas heikentää alueellista väestön huoltosuhdetta ja palvelurakennetta, mikä entisestään kiihdyttää huonoa alueellista kehitystä. Tällainen huonon kehityksen kierre on tyypillistä erityisesti kaukana kasvukeskuksista sijaitseville maaseutumaisille kunnille (esim. Huovari & Volk 2004). Koska suurin osa Pohjois-Karjalan kunnista luetaan Suomen ympäristökeskuksen alueluokituksen perusteella maaseutumaisiksi (www.ymparisto.fi/kaupunkimaaseutuluokitus), koskevat tällaiseen epäedulliseen alueelliseen kehitykseen liittyvät ongelmat suurta osaa maakunnasta.
Tähän ongelmaan perustuen selvittelen tässä pro gradu -työssäni niitä tekijöitä, joilla periferisten maaseutualueiden elinvoimaisuuteen ja alueelliseen kehitykseen voidaan vaikuttaa positiivisesti, sekä
6 niitä keskeisiä toimia, joilla Pohjois-Karjalan maaseutualueiden alueelliseen kehitykseen jo pyritään vaikuttamaan. Erityisesti tässä työssäni tarkastelen Pohjois-Karjalan maaseudun kehitykseen suoraan vaikuttavia käytössä olevia keskeisimpiä poliittisia ohjelmia, joiden keskeisiä välineitä ovat Euroopan aluekehitysrahastosta (EAKR), Euroopan maaseudun kehittämisrahastosta (Maaseuturahasto) sekä Maaseuturahastoon sisältyvästä paikallisesta Leader-toiminnasta taantuvien ja maaseutumaisten alueiden kehittämiseen tarkoitetut tuet.
Pääaineistoni muodostavatkin näiden rahastojen kautta ohjelmakaudella 2014-2017 Pohjois-Karjalan maaseudulle myönnetyt yritystuet, joita analysoimalla aikaisempaa tutkimuskirjallisuutta apunani käyttäen ja tarkastelemieni poliittisten ohjelmien tavoitteita vasten peilaamalla arvioin sitä, miten ja missä määrin ne kuvaavat Pohjois-Karjalan erilaisten maaseutualueiden ja maaseutumaisten kuntien alueellisen elinvoimaisuuden kehityksen suuntaa ja nykytilaa sekä millaiset vaikutusmahdollisuudet näillä rahastoilla tähän kehitykseen voisi olla. Tarkastelen myös maaseutupoliittisten ohjelmakokonaisuuksien tavoitteiden näkymistä ja noudattamista Pohjois-Karjalan maaseudulle myönnetyissä tarkastelemissani yritysrahoituspäätöksissä.
7 2 TUTKIMUKSEN TEOREETTISTA TAUSTAA
Tässä luvussa tarkastelen tutkimukseni kannalta keskeisimpiä käsitteitä, kuten alueellinen elinvoima ja kaupunki-maaseutu -alueluokitus, sekä aikaisemman tutkimuksen ja kirjallisuuden tarjoamia teoreettisia näkökulmia aiheeseen.
2.1 Kaupunki-maaseutu -alueluokitus
Suomen ympäristökeskuksen kaupunki-maaseutu -alueluokitus jakaa maan kaikki eri alueet seitsemään eri alueluokkaan kunkin alueen taajama-asteen, asukasmäärän, asutusrakenteen, maankäytön ja toiminnallisten ja fyysisten ominaisuuksien ja kytkösten kuten työpaikkojen lukumäärän, paikallisen elinkeinorakenteen ja lähimpien kaupunkialueiden saavutettavuuden perusteella. Nämä alueet ovat sisempi ja ulompi kaupunkialue, kaupungin kehysalue, kaupungin läheinen maaseutu, maaseudun paikalliskeskus, ydinmaaseutu sekä harvaan asuttu maaseutu.
(Helminen ym. 2014, 9-12.)
Kaupunkialueet ovat tämän luokituksen mukaan suunnitelmallisesti, tiiviisti, tehokkaasti ja yhtenäisesti rakennettua aluetta, joilla on korkea asukastiheys ja monipuolista yhteiskuntatoimintaa, kuten teollisuutta ja muuta liiketoimintaa. Kaupungin kehysalue on puolestaan välivyöhykettä, jolle on ominaista ydinkaupunkialueen ajallinen ja matkallinen läheisyys sekä tiiviit fyysiset ja toiminnalliset kytkökset kaupunkialueisiin. (Helminen ym. 2014, 9.)
Maaseudun paikalliskeskukset ovat luokituksen mukaan kaupunkialueiden ulkopuolella olevia suurehkoja taajamia, joilla on rakenteeltaan tiivis keskusta ja jotka toimivat ympäröivän alueen yhteiskuntatoiminnan keskuksena. Kaupungin läheinen maaseutu taas on maaseutumaiseksi laskettavaa aluetta, joka kuitenkin on toiminnallisesti ja fyysisesti lähellä kaupunkialuetta.
Ydinmaaseutu ja harvaan asuttu maaseutu sen sijaan sijaitsevat fyysisesti kaukana tai suhteellisen kaukana kaupunkialueista. Ydinmaaseudulle on ominaista suhteellisen tiivis asutus ja keskikokoisten keskuksien ja pienten taajamien verkosto sekä intensiivinen, erityisesti alkutuotantoon keskittyvä maankäyttö. Harvaan asutulla maaseudulla taas asutus on harvaa, välimatkat taajamien ja keskusten välillä pitkiä, asutusrakenne hajanaista, elinkeinorakenne yksipuolista ja maa yleensä metsää tai suota, eivätkä harvaan asutuksi maaseuduksi laskettavat alueet kykene täyttämään minkään muun alueluokituksen mukaisen alueen kriteereitä. (Helminen ym. 2014, 11-12.)
8 Koska tässä tutkimuksessani olen kiinnostunut nimenomaan maaseudusta, on huomioni tämän luokituksen mukaisesti maaseutualueiksi eli kaupungin läheiseksi maaseuduksi, maaseudun paikalliskeskuksiksi, ydinmaaseuduksi sekä harvaan asutuksi maaseuduksi lukeutuvissa alueissa.
Pohjois-Karjalan maakunnasta huomattavan suuri osa lukeutuu tämän luokituksen mukaan maaseuduksi ja erityisesti ydinmaaseuduksi ja harvaan asutuksi maaseuduksi: kaupunkialueiksi lukeutuvat pelkästään Joensuun kaupungin keskusta- ja taajama-alueet ja kaupungin kehysalueeksi ja kaupungin läheiseksi maaseuduksi tietyt Joensuun kaupunkia ympäröivät alueet Joensuun, Kontiolahden ja Liperin kunnissa.
Sen sijaan tämän luokituksen mukaan Kiteen, Nurmeksen ja Lieksan kaupungit lukeutuvat maaseudun paikalliskeskuksiksi ja Outokummun kaupunki ydinmaaseuduksi kaupunkistatuksestaan huolimatta. Koko muu maakunta luetaan ydinmaaseuduksi ja harvaan asutuksi maaseuduksi: kunnista Ilomantsi, Juuka, Rääkkylä, Outokumpu, Tohmajärvi ja Valtimo luetaan kuuluvaksi pelkästään ydinmaaseuduksi ja harvaan asutuksi maaseuduksi. (ymparisto.fi)
2.2 Alueellinen elinvoimaisuus
Jauhiaisen ja Huovarin (2013, 13-15) mukaan alueen elinvoimaisuus tarkoittaa alueen kasvun ja kehityksen tasoa, mihin vaikuttavat esimerkiksi väestö, työpaikat ja kuntatalous. Näihin puolestaan vaikuttavat heidän mukaansa esimerkiksi fyysiset etäisyydet ja yhteydet, inhimillisen ja sosiaalisen pääoman määrä, yrittäjyys ja markkinoiden koko, paikallinen elinkeinorakenne sekä avoimuus erilaisuudelle.
Väestön ikärakenne ja siihen perustuva huoltosuhde eli työikäisten määrä suhteessa lasten ja eläkeikäisten määrään on Jauhiaisen ja Huovarin tutkimuksen mukaan yksi keskeinen kunnan elinvoimaisuuteen vaikuttava tekijä, ja työikäisen (15-64 -vuotiaan) väestön määrä ja suhteellinen osuus kertoo heidän mukaansa alueen vetovoimasta ja kyvystä kehittyä eteenpäin: mitä enemmän työikäistä väestöä alueella asuu, sitä elinvoimaisempi alue on. Sen sijaan, mikäli vanhusväestöä on kunnassa enemmän kuin työikäisiä, johtaa tämä suuremmalle kunnan hyvinvointipalvelujen tarpeelle ja siten menojen kasvulle samalla kun verotulot vähenevät väestön ikääntyessä ja palveluja on rahoittamassa pienempi määrä ihmisiä.
Työikäisen väestön houkuttelu alueelle taas vaatii riittävästi työpaikkoja. Maa- ja metsätalouden, teollisuuden ja julkisen sektorin kohtaamat muutospaineet ovat vähentäneet näiden alojen tarjoamaa työllisyyttä maaseudulla, minkä takia maaseudulla tarvitaan kipeästi uusia korvaavia työpaikkoja.
9 Tämä asettaa kasvavat yritykset ja riittävän monipuolisen paikallisen elinkeinorakenteen kriittiseen asemaan alueen kasvun ja kehityksen kannalta. (Jauhiainen & Huovari 2013, 27, 45; Leinamo &
Katajamäki 2007, 9-10.)
Yrittäjyys ja sen edistäminen onkin nostettu yhdeksi keskeisimmäksi tekijäksi maaseudun elinvoimaisuuden säilyttämiseen ja lisäämiseen tähtäävissä maaseutupoliittisissa ohjelmakokonaisuuksissa (esim. POKAT 2021, 25-29, 33-43; Maaseutustrategia 2014-2020, 14-21) sekä maaseudun elinvoimaisuutta käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa. Esimerkiksi Puupposen (2009, 18) mukaan tämä on luontevaa, sillä mahdollisuudet palkkatyöhön ovat maaseudulla usein rajalliset, minkä takia yrittäjyys on siellä perinteisestikin tärkeää. Huovarin ja Volkin (2004, 11-13) mukaan 2000-luvun alussa jopa 40-45 % maaseudun työpaikoista oli yksityisessä yritystoiminnassa, ja yrittäjien osuus työpaikoista on maaseudulla lähes kaksinkertainen kaupunkeihin verrattuna vaikka maaseutuyrittäjiä ei laskettaisi mukaan.
Yrittäjyyden edistäminen on usein myös hyödyllistä siksi, että paikallisten maaseutuyritysten tuomat hyödyt maaseudulle voivat olla moninaiset. Paikalliset yritykset esimerkiksi työllistävät usein paikallisia ihmisiä, ja mikäli ne onnistuvat kehittämään innovatiivisia hyvin menestyviä tuotteita, toimivat nämä tuotteet positiivisena brändinä koko alueelle tarjoten uusia markkinoita myös muille paikallisille yrityksille (de Noronha Vaz ym. 2006, 3-4; Labrianidis 2006, 52). Tämän ”hyvän kierteen” muodostumisen edellytysten mahdollistamisen tärkeyden mainitsevat myös Niemelä ja Itkonen (2014, 7) seuraavasti: ”Yrittäjyyttä tukeva toimintaympäristö on niin uuden yritystoiminnan syntymiselle kuin jo toimivien yritysten kasvun kehitykselle ja koko yrityskannan säilymiselle ehdoton edellytys. Elinvoimainen ja kilpailukykyinen maaseutu hyödyntää ja lisää oman alueensa voimavaroja kestävällä tavalla elinkeinotoiminnan, laadukkaan asuinympäristön ja sen palvelujen sekä väestön ja luonnon hyvinvoinnin edistämiseksi.”
Yrittäjyyttä tukevan toimintaympäristön kehittyminen edellyttää myös Kerkelän (2012, 25-26) mukaan sitä, että alueelle saadaan monipuolista yrittäjyyttä ja monipuolisesti erilaisia ammatteja edustetuksi, mikä puolestaan edellyttää alueen toimijoilta ja yrittäjiltä monialaista osaamista niin liiketalouden, verkostoitumisen ja riskienhallinnan osa-alueilla. Valmiuksia maaseutualueilla tähän voisi olla, sillä monialainen osaaminen ja verkostoituminen on havaittu tyypilliseksi maaseutuyritysten ominaisuudeksi. Esimerkiksi Saukkosen ym. mukaan (2006, 30-31) Pohjois- Karjalassa toimiville maaseutuyrityksille on ollut tyypillistä monialaisuus, pienimuotoisuus sekä pyrkimys yhteistyöhön muiden yritysten kanssa; lisäksi erityisesti kasvuhakuisille maaseutuyrityksille tyypillisiksi piirteiksi on havaittu muun muassa yrittäjien hyvä koulutustaso,
10 yrittäjien tukipalveluiden suurempi kysyntä sekä pyrkimys laajempiin maantieteellisiin markkinoihin.
Näiden maaseutuyritysten ominaispiirteiden ja yleisemminkin monipuolisuuden, verkostoitumisen ja korkeamman osaamisen huomioiminen ja tukeminen toteutettavassa aluepolitiikassa voivat lisätä paitsi yrittämisen edellytyksiä alueella myös alueen yleistä vetovoimaisuutta. Alueen positiivinen, suvaitsevaisuutta ja monimuotoisuutta tukeva ilmapiiri ja hyvä imago ruokkivat luovuutta ja myös voivat houkutella alueelle lisää uusia kyvykkäitä ja koulutettuja asukkaita, jotka voivat luoda alueelle lisää innovatiivista toimintaa ja siten kestävää taloudellista kilpailuetua (Florida 2005, 16, 57-70).
Erityisesti ydinmaaseudun ja harvaan asutun maaseudun ongelmana kuitenkin usein on se, että ne on perinteisesti nähty maatalous- ja maaseutupolitiikassa usein lähes pelkästään maa- ja metsätalouden alkutuotannon alueena. Voimavarojen voimakas keskittäminen alkutuotantoon on vienyt resursseja muulta maaseudun kehittämiseltä. Tämä puolestaan on johtanut näiden alueiden yksipuoliseen elinkeinorakenteeseen ja siitä johtuviin ongelmiin (esim. Maaseutupoliittinen kokonaisohjelma 2009- 2013, 2009, 191-193; Katajamäki & Kaikkonen 1991, 13).
Alarinta (1998, 50-51) käyttää tästä kehityksestä termiä ”maaseudun kurjistumisen kierre” ja kuvaa sen näin: jos työpaikat maaseudulla perustuvat lähinnä johonkin tiettyyn elinkeinoon, esimerkiksi maatalouteen, ja työtilaisuudet tässä elinkeinossa vähenevät, on seurauksena työvoimaresurssin vajaakäyttö ja maatalouden parissa työskennelleiden poismuutto maaseudulta, jonka seurauksena maaseudun väestöpohja laskee. Tämä puolestaan johtaa maaseudun palveluiden karsimiseen, joka taas johtaa työvoimaresurssin vajaakäyttöön palveluihin työllistyneen työvoiman työtilanteen heiketessä, mikä jälleen kiihdyttää työikäisen väestön poismuuttoa maaseudulta. Seurauksena on maaseudun väestön ikärakenteen vääristyminen ja alhaisempi väestökehitys. Lisäksi maaseudun ikärakenteen vääristymistä pahentaa se, että erityisesti nuorilla ja korkeasti koulutetuilla on taipumus muuttaa maaseudulta kaupunkeihin parempien työllistymis- ja kouluttautumismahdollisuuksien perässä (esim. Huovari & Volk 2004, 29, 36).
Katajamäen ja Kaikkosen mukaan (1991, 42-43) tämän syrjäisen maaseudun huonon kehityksen taustalla on 1970-luvun alusta alkanut ”hallitsematon kasvukeskuspolitiikka”. Sen aikana harjoitetun aluepolitiikan mielenkiinto oli heidän mukaansa pelkästään keskusalueiden kehittämisessä ja teollisuuden vahvistamisessa samalla, kun syvä maaseutu jäi aluepolitiikassa heitteille ja maaseutu nähtiin pelkkänä maatalouden alueena sen sijaan, että olisi myönnetty resursseja maaseudun elinvoimaisuuden ja monipuolisuuden säilyttämiselle ja pitkäjänteiselle kehittämiselle.
11 Katajamäki ja Kaikkonen ovatkin jo vuonna 1991 peräänkuuluttaneet sitä, että maaseudun elinvoimaisuuden säilyttämisen kannalta olisi erittäin tärkeää siirtyä yhteen tuotantosuuntaan keskittyneestä maatalouden alkutuotannosta ”monipuoliseen, alueellisesti vaihtelevaan maaseutualueiden mosaiikkiin”, jossa asuu monenlaisia ihmisiä, jotka tekevät moninaisia toimintoja etätyöstä monipuoliseen pienyrittäjyyteen. (Katajamäki & Kaikkonen 1991, 53, 136-137.)
Tämä visiointi ja ajattelusuuntaus näkyy nykyään esimerkiksi Pohjois-Karjalan maakuntaohjelmassa ja Pohjois-Karjalan maaseutustrategiassa. Niiden keskeisenä visiona on maaseudun monipuolinen, paikallisia vahvuuksia ja erikoisosaamista hyödyntävä maatalous ja yritystoiminta sekä uusien asukkaiden houkuttelu maaseudulle erityisesti laadukkaiden palveluiden, parempien tietoliikenneyhteyksien ja viihtyisän elinympäristön tarjoamisen avulla (Maaseutustrategia 2014- 2020, 14; POKAT 2021, 33-60).
Maaseudun elinkeinorakenteen monipuolistaminen esimerkiksi yrittäjämyönteisen hengen, yrittäjyyden yleisten edellytysten, maa- ja metsätaloustuotteiden jalostusasteen nostamisen sekä monialayrittäjyyden eli maatiloilla alkutuotannon ohella tapahtuvan muun yritystoiminnan lisäämisen avulla onkin nähty keskeiseksi maaseudun elinvoimaa ylläpitäväksi ja lisääväksi tekijäksi.
Kuitenkin suppeat paikalliset markkina-alueet, yritysten pienuus, pitkät välimatkat ja hitaat ja huonokuntoiset tie- ja tietoliikenneyhteydet muodostuvat syrjäseudulla helposti yrittämisen edistämisen ja elinkeinorakenteen monipuolistamisen haasteeksi ja yrittäjyyttä rajoittavaksi tekijäksi (Riusala & Siirilä 2009, 20-21; Palmroth 2005, 109; Niemelä 2013, 7; Rantala ym. 2013, 33, 38-43;
Malinen ym. 2006, 11-12; Puupponen 2009, 74). Keskeiseen asemaan tällöin asettuvat esimerkiksi tehokas verkostoyhteistyö ja toimivat palveluorganisaatiot, jotka voivat avata myös maaseudun pienyrityksille mahdollisuudet laajemmille markkinoille ja kansainväliseen kauppaan sijainnin asettamista rajoitteista huolimatta (Alarinta 1993, 106). Nämä asiat on nostettu esille myös esimerkiksi Pohjois-Karjalan maaseutustrategiassa (Maaseutustrategia 2014-2020, 13-15).
Vaikka maaseutualueista ainoana kaupunkien läheinen maaseutu on yleensä hyötynyt väestöllisesti kaupunkeihin suuntautuneesta muuttoliikkeestä ydinmaaseudun ja harvaan asutun maaseudun menettäessä asukkaitaan (Huovari & Volk 2004, 26), ei alueen elinvoimaisuus silti ole aina riippuvainen isojen kaupunkien ja muiden kasvukeskusten fyysisestä läheisyydestä. Myös syrjäiset ja maaseutumaiset alueet voivat pärjätä ja menestyä elinvoimaisuuden mittareilla mitaten hyvin silloin kun ne osaavat tunnistaa ja hyödyntää tehokkaasti omat ihmisiin ja olosuhteisiin sitoutuneet voimavaransa ja luoda niiden pohjalta vahvan oman identiteettinsä, uusia innovaatioita ja vetovoimaisen asuin- ja toimintaympäristön (esim. Lehto & Oksa 2004; Niemelä & Itkonen 2014, 59-63; Kytö ym. 2006, 6-7, 21).
12 Tällainen menestyksekäs syrjäisen maaseutualueen kehittäminen vaatii sitä, ettei kehittämistoimenpiteissä keskitytä liian voimakkaasti tiettyihin vahvoihin aihepiireihin, vaan käytetään aikaa ja resursseja laaja-alaisesti myös vähemmän esillä oleviin aiheisiin, jotta kaikki alueen potentiaaliset vahvuudet ja voimavarat varmasti löydetään ja tunnistetaan ja kyetään hyödyntämään (Leinamo & Katajamäki 2007, 69). Tämä kuitenkin edellyttää tehokasta ja monipuolista paikallisten ja ylipaikallisten eri toimijoiden välistä kommunikointia ja verkostoitumista sekä yhteistyötä, luottamusta ja muuta alueellisesti sitoutunutta sosiaalista pääomaa (esim. Lehto & Oksa 2004; Lehto 2002; Kataja 1998, 40-42; Leinamo & Katajamäki 2007, 66).
2.3 Sosiaalinen pääoma
Koska sosiaalisen pääoman merkitys on noussut läpikäymässäni tutkimuskirjallisuudessa toistuvasti eri muodoissaan esille keskeisenä maaseudun elinvoimaisuuden edistämiseen vaikuttavana tekijänä, tarkastelen käsitettä tässä hieman tarkemmin.
Pääomalla viitataan yleisesti erilaisiin aineellisiin ja aineettomiin resursseihin, joita ihminen tai yhteisö voi toiminnassaan hyödyntää. Pierre Bourdieu (1986) on jakanut pääoman käsitteen kolmeen eri muotoon, jotka ovat taloudellinen pääoma, kulttuurinen pääoma ja sosiaalinen pääoma.
Sosiaalisella pääomalla Bourdieu tarkoittaa sosiaalisiin rakenteisiin ja verkostoihin sitoutuneita ihmisten välisistä suhteista muodostuvia resursseja, kuten luottamusta ja arvostusta, jotka mahdollistavat suljettujen sosiaalisten ryhmien ja yhteisöjen muodostamisen ja ihmisten jaottelun heillä olevan sosiaalisen pääoman määrän perusteella jäseniin ja ei-jäseniin. Tämä mahdollistaa myös suljetut valtahierarkiat: mitä enemmän yksilöllä on käytettävissään sosiaalista pääomaa, sitä korkeammalle hän voi sosiaalisessa hierarkiassa kohota ja sitä enemmän hankkia itselleen valtaa. Ne, joilla sosiaalista pääomaa ei ole, jäävät näiden ulossulkevien sosiaalisten järjestelmien alimmille tasoille ja vallanjaon ulkopuolelle.
Bourdieu näkeekin sosiaalisen pääoman muiden pääomalajien tapaan ennen kaikkea erottelun ja vallanjaon välineenä: erojen ja erottelun avulla yksilöt ja ryhmät luovat suhteellisia asemia suhteiden tilassa, eli rakentavat sosiaalista tilaa eli erojen tilaa eriytyneiden asemien rakenteeksi. Toisin sanoen yksilöt ja ryhmät jaetaan hallitseviin ja hallittuihin sosiaalisten rakenteiden avulla yksilöiden ja ryhmien välisten ominaisuuksien ja sosiaalisten rajojen ja erojen perusteella. (Bourdieu 1994, 25-28, 30-35, 43.)
13 Robert Putnam (2000) puolestaan näkee sosiaalisen pääoman laajemmin monitasoisiin sosiaalisiin verkostoihin sitoutuneena ja historiallisesti aikojen saatossa kehittyneenä ja kokonaisten yhteisöjen toimintakykyä parantavana voimavarana, joka muodostuu eri ryhmien ja yksilöiden välisestä vuorovaikutuksesta ja sen myötä syntyvästä kommunikoinnista ja tiedonvaihdosta, jaetuista arvoista sekä keskinäisestä luottamuksesta ja vastavuoroisuudesta. Tästä näkökulmasta mikä vain yksilöihin sitoutuva inhimillinen pääoma voi olla koko yhteisön hyödynnettävissä sosiaalisen pääoman kautta.
Sosiaalisen pääoman ansiosta yksilö voi samalla myös itse hyötyä omasta inhimillisestä pääomastaan vaihdon välineenä: eri yksilöillä on erilaisia tietoja, taitoja ja ominaisuuksia, mutta toisinaan he pääsevät hyödyntämään niitä vasta ollessaan vuorovaikutuksessa muiden yksilöiden kanssa. Samalla he pääsevät hyötymään muiden yksilöiden tiedoista, taidoista ja ominaisuuksista esimerkiksi vuorovaikutuksen ansiosta tapahtuvan tietojenvaihdon tai vastavuoroisten tekojen kautta. Sosiaalisen pääoman ansiosta tällainen inhimillisen pääoman laaja-alainen hyödyntäminen sosiaalisen pääoman vaikutuspiirissä olevien yksilöiden hyväksi on mahdollista.
Samalla myös muiden pääoman muotojen muodostaminen ja hyödyntäminen tulee mahdolliseksi.
Putnamin mukaan esimerkiksi taloudellinen varallisuus muodostuu voimakkaisiin yhteisöihin sitoutuneiden sosiaalisten verkostojen ja sosiaalisen pääoman hyödyntämisen kautta. Mikäli sosiaalista pääomaa ei yhteisössä ole, ei yksilöihin sitoutuneesta potentiaalista ole yhteisölle hyötyä eikä kehitystä tapahdu.
Esimerkiksi Esko Lehto ja Jukka Oksa (2004) käyttävät putnamilaista lähestymistapaa sosiaaliseen pääomaan tarkastellessaan Sotkamon kaltaisen syrjäisen ja alun perin voimakkaasti maatalouden alkutuotantoon keskittyneen kunnan kehitystä ja verrattain hyvää menestystä syrjäisyydestään ja maaseutumaisuudestaan huolimatta. Heidän mukaansa Sotkamon hyvä kehitys on ennen kaikkea kunnassa olevan runsaan sosiaalisen pääoman eli useiden sekä paikallisten että kansallisten eri toimijoiden, kuten kunnallisten toimijoiden, yritysten, yhdistysten, seurojen ja urheiluopiston, välisen hyvän ja tiiviin vuorovaikutuksen ja yhteistyön ansiota. Heidän mukaansa kunnassa on kyetty tunnistamaan ja hyödyntämään alueen vahvuudet ja luomaan niiden pohjalta alueelle oma vahva identiteetti, joka on kyetty tehokkaasti markkinoimaan myös alueen ulkopuolelle tehokkaan verkostoitumisen kautta. Myös ulkopuoliset resurssit, kuten EU:n aluekehitysohjelmista saatu rahoitus, on osattu kohdentaa ja hyödyntää alueella tehokkaasti. Eri toimijoiden välisen tiiviin yhteistyön ja yhteisten oppimisprosessien ja onnistumisten myötä eri toimijoiden välinen luottamus ja yhteishenki on voimistunut, mikä entisestään on ruokkinut alueen hyvää kehitystä.
14 Vastaavasti mikäli syrjäseutujen paikallisyhteisöihin sitoutunutta sosiaalista pääomaa ei tunnisteta eikä tueta paikallisen elinkeinorakenteen äkillisissä muutostilanteissa on seurauksena usein paikallisyhteisön näivettyminen ja jopa katoaminen ja alueen autioituminen. Rannikko ja Tervo (2006, 276, 329-330) nostavat tällaisesta kehityksestä esimerkiksi Pielisen Karjalan metsätyökylät.
Niiden paikallisyhteisöt olivat voimakkaasti identifioineet itsensä metsätalouteen, mutta eivät kyenneet löytämään riittävän nopeasti uusia yhteisöllisiä rakenteita eivätkä uudistamaan identiteettiään metsätalouden rajun ja nopean rakennemuutoksen seurauksena, mikä vaikeutti uuteen tilanteeseen sopeutumista johtaen useiden paikallisyhteisöjen katoamiseen.
Rannikon ja Tervon mukaan (2006, 329-330) alueellinen sosiaalisesti kestävä kehitys edellyttääkin yhteisöiltä ja ihmisiltä uusien asioiden oppimista ja muuntumishalukkuutta, mutta toisaalta se myös edellyttää ympäröivän yhteiskunnan kehitykseltä tiettyä ennustettavuutta ja vakautta. Kun ympäröivän yhteiskunnan ja sen eri toimijoiden sekä paikallisyhteisöjen välinen vuorovaikutus toimii ja paikallisyhteisöjä tuetaan heidän toiminta-alueeseensa voimakkaasti vaikuttavissa muutostilanteissa niin, että autetaan heitä löytämään itsestään ja ympäristöstään vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia tapahtuvalle muutokselle, on yhteisöjen ja ihmisten helpompaa sopeutua uuteen tilanteeseen.
Vastaavanlaiset sosiaalisen pääoman merkitykseen viittaavat asiat nousevat toistuvasti esille myös muusta maaseudun kehitystä ja maaseutuyrittäjyyttä käsittelevästä kirjallisuudesta: keskeisinä tekijöinä syrjäisen maaseudun ja siellä toimivien yhteisöjen ja yritysten menestymiselle mainitaan muun muassa eri toimijoiden välinen tiivis ja laadukas yhteistyö ja keskinäinen luottamus (mm.
Riusala & Siirilä 2009, 27-29; Vesterinen 2005, 94; Lehto 2002, 18-26), verkostoituminen ja tehokkaiden yhteyksien luominen kuluttajille ja markkinoille (mm. Castells 2000; Puupponen 2009, 72; Palmroth 2005, 109, 112; Niemelä 2013, 9-12; Lehto 2002, 27; Copus & Skuras 2006, 39; Dinis 2006, 173), kyky tunnistaa ja hyödyntää paikallisia voimavaroja ja luoda uusia innovaatioita niihin perustuen (mm. Niemelä 2013, 9-12; Lehto 2002, 18-28; ) sekä yrittäjyyttä, verkostoitumista ja oppimista tukeva politiikka (mm. Riusala & Siirilä 2009, 22-23; Rantala ym. 2013, 32-33; de Noronha Vaz ym. 2006, 3-4).
Myös maaseudun kehittämishankkeiden onnistumista tutkivissa kirjoituksissa onnistumisen keskeisenä tekijänä on nähty nimenomaan hanketyöntekijöiden ja hankkeen kohteena olevien yrittäjien ja yhteisöjen välinen kiinteä yhteistyö ja sitoutuminen. Yhtä tärkeää on myös paikallisiin yhteisöihin sitoutuneiden voimavarojen merkityksen ymmärtäminen sekä eri toimijoiden väliset yhteiset kokemukset, joihin uuden yhteistyökulttuurin ja -rakenteiden muodostuminen ja siten olosuhteet sosiaalisen pääoman synnylle perustuvat. (Kataja 1998; Karhio 2000, 78-95; Lehto 2000,
15 174, 186.) Esimerkiksi Alarinnan (1998, 69) mukaan alueellisen innovatiivisuuden kehittämisessä juuri vuorovaikutus, kyky luoda ulkopuolisia linkkejä ja kollektiivinen oppiminen ovat merkittävässä asemassa silloin, kun halutaan luoda jotain uutta ja ratkaista todettuja ongelmia.
Jalkanen (2005, 148-149, 172-173) korostaa, että pienissä kyläyhteisöissä sosiaalisen pääoman syntymisen ehtona on, että paikalliset ihmiset ovat aidossa vuorovaikutuksessa ja yhteistyössä keskenään omasta vapaasta tahdostaan. Tämä mahdollistaa avoimuuden ja luottamuksen synnyn, mikä taas luo alueelle sosiaalista pääomaa ja mahdollistaa kylän kehittämisen. Sen sijaan, mikäli kylää yritetään kehittää ulkopuolisen paineen avulla paikalliset toimijat ja heidän todelliset vuorovaikutussuhteensa sivuuttaen, ei alueen todellinen kehittäminen ole mahdollista. Myös Niemelä ja Itkonen (2014, 7-8) muistuttavat, että paikallinen aluekehitys vaatii aina paikallisten olosuhteiden, paikallisten erityispiirteiden ja paikallisten toimijoiden ja heidän todellisten tarpeidensa ja mahdollisuuksiensa huomioimista toimenpiteiden valinnassa ja soveltamisessa halutun lopputuloksen varmistamiseksi.
Tämän takia esimerkiksi Leader-toiminta onkin nähty tehokkaana kehittämistoimintana juuri siihen usein sitoutuvien paikallisten yhteisöaktiivien takia, joita motivoi hanketoiminnassa aito halu kehittää omaa kotiseutua ja luoda yhteishenkeä ja yhteistä paikallista identiteettiä hanketoiminnan avulla.
Toisaalta vahvat vanhat kyläidentiteetit voivat olla myös uudenlaisen toiminta- ja ajattelutavan esteenä. (Rannikko 2000, 143-165.) Alarinnan (1998, 66-67) mukaan maaseudulle tyypillinen kehittämistyön ongelma on ollut myös se, että paikalliset kehittämistyön toimijat ovat usein yksittäisiä ja pieniä ja niiden toiminta on siten herkästi rakenteellisesti fragmentoitunutta ja muuttumatonta. Tämä heikentää eri toimijoiden välistä vuorovaikutusta ja kollektiivista oppimista sekä siten paikallistalouden dynaamisuutta.
Kaiken kaikkiaan näistä näkökulmista syrjäinenkin maaseutu näyttäytyy monitasoisena lukuisten piilevien uniikkienkin mahdollisuuksien ja resurssien alueena. Niiden menestyksekäs tunnistaminen ja hyödyntäminen alueen kehittämiseksi vaatii tehokkaan yhteistyön, vuorovaikutuksen ja verkostoitumisen kaltaista sosiaalista pääomaa, joka perustuu lukuisten eri toimijoiden ja tahojen välisen avoimuuteen, luottamukseen ja vastavuoroisuuteen.
16
3 POHJOIS-KARJALAN MAASEUTUALUEIDEN KEHITYKSESTÄ
Tässä luvussa esittelen tutkielmani keskiössä olevan maantieteellisen alueen eli Pohjois-Karjalan ja erityisesti sen maaseutumaisten alueiden erityispiirteitä ja keskeisiä asioita alueen kehitykseen ja tämänhetkiseen alueelliseen elinvoimaisuuteen liittyen. Erityisesti tarkastelen alueellisen elinvoimaisuuden keskeisiä mittareita, kuten väestönkehitystä, ikärakennetta, elinkeinorakennetta ja työllisyyttä sekä koko maakunnan tasolla että kuntakohtaisesti. Lähteinäni tässä luvussa olen käyttänyt erityisesti Pohjois-Karjalan maakuntaliiton (www.pohjois-karjala.fi) sekä Tilastokeskuksen (www.stat.fi) Pohjois-Karjalaan liittyviä tilastoja sekä uusinta Pohjois-Karjalan maakuntaohjelmaa (POKAT 2021).
Lisäksi tarkastelen Pohjois-Karjalan maaseudun perinteisissä valtaelinkeinoissa eli maa- ja metsätaloudessa viime vuosikymmeninä tapahtunutta murrosta ja sen vaikutusta näiden elinkeinojen asemaan työllistävyyden ja alueellisen elinvoimaisuuden säilymisen näkökulmasta. Tarkastelen myös yleisemmin työelämän nopean teknologisoitumisen ja informatisoitumisen jo toteutuneita ja potentiaalisia vaikutuksia Pohjois-Karjalan työpaikka- ja elinkeinorakennekehitykseen.
Selvittelen tässä luvussa myös niitä tekijöitä, jotka yleisesti yritysten alueelliseen sijoittumiseen keskeisimmin vaikuttavat. Niiden pohjalta pohdin, miten uusia yrityksiä ja myös kokonaan uusia toimialoja edustavia yrityksiä olisi mahdollista saada Pohjois-Karjalan maaseudulle houkuteltua.
3.1 Maakunnan erityispiirteet
Pohjois-Karjalalle on tyypillistä harva asutus, maaseutumaisuus, väestön ikääntyminen ja nuoren ja työikäisen väestön keskittyminen Joensuuhun ja sen lähiympäristöön: maakunnassa asui vuoden 2016 lopulla 164 085 asukasta, joista noin 76 000 asui Joensuun kaupungissa. Maakunta onkin väestömäärältään Suomen 19 maakunnasta viidenneksi vähäväkisin. Peräti 53,3 % väestöstä asui vuoden 2016 lopulla tilastoluokituksen mukaisella maaseudulla. (POKAT 2021, 11-12.)
Väestönkehitys on maakunnassa ollut koko 2000-luvun ajan laskeva. Väkiluvun lasku johtuu ennen kaikkea matalasta syntyvyydestä ja väestön ikääntymisestä johtuvasta nousevasta kuolleisuudesta.
Lisäksi työikäistä väestöä muuttaa maakunnan ulkopuolelle, mitä erityisesti Venäjältä maakuntaan suuntautuva maahanmuutto kuitenkin kompensoi. (POKAT 2021, 11-14.)
17 Vanhusväestöä on maakunnassa enemmän kuin koko maassa keskimäärin, ja vastaavasti lapsia ja nuoria vähemmän kuin koko maassa keskimäärin. Vanhusväestöön painottuvan ikärakenteen takia maakunnan huoltosuhde on koko maan keskiarvoa korkeampi, ja tämä heijastuu usein myös esimerkiksi työvoiman saatavuuteen ja monilla paikoilla kuntatalouteen alhaisempina verotuloina ja kasvavien sosiaali- ja terveyspalveluiden tarpeella. (POKAT 2021, 11-12, 17-18.)
Työttömyysprosentti on Pohjois-Karjalassa selvästi muun maan keskiarvoa korkeampi, ja vuonna lokakuussa 2018 työttömien osuus työvoimasta oli maakunnassa koko maan korkein, 12,4 %, kun se koko maassa oli lokakuussa 2018 8,7% (Työllisyyskatsaus lokakuu 2018). Erityisesti pitkäaikaistyöttömien määrä on kasvanut viime vuosien aikana. Työvoiman ulkopuolelle jäävän aikuisväestön määrää lisäävät myös opiskelijoiden suhteellisen korkea osuus sekä varhaiseläkkeelle jäämisen yleisyys. Samaan aikaan maakunnan väestön koulutusaste on pysytellyt koko maan keskiarvon alapuolella, vaikka onkin nousemaan päin: erityisesti korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden osuus on selvästi koko maan keskiarvon alapuolella. (POKAT 2021, 18-20.)
Maakunnan elinkeinorakenteessa korostuvat metsäbiotalous sekä teknologiateollisuus, joita myös maakunnan kehittämisohjelmat painottavat. Myös maatalouden alkutuotanto, kaivannaistoiminta ja matkailu ovat maakunnan elinkeinorakenteessa merkittävässä asemassa ja kehittämisohjelmien mielenkiinnon kohteina. (POKAT 2021, 33-43.)
Merkittävimmät työllistäjäsektorit vuonna 2015 ovat maakunnassa olleet Pohjois-Karjalan maakuntaliiton verkkosivujen tilastojen mukaan julkiset palvelut ja koulutus (20 366 työpaikkaa), tukku- ja vähittäiskauppa, kuljetus- ja varastointipalvelut sekä majoitus- ja ravitsemispalvelut (10 432 työpaikkaa) sekä teollisuus (8 432 työpaikkaa). Näiden tilastojen mukaan teollisuuden toimialoista merkittävimmät työllistäjät vuonna 2017 ovat maakunnassa olleet metallien ja metallituotteiden valmistus (2 217 työpaikkaa), puu- ja paperituotteiden valmistus ja metsäteollisuus (1 675 työpaikkaa) sekä muiden koneiden ja laitteiden valmistus (1 343 työpaikkaa).
Erityisesti harvaan asuttuun maaseutuun kuuluvissa kunnissa, kuten Rääkkylässä, Ilomantsissa ja Valtimolla, julkiset palvelut muodostavat erityisen suuren osan työpaikoista, mutta myös maa-, metsä- ja kalatalous nousevat näissä kunnissa tärkeäksi työllistäjäksi. Kaikissa kaupunkistatuksen omaavissa kunnissa teollisuus sekä kuljetus- ja varastointipalveluiden sekä ravitsemus- ja majoituspalveluiden muodostama sektori ovat merkittäviä työllistäjiä julkisten palveluiden ohella.
Muista harvaan asutun maaseudun kunnista poiketen Juuassa myös teollisuus on merkittävä työllistäjä.
18 Eniten työpaikkoja yhteensä kaikilta sektoreilta on löytynyt Joensuusta (32 863 kappaletta), seuraavaksi eniten Lieksasta (3 724 kappaletta) ja Kiteeltä (3 522 kappaletta). Vähiten työpaikkoja on ollut Rääkkylässä (596 kappaletta) ja Valtimolla (645 kappaletta). (www.pohjois-karjala.fi.) Vertailun vuoksi työttömyys lokakuussa 2018 on ollut maakunnassa suurinta Rääkkylässä (16,4%) ja pienintä Kontiolahdella (8,6%) ja Liperissä (9,6%). Joensuussa työttömyysaste lokakuussa 2018 on ollut 12,8%, Lieksassa 14,2%, Kiteellä 12,7% ja Valtimolla 11,0%. (Työllisyyskatsaus lokakuu 2018.)
Teollisia työpaikkoja on kaikkiaan vuonna 2017 Pohjois-Karjalassa ollut 11 268, joista liki puolet, 5 456 työpaikkaa, on keskittynyt Joensuuhun. Kaikissa muissa maakunnan kunnissa teollisten työpaikkojen määrä on jäänyt alle tuhanteen ollen Rääkkylässä vain 81 ja Valtimolla 34.
(www.pohjois-karjala.fi.) Työpaikkojen alueelliset määrät näyttäisivät heijastelevan kunkin kunnan ikärakennetta, työikäisen väen määrää sekä työttömyystilannetta. Työpaikat keskittyvät alueellisiin keskuksiin, kuten Lieksaan ja Kiteelle, mutta erityisesti maakuntakeskus Joensuuhun, ja ovat vähissä kaukana alueellisista keskuksista sijaitsevissa ja maaseutumaisissa, vähäväkisissä ja ikärakenteeltaan eläkeläisiin painottuvissa kunnissa, kuten Rääkkylässä ja Valtimolla.
Pohjois-Karjala on Suomen ympäristökeskuksen alueluokituksen perusteella lähinnä maaseutumaiseksi laskettavaa aluetta: maakunnalla on vuonna 2018 maa-alaa 21 584 neliökilometriä, josta 17 416 neliökilometriä eli noin 81% lasketaan kuuluvaksi maaseutuun. Kaupunkialueiksi laskettavia alueita löytyy vain Joensuun kaupungista, ja maakunnan muut virallisen kaupunkistatuksen omaavat kaupungit eli Kitee, Lieksa ja Nurmes lasketaan alueluokituksen mukaan maaseudun paikalliskeskuksiksi ja Outokumpu ydinmaaseuduksi. (ymparisto.fi.)
Kaupungin kehysalueita löytyy Joensuun lisäksi Joensuun naapurikunnista Liperistä ja Kontiolahdelta joiltakin Joensuun kaupunkia ympäröiviltä alueilta. Maakunnan 13 kunnasta viisi eli Ilomantsi, Juuka, Rääkkylä, Tohmajärvi ja Valtimo sen sijaan lasketaan kuuluvaksi pelkästään ydinmaaseutuun ja harvaan asuttuun maaseutuun. Taajama-aste on maakunnassa matalahko nousten yli 70:n vain Joensuussa ja Kontiolahdella. Keskimääräinen väestöntiheys koko maakunnassa on 9,4 as./km4. (pohjois-karjala.fi; ymparisto.fi.)
Väestön ikäjakauma eri kunnissa heijastelee kunnan sijaintia maakuntakeskuksesta niin, että mitä kauemmas ja maaseutumaisempiin kuntiin maakuntakeskuksesta mennään, sitä iäkkäämpää väestö on. Nuorinta väestö on Joensuussa, Kontiolahdella ja Liperissä, joissa noin 80-85% väestöstä on alle 65-vuotiasta, ja iäkkäintä Ilomantsissa, Juuassa, Kiteellä, Lieksassa, Nurmeksessa, Rääkkylässä ja Valtimossa, joissa kaikissa yli 30% väestöstä on yli 65-vuotiasta. Väkimäärä on 2000-luvulla ollut
19 tasaisesti laskeva Ilomantsissa, Juuassa, Kiteellä, Lieksassa, Nurmeksessa, Outokummussa, Polvijärvellä, Rääkkylässä, Tohmajärvellä ja Valtimolla, ja nouseva vain Joensuussa, Kontiolahdella ja Liperissä.
3.2 Maa- ja metsätalouden murros ja sen vaikutukset Pohjois-Karjalan maaseudun kehitykseen
Ikärakenteeseen, poismuuttoon ja työllisyyteen liittyvät ongelmat näyttäisivät edellisen alaluvun perusteella korostuvan erityisesti kaukana maakuntakeskuksesta sijaitsevissa syrjäisen maaseudun kunnissa. Syiksi näihin syrjäisten alueiden huonoon kehitykseen on esitetty näiden alueiden historiallisesti voimakkaasti metsätalouteen ja lypsykarjatalouteen keskittynyttä yksipuolista elinkeinorakennetta, jota ei ole kyetty sopeuttamaan ja monipuolistamaan riittävän nopeasti ja tehokkaasti maa- ja metsätalouden rakennemuutosten kourissa. Samalla aluepolitiikassa on keskitytty keskuksien kehittämiseen. Kun näiden valtaelinkeinojen työllistävyys on maaseudulla rajusti pudonnut, myös ammattitaitoinen työvoima on kadonnut muualle tai muille aloille parempien työllistymismahdollisuuksien perässä. (esim. Tervo 2008, 19-20; Katajamäki & Kaikkonen 1991, 42- 43, 46-48)
Maa- ja metsätalous ovat perinteisesti olleet merkittävimpiä elinkeinoja Pohjois-Karjalan maaseudulla, ja näihin elinkeinoihin haja-asutusalueiden kehittämistä koskevissa aluepoliittisissa ohjelmissa on yleensä keskitetty voimakkaasti resursseja, jopa muun kehitystoiminnan kustannuksella (Maaseutupoliittinen kokonaisohjelma 2009-2013, 2009, 191-193). Samalla maatalouspolitiikassa on ajettu maatalouden alueellista erikoistumista, mikä osaltaan on lisännyt maaseudun haavoittuvaisuutta: esimerkiksi Itä- ja Pohjois-Suomessa erikoistuttiin 1970-luvulta alkaen voimakkaasti maidontuotantoon ja naudanlihantuotantoon samalla, kun muut tuotantosuunnat taantuivat. Tämän seurauksena notkahdukset ja kriisit näiden tuotantosuuntien markkinoilla koskevat alueellisesti erityisen raskaasti juuri Itä- ja Pohjois-Suomea. Lisäksi tehokkuuden ja suurien yksiköiden tavoittelun myötä maidontuotantotilojen lukumäärä on erityisesti Itä-Suomessa romahtanut: kaikista Itä-Suomen maatiloista yli 48% on hävinnyt vuosien 1995-2016 välisenä aikana, näistä suurin osa maidontuotantoon erikoistuneita tiloja. Maidontuotannon korvaavien tuotantosuuntien puutteessa maatalouden perusta onkin Itä- ja Pohjois-Suomessa häilyvä.
(Katajamäki & Kaikkonen 1991, 46-48; Niemi & Väre 2017, 33, 53-58.)
Tämän politiikan seurauksena koko 2000-luvun ajan maatalouden kehitystrendi Suomessa Pohjois- Karjala mukaan lukien on ollut se, että maatilojen lukumäärä vähenee jyrkästi ja tilakoko kasvaa
20 (esim. Niemi & Väre 2017, 53-61). Tätä kehitystä tukevan maatalouspolitiikan lisäksi myös teknologinen kehitys on omalta osaltaan mahdollistanut tilakokojen kasvattamisen vähentäen samalla inhimillisen työvoiman tarvetta suhteessa kasvaviin tuotantomääriin. Tämän seurauksena alkutuotantoon suuntautuneiden maatilojen tuotantokapasiteetti ja taloudellinen tehokkuus ovat kasvaneet merkittävästi samalla, kun niiden työllistävyys on huomattavasti pienentynyt ja jatkaa edelleen pienentymistään (esim. Kerkelä 2012, 10-11; Niemi & Väre 2017, 9, 59-60).
Samansuuntainen kehitys on jo pitemmän aikaa vallinnut myös metsätaloudessa. Metsätalouden raju ja nopea rakennemuutos on kohdellut erityisen ankarasti Itä- ja Pohjois-Suomea, koska metsät ja metsätalous ovat olleet näiden alueiden maaseudulla muuta maata tärkeämmässä asemassa työllisyyden kannalta. Kun Etelä- ja Länsi-Suomessa metsät ovat perinteisesti olleet enimmäkseen yksityisten tilallisten omistuksessa ja metsätalous on ollut siellä lähinnä pientilojen omaa väkeä ajoittain työllistävä maatalouden sivuelinkeino, on Pohjois- ja Itä-Suomessa metsien omistus historiallisesti keskittynyt valtiolle ja muille suurmetsänomistajille, joiden suuret savotat ovat alun perin kysyneet paljon työvoimaa ja joiden savotoista maksama palkka on ollut merkittävä tulonlähde paikallisille pienviljelijä-metsätyöläisille (Rannikko & Tervo 2006, 183-184, 282).
Metsätyön nopean koneistumisen myötä savottatyöt keskittyivät nopeasti päätoimisille ammattimetsureille samalla, kun maatalous- ja työvoimapolitiikassa ruvettiin korostamaan taloudellista kasvua ja työvoiman alueellista ja ammatillista liikkuvuutta tavoitteena käytettävissä olevien voimavarojen siirtäminen kasvaviin elinkeinoihin. Tämä johti metsätalouteen voimakkaasti keskittyneiden alueiden nopeaan tyhjenemiseen 1960-luvulta lähtien. (Rannikko & Tervo 2006, 292- 295.)
Puun alkutuotanto on nykyään voimakkaasti koneistunutta, ja nykyaikaiset monitoimikoneet vaativat vain vähän työvoimaa. Puun alkutuotantoon kuuluvat metsätyöt työllistävätkin tuotantomääriin ja puuntuotantoon käytettäviin maa-alamääriin suhteutettuna vain murto-osan siitä työvoimasta mitä vuosikymmeniä sitten. Tästä huolimatta on kuitenkin huomioitava se tosiasia, että vaikka muutokset puuntuotannossa ovat olleet rajuja, niin siitä huolimatta Itä-Suomessa metsätalous kuitenkin edelleen työllistää keskimäärin enemmän ihmisiä kuin keskimäärin muualla Suomessa, ja myös puun jatkojalostuksella on paikoin merkittävä työllistävä vaikutus Pohjois-Karjalassa. (Tervo 2008, 11-12;
Rannikko & Tervo 2006, 301-302, 328)
Samaan aikaan metsien muunlainen hyödyntäminen esimerkiksi virkistys- ja matkailukäytössä on kuitenkin lisääntynyt Pohjois-Karjalassa ja muuttanut myös paikallista elinkeinorakennetta esimerkiksi Lieksan alueella. Tämä on aiheuttanut siellä ristiriitoja maankäytössä metsänomistuksen
21 keskittyessä siellä edelleen suurmetsänomistajille kuten kansallisille ja yksityisille metsäyhtiöille, joiden harjoittamasta suurmetsätaloudesta ei Rannikon ja Tervon mukaan enää juurikaan jää palkka- ja puunmyyntituloja paikallisille asukkaille ja yrittäjille samalla kun ne kilpailevat metsien käytöstä esimerkiksi paikallisten matkailualan yritysten kanssa (Rannikko & Tervo 2006, 328).
Samalla globaalin markkinatalouden saneleman kilpailutustrendin ansiosta pienet paikalliset metsäkoneyrittäjät tekevät yhä suuremmalla vastuulla yhä heikommin ehdoin yhä enemmän töitä.
Tämän kehityksen myötä erityisesti suurmetsänomistukseen perustuvan metsätalouden alkutuotannon sosiaalinen kestävyys ja aluetaloudelliset hyödyt ovatkin huvenneet (Tervo 2008, 176- 181, 222-223; Rannikko & Tervo 2006, 316, 333-334), etenkin mikäli puu vielä kuljetetaan kokonaan maakunnan ulkopuolelle jatkojalostettavaksi.
Tätä taustaa vasten on syytä suhtautua kriittisesti ajatukseen maa- ja metsätaloudesta maaseudun tärkeimpinä elinkeinoina ja maaseudun elinvoimaisuuden ylläpitäjinä. Maa- ja metsätalouden alkutuotanto ovat toki edelleen erityisesti ydinmaaseudun ja harvaan asutun maaseudun alueilla merkittäviä elinkeinon tarjoajia ja yrittäjyyden mahdollistajia, mutta maaseudun elinvoimaisuuden turvaajiksi niistä tuskin tulevaisuudessa yksistään on: esimerkiksi jalostuselinkeinot ja palvelut muodostavat jatkuvasti suuremman osan maaseudun työpaikoista maa- ja metsätalouden alkutuotannon sijaan (Leinamo & Katajamäki 2007, 9).
3.3 Työelämän teknologisoitumisen ja informatisoitumisen vaikutukset maaseudun työpaikkoihin
Kuten edellisessä alaluvussa todettiin, teknologinen kehitys on osaltaan mahdollistanut maa- ja metsätaloudessa tapahtuneen murroksen. Sen myötä maa- ja metsätalouden alkutuotanto on pitkälti koneellistunut ja samalla sen työllistävyys on dramaattisesti laskenut. Samaan aikaan työelämän osaamisvaatimukset ovat muuttuneet ja kasvaneet. Esimerkiksi pitkän työuran maa- tai metsätaloudessa tehneiden ja sittemmin näissä elinkeinoissa tapahtuneiden muutosten myötä työttömäksi jääneiden on ollut vaikea työllistyä uusille aloille, koska heiltä on puuttunut muilla aloilla vaadittavia tietoja ja taitoja. (Rannikko & Tervo 2006, 301-302.)
Tämä osaltaan selittää voimakkaasti ja yksipuolisesti maa- ja metsätalouteen keskittyneiden syrjäisten maaseutualueiden huonoa työllisyystilannetta ja vaikeuksia löytää alueelle korvaavia elinkeinoja. Tai kuten Alarinta (1993, 31) on kirjoittanut: ”Talouden rakenne perustuu alueen
22 sosiaaliseen ja kulttuuriseen rakenteeseen. Työtä ei ole ilman ihmisiä. Työn tekemiseen vaikuttavat puolestaan perinteet, opitut taidot sekä koulutus.”
Toisaalta teknologian ja informaatiotekniikan kehitys yhdistettynä tehostuneeseen kansainväliseen kilpailuun voivat myös tarjota maa- ja metsätalouden alkutuotantoon erikoistuneille yrityksille aivan uusia mahdollisuuksia yrittämisen laajentamiseen, erikoistumiseen ja uusien sivuelinkeinojen, kuten esimerkiksi energiantuotannon ja erilaisten palvelujen tuottamisen, suhteen. Näiden mahdollisuuksien hyödyntäminen vaatii kuitenkin maaseudun yrittäjiltä sekä substanssiosaamista ja teknologiaosaamista yhdistävää monipuolisuutta, sekä kykyä hyödyntää alueeseen sitoutunutta suhteellista etua, kuten luonnonvaroja. Tällainen kehitys vaatisi maaseudun alkutuotantoon erikoistuneita yrityksiä myös uudelleenorganisoimaan tuotantoaan ja toimintatapojaan, mikä voisi tuoda näihin yrityksiin myös uusia, korkeampaa ja erikoistuneempaa osaamista vaativia työpaikkoja ja siten parantaa luonnonvara-alojen alkutuotannon työllistävyyttä ja kilpailukykyä. (Kerkelä 2012, 12-13, 18, 25.)
Teknologinen kehitys on muokannut voimakkaasti myös yleisesti työtä ja sen eri muotoja.
Yhteiskunnan informatisoituminen tai virtualisoituminen, eli tietoverkkoyhteyksien laajeneminen ja tehostuminen ja yhteiskunnan eri toimintojen perustuminen yhä voimakkaammin niiden varaan, on johtanut myös työn toteuttamiseen yhä enenevissä määrin tietokoneiden ja tietoverkkoyhteyksien kautta (esim. Pekkola 2002; Härmä & Nupponen 2002). Tämä on usein nähty myös suurena mahdollisuutena maaseudun työmahdollisuuksien parantamiseksi (esim. Alarinta 1993, 43), tietokoneiden ja internetin avulla tehtävä etätyö kun ei ole useinkaan riippuvaista paikasta. Vaikka Alarinnan (1993, 66-68) mukaan globaalin kilpailun kiristymisen ja kustannusten kasvun myötä työn ja tuotannon uudelleenorganisointi on johtanut paitsi työelämän sirpaloitumiseen ja osa-aikaisten työsuhteiden ja etätyön lisääntymiseen, niin toisaalta maaseudun elinkeinotoiminta ja osaamistarpeet ovat sen ansiosta monipuolistuneet.
Onko tietotekniikan ja tietoverkkoyhteyksien kehittyminen sitten todella lisännyt Pohjois-Karjalan syrjäisen maaseudun työllisyyttä ja monipuolistanut sen elinkeinorakennetta? Tästä ei löydy tutkimustietoa, mutta ainakaan olemassa oleva tilastollinen tieto ei tähän toistaiseksi viittaa.
Esimerkiksi potentiaalisesti tietotekniikkaan ja tietoverkkoyhteyksiin perustuvat informaatio ja viestintä -sektoriin luettavat työpaikat näyttäisivät selvästi keskittyvän maakuntakeskukseen ja lähes loistavan poissaolollaan ydinmaaseudun ja harvaan asutun maaseudun kunnista (www.pohjois- karjala.fi/tilastot).
23 Samansuuntainen tilanne on monissa muissa potentiaalisesti paljon tietotyötä sisältävissä toimialasektoreissa: tietotyötä kysyvät toimialat ja niihin perustuvat työpaikat näyttäisivät keskittyvän maakuntakeskukseen ja sen välittömään läheisyyteen sekä kaupunkistatuksen omaaviin maaseutukeskuksiin. Sen sijaan potentiaalisesti erityisesti suorittavaan työhön perustuvat toimialasektorit, kuten maa-, metsä- ja kalatalous, teollisuus sekä tukku- ja vähittäiskauppa, kuljetus ja varastointi sekä majoitus- ja ravitsemustoiminta näyttäisivät korostuvan syrjäisen maaseudun kunnissa (pohjois-karjala.fi/tilastot). Toisin sanoen tietotyöhön perustuvat yritykset ja organisaatiot keskittyvät sinne, missä muutenkin on enemmän asukkaita, monipuolisempi elinkeinorakenne ja lyhyt etäisyys paikalliskeskukseen. Tosin tässä yhteydessä täytyy huomioida, että myös esimerkiksi teollisuuden ja kaupan alan toimialat voivat sisältää paljon monipuolista tietotyötä, joten pelkkä päätoimialaluokkiin jaettujen työpaikkojen alueellisen sijoittumisen tarkastelu ei välttämättä kerro koko totuutta tietotyötä tekevien todellisesta määrästä ja alueellisesta sijoittumisesta.
Kuitenkin päätoimialaluokkiin jaettujen työpaikkojen alueellisen sijoittumisen tarkastelu mahdollisesti viittaa siihen, että monipuolisemman, tehokkaasti tietotekniikkaa ja tietoverkkoyhteyksiä hyödyntävän ja myös tietotyöhön perustuvia työpaikkoja tarjoavan elinkeinorakenteen muodostuminen syrjäisemmille maaseutualueille vaatii muitakin resursseja kuin vain toimivat tietoverkkoyhteydet. Tällaisia resursseja voisivat ovat esimerkiksi tietotyöhön erikoistunut koulutettu työvoima, jonka houkuttelu syrjäiselle maaseudulle taas vaatii sellaisia vetovoimatekijöitä kuin toimivan paikallisen palvelurakenteen, sosiaalisia verkostoja ja muutenkin elämiseen ja yrittämiseen houkuttelevan elinympäristön (esim. Rantala ym. 2013). Osittaiseen etätyöhönkin perustuva työ nykyään usein myös vaatii vuorovaikutusta ja sosiaalisia kontakteja, jolloin työn tekeminen syrjäiseltä maaseudulta käsin voi olla haastavaa (esim. Alarinta 1993, 75-76;
Pekkola 2002).
Kuten läpikäymässäni tutkimuskirjallisuudessakin nousi esille, maaseudun elinvoimaisuuden kehittäminen ei voi perustua vain yhden asian, kuten tietoverkkoyhteyksien tai yksittäisen toimialan, kehittämiseen. Sen sijaan mielenkiinnon kohteena oleva alue tulisi aina nähdä kokonaisuutena kaikki sen paikalliset erityispiirteet, potentiaaliset vahvuudet ja heikkoudet ja kaikki paikalliset toimijat ja asukkaat sekä potentiaaliset asukkaat ja heidän tarpeensa ja toiveensa huomioiden, kuten Katajamäki ja Kaikkonenkin jo vuonna 1991 (136-137) korostivat elinvoimaisen maaseudun kehityssuuntaa visioidessaan.
24 3.4 Yritysten sijoittumiseen vaikuttavat tekijät
Miten sitten erilaisia, uusiakin toimialasektoreita edustavia ja monipuolisemmin tietotyöhön perustuvia yrityksiä saadaan maaseutualueille houkuteltua? Entä mitkä ovat ne keskeiset tekijät, jotka yritysten alueelliseen sijoittumiseen vaikuttavat? Ensinnäkin yleisesti yritysten alueelliseen sijoittumiseen vaikuttavat eri alueiden väliset absoluuttiset ja suhteelliset edut eri hyödykkeiden tai palveluiden tuottamisen suhteen: sillä alueella, jossa sama määrä tiettyä samanlaista hyödykettä voidaan tuottaa pienemmin kustannuksin kuin muilla alueilla, on absoluuttinen etu kyseisen hyödykkeen tuotannossa. Absoluuttiseen etuun voivat vaikuttaa esimerkiksi alueelliset luonnonresurssit, työvoiman määrä ja osaaminen, pääoma ja tuotantoteknologia.
Sen sijaan, mikäli tietyllä alueella voidaan tuottaa jotain vaihtoehtoista hyödykettä samoilla tuotantopanoksilla kuin jotain vastaavaa hyödykettä muilla alueilla, on tämän hyödykkeen tuottamisessa suhteellinen etu kyseiselle alueelle. Absoluuttiset ja suhteelliset edut myös määrittävät sen, missä määrin eri alueiden kannattaa erikoistua ja käydä kauppaa keskenään tuottavuuttaan ja asukkaidensa elintasoa nostaakseen. (Laakso & Loikkanen 2000, 12-13.)
Yrityksen sijaintialueen resurssit ja ominaisuudet ja yrityksen kyky ja mahdollisuus hyödyntää niitä myös määrittelevät osaltaan sen, missä määrin yrityksen on mahdollista alentaa yksikkökustannuksiaan yrityskokoaan ja tuotantomääriään kasvattamalla eli missä määrin yrityksen on mahdollista kasvattaa tuotantonsa mittakaavaetua. Kaupunkialueilla mittakaavaetujen kasvattaminen on usein helpompaa kuin muualla: yritykset ja ihmiset ovat lähekkäin ja kuljetus-, liikkumis- ja kommunikaatiokustannukset alhaiset, minkä takia kaupungeilla on kasautumisetuja, jotka muilta alueilta puuttuvat ja jotka houkuttelevat yrityksiä. Toisaalta nopeasti kasvavilla kaupunkialueilla myös esimerkiksi asuntojen, maan ja toimitilojen hinnat nousevat nopeasti, mikä voi heikentää yritysten kilpailukykyä ja työvoiman saatavuutta työvoiman muuttaessa kauemmaksi viihtyisämpien, turvallisempien ja edullisempien asuinalueiden perässä. (Laakso & Loikkanen 2000, 15-17, 24-25.)
Sen sijaan maaseudulla kuntien keskinäinen kilpailu yrityksistä ja sen myötä kuntien yrityksille tarjoamat edut kuten edulliset tontit, toimitilat ja kunnallistekniikka voivat vetää yrityksiä puoleensa.
Myös ammattitaitoisen työvoiman saatavuus sekä markkina-alueen alueellinen suuruus ja kilpailutilanne vaikuttavat keskeisesti yritysten sijoittumiseen. (Laakso & Loikkanen 2000, 31-32, 63-65.)
25 Alarinnan (1993, 82-92, 97-98, 103-106) mukaan yritysten määrään ja sijoittumiseen vaikuttavat muun muassa arvot, asenteet, kulttuuri, koulutus, yritystoiminnon lainsäädäntö ja normisto sekä alueellisen talouden rakenne, joka määrittelee yritystoiminnan alueelliset suhteelliset edut. Hänen mukaansa maaseudun pienet yritykset eivät yleensä pysty kilpailemaan hinnassa isoille ja parempien yhteyksien varrelle sijoittuneille yrityksille, mutta sen sijaan niiden vahvuuksia voivat olla laatu, joustavuus ja innovatiivisuus sekä tehokas yhteistyöverkosto muiden saman alueen yritysten kanssa.
Hänen mukaansa mitä pienemmästä yrityksestä on kyse, sitä suurempi on paikallisen ympäristön merkitys yrityksen toiminnalle. Yrityksen koon kasvaessa tai erikoistumisen lisääntyessä taloudellinen vuorovaikutus paikallistasolla vähenee, mutta ympäristön sosiaalinen ja institutionaalinen merkitys yleensä säilyy (Alarinta 1998, 171).
Kaiken kaikkiaan näiden lähteiden perusteella erityisesti paljon monipuolista osaamista ja tietotaitoa omaavien ihmisten alueellinen sijoittuminen näyttäisi muodostuvan keskeiseksi elementiksi alueellisen elinkeinorakenteen monipuolistamisen ja tietotyötä sisältävien työpaikkojen lisäämisen kannalta. Sellaisella alueella, jossa yrityksillä ja organisaatioilla on käytettävissään paljon koulutettua, monipuolista osaamista omaavaa ja luovaa, uusien innovaatioiden tuottamiseen kykenevää työvoimaa, on sekä suhteellinen että absoluuttinen etu erityisesti korkeaa osaamista vaativan ja pitkälle erikoistuneen toiminnan suhteen. Mutta miten tällaisia työntekijöitä sitten maaseudulle olisi mahdollista houkutella?
Eri kaupunkien ja maiden välisiä luovia työntekijöitä houkuttelevia vetovoimatekijöitä tutkineen Richard Floridan (2005, 16-17, 52-53, 57) mukaan sijainnilla on merkitystä uusien asukkaiden ja siten myös uusien yritysten vetovoimatekijänä. Hänen mukaansa ihmiset usein, mikäli vain voivat, valitsevat ensin paikan missä haluavat asua, ja vasta sen jälkeen alkavat etsiä työpaikkaa tuosta paikasta. Näin tietty alue, joka on onnistunut profiloitumaan luovuuden sallivasta ja siihen panostavasta ilmapiiristään, houkuttelee alueelle ”luovaan luokkaan” kuuluvia eli tietotyön ja luovan talouden parissa työskenteleviä uusia asukkaita. Menestyessään he voimistavat alueen imagoa, joka houkuttelee alueelle lisää luovien alojen työntekijöitä. Näin muodostuneesta imagosta kehittyy alueelle seutuetu, eli alueella toimivat yritykset saavat sijainnistaan ylimääräistä kilpailuetua yrittäessään houkutella lahjakkaita ihmisiä. Tämä luo hyvän kierteen, jossa lahjakkaat ihmiset ja heidän alueelle antama positiivinen imago alkavat vetää puoleensa lisää lahjakkaita ihmisiä, mikä lisää alueen innovatiivisuutta ja tuottavuutta ja siten alueen todellista kasvua ja kilpailuetua.
Myös yritysten lukumäärän lisääntyminen tietyllä alueella voi muodostua alueelliseksi vetovoimatekijäksi, sillä yritysten määrän lisääntyessä kilpailu lisääntyy. Kasvava kilpailu pakottaa yritykset hakemaan entistä enemmän taloudellista tehokkuutta ja erikoistumista sekä tehokkaampaa
26 inhimillisen pääoman hyödyntämistä. Erikoistuminen puolestaan taas lisää mittakaavaetuja sekä inhimillisen pääoman pitemmälle menevää hyödyntämistä, millä taas on innovaatioita ja kommunikaatiota lisäävä vaikutus. Kun tietylle alueelle kasautuu aineellista ja inhimillistä pääomaa, jota käytetään tuottavasti, on seurauksena tuotannon määrän, työllisyyden, väestön sekä aineellisen pääoman kasvu. (Laakso & Loikkanen 2000, 21-23, 81.)
Tällainen alueen positiivinen profiloituminen ja sen tuottama positiivinen kierre voisi olla täysin mahdollinen myös muille kuin kaupunkialueille. Kyetäkseen kilpailemaan koulutetusta ja monipuolista osaamista omaavista luovista asukkaista kaupunkialueiden kanssa maaseutualueiden kuitenkin tulisi kyetä luomaan itselleen voimakas, tällaisiin asukkaisiin vetoava imago. Niiden tulisi myös kyetä varmistamaan yleisten asuinpaikkavalintoihin vaikuttavien vetovoimatekijöiden saatavuus, kuten riittävän monipuolinen paikallinen palvelurakenne, hyvät tie- ja tietoliikenneyhteydet sekä yleinen asuinympäristön viihtyvyys. Nämä tekijät on mainittu myös esimerkiksi Pohjois-Karjalan maaseutustrategiassa (14) sekä Pohjois-Karjalan maakuntaohjelmassa (50-58).
27 4 METODOLOGIA & AINEISTO
4.1 Tutkimuskysymys
Tutkimukseni tehtävänä on ensisijaisesti selvittää Pohjois-Karjalan maaseutumaisiksi laskettavien alueiden alueelliseen elinvoimaisuuteen vaikuttavia tekijöitä ja EU:n yritysrahoitusten käyttöä ja vaikuttamismahdollisuuksia maaseutualueiden alueellisen elinvoimaisuuden edistämiseksi Pohjois- Karjalassa. Tutkimus myös tarkastelee näiden alueiden alueellisen elinvoimaisuuden nykytilaa ja kehityksen suuntaa siinä valossa kuin se Maaseuturahaston, Euroopan aluekehitysrahaston ja Maaseuturahastoon sisältyvän paikallisen Leader-toiminnan kautta myönnettyjen yritystukien määrien, kohdentumisten ja tuetun toiminnan ja toimialojen perusteella näyttäytyy.
Näitä tavoitteita pyrin lähestymään seuraavien tutkimuskysymysteni avulla:
• Millä tavoin Maaseuturahastosta ja Euroopan aluekehitysrahastosta myönnetyt maaseudun kehittämiseksi kohdennetut yritystuet kuvastavat pohjoiskarjalaisen maaseudun elinvoimaisuuden tilaa ja kehityksen suuntaa eri kunnissa ja erilaisilla maaseututyypeillä?
• Noudattavatko myönnetyt yritysrahoituspäätökset Itä-Suomen yritysrahoitusstrategian, Pohjois-Karjalan maaseudun kehittämissuunnitelman ja Pohjois-Karjalan maakuntaohjelman mukaisia tavoitteita Pohjois-Karjalan maaseudun kehittämiseksi?
• Miten sosiaalisen pääoman ulottuvuudet huomioidaan käytössä olevissa maaseutupoliittisissa ohjelmakokonaisuuksissa ja niiden pohjalta tehdyissä Pohjois-Karjalaan kohdentuneissa yritystukipäätöksissä?
Koska pääaineistoni koostuu yritysrahoituspäätöksistä, on näkökulmani aiheeseen elinkeinoelämä- ja yrityslähtöinen. Perustelen tätä sillä, että lukuisissa maaseudun kehittämistä koskevissa tutkimuksissa (esim. Niemelä & Itkonen 2014; Leinamo & Katajamäki 2007; Katajamäki & Kaikkonen 1991) yrittäjyys ja sen tukeminen sekä alueellisen elinkeinoelämän monipuolisuus ja hyvät toiminnanedellytykset nostetaan keskeisiksi maaseudun kehittämisen välineiksi, kuten myös kaikissa keskeisissä Pohjois-Karjalan maaseudun kehittämiseen liittyvissä poliittisissa ohjelmissa (esim.
Pohjois-Karjalan maakuntaohjelma 2018-2021, 8, 29; Itä-Suomen yritysrahoitusstrategia, 1-9;
Pohjois-Karjalan maaseudun kehittämissuunnitelma 2014-2020, 2-3).
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö muunkinlaiset toimet ja tekijät, kuten esimerkiksi järjestötoiminta, julkishallinnolliset organisaatiot, uskonnollisten yhteisöjen toiminta, oppilaitokset
28 jne., vaikuttaisi keskeisesti maaseudun elinvoimaisuuteen. Esimerkiksi Lehto & Oksa (2004) korostavat paikallisyhteisöjen yhteisöllisen toiminnan ja erilaisten paikallisten ja ylipaikallisten toimijoiden välisen tiiviin yhteistyön ja kommunikoinnin merkitystä alueellisten vetovoimatekijöiden luomisessa ja erilaisten paikallisten vahvuuksien tunnistamisessa ja tukemisessa. Järjestöjen, yrittäjien, paikallisten asukkaiden ja erilaisten julkishallinnollisten organisaatioiden aktiivinen paikallinen toiminta ja tiivis yhteistyö voi tuottaa huomattavaa alueellista kilpailuetua, kuten Lehdon ja Oksan Sotkamo-esimerkki (2004) osoittaa.
Myös tarkastelemistani rahastoista erityisesti Maaseuturahasto ja Leader-toiminta tukevat yritysten lisäksi myös muunlaisia organisaatioita ja paikallisyhteisöjä. Paikallisyhteisöjen ja ei-kaupallisten organisaatioiden tukemisen tärkeys maaseutua kehitettäessä mainitaan myös muun muassa Pohjois- Karjalan maaseudun kehittämissuunnitelmassa 2014-2020 (1-3). Pitääkseni graduni laajuuden annetun ohjeistuksen mukaisena keskityn tässä tutkimuksessa kuitenkin ensisijaisesti yrityksiin ja niille myönnettyjen rahoitusten tarkasteluun.
4.2 Aineisto
Tutkielmani pääaineistona käytän ELY-keskuksen kautta Pohjois-Karjalan maaseudulle ohjelmakaudella 2014-2017 myönnettyjä Euroopan aluekehitysrahaston (EAKR), Euroopan maaseudun kehittämisen maatalousrahaston (Maaseuturahasto) ja Maaseuturahaston alaisen Leader- toiminnan maaseudun kehittämiseen tarkoitettuja yritystukia. Myönnetyistä yritystuista tehdyt päätökset ovat julkisia ja saatavilla netin kautta. Olenkin aineistoni kokoamisessa käyttänyt Maaseutuviraston (Mavi) tietopalvelua, jonka kautta löytyvät kaikki Maaseuturahaston ja Leader- toiminnan määrärahoista Pohjois-Karjalan ELY-keskuksen kautta myönnetyt yritystukipäätökset.
Lisäksi olen käyttänyt EURA2014 -palvelusta löytyvää listausta kuluvalla ohjelmakaudella tehdyistä Pohjois-Karjalaan kohdentuneista EAKR:n yritystukipäätöksistä. Tätä listausta olen lukenut rinnakkain ELY-keskuksen minulle lähettämän Työ- ja elinkeinoministeriön (TEM) hallinnoimien Pohjois-Karjalaan tällä ohjelmakaudella kohdennettujen yritystukien listauksen kanssa, josta löytyvät myös EAKR-rahoitteiset tuet myöntöperusteineen.
Näiden eri listausten lisäksi olen hyödyntänyt tiedonkeruussani internetin eri yritystietopalveluja (esim. finder.fi) selvittääkseni eri yritysten perustietoja, jotka ovat oleellisia graduni kannalta mutta jotka TEM:n, Mavin ja EURA2014-palvelun listauksista usein puuttuvat. Näitä tietoja ovat
