150 niin & näin 1/2011
kirjat
K
aikki riippuu mittasuh- teista. Kaksi ongelmaa yh- dessä kirjassa ei vielä kuu- losta kovin pahalta, mutta kun nuo pulmat ovat aineisto ja teoreettinen apparaatti, tilanne näyttää huomatta- vasti kiperämmältä. Henry Baconin Väkivallan lumo kompastuu omaan suhdattomuuteensa. Se on kirjana liian suppea ollakseen vakuuttava ja kysymyksenasettelultaan liian lavea ollakseen syvälle tunkeutuva.Koska Baconilla ei ole tiiviissä kirjassa tilaa perustella teoreettisia valintojaan, teoriapohja muuttuu ilmoitusasiaksi. Kun Bacon vetoaa esimerkiksi evoluutiobiologiaan, lukija ei saa pureskeltavakseen ar- gumentteja tai evoluutiobiologiassa käytyjen keskustelujen esittelyä.
Hänen on joko otettava tai jätettävä Baconin väitteet, sillä hypoteesitason ohuuden vuoksi erimielisyydelle kir- joittajan kanssa ei jää tilaa. Toisaalta Bacon haluaa ulottaa tarkastelunsa jopa pahan ongelmaan, ja siksi hän tuntuu harhautuvan varsinaisesta ai- heestaan kauemmas kuin kirjan koko antaa myöten. Elokuvaväkivallasta loitonnutaan niin, että kirjan aihe katoaa välillä näkyvistä.
...ja täältä pesee
Vaikka on syytä kysyä, onko psy- kologinen lähestymistapa missään tilanteessa hedelmällinen, Bacon pitää itsestään selvänä, että elokuvan katsominen vastaa psykologisiin tar- peisiin. Baconin mukaan väkivallan
katseleminen asettaa katsojan mo- raalisen auktoriteetin asemaan. Vä- kivalta voidaan esittää toivottavaksi ja hyväksyttäväksi, ja väkivaltaviihde
”tarjoaa nautittavaksi yksinkertais- tavia ratkaisuja, joissa moraalinen universumi on kirkas ja valinta hyvän ja pahan välillä yksiselitteinen”
(9). Väkivallan psykologiasta saadaan kuulla, että ”me ihmiset pidämme itseämme vähintäänkin perimmil- tämme hyvinä” (11) ja että hyvä ja paha ovat ”peruskäsitteitä, jotka ym- märretään intuitiivisesti” (72). Koska intuitio jos mikä on sosiohistorialli- sesti muuttuva ilmiö, on selvää, että tällaiset väitteet ainoastaan lakaisevat ongelmia piiloon.
Baconin psykologinen arsenaali koostuu lähinnä yleistyksistä, joille on erittäin helppo keksiä vasta- esimerkkejä. Erityisen outoja ovat Baconin teesit, joiden mukaan kat- sojalla on psykologinen halu sa- mastua sankariin. Baconin mukaan haluamme ”kokea fantasian oikeu- denmukaisesta maailmasta, jossa paha saa rangaistuksensa ja hyvä palkitaan” (103). Minussa on ilmei- sesti sen verran konnan vikaa, että elokuvaa katsoessani toivon lähes aina roistojen onnistuvan pyrki- myksissään. Ilahdun vilpittömästi, kun kelmit piinallisten valmiste- lujen jälkeen onnistuvat keikassaan.
Mutta rauhaa nuo onnettomat eivät saa edes silloin, sillä rikoksen jälkeen he saavat pelätä epärehellisiä kump- paneitaan, lainkuuliaisia kansalaisia ja yhteiskunnan väkivaltakoneistoa.
Tätä taustaa vasten on selvää, että kun Loco (Klaus Kinski) poistuu Sergio Corbuccin Suuren hiljai- suuden (Il grande silenzio, 1968) lopussa surmattuaan sankarin, lain- vartijan ja panttivangit, osoitan avoi- mesti suosiotani.
Tarkoitukseni ei ole asettaa kat- somistapaani Baconin teorian edelle vaan ainoastaan osoittaa, että jo- kainen hänen yleistyksensä on niin helppo kyseenalaistaa, ettei vasta- esimerkkien etsiskeleminen ole edes kiinnostavaa. Bacon on oikeassa puolustaessaan monitieteisyyden välttämättömyyttä elokuvatutkimuk- sessa, mutta käytäntö osoittautuu tarkoitushakuiseksi vetoamiseksi sa- tunnaisiin tutkimustuloksiin. Bacon nojautuu yhtäältä biologiaan ja bio- logisiin välttämättömyyksiin ja toi- saalta esimerkiksi Jungin teoriaan arkkityypeistä, muttei esitä min- käänlaista välittävää tulkintaa, vaikka on työläs nähdä, miten nämä kaksi teoriaa mahtuvat saman maailman- kuvan sisään.
Asiaa ei paranna, että Baconin teoreettiset linjaukset perustuvat välillä moralisointiin. Hän jakaa katsojat ongelmattomasti sofistikoi- tuneisiin ja vähemmän sofistikoi- tuneisiin – ”sofistikoituneemmat kanssakatsojat todennäköisesti kat- sovat [naurun] ilmentävän naurajien emotionaalista kykenemättömyyttä käsitellä esiin nousevaa tematiikkaa”
(51) – ja myös elokuvat luokittuvat supsikkaasti samoihin kategorioihin:
”vähemmän sofistikoituneen elo-
Tapani Kilpeläinen
Senkka nenästä, pojat
Henry Bacon, Väkivallan lumo. Elokuvaväkivallan kauheus ja viihdyttävyys. Like, Helsinki 2010. 303 s.
1/2011 niin & näin 151
kirjat
kuvan piirissä on kokonaisia laji- tyyppejä, kuten naisvankilaelokuvat, joiden olennainen idea on tarjota ainakin mieskatsojalle naisten kidut- tamisen ja alistamisen katsomisesta saatavaa nautintoa” (169). Kategori- soiva ajattelu kertoo ainoastaan herk- kyyden puutteesta, sillä myös vä- hemmän sofistikoitu elokuva saattaa olla verraton esteettisen mielihyvän ja älyllisten oivallusten lähde.
Banaanipojat hula-hula- saarella
Mutta pääongelma on aineisto. Ma- teriaali on yhtäältä liian kapea ja toi- saalta liian laaja. ”Kattavia käytetyt esimerkit ovat vain sikäli, että esiin nousevat kaikki keskeiset tavat, joilla väkivaltaa on tarinaelokuvassa kä- sitelty”, Bacon väittää. Hollywood- tuotannon valta-asemaa kirjassa hän perustelee sillä, että ”amerikkalaisten suhtautuminen yksilön ja yhteisön välisiin suhteisiin, erityisesti mitä tulee väkivallan puolustukselliseen käyttöön, tuo esiin perustavaa laatua olevalla tavalla kaikkein keskeisimpiä väkivaltaan liittyviä asenteellisia ja oikeudellisia kysymyksiä” (16). Lu- kijalla on kuitenkin oikeus ihmetellä, miten on mahdollista, että väkivalta- elokuvaa käsittelevään teokseen ovat päässeet mukaan vaikkapa Ingmar Bergman tai George Stevensin Etäisten laaksojen mies samalla kun poissaolollaan loistavat esimerkiksi Ruggero Deodaton Kannibaalien polttouhrit (Cannibal Holocaust,
1980) tai Satoru Oguran Guinea Pig:
Devil’s Experiment (Za ginipiggu:
Akura no jikken, 1985). Aineiston ulkopuolelle jää lukuisia elokuvia, jotka todennäköisesti pakottaisivat muotoilemaan elokuvaväkivallasta esitetyt väitteet uudelleen.
Osasyynä aineistovinoutumiin on Baconin ylimielinen tapa suh- tautua eksploitaatioelokuviin.
Lukas Moodyssonin elokuvaa Lilja 4-ever emme hänen mukaansa voi
”torjua [...] luokittelemalla sitä pel- käksi eksploitaatioksi” (73), mutta eksploitaatioelokuvien hän sanoo tarjoavan ”helppoja selitysmalleja ja karmeudessaan ylevältä tuntuvan elämyksen” (233). Väite on erikois- laatuinen, sillä esimerkiksi monille Japanissa tehtailluille yakuzafilmeille ja italialaisille gialloille on luonteen- omaista nimenomaan yksinkertais- tusten hämmentäminen. Tämän lisäksi Baconin ylhäältä katsovassa asenteessa on kaksi ongelmaa. Ensin- näkin: jos aikoo kirjoittaa elokuvavä- kivallasta, aineistoaan ei voi valita niin, että kokonaisia elokuvagenrejä jätetään lähtökohtaisesti tarkastelun ulkopuo- lelle. Eksploitaation hyljeksiminen kertoo ainoastaan ennakkoluulosta, jonka mukaan sen piiristä ei voi löytyä mitään tutkimusaiheen kannalta mer- kittävää. Toinen pulma on esteettisissä arvostelmissa. Vaikka Bacon pitäisikin eksploitaatioelokuvia kaavamaisina ja laadullisesti kelvottomina, se ei va- pauta häntä käsittelemästä ja analy- soimasta niitä – jos hän aikoo esittää teorian elokuvaväkivallasta.
Toisaalta Baconin aiheenra- jauksen pulmana on se, että hän tahtoo käsitellä myös henkistä vä- kivaltaa. Fyysinen väkivalta on vielä verrattain helppo rajata, mutta voidaan kysyä, eikö henkisen väki- vallan mukaan ottaminen merkitse sitä, että lähes mikä tahansa elokuva voidaan laskea väkivaltaelokuvan piiriin. Bacon haluaa käsittää vä- kivallan laajasti, joten hän joutuu vetämään mukaan esimerkiksi Vit- torio de Sican Polkupyörävarkaan.
Päädytään kauaksi siitä, miten käsite
’väkivaltaelokuva’ arkikielessä ym- märretään.
Huolimattomuuden tuntua li- säävät pienet asiavirheet. Vaikka Peter von Bagh on valitettavasti to- tuttanut suomalaiset lukijat eloku- varunoiluun, jossa riittää, että asiat ovat vähän sinne päin, on silti yllät- tävää, että Baconin kirjassa Peckin- pahin Olkikoirien naispääosan esit- täjäksi mainitaan sivulla 136 oikein Susan George, sivulla 175 taas vir- heellisesti Julie Christie. Israelin entisestä pääministeristä puolestaan on tullut Golda Meier (155). Yh- teenvetoluvussaan Bacon toteaa, että ”viihdeväkivallan lumon kaltai- sesta aiheesta kirjoittavan vaarana on päätyä esittämään näkemyksiä lähinnä omien intuitioidensa poh- jalta” (260). Hän on tunnistanut vaaran, mutta hän ei ole osannut torjua sitä. Väkivallan lumo ei pysty vastaamaan tyydyttävästi itse esittä- miinsä ongelmiin. Turpiin vaan ja onnea.
