Ihmiset ovat eläimiä
Kevin J. Mitchell: Innate. How the Wiring of Our Brains Sha- pes Who We Are. Princeton University Press 2018; Ste- ve Stewart-Williams: The Ape that Understood the Univer- se. How the Mind and Culture Evolve. Cambridge University Press 2018; Nicholas A. Christa- kis: Blue print. The Evolutionary Origins of Good Society. Little, Brown Spark 2019.Miten valtavirtaistui ajatus, jonka mukaan biologia ei voi selittää ih- misen käyttäytymistä? Saatan olla yliherkkä, mutta törmään jatku- vasti näkemyksiin, joiden mukaan esimerkiksi sukupuolten eroille ei millään voi olla biologista syy- tä. Miksi yleinen ja tieteellinen nä- kemys voivat olla tismalleen päin- vastaisia? On masentavaa, että yhä kiehtovammiksi käyvä tutki- mus jää valtaosalle koulutetuista- kin täysin vieraaksi.
Tässä esiteltävät kolme kirjaa tarjoavat tilanteeseen parannusta.
Ne täydentävät toisiaan, sillä ih- misyys näyttäytyy niissä kolmella eri tasolla, neurogenetiikasta psy- kologian kautta ihmisyhteisöihin.
Vaikka todellisuutta on käytännös- sä pakko tutkia eri organisaatiota- soilla, eivät ne ole toisistaan erilli- siä. Viime kädessä yhteiskuntien toiminnan taustalla on siihen kuu- luvien yksilöiden psykologia ja yk- silöiden psykologian syynä on hei- dän aivojensa toiminta.
Geneetikko
Yleisen tietämyksen mukaan var- haiset elämänkokemukset, kasva- tus ja kulttuuri muovaavat meidät
täessään viimeksi mainitun luon- netta. Useimpien psykologisten piirteidemme varianssista iso osa selittyy geneettisellä varianssil- la, kun taas kasvatuksen vaikutus on vähäinen, jopa olematon. Ja- kamattomat ympäristöolosuhteet selittävät loput, mutta Mitch el lin mukaan ne eivät ole varsinaisia ympäristötekijöitä lainkaan (nur- ture-merkityksessä). Todellisuu- dessa kyse on suurelta osin siitä satunnaisuudesta, joka vaikuttaa sikiön aivojen kehitykseen.
Aivojemme miljardit hermosolut jakautuvat satoihin erilaisiin tyyp- peihin. Kehittyvässä sikiössä niiden välille muodostuu yhteyksiä solu- jen välisen monimutkaisen aivo- kemiallisen viestinnän perusteel- la. Geenien ohjeiden perusteella valmistuu välittäjäaineita ja paikal- lishormoneja, mutta geenit eivät määrää tarkasti, miten hermosolu- jen väliset liitännät eli synapsit syn- tyvät. Tähän vaikuttaa viime kä- dessä fysikaalinen satunnaisuus.
Havaitsemme satunnaisuuden it- sessämmekin vertaamalla vasen- ta ja oikeaa puoliskoamme. Ilman satunnaisuutta ja merkittävää ym- päristöllistä eroa niiden pitäisi olla toistensa peilikuvia, mutta käytän- nössä näin ei ole. Kaltaisemme kaksikylkisen eläimen puoliskot to- teuttavat kehittyessään saman ge- neettisen ohjelman kahtena lähes- tulkoon erillisenä tapahtumana.
Ne, jotka puoltavat geenit vai ympäristö -kiistassa ympäristöteki- jöiden vaikutusta geneettisen de- terminismin pelosta, ovat viime vuosina kokeneet aivojen niin sa- notun plastisuuden pelastavaksi ol- jenkorrekseen. Plastisuudella tar- koitetaan aivojen kykyä muuttua ja korjautua mikroskooppisella tasol- la. Sen on mielletty liittyvän enem- män ympäristöön kuin geeneihin, ja tämän on ajateltu mahdollista- van, että kulttuurimme tai perä- ti tahtomme voisi sittenkin määrä- tä biologiaamme. Tähän liitetään usein vielä epigeneettinen sääte- ly, joka ylitulkitaan ympäristötekijöi- den voitoksi geenien tyranniasta.
Mitchell osoittaa näiden haavei- den perustuvan plastisuuden vää-
rinkäsittämiseen. Hän kuitenkin korostaa, ettei yksilönkehityksem- me sittenkään ole ennalta määrät- ty englannin kielen merkityksessä hardwired vaikka sen laajat kaa- ret ovatkin geenien ohjaamia mer- kityksessä prewired. Näin ollen myös pelko geneettisestä determi- nismistä on turha. Geenit vai ympä- ristö -dikotomia on sikälikin virheel- linen, että biologiset piirteemme selvästikin vaikuttavat siihen, mil- laisia ympäristöjä itsellemme valit- semme. Esimerkiksi geneettisten ja kehitysbiologisten syiden vuok- si urheilulliseksi syntynyt lapsi saa ympäristönsä aikuisilta todennäköi- sesti rohkaisevaa palautetta, joka entisestään vahvistaa hänen lah- jakkuuttaan.
Mitchellin on pakko käsitellä ai- heita, joiden kiistanalaisuus johtuu poliittisesti motivoituneista väärin- käsityksistä. Älykkyyden tutkimi- nen on pitkään ollut tabu, joka tuo mielleyhtymiä eugeniikan synkästä menneisyydestä. Mitchell käsitte- lee älykkyystutkimuksen historiaa kiistoineen (mittaamisen luotetta- vuus tai ihmisryhmien väliset älyk- kyyserot) ja siihen liittyvän gene- tiikan nykytilannetta valaisevasti.
Älykkyyden taustalla on lukematto- mia geenejä, ja monet niistä näyt- täisivät ilmenevän sikiöiden aivois- sa. Ne siis koodaavat proteiineja, jotka vaikuttavat muun muassa hermosolujen sijaintiin tai niiden välisten haarakkeiden kasvuun.
Valtaosa älyllisestä kehitysvammai- suudesta on taustaltaan geneettis- tä. Aivot ja niiden rakentamiseen liittyvä ohjelmisto ovat monimut- kaisia, ja sadat tunnetut vahingol- liset mutaatiot alleviivaavat tätä tosiseikkaa. Aivojen synty voi epä- onnistua lukemattomilla eri tavoilla.
Sukupuolten kognitiiviset erot ovat toinen esimerkki aiheesta, jos- sa ristiriitoja suorastaan tehtaillaan, vaikka maltillisesti ajatellen tieteel- linen konsensus olisi olemassa.
Tutkijat pelkäävät tuloksiaan esitel- lessään ”neuroseksistiksi” leimaa- mista.1 Sen sijaan tutkija, joka ju- 1 Larry Cahill 2017: An issue whose
time has come. Journal of neurosci- ence research 95: 12–13.
sellaisiksi kuin olemme. Hermoston kehitykseen erikoistunut geneetik- ko Kevin Mitchell selittää kirjassaan Innate, miten auttamattoman van- hentunut näkemys tämä on. Puoli vuosisataa jatkunut käyttäytymisge- neettinen tutkimus, jonka tulokset replikoituvat uusissa tutkimuksissa, antaa meille selkeän käsityksen to- dellisuudesta. Kasvatuksella ei ole vaikutusta siihen, kuinka neurootti- sia, ekstroverttejä, älykkäitä tai lais- koja lapsemme ovat keski-ikäisinä.
Tässä suhteessa vanhempien tär- kein vaikutus on geeneissä. Tyrmis- tynyt haluttomuus tunnustaa tämä tosiasia johtuu väärinkäsityksestä.
Ajatellaan tutkijoiden väittävän, että kasvatus olisi täysin merkityksetön- tä, mikä on vastoin kaikkien nor- maaleissa olosuhteissa lapsuuttaan viettäneiden kokemusta. Vanhem- mat tietenkin vaikuttavat ratkaise- vasti lapsuusajan käyttäytymiseen ja lapsuuden onnellisuuteen. Ne vain ovat eri asia kuin syvät persoo- nallisuuspiirteet.
Biologit ovat jo vuosikymme- niä ymmärtäneet, että jyrkkä diko- tomia perimän ja ympäristön vai- kutuksen välillä on virheellinen.
Toisaalta ympäristön vaikutus ym- märretään yleisesti väärin. Se ei tarkoita biologisen vastakohtaa eikä varsinkaan pelkkää kasvatus- ta, vaan kaiken muun paitsi gee- nien vaikutusta. Esimerkiksi koh- dun olosuhteet ovat kehittyvälle sikiölle ympäristötekijöitä, joiden vaikutus on tietenkin synnynnäi- nen, siis biologinen. Me tiedämme vastauksen ikivanhaan ongelmaan perimän (nature) ja ympäristön (nurture) suhteellisesta tärkeydes- tä. Hieman kärjistäen voi sanoa naturen voittaneen nurturen sel- laisena kuin se yleensä käsitetään (eli suorastaan freudilaisittain).
Kaksos- ja adoptiotutkimuksis- sa havaittavan fenotyyppisen vaih- telun syynä voi olla geenien vaih- telu, yhteisten ympäristötekijöiden (shared environment) vaihtelu tai vaihtelu jakamattomissa ympäris- tötekijöissä (nonshared environ- ment, siis sellaisissa, jotka ident- tisillä kaksosilla ovat erilaisia).
Mitchell on parhaimmillaan selit-
listaa, ettei ole olemassa naisten aivoja tai miesten aivoja, saa var- masti mediahuomiota, koska bio- logisia selityksiä kohtaan tunnet- tu vastenmielisyys on niin yleistä.
Mutta kukaan vakavasti otettava tutkija ei oikeasti kuvittele essen- tialistisesti naisia ja miehiä täysin erilaisina. Tosiasias sa tutkijat tie- tävät, että miesten ja naisten aivot eroavat toisistaan monissa yksi- tyiskohdissaan. Kyse on kuiten- kin keskimääräisistä eroista aivan kuin vaikkapa kasvojenpiirteiden tapauksessa. Ei ole olemassa es- sentialistisia naisen kasvoja, kos- ka joukossamme on esimerkiksi jykeväleukaisia naisia ja hentoleu- kaisia miehiä. Mutta kun huomioi- daan useita piirteitä yhtä aikaa, su- kupuolet erottuvat toisistaan täysin selvästi. Hienoisia eroja löytyy ai- vojen osien koossa, niiden välis- ten yhteyksien määrässä, solujen tihey dessä sekä geenien aktiivi- suudessa itse hermosoluissa.
Kirjan lopussa Mitchell esitte- lee, kuinka geneettinen ja kehitys- biologinen tutkimus tulee mullis- tamaan psykiatristen sairauksien etiologian ja hoidon. Autismin, skitsofrenian ja epilepsian syitä on etsitty mitä erilaisimmista ympäris- tötekijöistä, tunnekylmistä äideistä rokotteisiin, mutta nyt tiedämme näiden sairauksien olevan geneet- tisiä. Useiden geenien yhteisvai- kutus aiheuttaa riskin, joka voi toteutua kehitysbiologisen muun- telun kautta. Uudet analyysimene- telmät ovat paljastaneet monien tautiriskiä aiheuttavien mutaatioi- den olevan yhteisiä kaikissa edel- lä mainituissa psykiatrisissa häi- riöissä.
Evoluutiopsykologi
Mitchelliä kiinnostaa aivojen ra- kentuminen, mutta evoluutiopsy- kologi Steve Stewart-Williams tut- kii, millaista käyttäytymistä aivot loppujen lopuksi aikaansaavat.
Stewart-Williams väittää luonnon- valinnan olevan taustalla monis- sa sellaisissa käyttäytymispiirteis- sä, jotka perinteisesti on selitetty kulttuurilla ja sosialisaatiolla. Hän väittää epäröimättä, että psykolo-
gia on edistynyt vähemmän kuin olisi pitänyt, koska psykologit ovat olleet tietämättömiä muiden lajien käyttäytymisestä. Kulttuurien vä- liset erot voivat toki olla suuria, mutta ne voisivat olla vielä paljon suurempiakin. Se, ettei näin ole, johtuu yhteisestä ihmisyydestäm- me, siis lajityypillisistä ominaisuuk- sistamme.
Samat ihmiset, jotka kiistä- vät aivojen sukupuolierot, suh- tautuvat tietenkin vihamielisesti myös sukupuolten käyttäytymis- eroja koskevaan tutkimukseen.
Käyttäytymiserot saatetaan kiel- tää kokonaan. Niiden ainoana syy- nä saatetaan pitää naisiin kohdis- tunutta syrjintää. Tai niiden syyksi väitetään pelkkä järjestelmällinen sosialisaatio. Monelle on varmasti tuttu väite, jonka mukaan vauvan potkupuvun värin aiheuttama ole- tus sukupuolesta vaikuttaa siihen, miten vauvalle puhutaan. Mutta riittääkö tämä selittäväksi meka- nismiksi? Stewart-Williams esittää hienon tiivistelmän siitä, mitä bio- logian ohittavat hypoteesit vaati- vat meitä uskomaan. Ensinnäkin luonnonvalinta olisi jostain syystä poistanut psykologiset sukupuoli- erot vain meidän kehityslinjastam- me, vaikka itse valintapaine py- syi samana. Toiseksi sukupuolten anatomiset erot (koko, lihasmassa jne.) eivät ole kadonneet. Ja kol- manneksi nämä samat sukupuo- lierot olisivat syntyneet toisistaan riippumatta eri kulttuureissa juu- ri sellaisina kuin seksuaalivalinnan teoria ennustaa. Tämä on tieten- kin täydellisen epäuskottavaa. Sii- tä huolimatta Stewart-Williams käy yksityiskohtaisesti läpi sekä evolu- tiiviset että sosialisaatioon liittyvät hypoteesit ja niihin liittyvän evi- denssin (tai sen puutteen).
Ei ole epäilystäkään, ettei- kö biologia selittäisi sosialisaatio- ta parsimonisemmin (”yksinker- taisemmin”) ne havainnot, joita maailman kulttuureista saamme.
Usein sukupuolierot säilyvät it- sepäisesti, vaikka vallitseva kult- tuuri varta vasten yrittäisi niitä häivyttää. Kulttuurillinen muutos tietenkin vaikuttaa käyttäytymi-
seemme. Esimerkiksi ehkäisypille- rin mukanaan tuomaa seksuaalista vapautumista olisi järjetöntä liit- tää pelkästään evoluutioon. Mutta ympäristötekijöiden muutokset ei- vät milloinkaan vaikuta mielemme
”tyhjään tauluun”, vaan siihen ka- pasiteettiin, jonka luonnonvalinta on psyykeemme muovannut.
Biologi hölmistyy siitä vaivan- näöstä, jota puhtaan sosiokulttuu- rillisen selityksen kannattajat ovat nähneet. Alice Eaglyn ja Wendy Woodin teoria on tästä hämmen- tävä esimerkki. He kysyvät, miksi miehet ovat naisia väkivaltaisem- pia kaikissa kulttuureissa. (Tämä on ansio. Usein sosiaalisen seli- tyksen kannattajat vain sivuutta- vat kulttuurien yhteiset piirteet.) He esittävät käyttäytymiserojen syyksi sukupuolten ilmeiset mor- fologiset erot. Morfologia ohjaa sukupuolet kaikkialla maailmas- sa erilaisiin rooleihin. Stewart-Wil- liamsin mielestä tämä on yhtä us- kottavaa kuin se, että meille olisi kehittynyt ruuansulatuselimistö il- man siihen liittyvää nälän psykolo- giaa. Aggressiivisuuden sukupuo- liero on sitä paitsi havaittavissa jo hyvin pienillä lapsilla eikä se ka- toa, vaikka monissa kulttuureissa poikia nimenomaan kasvatetaan hillitsemään itseään. Kaiken lisäk- si sukupuolten aggressiivisuusero vielä kasvaa puberteetin alkaessa.
Stewart-Williamsin mukaan evolutiiviset sukupuolierot ovat yksi vakuuttavimman evidenssin saaneista psykologisista tutkimus- tuloksista. Hänen suhtautumisensa on periaatteessa humoristista, mut- ta sen taustalta on aavistettavissa turhautuminen niistä hyökkäyksis- tä, joita alan tutkijoihin kohdistuu.
Kyse on samoista seksismisyytök- sistä, jotka Kevin Mitch ellkin mai- nitsee. Nähdäkseni monet sinänsä pätevät evolutiivista ihmistutkimus- ta arvostelevat tutkijat käyttäyty- vät tutkijoiden välisissä debateissa asiallisesti, mutta esimerkiksi leh- tihaastatteluissa tai populaareissa tiedekirjoissa heidän sävynsä voi olla epäreilu ja harhaanjohtava.
Sukupuolierojen lisäksi The Ape that Understood the Universe
käsittelee seksuaalisuuden, rak- kauden ja jälkeläishuollon psyko- logiaa sekä ihmisen kykyä epä- itsekkääseen käyttäytymiseen.
Stewart-Williamsin mielestä su- kupuolierojamme sittenkin itse asias sa liioitellaan. Olemme poik- keuksellinen nisäkäslaji, sillä naa- raatkin kilpailevat vastakkaisen sukupuolen suosiosta ja koiraat- kin huoltavat jälkeläisiään. Epä- itsekkyys, josta käyttäytymistut- kijat käyttävät käsitettä altruismi, vaatii evolutiivisen selityksen, kos- ka luonnonvalinnan pitäisi peri- aatteessa suosia itsekkyyttä. Alt- ruismia selittäviä hypoteeseja esiteltyään Stewart-Williams to- teaa meidän tässäkin suhteessa olevan poikkeuksellinen laji eikä moraalisen käyttäytymisen tieteel- linen ymmärtäminen mitenkään vähennä oikein toimimisen eettis- tä arvoa.
Lopuksi Stewart-Williams käsit- telee kulttuurievoluutiota, joka jät- timäisen laajana aiheena ei ehkä valotu yhtä elegantisti kuin kirjan alkuosa. Hän kannattaa memeet- tistä lähestymistapaa, mutta ei niin että se sulkisi pois muut tavat tut- kia kulttuurievoluutiota. Meemi tarkoittaa geenille analogista kult- tuurillisen periytymisen yksikköä.
Stewart-Williams pohtii meemikä- sitteeseen kohdistunutta kritiikkiä ja pitää sitä pitkälti kohtuuttoma- na. Esimerkiksi syyte epämääräi- syydestä on tavallaan oikeutettu, mutta käsitteiden jonkin asteinen epämääräisyys on aivan tavallis- ta. Mitä loppujen lopuksi tarkoitta- vat ”idea” tai ”kulttuuri”? Parhaana memetiikan vastaisena argument- tina Stewart-Williams pitää sitä, et- tei tämä lähestymistapa ole syn- nyttänyt runsasta uutta tutkimusta.
Hän myöntää, että monet mee- meihin liittyvät hypoteesit kaipaa- vat kunnollista testaamista. Hän pitää kuitenkin paradigman suu- rena ansiona sitä, että se selittää kulttuurilliset sopeutumat meemiä itseään hyödyttävinä. Muut lähes- tymistavat olettavat kulttuurillisten sopeutumien hyödyttävän yksi- löä tai ryhmää, joissa meemit si-
jaitsevat. Tämä kuitenkin jättää se- littämättä, miksi meemit – kuten ketjukirjeet tai tapa aloittaa lause sanomalla ”elikkä” – leviävät niin tehokkaasti.
Sosiologi
Biologia ei tee yhteiskuntatieteis- tä tarpeettomia. Mutta biologian edistyminen takaa sen, että gee- nit sivuuttavilla yhteiskuntatietei- lijöillä on edessään yhä vaikeam- pia aikoja. Nicholas Christakis on Yalen yliopiston sosiologian pro- fessori, joka ei tunne minkäänlaista kammoa Mitchellin tai Stewart-Wil- liamsin edustamia tieteenaloja koh- taan. Christakis integroi biologi- an omaan tutkimukseensa tavalla, joka on analoginen sille, miten so- lubiologit suhtautuvat kemiaan.
Blueprintin aiheena on, kuinka onnistuneet yhteisöt syntyvät ja miksi jotkut yhteisöt epäonnistu- vat kammottavilla tavoilla? Chris- takis puolustaa ajatusta univer- saaleista kulttuuripiirteistä, jotka kumpuavat yhteisestä lajitaustas- tamme. Geenit vai ympäristö -kiis- ta kaikkine väärinkäsityksineen nousee siksi väistämättä esiin täs- säkin kirjassa. Lajityypillisiä piirtei- tämme ovat ainakin yksilöllisyys, rak kaus puolisoa ja jälkeläisiä kohtaan, ystävyys, sosiaalinen ver- kostoituminen, yhteistyö, oman ryhmän suosiminen, kohtalainen tasa-arvo sekä sosiaalinen oppimi- nen ja opettaminen. Jotkut pitävät tällaista listaa tieteellisesti ja jopa moraalisesti arveluttavana. Heil- le yksikin kulttuurillinen vastaesi- merkki riittää kumoamaan univer- saalisuuden, mutta se ei ole hyvä argumentti. Kyse on universaalis- ta kapasiteetista, ei universaalista ilmentymisestä. Christakis mainit- see esimerkkinä uusiguinealai- sen kulttuurin, jossa aikuiset jou- tuvat käyttämään valtavasti aikaa ja energiaa kieltääkseen lasten leikkimisen. Jopa tämä kaikille ni- säkkäille tyypillinen käyttäytymis- piirre on mahdollista tukahduttaa, mutta helposti se ei käy. Christakis on kiinnostunut vain evolutiivisis- ta, siis geneettisen taustan omaa-
vista, universaaleista piirteistä. Ei sellaisista, joita hän kutsuu ekolo- gisiksi ja jotka selittyvät samankal- taisten elinympäristöjen aiheutta- malla järkeilyllä.
Christakis jaottelee ihmisyhtei- söt vahingossa syntyneisiin (kuten haaksirikot), tarkoituksella suunni- teltuihin (kuten erilaiset utopiat) ja täysin keinotekoisiin (kuten interne- tin peliyhteisöt). Kymmenet purje- laivojen aikakaudella tapahtuneet haaksirikot tarjoavat varsin laajan luonnollisten koeasetelmien aineis- ton. Joskus seurauksena oli kanni- balismiin vajoava painajainen, jos- kus taas tuloksena oli ihmisyyden parhaita puolia korostava menes- tystarina. Jälkimmäisistä upea esi- merkki on antarktisiin jäihin jumiu- tuneen Endurance-laivan miehistön kamppailu armottomia luonnonolo- suhteita vastaan vuosina 1914–16.
Onnistumisten tärkeä yhteinen te- kijä näyttäisi olevan pätevä johta- juus. Johtamisen merkitys korostuu myös tietyntyyppisissä suunnitel- luissa yhteisöissä. Amundsen-Scott etelänapa-asemalle jää joka tal- vi eristyksiin noin sadan tutkijan ja tukihenkilön joukko, joka on suu- ren psyykkisen stressin alaisena.
Eri vuosien välillä on kiehtovia eroja yhteishengessä, keskinäisessä ver- kostoitumisessa ja jaksamisessa.
Syitä on tietenkin monia, mutta joh- tamisen taso on keskeistä.
Utopistiset kokeilut epäonnis- tuvat usein siksi, että ne perus- tuvat epärealistiseen ihmiskäsi- tykseen. Tabula rasa -ajattelun mukaan yhteiskunnat ovat täysin muovattavissa, koska yksilöiden mieletkin ovat ympäristötekijöillä täysin muovattavissa. Esimerkke- jä riittää shaker-uskonlahkon täy- dellisestä selibaattivaatimuksesta kibbutsikommuunien pyrkimyk- seen häivyttää vanhempien ja las- ten välinen voimakas side.
Blueprintin inhimillisiä univer- saaleja käsittelevät luvut sisältä- vät lukuisia kiehtovia yksityiskoh- tia. Vaikka rakkaus on universaali tunne, sen kulttuurillisissa yksityis- kohdissa riittää selittämissä. Suu- telu on yleistä vain hieman alle puolessa tutkituista kulttuureis-
ta. Osa lajitovereistamme pitää ta- paa jopa inhottavana. Entä miksi hadzakansan metsästäjä-keräi- lijät ovat yksiavioisia, mutta tur- kanakansan paimentolaiset ovat polygynisiä? Paimentolaisuus on selvästikin mahdollistanut varal- lisuuden kasaantumisen ja epä- tasa-arvon kasvamisen. Millaisia ominaisuuksia puolisot toisissaan arvostavat toisaalta metsästäjä- keräilijöiden, toisaalta paimento- laisten joukossa? Joissain kulttuu- reissa lapsella katsotaan olevan useita isiä. Erään tiibetiläisen kult- tuurin piirissä taas uskotaan, et- tei lapsilla ole isiä lainkaan, koska lapset ovat valmiiksi naisen sisäl- lä. Miestä tarvitaan vain lapsen kasteluun seksiaktin aikana. Nämä erikoisuudet osoittavat, että yhtei- sestä biologiastamme huolimatta kulttuurien vaihtelun selittämiseen ei pelkkä biologia riitä.
Käytännöllisen etiikan kannalta on ratkaisevaa, millä reunaehdoil- la sosiaalisuuden evoluutio ylipää- tään on mahdollista. Luonnonva- linta suosii geneettistä itsekkyyttä, mutta psykologinen epäitsekkyys voikin tietyssä tilanteissa olla hyvä tapa tämän saavuttamiseksi. Täs- tä johtuu kaksinainen luonteem- me: toisaalta pyrkimys eettisten ihanteiden toteuttamiseen, toi- saalta sortuminen itsekkyyteen ja koko mutkikas psykologiamme hä- peän tunteineen ja kolkuttavine omatuntoineen. On lukuisia esi- merkkejä siitä, kuinka ulkopuoli- nen uhka yhdistää ihmiset ja saa parhaat puolemme kukoistamaan ryhmän keskinäisissä suhteissa.
Ikävä kyllä, samaan aikaan psyko- logiamme helposti johtaa toisen ryhmän epäinhimillistämiseen ja niihin hirvittävyyksiin, jonka huo- noin historiamme paljastaa. Kysy- mys siitä, olemmeko oikeasti hyviä vai pahoja on turha – meillä on ka- pasiteetti kumpaankin. Tämän dy- namiikan tieteellinen ymmärtämi- nen on äärimmäisen tärkeää.
Stewart-Williamsin tavoin Chris- takis on kiinnostunut gee nien ja kulttuurin yhteisevoluu tiosta. Hei- dän esimerkkinsäkin ovat ymmär- rettävästi osittain samoja, sillä
hyvin tunnettuja tapauk sia on tois- taiseksi varsin vähän. Maitosokerin eli laktoosin sietämisen evoluutio karjatalouskulttuureissa on kuului- sa oppikirjaesimerkki. Varhaisempi esimerkki on tulen käytön vaikutus kasvonpiirteisiimme ja älykkyy- teemme. Kypsytetty ruoka ei vaa- tinut isoja leukoja ja ravintoaineet hyödynnettiin tehokkaammin, mikä mahdollisti fysiologisesti hintavien aivojen suurenemisen.
Blueprint päättyy aatehistorial- liseen pohdintaan: miksi ihmiset halutaan vielä 150 vuotta Darwi- nin jälkeen nähdä luonnosta erilli- sinä? Sitten 1970-luvun sosiobio- logiakiistojen on lukemattomia kertoja selitetty, mistä biologiaan kohdistuva pelko kumpuaa ja mik- si se on irrationaalista. Tällä ker- taa on Christakisin vuoro yrittää.
Hän esittelee neljä ajatusraken- nelmaa – positivismi, reduktionis- mi, essentialismi ja determinismi – joiden pelkääminen estää myön- tämästä, että luonnonvalinta oli- si tuottanut mieleemme sopeutu- mia. Oma näkemykseni on, että nämä ”ismit” usein vain julistetaan anteeksiantamattomiksi synneik- si, mutta pelkkä julistaminen ei rii- tä argumentiksi. Christakis joka tapauksessa selittää kärsivällises- ti, miksi kyse on tarpeettomista fobiois ta. Esimerkiksi käy determi- nismin pelko. Kaikkein karmeim- min epäonnistuneet yhteiskun- nalliset kokeilut ovat perustuneet uskoon loputtomasti muovailta- vasta ihmisluonnosta. Miksi so- siaalinen determinismi olisi jo- tenkin geneettistä determinismiä vähemmän pelättävä asia? Chris- takisin mielestä on ironista, että juuri biologiamme tekee meis- tä eliökunnan vähiten biologias- taan riippuvaisen lajin. Geenimme mahdollistavat joustavuuden, joka näkyy kulttuurillisena sopeutumi- sena mitä erilaisimpiin ympäristö- olosuhteisiin.
Biologiaa vastustavien argu- menttien yhteisenä taustana on se, että on helppo löytää esimerk- kejä, jotka osoittavat sosiaalisen todellisuuden kontingentin luon- teen. Ainutlaatuisilla historiallisilla
sattumilla on usein merkittävä roo- li. Tämän liiallinen painottaminen johtaa ääriasenteeseen, jonka mu- kaan sosiaalista maailmaa ei lain- kaan pysty tutkimaan tieteellisin menetelmin – ainoaksi tehtäväksi jäisi todellisuuden tulkitseminen.
Tällaisen asenteen Christakis sa- maistaa tylysti teologiaan. Monet tuntuvat toivovan, että evidenssi geenien vaikutuksesta käyttäyty- miseemme vain jotenkin katoaisi.
Näin ei tule tapahtumaan. Vaik- ka piirteisiimme vaikuttaa yhtäai- kaisesti tuhansia geenejä, vaik- ka yhdellä geenillä on tyypillisesti vaikutus useisiin piirteisiimme ja vaikka geeneillä ja ympäristöte- kijöillä on monimutkainen yhteis- vaikutus, ei tämä valtava moni- mutkaisuus sittenkään tarkoita, että paluu Darwinia edeltänei- siin käsityksiin olisi mahdollinen.
Christakis kehottaa ennemmin- kin lähtemään mukaan kiehtoval- le matkalle.
Näistä kirjoista välittyy evo- luutiobiologi Edward O. Wilsonin vuonna 1998 lanseeraama ajatus tieteen konsilienssista. Tieteellinen tieto muodostaa yhden kokonai- suuden, koska eri tieteenalat tutki- vat yhteistä, meistä riippumatonta todellisuutta. Olisi omituista, jos so- siologian tulokset olisivat ristiriidas- sa psykologian tulosten kanssa ja psykologia vastaavassa ristiriidas- sa biologian kanssa. The Ape that Understood the Universe on hyvä kirja, Innate ja Blueprint suorastaan loistavia. Yhdessä ne muodostavat tarinan, jossa alemman tason ilmi- öt selittävät ylemmän tason ilmiöi- tä samalla, kun kokonaisuudesta muodostuu looginen ja kaunis.
PETTERI WELLING
Kirjoittaja on filosofian tohtori (käyttäy- tymisekologia) sekä lukion biolo gian ja maantieteen lehtori.
