T I E TEE SS
ÄTA
A P UU HT
62
Janne Kivivuori: Paha tieto. Tieteenvastainen ajattelu antiikista uusimpiin kiistoihin. Nemo, Helsinki 2003. 197 s.
Sanotaan että tieto lisää tuskaa. Jos tämä pitää paikkaansa, voiko puolestaan ”epätieto” vähen- tää tuskaa tai jopa lisätä mielihyvää? Perinnölli- syystieteilijä Petter Portin totesi tämän lehden numerossa 4/2003 että psykoanalyysi on ”prag- maattisen totuusteorian valossa tosi” koska se
”toimii” (2003, 42). Psykoanalyysissa ei siis ole keskeistä sen teoreettisten väitteiden totuudelli- suus vaan sen oletetut hyvät seuraukset. Entä sit- ten päinvastainen tilanne, ”pahan tiedon” tuskaa lisäävä vaikutus? Jean-Paul Sartre oli sitä mieltä, ettei Stalinin vankileireistä pitäisi puhua julkises- ti ”jotta Billancoutin autotehtaan työläiset eivät vaipuisi epätoivoon” (Malia 2000, xvii). Tieto Sta- linin leireistä oli ”vaarallista tietoa” joka tuli sa- lata kansalta.
Sosiologi Janne Kivivuori (erinomaisen psy- kokulttuuritrilogian kirjoittaja) tarkastelee uu- dessa kirjassaan kahta länsimaisen kulttuurin ajatustapaa, hyvän myytin ja pahan tiedon perin- nettä. Portinin näkemys psykoanalyysista edus- taa hyvän myytin perinnettä ja Sartren aforismi puolestaan pahan tiedon perinnettä (esimerkit ovat minun). Kivivuoren teos on laaja essee en- nemmin kuin pikkutarkka historiallinen analyy- si näistä kahdesta ajattelutavasta, mutta kirjan esseenmuotoisuus ei vähennä sen arvoa: kysees- sä on merkittävä teos kahden ajattelutavan for- maalisista piirteistä ja sosiaalisesta merkitykses- tä. Tarkastelun kohteena eivät ole sosiaalisen to- dellisuuden rakennetta ja kehitystä monisanai- sesti tulkitsevat ”ismit” ja ideologiat vaan histo- rian kuluessa erilaisissa yhteyksissä toistuvat
”yksikköideat” (unit ideas), perusteemat, joita varioimalla on luotu uusia versioita samoista yksikköideoista. Kivivuori tarkastelee valikoi- duin esimerkein sitä retorista muotoa, ”jossa hyödylliset sepitteet nähdään sosiaalisen järjes- tyksen takeina ja tieto sosiaalista järjestystä uh-
kaavana tekijänä” (11). Tekijän keskeisenä innoit- tajana - varsinkin hänen pahan tiedon tarkaste- lussaan - on ollut taloustieteilijä Albert Hirsch- manin teos The Rhetoric of Reaction (1991), jossa Hirschman kuvaa konservatiivisten ajattelijoiden sosiaalisia ja poliittisia uudistuksia vastaan käyt- tämiä retorisia muotoja. Pahalla tiedolla ja Hirsch- manin mainiolla kirjalla on selviä yhtymäkohtia, mutta se ei vähennä Kivivuoren teoksen arvoa.
Tietääkseni kukaan muu ei ole vielä kirjoittanut näistä teemoista Kivivuoren ”tiedeystävällises- tä” tiedonsosiologisesta näkökulmasta; hänen analyysinsa pahasta tiedosta on oivaltavuudes- saan merkittävä avaus uuteen yhteiskuntatieteel- liseen tutkimukseen Suomessa.
Hyvä myytti
Kirja jakautuu karkeasti kolmeen osioon, joissa tarkastellaan hyvää myyttiä, pahaa tietoa sekä
”illuusioiden tarvetta”. Kivivuori tarkoittaa hy- vän myytin perinteellä ”ajatusta, jonka mukaan kansan kuuliaisuus, moraalisuus tai onnellisuus edellyttää uskoa väitteisiin, jotka ovat hyödylli- siä, vaikka ne olisivat virheellisiä, yksipuolisia tai niiden totuudesta ei olisi tietoa” (9). Tämänkaltai- nen hyvä on von Wrightiä mukaillen ”välineellis- tä hyvää”, sillä hyvän myytin sepittäjä näkee sen hyvänä välineenä jonkin tavoitteen saavuttami- seksi. Kivivuori lähtee liikkeelle Platonin Valtios- ta, jossa Sokrates tuo esille ajatuksen jalojen sepit- teiden yhteiskunnallisesta funktiosta: kansalle on tarjottava hyviä myyttejä, joiden seurauksena oli- si hyveellinen elämä harmonisessa, ristiriitoja vailla olevassa valtiossa.
Platonin ohella myös monet muut antiikin ajattelijat tukivat ajatusta hyvään myyttiin usko- misen myönteisistä yhteiskunnallisista vaikutuk- sista. Hyvä myytti oli hyödyllinen sosiaalisen kontrollin väline, ja antiikista aina uusimpaan aikaan asti monet ajattelijat katsoivat, että ju- malusko oli erityisen tärkeä hyvä myytti. Uskon-
Kirjoja
Paha tieto ja hyvä myytti
Petteri Pietikäinen
ET TI E E
ÄSS
TAPAH TU U
63
non sosiaalista merkitystä korostavat ajattelijat eivät välttämättä itse uskoneet jumaliin, mutta vain yhteiskunnan eliittiryhmät saattoivat omiensa joukossa epäillä jumalien olemassaoloa - kansalle sen sijaan oli syötettävä pajunköyttä jumalista ja uskonnollisten käytäntöjen tärkey- destä.
Kivivuoren mukaan hyvän myytin perintee- seen tuli 1800- ja 1900-luvuilla uusia elementtejä, kuten ajatus kansalaisuskonnosta, poliittiseen li- beralismiin ja tieteeseen kohdistunut vastustus sekä kulttuurieliitin arvopohdiskelu. Suomessa esimerkiksi kulttuurifilosofit Erik Ahlman, J. E.
Salomaa ja Sven Krohn puhuivat ”kulttuurikrii- sistä”, jonka syynä olivat muun muassa uskon- non aseman heikkeneminen ja luonnontieteen nousu. Humanistinen kulttuurieliitti katsoi mo- raaliseksi tehtäväkseen väestön uskomusten oh- jaamisen. Usko eliitin mahdollisuuteen vaikuttaa kansan moraaliin perustui käsitykseen yksilöi- den moraalisen käyttäytymisen teoriamääräyty- neisyydestä: ”Sen, käyttäytyikö yksilö moraali- sesti vai moraalittomasti, ajatellaan johtuvan rat- kaisevasti siitä, mitä maailmaa koskevia kuvauk- sia kyseinen yksilö pitää tosina - vieläpä niin, että ratkaisevien kuvausten ja uskomusten lähde on filosofishenkinen eliitti eikä ihmisen oma havain- nointi” (60-61). Tätä käsitystä vastaan Kivivuori asettaa Camus’n ajatuksen, ettei yksilön moraa- linen käytös edellytä tukeutumista johonkin kult- tuurieliitin välittämään uskomusjärjestelmään tai myyttiin.
Camus’n illuusioton humanismi ei ole kuiten- kaan edustanut 1900-luvulle tyypillistä ajattelu- tapaa. Sen sijaan, että hyvän myytin arveluttavas- ta perinteestä olisi luovuttu, on viimeisen sadan vuoden aikana noussut liuta uusia myyttejä, ku- ten jamesilainen pragmatismi, jungilainen sy- vyyspsykologia, Hans Vaihingerin fiktionalismi, natsismi, kommunismi, erilaiset New Age-myy- tit (esim. Gaia-myytti) sekä myyttifeminismi.
1900-luvun myytit eroavat esimoderneista myy- teistä siten, että niiden tarkoituksena ei enää ole toiminnanrajoittaminen vaan toiminnan tuottami- nen: myyttien tuli innostaa ihmisiä tietynlaiseen toimintaan, kuten vallitsevan järjestyksen ku- moamiseen (kommunismi, natsismi) tai syvyys- psykologisen terapiaan ja itsetutkiskeluun, jonka luvattiin johtavan autenttisuuteen ja psyykkiseen eheyteen.
Kivivuoren johtopäätös on, ettei länsimainen hyvän myytin perinne ole kuollut, mutta sillä ei enää ole samanlaista voimaa kuin aikaisempina vuosisatoina mm. siksi, että moniarvoisessa yh- teiskunnassa on minkään ryhmän vaikea ohjail-
la väestön ajattelutapoja ja moraalisia uskomuk- sia.
Paha tieto
Kirjan toinen keskeinen teema on ”paha tieto”, hyvän myytin kääntöpuoli ja pysyvä seuralainen.
Pahan tiedon perinteessä ”tietoa pidetään haital- lisena, koska sen pelätään heikentävän sosiaali- sia siteitä, kansan moraalisuutta tai ihmisen on- nellisuutta” (95-96). Kivivuori keskittyy kirjas- saan erityisesti tieteeseen pahan tiedon edustaja- na. Muitakin vaarallisen tiedon muotoja on toki olemassa, kuten lääketieteellinen paternalismi (lääkäri ei kerro potilaalle koko totuutta tämän vaivoista) tai uskonnollis-mystinen esoterismi (tieto jumalista on mahdollista vain ”vihityille”).
Tekijän tarkastelun kohteena on erityisesti se, miten tieteen arvostelijat ovat soveltaneet ns.
”moraalista luentaa”, jossa totuusväitteitä arvioi- daan niiden oletettujen yhteiskunnallisten seura- usten valossa. Siis: jos uskomuksella johonkin totuusväitteeseen (esim. ihmisen universaaleista moraalitunteista) katsotaan olevan haitallisia seurauksia (”oikeuttaa väkivallan ja naisten alis- tamisen”), on kyseinen uskomus moraalisesti tuomittava. Moraalisen luennan harjoittajat näyt- tävät olettavan, että ”vaarallinen tieto” aiheuttaa yhteiskunnallista vahinkoa tukemalla vääriä ar- voja, asenteita ja moraalisia uskomuksia. Luon- nontiede on tyypillisesti nähty vaarallisen tiedon tuottajana, ja Kivivuori käykin lyhyesti läpi tiede- kaunan aatehistoriaa. Hän ei suinkaan arvostele moraalista keskustelua tieteestä, mikä on tärke- ää, eikä hän myöskään tuomitse moraalista luen- taa (jolla voi olla myöskin hyviä vaikutuksia tie- teelle) vaan tarkastelee moraalisen luennan ja yli- päänsä tiedekritiikin tyypillisiä piirteitä. Ei ole Kivivuoren vika jos hän löytää absurdeja väittei- tä tieteen vaaroista.
Esimerkkejä tämänkaltaisesta absurdismista ei ole vaikea löytää suomalaisten ajattelijoiden aivomyrskyistä. Kirjailija Anja Snellmanin Safari Club -romaanin päähenkilö on moraaliton biolo- gi, joka Darwinin ajatusten innoittamana raiskaa nuoren naisen (kirja on juuri ilmestynyt myös Ruotsissa). Toinen esimerkki: Ylioppilaslehden ke- väällä 2002 hotelli Torniin kutsutut nuoren äly- mystön edustajat tuntuivat olevan yksimielisiä siitä, että ”luonnontieteiden näkökulmien sovel- taminen ihmisen ja jopa eläimen [!] käyttäytymi- sen kuvaamiseen on moraalisesti ongelmallista - ainakin jos kansa saisi tietää siitä” (113).
T I E TEE SS
ÄTA
A P UU HT
64
Biologismin pelkoon auttaisi lukeminen
Kivivuori toteaa uuden biologismikritiikin il- mentävän paitsi pitkäaikaisempaa ”syvää yhteis- kunnallisuutta” myös jonkinlaista uusviktoriaa- nisuutta, lisääntyvää herkkyyttä havaita uhkia, moraalittomuuksia ja rikkeitä. Myös nykykapita- lismiin erittäin hyvin sopiva käsitys lähes loput- tomiin joustavasta ihmisluonnosta on eräs nykyi- seen biologismikritiikkiin mahdollisesti vaikut- tanut tekijä. Kivivuori toteaa ironisesti: ”On mah- dollista, että erilaisia bionäkökulmia arvostelleet marxistit, konstruktionistit ja holistiset kulttuuri- filosofit osaltaan tuottivat globaalille kapitalis- mille sopivan aatteellisen ylärakenteen…” (116).
Kivivuori hahmottaa nykyistä tieteen kritiikkiä
”moraalisena ryhtiliikkeenä, joka varoittaa mo- raalisesta rappiosta ja esittää, että tutkimuksien tulosten tai kysymyksenasettelujen on oltava so- pusoinnussa yhteiskunnallisten toiveiden kans- sa” (128). Biologisen ihmistutkimuksen aiheutta- mat moraaliset reaktiot näyttävät ilmentävän ris- tiriitaa omien toiveiden ja tutkimustulosten mah- dollisten yhteiskunnallisten vaikutusten välillä.
Biologismin vastustajat näyttäisivät pelkää- vän, että modernit biotieteet uhkaavat kansan moraalia. Toisaalta vastustuksen taustalla voi olla myös uuden paradigman pelko: tutkijasuku- polvi, joka on aikoinaan omaksunut kulttuuride- terministisen ajattelutavan, ei ehkä pysty suhtau- tumaan rauhallisesti biologisperustesiin tieto- väitteisiin, jotka taustaoletuksiltaan ovat vastak- kaisia kulttuurideterminismin joustavalle ihmis- luontokäsitykselle. Tuolloin ei välttämättä ole suurta hyötyä todistaa, niin kuin Ullica Seger- stråle on vakuuttavasti tehnyt kirjassaan Defen- ders of the Truth (2000), että sosiobiologian edus- tajat eivät suinkaan olleet oikeistolaisia sosiaali- valtion vihollisia vaan liberaaleja kuten E. O. Wil- son ja Robert Trivers tai sosiaalidemokraatteja kuten brittiläinen Richard Dawkins.
Jos sosiobiologit ovatkin poliittisesti lähellä
”biologismin” kriitikoita, kyseinen läheisyys saattaa vain lisätä kriitikoiden hämmennystä.
Niin kuin Kivivuori toteaa, paras lääke biologis- min pelkoon olisi tutustua uusimpaan korkeata- soiseen evoluutiobiologiseen, sosiobiologiseen ja evoluutiopsykologiseen kirjallisuuteen - mutta kuinka moni (vanhemman polven) humanisti ja yhteiskuntatieteilijä on valmis ottamaan sen ris- kin, että uuden oppiminen pakottaa heidät sa- malla luopumaan vanhoista ajattelutavoista, joi- hin he ovat ehkä tukeutuneet varhaisista opiske- luvuosista alkaen? Vanhan tiedon ”poisoppimi- nen” (unlearning) on vaikeaa.
Ärtymystä saattaa lisätä biotieteiden vahvis- tuva asema tieteen kentässä, mikä samalla voi- daan nähdä joidenkin muiden tieteenalojen - esi- merkiksihumanioran ja yhteiskuntatieteiden - aseman heikkenemisenä.
Biologismin kritiikki voi siis ilmentää huolta paitsi kansan moraalista myös omasta yhteiskun- nallisesta asemasta. Teknologia ja biotieteet saa- vat enemmän resursseja ja huomiota osakseen kuin perinteinen humanistinen ja yhteiskuntatie- teellinen tutkimus, ja tämä on luultavasti aiheut- tanut pahaa mieltä humanistien ja sosiologien taholla. Toisaalta toimittajina on enemmän hu- manisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä kuin luon- nontiedetaustaisia, ja tämä on osaltaan vaikutta- nut siihen, että luonnontieteiden vahva yhteis- kunnallinen asema ei tule välttämättä ilmi medi- assa, ainakaan positiivisessa sävyssä. Palstatilaa ja ohjelma-aikaa saavat usein tiedevastaiset pu- heenvuorot ja myös erilaiset taikauskon muodot (vaihtoehtoinen lääke”tiede”, raja”tieto”, psyko- myytilliset uskomukset, jne.), jotka tarjoavat vaihtoehdon ”kovan luonnontieteen” välittämäl- le naturalistiselle maailmankuvalle.
Kivivuori viittaa vasemmistolaisen lukeneis- ton keskuudessa vallitsevaan tieteenvastaisuu- teen tai ainakin penseään tiedekriittisyyteen.
Hänen näkemyksiään tukee ruotsalainen esi- merkki: Ruotsissa vastikään perustettu yhdistys Vetenskap och Allmänhet on ruvennut rahoitta- maan tutkimuksia, joilla pyritään kartoittamaan väestön näkemyksiä tieteestä (Bergström 2003).
Eräs näistä osatutkimuksista (tekijöinä Sören Holmberg ja Lennart Weibull Göteborgin yliopis- tosta) osoitti sen, että nuorten - 15-19-vuotiaiden - ruotsalaisten asennoituminen luonnontieteelli- seen tutkimukseen on kielteisempi kuin vanhem- pien ikäryhmien (myönteisimmin tieteeseen suh- tautuivat 60-69-vuotiaat!). Toinen tutkimustulos ikävä kyllä vahvistaa käsityksen vasemmiston tieteenvastaisuudesta: Ruotsin vasemmistopuo- lueen ja yleisvasemmistolaisten vihreiden (Miljö- partiet) kannattajat suhtautuvat tieteelliseen tut- kimukseen selvästi kielteisemmin kuin muiden puolueiden kannattajat. Toisaalta 23 % vihreiden kannattajista pitää astrologiaa mitä suurimmas- sa määrin tieteellisenä. Taikauskoisimpia eivät olleet vähän koulutetut ruotsalaiset vaan vihrei- tä ja vasemmistopuoluetta äänestävät koulutetut naiset (naisten luottamus tutkimukseen on Ruot- sissa kuitenkin keskimäärin suurempi kuin mie- hillä). Moni ruotsalainen vihreiden kannattaja näyttää siis ajattelevan, ettei luonnonystävän tar- vitsetietää luonnosta… Vasemmistolainen tie- teenvastaisuus on varsin uusi ilmiö eikä sen syi-
ET TI E E
ÄSS
TAPAH TU U
65
tä aivan helposti voida selittää Kyseinen ruotsa- lainen tutkimus joka tapauksessa tukee sitä Kivi- vuoren esittämää käsitystä, että tieteenvastaisuus ei välttämättä johdu yleisestä koulutuksen puut- teesta vaan jostakin muusta syystä, esimerkiksi joidenkin koulutettujen sosiaaliryhmien altistu- misesta relativistiselle ja moralisoivalle tiedekri- tiikille oppilaitoksissa ja median välityksellä.
Miksi myyteillä on kysyntää?
Miksi ihmiset sitten uskovat myytteihin? Kirjan viimeisessä pääluvussa Kivivuori siirtyy myytti- entarjonnasta niiden kysyntään. Hän viittaa sosi- aalipsykologisiin tutkimuksiin, jotka osoittavat, että itsensä yliarvioiminen on ihmisille yhteistä, ja että itseä koskevat positiiviset illuusiot ovat tarkoituksenmukaisia ympäristöön sopeutumi- sessa. Tosiasioiden tunnustaminen voi siis arki- elämässä olla enemmänkin masennuksen lähde kuin paasikivimäinen viisauden alku eli faktape- rustainen ”totuusfiksaatio” voi lisätä masennus- ta ja olla siis jossakin määrin haitallinen (tätä kut- sutaan depressiiviseksi realismiksi). Hyvät illuu- siot puolestaan voivat innostaa ihmisiä toimin- taan, mutta tutkijapiireissä on väitelty siitä, min- kälaiset illuusiot ovat hyödyllisiä - jos ylipäänsä mitkään.
Kauniisiin illuusioihin uskominen on myös osin kulttuurisidonnaista: omien kykyjen ja mah- dollisuuksien yliarviointi saattaa helpottaa ihmi- sen sopeutumista amerikkalaiseen lukioon, mut- ta toisessa kulttuurissa (esimerkiksi Japanissa) suulas ja pirteä ”feel good about oneself” -asen- ne ei kovin helposti saa hyväksyntää.
Se, että myöntää lievien itseä koskevien illuu- sioiden olemassaolon ei tarkoita sitä, että hyväk- syy samalla myös tarkoituksenmukaisten myyt- tien lietsomisen tai faktojen valitsemisen toivei- den perusteella. Kivivuori itse tukee Max Webe- rin ja Albert Camus’n illuusiotonta moraalia, joka ei sulje silmiään epämukavalta totuudelta. Hän päättääkin kirjansa viittaamalla Camus’n Rut- toon: kirjan päähenkilö, lääkäri Rieux, auttoi ih- misiä, koska eiuskonut illuusioihin.
Esikuvallisen selkeä kirja – hauskakin
Paha tieto on esikuvallisen selkeästi kirjoitettu ja monin paikoin myös hauska kirja, joka ei pyri- kään olemaan tyhjentävä analyysi käsitellyistä aiheista. Kirja tarjoaa ennen kaikkea erinomaisen virikkeen totuudesta, tiedosta ja tieteenvastai- suudesta käytävälle keskustelulle. Kivivuori osoittaa samalla kuuluvansa uuden yhteiskunta- tieteellisen paradigman edustajiin, jotka eivät kavahda luonnontieteitä vaan ovat päinvastoin myönteisesti kiinnostuneita esimerkiksi uusien darwinilaisten teorioiden integroimisesta sosio- logiaan.
Niin kuin tämänkin lehden lukijat tietävät, monet yhteiskuntatieteilijät ja humanistit eivät Suomessakaan enää välttämättä pidä evoluutio- näkökulmaa tabuna jota tulee välttää huonojen yhteiskunnallisten seurausten pelossa. Sosiologi Kivivuori on jo itse läpikäynyt testin: hän luki joukon uusia evoluutioteoriaan tukeutuvia teok- sia ja totesi, ettei niiden lukeminen tehnytkään hänestä oikeistokonservatiivia, rasistia tai sosiaa- lista hirviötä.
Yhä useampi yhteiskuntatieteilijä on valmis ottamaan samanlaisen riskin ja huomaamaan, et- tei evoluutioteorioihin tutustuminen tee hyvän- tahtoisesta tohtori Jekylllista petomaista herra Hydea.
KIRJALLISUUTTA
Bergström, Hans (2003): ”En ny generation av vidskepliga”.Dagens Nyheter 12.6.2003.
Malia, Martin (2000): ”Foreword”. Teoksessa Stéphane Courtois et al,The Black Book of Communism: Crimes, Terror, Repression. Cam- bridge, MA: Harvard University Press.
Portin, Petter (2003): ”Evoluutiopsykologia on reunamerkintöjä René Descartesin filosofi- aan”.Tieteessä tapahtuu 4/2003, 40-43.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston aate- ja oppihisto- rian dosentti.
