Jauhiaisen ja Huovarin (2013, 13-15) mukaan alueen elinvoimaisuus tarkoittaa alueen kasvun ja kehityksen tasoa, mihin vaikuttavat esimerkiksi väestö, työpaikat ja kuntatalous. Näihin puolestaan vaikuttavat heidän mukaansa esimerkiksi fyysiset etäisyydet ja yhteydet, inhimillisen ja sosiaalisen pääoman määrä, yrittäjyys ja markkinoiden koko, paikallinen elinkeinorakenne sekä avoimuus erilaisuudelle.
Väestön ikärakenne ja siihen perustuva huoltosuhde eli työikäisten määrä suhteessa lasten ja eläkeikäisten määrään on Jauhiaisen ja Huovarin tutkimuksen mukaan yksi keskeinen kunnan elinvoimaisuuteen vaikuttava tekijä, ja työikäisen (15-64 -vuotiaan) väestön määrä ja suhteellinen osuus kertoo heidän mukaansa alueen vetovoimasta ja kyvystä kehittyä eteenpäin: mitä enemmän työikäistä väestöä alueella asuu, sitä elinvoimaisempi alue on. Sen sijaan, mikäli vanhusväestöä on kunnassa enemmän kuin työikäisiä, johtaa tämä suuremmalle kunnan hyvinvointipalvelujen tarpeelle ja siten menojen kasvulle samalla kun verotulot vähenevät väestön ikääntyessä ja palveluja on rahoittamassa pienempi määrä ihmisiä.
Työikäisen väestön houkuttelu alueelle taas vaatii riittävästi työpaikkoja. Maa- ja metsätalouden, teollisuuden ja julkisen sektorin kohtaamat muutospaineet ovat vähentäneet näiden alojen tarjoamaa työllisyyttä maaseudulla, minkä takia maaseudulla tarvitaan kipeästi uusia korvaavia työpaikkoja.
9 Tämä asettaa kasvavat yritykset ja riittävän monipuolisen paikallisen elinkeinorakenteen kriittiseen asemaan alueen kasvun ja kehityksen kannalta. (Jauhiainen & Huovari 2013, 27, 45; Leinamo &
Katajamäki 2007, 9-10.)
Yrittäjyys ja sen edistäminen onkin nostettu yhdeksi keskeisimmäksi tekijäksi maaseudun elinvoimaisuuden säilyttämiseen ja lisäämiseen tähtäävissä maaseutupoliittisissa ohjelmakokonaisuuksissa (esim. POKAT 2021, 25-29, 33-43; Maaseutustrategia 2014-2020, 14-21) sekä maaseudun elinvoimaisuutta käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa. Esimerkiksi Puupposen (2009, 18) mukaan tämä on luontevaa, sillä mahdollisuudet palkkatyöhön ovat maaseudulla usein rajalliset, minkä takia yrittäjyys on siellä perinteisestikin tärkeää. Huovarin ja Volkin (2004, 11-13) mukaan 2000-luvun alussa jopa 40-45 % maaseudun työpaikoista oli yksityisessä yritystoiminnassa, ja yrittäjien osuus työpaikoista on maaseudulla lähes kaksinkertainen kaupunkeihin verrattuna vaikka maaseutuyrittäjiä ei laskettaisi mukaan.
Yrittäjyyden edistäminen on usein myös hyödyllistä siksi, että paikallisten maaseutuyritysten tuomat hyödyt maaseudulle voivat olla moninaiset. Paikalliset yritykset esimerkiksi työllistävät usein paikallisia ihmisiä, ja mikäli ne onnistuvat kehittämään innovatiivisia hyvin menestyviä tuotteita, toimivat nämä tuotteet positiivisena brändinä koko alueelle tarjoten uusia markkinoita myös muille paikallisille yrityksille (de Noronha Vaz ym. 2006, 3-4; Labrianidis 2006, 52). Tämän ”hyvän kierteen” muodostumisen edellytysten mahdollistamisen tärkeyden mainitsevat myös Niemelä ja Itkonen (2014, 7) seuraavasti: ”Yrittäjyyttä tukeva toimintaympäristö on niin uuden yritystoiminnan syntymiselle kuin jo toimivien yritysten kasvun kehitykselle ja koko yrityskannan säilymiselle ehdoton edellytys. Elinvoimainen ja kilpailukykyinen maaseutu hyödyntää ja lisää oman alueensa voimavaroja kestävällä tavalla elinkeinotoiminnan, laadukkaan asuinympäristön ja sen palvelujen sekä väestön ja luonnon hyvinvoinnin edistämiseksi.”
Yrittäjyyttä tukevan toimintaympäristön kehittyminen edellyttää myös Kerkelän (2012, 25-26) mukaan sitä, että alueelle saadaan monipuolista yrittäjyyttä ja monipuolisesti erilaisia ammatteja edustetuksi, mikä puolestaan edellyttää alueen toimijoilta ja yrittäjiltä monialaista osaamista niin liiketalouden, verkostoitumisen ja riskienhallinnan osa-alueilla. Valmiuksia maaseutualueilla tähän voisi olla, sillä monialainen osaaminen ja verkostoituminen on havaittu tyypilliseksi maaseutuyritysten ominaisuudeksi. Esimerkiksi Saukkosen ym. mukaan (2006, 30-31) Pohjois-Karjalassa toimiville maaseutuyrityksille on ollut tyypillistä monialaisuus, pienimuotoisuus sekä pyrkimys yhteistyöhön muiden yritysten kanssa; lisäksi erityisesti kasvuhakuisille maaseutuyrityksille tyypillisiksi piirteiksi on havaittu muun muassa yrittäjien hyvä koulutustaso,
10 yrittäjien tukipalveluiden suurempi kysyntä sekä pyrkimys laajempiin maantieteellisiin markkinoihin.
Näiden maaseutuyritysten ominaispiirteiden ja yleisemminkin monipuolisuuden, verkostoitumisen ja korkeamman osaamisen huomioiminen ja tukeminen toteutettavassa aluepolitiikassa voivat lisätä paitsi yrittämisen edellytyksiä alueella myös alueen yleistä vetovoimaisuutta. Alueen positiivinen, suvaitsevaisuutta ja monimuotoisuutta tukeva ilmapiiri ja hyvä imago ruokkivat luovuutta ja myös voivat houkutella alueelle lisää uusia kyvykkäitä ja koulutettuja asukkaita, jotka voivat luoda alueelle lisää innovatiivista toimintaa ja siten kestävää taloudellista kilpailuetua (Florida 2005, 16, 57-70).
Erityisesti ydinmaaseudun ja harvaan asutun maaseudun ongelmana kuitenkin usein on se, että ne on perinteisesti nähty maatalous- ja maaseutupolitiikassa usein lähes pelkästään maa- ja metsätalouden alkutuotannon alueena. Voimavarojen voimakas keskittäminen alkutuotantoon on vienyt resursseja muulta maaseudun kehittämiseltä. Tämä puolestaan on johtanut näiden alueiden yksipuoliseen elinkeinorakenteeseen ja siitä johtuviin ongelmiin (esim. Maaseutupoliittinen kokonaisohjelma 2009-2013, 2009, 191-193; Katajamäki & Kaikkonen 1991, 13).
Alarinta (1998, 50-51) käyttää tästä kehityksestä termiä ”maaseudun kurjistumisen kierre” ja kuvaa sen näin: jos työpaikat maaseudulla perustuvat lähinnä johonkin tiettyyn elinkeinoon, esimerkiksi maatalouteen, ja työtilaisuudet tässä elinkeinossa vähenevät, on seurauksena työvoimaresurssin vajaakäyttö ja maatalouden parissa työskennelleiden poismuutto maaseudulta, jonka seurauksena maaseudun väestöpohja laskee. Tämä puolestaan johtaa maaseudun palveluiden karsimiseen, joka taas johtaa työvoimaresurssin vajaakäyttöön palveluihin työllistyneen työvoiman työtilanteen heiketessä, mikä jälleen kiihdyttää työikäisen väestön poismuuttoa maaseudulta. Seurauksena on maaseudun väestön ikärakenteen vääristyminen ja alhaisempi väestökehitys. Lisäksi maaseudun ikärakenteen vääristymistä pahentaa se, että erityisesti nuorilla ja korkeasti koulutetuilla on taipumus muuttaa maaseudulta kaupunkeihin parempien työllistymis- ja kouluttautumismahdollisuuksien perässä (esim. Huovari & Volk 2004, 29, 36).
Katajamäen ja Kaikkosen mukaan (1991, 42-43) tämän syrjäisen maaseudun huonon kehityksen taustalla on 1970-luvun alusta alkanut ”hallitsematon kasvukeskuspolitiikka”. Sen aikana harjoitetun aluepolitiikan mielenkiinto oli heidän mukaansa pelkästään keskusalueiden kehittämisessä ja teollisuuden vahvistamisessa samalla, kun syvä maaseutu jäi aluepolitiikassa heitteille ja maaseutu nähtiin pelkkänä maatalouden alueena sen sijaan, että olisi myönnetty resursseja maaseudun elinvoimaisuuden ja monipuolisuuden säilyttämiselle ja pitkäjänteiselle kehittämiselle.
11 Katajamäki ja Kaikkonen ovatkin jo vuonna 1991 peräänkuuluttaneet sitä, että maaseudun elinvoimaisuuden säilyttämisen kannalta olisi erittäin tärkeää siirtyä yhteen tuotantosuuntaan keskittyneestä maatalouden alkutuotannosta ”monipuoliseen, alueellisesti vaihtelevaan maaseutualueiden mosaiikkiin”, jossa asuu monenlaisia ihmisiä, jotka tekevät moninaisia toimintoja etätyöstä monipuoliseen pienyrittäjyyteen. (Katajamäki & Kaikkonen 1991, 53, 136-137.)
Tämä visiointi ja ajattelusuuntaus näkyy nykyään esimerkiksi Pohjois-Karjalan maakuntaohjelmassa ja Pohjois-Karjalan maaseutustrategiassa. Niiden keskeisenä visiona on maaseudun monipuolinen, paikallisia vahvuuksia ja erikoisosaamista hyödyntävä maatalous ja yritystoiminta sekä uusien asukkaiden houkuttelu maaseudulle erityisesti laadukkaiden palveluiden, parempien tietoliikenneyhteyksien ja viihtyisän elinympäristön tarjoamisen avulla (Maaseutustrategia 2014-2020, 14; POKAT 2021, 33-60).
Maaseudun elinkeinorakenteen monipuolistaminen esimerkiksi yrittäjämyönteisen hengen, yrittäjyyden yleisten edellytysten, maa- ja metsätaloustuotteiden jalostusasteen nostamisen sekä monialayrittäjyyden eli maatiloilla alkutuotannon ohella tapahtuvan muun yritystoiminnan lisäämisen avulla onkin nähty keskeiseksi maaseudun elinvoimaa ylläpitäväksi ja lisääväksi tekijäksi.
Kuitenkin suppeat paikalliset markkina-alueet, yritysten pienuus, pitkät välimatkat ja hitaat ja huonokuntoiset tie- ja tietoliikenneyhteydet muodostuvat syrjäseudulla helposti yrittämisen edistämisen ja elinkeinorakenteen monipuolistamisen haasteeksi ja yrittäjyyttä rajoittavaksi tekijäksi (Riusala & Siirilä 2009, 20-21; Palmroth 2005, 109; Niemelä 2013, 7; Rantala ym. 2013, 33, 38-43;
Malinen ym. 2006, 11-12; Puupponen 2009, 74). Keskeiseen asemaan tällöin asettuvat esimerkiksi tehokas verkostoyhteistyö ja toimivat palveluorganisaatiot, jotka voivat avata myös maaseudun pienyrityksille mahdollisuudet laajemmille markkinoille ja kansainväliseen kauppaan sijainnin asettamista rajoitteista huolimatta (Alarinta 1993, 106). Nämä asiat on nostettu esille myös esimerkiksi Pohjois-Karjalan maaseutustrategiassa (Maaseutustrategia 2014-2020, 13-15).
Vaikka maaseutualueista ainoana kaupunkien läheinen maaseutu on yleensä hyötynyt väestöllisesti kaupunkeihin suuntautuneesta muuttoliikkeestä ydinmaaseudun ja harvaan asutun maaseudun menettäessä asukkaitaan (Huovari & Volk 2004, 26), ei alueen elinvoimaisuus silti ole aina riippuvainen isojen kaupunkien ja muiden kasvukeskusten fyysisestä läheisyydestä. Myös syrjäiset ja maaseutumaiset alueet voivat pärjätä ja menestyä elinvoimaisuuden mittareilla mitaten hyvin silloin kun ne osaavat tunnistaa ja hyödyntää tehokkaasti omat ihmisiin ja olosuhteisiin sitoutuneet voimavaransa ja luoda niiden pohjalta vahvan oman identiteettinsä, uusia innovaatioita ja vetovoimaisen asuin- ja toimintaympäristön (esim. Lehto & Oksa 2004; Niemelä & Itkonen 2014, 59-63; Kytö ym. 2006, 6-7, 21).
12 Tällainen menestyksekäs syrjäisen maaseutualueen kehittäminen vaatii sitä, ettei kehittämistoimenpiteissä keskitytä liian voimakkaasti tiettyihin vahvoihin aihepiireihin, vaan käytetään aikaa ja resursseja laaja-alaisesti myös vähemmän esillä oleviin aiheisiin, jotta kaikki alueen potentiaaliset vahvuudet ja voimavarat varmasti löydetään ja tunnistetaan ja kyetään hyödyntämään (Leinamo & Katajamäki 2007, 69). Tämä kuitenkin edellyttää tehokasta ja monipuolista paikallisten ja ylipaikallisten eri toimijoiden välistä kommunikointia ja verkostoitumista sekä yhteistyötä, luottamusta ja muuta alueellisesti sitoutunutta sosiaalista pääomaa (esim. Lehto & Oksa 2004; Lehto 2002; Kataja 1998, 40-42; Leinamo & Katajamäki 2007, 66).