Luovuutta ja liikettä. Etnografinen tutkimus taidelähtöisistä ja toiminnallisista menetelmistä tansanialaisessa sosiaalityössä

LUOVUUTTA JA LIIKETTÄ

Etnografinen tutkimus taidelähtöisistä ja toiminnallisista menetelmistä tansanialaisessa sosiaalityössä

Pihla Jaala 276426

Pro gradu- tutkielma Sosiaalityö

Yhteiskuntatieteet Itä-Suomen yliopisto

Eine Pakarinen & Timo Toikko Kesäkuu 2020

SUOMEN KULTTUURIRAHASTO ON TUKENUT TUTKIELMAN TOTEUTUSTA

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Tiedekunta

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta

Laitos

Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä

Pihla-Maria Jaala Työn nimi

Luovuutta ja liikettä. Etnografinen tutkimus taidelähtöisistä ja toiminnallisista menetelmistä tansanialaisessa sosiaalityössä Oppiaine

Sosiaalityö, erikoistumisopinnot: hyvinvointipalvelut

Työn laji

Pro gradu- tutkielma Tutkielman ohjaaja/ohjaajat

Eine Pakarinen ja Timo Toikko Aika

Kesäkuu 2020

Sivumäärä 109

Tällä tutkielmalla olen halunnut selvittää, miten taidelähtöisiä ja toiminnallisia menetelmiä sovelletaan Tansaniassa toimivassa järjestössä. Samalla olen tarkastellut sitä, miten tutkimustulokset voisivat auttaa Suomessa tehtävää sosiaalityötä laajentamaan menetelmällistä osaamista ja työn käytäntöä. Tutkimus on luonteeltaan etnografinen. Taidelähtöiset ja toiminnalliset menetelmät sosiaalityössä käsitän erilaisina luovuutta ja toimintaa sisältävinä työmuotoina, joiden pohjana on asiakkaiden luovuuden tunnistaminen perustarpeena. Menetelmien käytöllä pyritään taiteen ja kulttuurin keinoin asiakkaiden hyvinvoinnin lisäämiseen monipuolisesti.

Etnografisen aineistonkeruun suoritin alkuvuodesta 2020 tansanialaisessa kaupungissa Victoriajärven rannalla. Keräsin aineiston sosiaalityön syventävän harjoittelun ohella järjestössä, joka työskentelee haavoittuvaisessa asemassa olevien lasten ja perheiden kanssa. Aineistoni muodostuu osallistuvaan havainnointiin perustuvasta kenttäpäiväkirjasta, jota kirjoitin työn arjesta sekä järjestön työntekijöiden etnografisista haastatteluista. Aineiston analysoin laadullisella sisällönanalyysillä teoriaohjaavasti.

Tutkielman tuloksena selvisi, että järjestön työssä menetelminä asiakkaiden kanssa käytettiin tanssia, musiikkia, laulua, draamapohjaisia harjoitteita, jalkapalloa ja verkkopalloa. Menetelmien käytön keskiössä oli asiakkaiden voimavarojen ja itsetunnon vahvistaminen, oman potentiaalin ja kykyjen löytyminen sekä turvata asiakkaille mahdollisuus päästä osallisiksi taidelähtöisistä toiminnoista ja urheilusta. Aineistossani menetelmiä käytettiin asiakkaana olevien tyttöjen kanssa. Tyttöjen asema ja arvostus perheissä ja yhteisössä näyttäytyi aineistossa heikompana poikiin verrattuna. Aineiston perusteella menetelmiä käytettiinkin tyttöjen aseman vahvistamiseen yhteisössä. Menetelmien käytöllä haettiin muutosta ja haastettiin traditioita, jotka asettivat tytöt eriarvoiseen asemaan. Työn tavoite oli saada vanhemmat ja yhteisö näkemään tytöt osaavina ja arvokkaina yhteisössään.

Asiasanat

Taidelähtöiset menetelmät, toiminalliset menetelmät, etnografia, kansainvälinen sosiaalityö Säilytyspaikka

Itä-Suomen yliopiston kirjasto

Muita tietoja: tämän julkaisun alkuperäisyys on tarkastettu Turnitin OriginalityCheck -ohjelmalla.

UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Faculty

Faculty of Social Sciences and Business Studies

Department

Department of Social Sciences Author

Pihla-Maria Jaala Title

Creativity and Movement. Ethnographic study of arts-based and sports-based practice methods in social work in Tanzania Main Subject

Social Work

Level

Master’s Thesis Supervisors

Eine Pakarinen ja Timo Toikko Date

June 2020

Number of Pages 109

This study addresses how arts-based and sports-based methods are used and applied in the context of Social Work. The interest of this ethnographic study is to research the arts- based and sports-based practice methods in Social Work organization based in Tanzania. The aim is also to reflect how Social Work could extend methods used in practice and field. This study is ethnographic by its nature. This thesis defines arts-based and sports-based methods in social work including different practices with creativity and action based on recognition of creativity in human being’s basic need. By using the methods, the aim is to increase the well- being of customers in social work.

Ethnographic research data were collected during the Social Work internship in the spring 2020 in town beside Lake Victoria in Tanzania. The organization worked with vulnerable families and children. The data were collected during three months from beginning of February to end of April. The data collection methods used in this study were participatory observation, fieldnotes and ethnographic interviews of the organization’s workers. Research data were analyzed with qualitative content analysis.

The results showed that organization used dance, music, singing, drama and role playing, football and netball as a method in their work. The main purpose for using these methods is to strengthen the customers resources and self-confidence, to find the potential and skills. The organization wanted also to offer the possibility for the customers to have access to creative games and sports. In the research data the methods were used with girl customers. In the data girls position and value in the families and communities was shown and described to be less than boys. The research data showed that the methods used by the organizations workers improved the value of the girls in the community. The methods were the way to change and challenge the traditions which positions the girls inequally. The aim of the work in organization was to bring the community to see the girls valuable and skillfull members of the community.

Key Words

Arts-based methods, ethnography, sports-based methods, international social work

1 JOHDANTO ... 1

1.1 Luovien ja toiminnallisten menetelmien asema sosiaalityössä ... 1

1.2 Tansania yhteiskuntana ... 6

2 SOSIAALITYÖTÄ KANSAINVÄLISESTI ... 8

2.1. Kansainvälinen sosiaalityö teoreettisena viitekehyksenä ... 8

2.2. Sosiaalityö Tansaniassa ... 12

3 TAIDELÄHTÖISET JA TOIMINNALLISET MENETELMÄT SOSIAALITYÖSSÄ... 15

4 TUTKIELMAN LÄHTÖKOHDAT JA METODOLOGIA ... 19

4.1. Tutkimustehtävä ja tutkimuskysymykset ... 19

4.2 Laadullisesta tutkimuksesta ... 21

4.3 Etnografisesta tutkimuksesta ... 24

5 AINEISTO, KENTTÄTYÖ JA ANALYYSI ... 27

5.1. Etnografinen kenttätyö ... 27

5.2 Osallistuva havainnointi ja kenttämuistiinpanot ... 29

6.3 Etnografinen haastattelu ... 32

5.5 Sisällönanalyysi ... 34

6 EETTINEN POHDINTA JA TUTKIELMAN KOHTAAMAT HAASTEET ... 40

6.1 Aineiston käsittely ... 40

6.2 Haasteita ja eettisiä pohdintoja ... 42

7 TUTKIMUSTULOKSET ... 49

7.1 Taidelähtöiset ja toiminnalliset menetelmät järjestön työssä ... 49

7.2 Taidelähtöisten ja toiminnallisten menetelmien saamat merkitykset järjestön työssä ... 53

7.2.1 Osallisuus ja yhteisyys ... 53

7.2.2 Luottamus ... 58

7.2.3 Työ tyttöjen oikeuksien ja aseman eteen ... 61

7.2.4 Asiakkaiden vahvistaminen ... 68

7.2.5 Yhteistyö ... 73

8 JOHTOPÄÄTÖKSET ... 75

9 TUTKIMUSINTRESSIN JATKOJALOSTUSTA ... 81

LÄHTEET ... 90

LIITTEET ... 99

LIITE 1. Tutkimuslupa ... 99

LIITE 2. Haastattelurunko ... 100

LIITE 3. Rooliharjoitteita. ... 101

KUVIOT JA TAULUKOT

TAULUKKO 1. Tutkimuskysymykset ja aineistosta nousseet teemat. ... 39

KUVIO 1. Tutkimusintressi, tutkimuskysymykset, tulokset ja johtopäätökset. ... 76

1 JOHDANTO

1.1 Luovien ja toiminnallisten menetelmien asema sosiaalityössä

Luovuus on elämässämme läsnä päivittäin. Käytämme sitä huomaamattamme osana arkeamme (Liukkonen 2010, 126). Tästä havainnosta kumpusi kiinnostukseni lähteä tutkimaan luovuutta myös ammattini arjessa ja käytänteissä. Tutkielmani prosessi alkoi keväällä 2019 ollessani tapaamassa Globaali sosiaalityö ry:n jäseniä tulevan Tansaniaan suuntautuvan maisterivaiheen opintojen syventävän harjoittelun suunnittelun merkeissä. Ensimmäisellä tapaamisella minulle ehdotettiin mahdollisuutta harjoittelun ohella kerätä aineisto ja sitoa näin tutkielman aihe Tansaniaan. Kerroin, että olin mielessäni kypsytellyt ajatusta tutkia aihetta taidelähtöisistä menetelmistä sosiaalityössä. Sain ajatukselleni kannustusta, ja tämä oli alkusysäys matkalleni, jonka lopputulos on nyt käsissäsi.

Helsingin Sanomat uutisoi 11.11.2019 Maailman terveysjärjestön (WHO) yli 900 tutkimusta kattavasta kartoituksesta kulttuurin ja taiteen terveysvaikutuksista, jossa todetaan taiteen hyödyistä sairauksien hoitamisessa ja psyykkisen hyvinvoinnin edistämisessä (Typpö 2019).

Kulttuurin ja taiteen vaikutuksia hyvinvoinnille yksilön ja yhteisön näkökulmasta on tutkittu eri tieteen aloilla. Kiinnostus aihetta kohtaan on kasvussa, ja uutta tietoa tuotetaan jatkuvasti lisää. (Lehikoinen & Vanhanen 2017, 7; von Branderburg 2008, 11.) Taiteen vaikutus sosiaalityössä on ollut tutkimuksessa keskiössä 2000-luvun alusta alkaen (Laitinen 2017, 16).

Tutkielmani keskittyy näkökulmaan taiteellisen toiminnan vaikutuksesta ihmisen kokemusmaailmassa, sekä taiteellisen toiminnan merkityksestä kriittisenä äänenä yhteiskunnan epäkohtien esiin nostamisessa sosiaalityössä (vrt. Laitinen 2017, 16). Tutkimuksissa on osoitettu, että kulttuurisesti rikas ympäristö sekä sosiaalinen pääoma tuottavat hyvinvointia ja lisäävät edellytyksiä yksilön ja yhteisön menestymiselle. Olenkin kiinnostunut taiteen ja sosiaalialan sektoreiden rajapinnoilla syntyvistä mahdollisuuksista rakentaa ennaltaehkäiseviä yksilön ja yhteisön hyvinvointia lisääviä työskentelymuotoja. (von Branderburg 2008, 11.)

Kuhina aiheen ympärillä herättää pohtimaan, mistä kiinnostus kumpuaa. Onko se vastareaktio hallitsevalle talousajattelulle työelämän ja yhteiskunnallisen elämän keskiössä? Onko se tarve liikkua kohti inhimillisempää ja ympäristöä kunnioittavaa arkea ja yhteiskuntajärjestystä?

Mikko Mäntysaari (2016, 86) tuo esiin uusliberalistisen politiikan kaventavaa vaikutusta sosiaalityöntekijöille toimia talouskuria korostavan yhteiskuntapolitiikan aikakaudella. Maija Mänttäri-van der Kuip (2015, 74-75) on tuonut esiin väitöksessään, kuinka sosiaalityöntekijät työskentelevät jaksamisensa äärirajoilla ja kokevat, etteivät voi tehdä työtään ammattietiikkansa mukaisesti. Tähän vaikuttaa sosiaalipalveluihin kohdistuneet tehokkuusvaatimukset, säästöt ja kontrolli. Kiire, asiakasmäärät, pula pätevistä sosiaalityöntekijöistä ja resursseista on osa uusliberalistista kehitystä (Mäntysaari 2016, 82).

Päivi Känkänen (2013, 148) pohtii, kuinka tehokkuus- ja talousajattelun valtaamissa käytänteissä luovuuden esiin nostaminen voi olla haastavaa. Känkänen (2006, 129) kirjoittaa, että sosiaalityössä on tarvetta taiteen keinoin löytyville uusille ratkaisuille ja uusille näkökulmille, jotka täydentävät ”virallista” tietoa.

Valtakunnallisesti kulttuurin ja sosiaali- ja terveysalan yhteen tuominen Suomessa on ottanut harppauksia eteenpäin sekä paikallisella toiminnalla että valtakunnallisilla hankkeilla.

Valtakunnallisesti vuonna 2019 on toiminut 100 minuuttia taidetta- kampanja. Kampanjan tarkoituksena on ollut vahvistaa jokaisen ihmisen oikeutta kulttuuriin ja näin tukea elämänlaatua ja hyvinvointia. Kampanjan sivuilla todetaan, että jokaisella ihmisellä on oikeus taiteeseen ja kulttuuriin, ja niiden hyvää tuovaan vaikutukseen. Kampanja tekee näin työtä eriarvoistumista vastaan ottamalla huomioon ryhmät, jotka tarvitsevat erityistä tukea kulttuuritoimintoihin osallistuakseen. Kampanja on haastanut erilaiset toimijat hyvinvoinnin ja terveyden aloilla sisällyttämään toimintaansa taidetta. Kampanjan vetovastuussa on taiteen edistämiskeskus. (Sata minuuttia taidetta.) Kampanja koskettaa sosiaalityötä monella tavalla.

Sosiaalityössä työskennellään usein marginaaliin työnnettyjen ihmisten kanssa. Osallisuuden sekä hyvinvoinnin tukeminen on tällöin keskeinen osa työtä. Oikeus toteuttaa luovuutta ja päästä osalliseksi taiteesta on myös ihmisoikeuskysymys, joka löytyy YK:n ihmisoikeussopimuksista, ja jonka eteen sosiaalityön tulisi työskennellä aivan kuten muiden ihmisoikeuksien eteen. (vrt. Lehikoinen & Rautiainen 2016.)

Satu Ranta- Tyrkkö (2016, 184–189) kuvaa, kuinka sosiaalityö kytkeytyy aina yhteiskunnan rakenteisiin. Sitä kautta sosiaalityön toimet ovat aina poliittisia, pyrki se sitten korjaamaan tai

vain katsomaan sivusta maailman ongelmia. Sosiaalityön arvopohja, joka rakentuu tasa-arvoon ja haavoittuvaisessa tilanteessa elävien puolustamiseen, vaatii sosiaalityöltä rakenteellista ja yhteiskunnallista vaikuttamista. Tällä hetkellä eri tieteenalat ovat aika yhtenäisiä siitä käsityksestä, että maailma käy läpi historiallista taitekohtaa ja että se on keskellä monisyistä kriisiä. Ilmastonmuutos, talouden epävakaisuus, ympäristökatastrofit, köyhyys ja nälänhätä sekä pakolaiskriisi ovat vain osa maapalloa ja ihmiskuntaa koettelevista ongelmista. (Ranta- Tyrkkö 2016, 184– 189.) Ranta-Tyrkkö (2017, 115) kirjoittaa, että sosiaalityön kentällä globaalit kriisit näkyvät sosiaalityön arjessa. Ranta-Tyrkkö (2017,115) pohtii sosiaalityön sitoutumista köyhien ja heikossa asemassa olevien auttamiseksi, ja millaisia oikeutuksia sosiaalityössä käytetään vaikeassa asemassa olevien heitteille jättämiseksi. Ranta-Tyrkkö näkee, että suomalaisessa sosiaalityössä globaali huono-osaisuuden ja ekologisen kriisin ei nähdä kuuluvan erityisesti sosiaalityön piiriin. Ranta-Tyrkkö (2017, 115) katsoo tämän olevan vahvasti liitännäinen sosiaalityön metodologiaa vaivaavaan nationalismiin. Tällä hän (emt., 115) tarkoittaa sosiaalityön muotoutumista vahvasti kansallisvaltion lainsäädännön ja toimintaympäristön ehdoilla ilman, että tätä on kyseenalaistettu (Kts.esim. Beck 2016, 259–

263).

Taidemenetelmissä kiehtovaa on sen antama mahdollisuus itselle merkityksellisten kokemusten ilmaisulle. Taide toimintana kehittää sosiaalisia ja kulttuurisia taitoja, jotka mahdollistavat itselle hyvän elämän elämisen ja toimimisen yhdessä yhteisten kysymysten eteen. (von Branderburg 2008, 11.) Koen, että mikäli sosiaalityö haluaa aidosti vaikuttaa yhteiskunnallisiin tai yksilön kohtaamiin haasteisiin sekä sortoon globaalisti, olisi sen monipuolistettava käytäntöään taiteen ja ihmisen luovuuden kautta kohti ennaltaehkäisevää yhteisön tarpeista lähtevää sosiaalityötä. Tutkimuksellani haluan osallistua keskusteluun ja perehtyä siihen, miten sosiaalityö voisi laajentamalla käsitystään käytännön työstä ja sen menetelmistä, entistä paremmin vastata tehtäväänsä avuntarpeessa olevien ihmisten tukemisessa ja yhteiskunnan sortavien rakenteiden murtamisessa sekä yhteisöjen valtaistamisessa.

Tutkielmassani tutkin etnografisesti taidelähtöisten menetelmien ja toiminnallisten menetelmien käyttöä tansanialaisessa sosiaalityössä. Olin kiinnostunut tutkimaan, miten taidelähtöisiä ja toiminnallisia menetelmiä sovellettiin järjestön työssä asiakkaiden parissa.

Aineistonkeruun tein sosiaalityön syventäviin opintoihin sisältyvän harjoitteluni yhteydessä Tansaniassa Itä-Afrikassa. Harjoittelun suoritin Globaali sosiaalityö ry järjestön avustamana.

Harjoitteluni yhteydessä suunnitelmana oli viettää Tansaniassa kolme kuukautta helmikuun alusta huhtikuun loppuun. Maailmanlaajuinen Covid- 19 pandemia kuitenkin keskeytti sekä harjoitteluni että kenttätyöni maaliskuun lopussa. Aineistonkeruun toteutin etnografisen perinteen mukaisesti osallistuvalla havainnoinnilla ja järjestön työntekijöiden etnografisilla haastatteluilla. Aineistoni muodostui kenttäpäiväkirjoihin tallentamistani havainnoista ja litteroiduista haastatteluista. Aineiston analysoin sisällönanalyysillä, luoden aineistosta kategorioita ja teemoja, jotka vastasivat tutkimuskysymykseeni, miten taidelähtöisiä ja toiminnallisia menetelmiä sovelletaan järjestön tekemässä sosiaalityössä.

Tutkimusmenetelmänä etnografia sopi erityisesti aiheeseeni, sillä halusin kytkeä tutkielmani ja tulokseni vahvasti kontekstiin, jossa aineiston keruun tein. Konteksti tutkimuksessani oli Tansaniassa sijaitseva sosiaalityötä tekevä järjestö. Järjestö määrittelee itsensä yleishyödylliseksi kansalaisjärjestöksi, joka toimii avustusvaroin. Järjestö työskenteli haavoittuvaisessa asemassa olevien lasten ja perheiden kanssa erilaisten projektien kautta tukeakseen lapsia saavuttamaan tulevaisuuden unelmansa ja näin tulla täysivaltaisiksi kansalaisiksi. Järjestö pyrki perheiden köyhyyden ja puutteenalaisuuden vähentämiseen, ja lasten itsenäisyyden ja vastuuntunnon vahvistamiseen. Tutkimusintressini vuoksi tutkimusmenetelmän valinnassa ja tulosten raportoinnissa tärkeää on ollut tuoda esiin se, että tutkimus on tehty tietynlaiseen ympäristöön ja aikaan, johon myös tulkintani ja havaintoni ovat sidottuja.

Etnografisen kenttätyön periaatteiden mukaisesti vietin järjestössä ja sen arjessa yhtäjaksoisesti pitkän ajan, joka auttoi minua myös haastamaan, kyseenalaistamaan ja tarkentamaan havainnoistani tehtyjä tulkintoja. Kiinnostuksen kohteenani oli järjestön työn arki etnografisen tutkimuksen perinteen mukaan. (Ks.esim. Paloniemi & Collin 2015, 207-209; 2018, 232-233;

Tolonen & Palmu 2007, 89.) Omassa tutkimuksessani tutkimuskenttänä toimii järjestö, järjestön toimintaympäristö ja sen asiakaskunta yhteisönä. Tutkielman rakentamisen kannalta keskeistä oli ymmärtää Tansaniaa historiallisesti muodostuneena yhteiskuntana sekä järjestön erityistä toimintakulttuuria ja tapoja sekä asiakaskuntaa, joiden kanssa työskentelimme. (Vrt.

Paloniemi & Collin 2015, 217.)

Käytän tutkimuksessani käsitteitä taidelähtöiset ja toiminnalliset menetelmät ja kansainvälinen sosiaalityö. Olen halunnut näin sisällyttää tutkimusintressiini sosiaalityössä käytettäviä erilaisia luovia, toiminnallisia, voimauttavia ja osallistavia menetelmiä. Tämä valinta kumpuaa myös

aihetta käsittelevästä tutkimuskirjallisuudesta. Taidelähtöiset menetelmät on käsitteenä vakiintunut kuvaamaan toimintaa, jossa taiteen ja kulttuurin keinoin muun toiminnan ohella pyritään lisäämää ihmisen terveyttä ja hyvinvointia. Taidelähtöisissä menetelmissä taiteen ja kulttuurin avulla etsitään vaikeasti lähestyttäviin teemoihin uusia katsontatapoja. (Känkänen 2013, 75.) Tämä kuvastaa myös tätä tutkielmaa, jossa haluan löytää sosiaalityön käytäntöön uusia näkökulmia.

Tutkielmani kiinnittyy kansainvälisen sosiaalityön teoreettiseen viitekehykseen, sillä sitä on tehty kahdesta erilaisesta yhteiskunnasta käsin. Tarkoituksena ei ollut niinkään vertailla taidelähtöisiä ja toiminnallisia menetelmiä Tansanian ja Suomen välillä, vaan syventyä järjestön tekemään työhön, ja etsiä yhteneväisyyksiä ja sovellutusmahdollisuuksia myös Suomen kontekstissa. Kansainvälinen sosiaalityö (international social work) ja globaali sosiaalityö (global social work) ovat rinnakkaiskäsitteitä hieman erilaisin painotuksin. Olen päätynyt kansainvälisen sosiaalityön käsitteeseen sisällyttäen siihen sekä kansalliset ja käytänteet ja poliittiset menettelytavat että globaalien huolenaiheiden ulottuvuuden Lynne M.

Healyn (2012, 11) tapaan. Healy (2012, 11) muistuttaa kuitenkin, että kansainvälisen sosiaalityön termi voi korostaa kansakuntien välisyyttä, kansallisvaltioita ja korostaa valtioihin perustuvaa ymmärrystä maailmasta, eikä käsitteenä tämän vuoksi ole ongelmaton.

Suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa näkyy pahoinvointia ja epätasa-arvoisuutta. Nuorten kokema sosiaalinen eriarvoistuminen, ikääntymisen tuomat haasteet kuten yksinäisyys, erityistä tukea tarvitsevien osallistumisen haasteet ja jännitteet kulttuurien välillä ovat esimerkkejä yhteiskuntamme kipukohdista 2010- luvulla. Osallistuminen ja osalliseksi pääseminen taiteeseen ja kulttuuriin voisi olla osa ratkaisua edellä mainittuihin kysymyksiin.

Taiteen äärellä syntyvä kokemus, joka tuottaa hyvinvointia, riippuu kuitenkin vahvasti taidekokemuksen järjestelystä ja mahdollisuudesta päästä osalliseksi siitä. Tämä vaatii ammattilaiselta ymmärrystä eriarvoistavista mekanismeista ja rakenteista yhteiskunnassa ja yhteisöissä. (Lehikoinen & Vanhanen 2017, 7-8.) Laura Huhtinen- Hilden & Anna Liisa Karjalainen (2019, 7) toteavat, että luovuus on ihmisen perustarve. Tarkoitukseni ei ole välineellistää taidetta osaksi sosiaalityötä perustelemalla sen vaikutuksia hyvinvointiin, vaan tunnustan taiteen ja sen äärellä saadut kokemukset arvokkaaksi itsessään osana ihmisyyttä.

Tunnustan myös, että näihin kysymyksiin ei ole yksioikoista vastausta, ja näen, että eri alojen ammattilaisten on toimittava yhdessä tuottaakseen kulttuuria ja toimintoja, jotka eivät luovu

taiteen itseisarvosta, juhlistavat ihmisyyttä myös luovuutena ja ottavat työssä huomioon yhteiskuntamme eriarvoistavat rakenteet. Sosiaalityöllä on sen perinteeseen, arvopohjaan ja tutkimukseen nojaavaa osaamista tunnistaa yhteiskunnassa olevia eriarvoistavia mekanismeja, sekä työskennellä näistä lähtökohdista.

1.2 Tansania yhteiskuntana

Tansania on yksi suurimmista maista Afrikassa. Eurooppalainen kolonialismi alkoi Tansanian mannermaalla 1800- ja 1900- luvun vaihteessa saksalaisena Itä-Afrikkana. Saksa luovutti alueen brittiläisten hallintaan ensimmäisen maailman sodan jälkeen Tanganyika nimisenä alueena. Alueeseen kuuluu myös omana hallinnollisena alueenaan Sansibarin saaristo. Tansania on siis jälkikolonialistinen Itä-Afrikan maa. (Leah ym. 2017.) Kolonialistinen kehitys keskittyi Saharan alapuoleisessa Afrikassa pienelle osalle rannikon kaupunkeja ja satamia hyödykkeiden viennille ja tuonnille. Nämä rannikon kaupungit kehittyivät metropoleiksi; talouden, hallinnon ja politiikan keskuksiksi. Maaseutu edusti erillistä syrjäseutua vähäisemmällä taloudella ja politiikalla sekä sitä kautta heikommalla infrastruktuurilla ja palveluilla. Tämä jako alueiden kehityksessä näkyy edelleen Tansaniassa. Maaseudulla peruspalvelut ja hyödykkeet kuten sähkö tai vesi ovat rajoitetut tai niitä ei ole. (Myumbo 2018, 26.) Tanganyika itsenäistyi vuonna 1961 ja Sansibar vuonna 1963 muodostaen Tansanian tasavallan 1964. Tansanialla on moninainen väestö sisältäen 125 erilaista etnistä ja kielellistä sekä uskonnollista ryhmää.

Tansania on perustuslaillinen tasavalta, jossa toimii presidentti-instituutio. (Leah ym. 2017.) Tansania on tavoitellut keskituloisen maan statusta neoliberaalilla talouspolitiikalla, joka on johtanut mittavaan eriarvoisuuteen jättäen enemmistön kansasta köyhyyteen (Leah ym. 2017;

Spitzer &Mabeo 2017, 200). Kaupungistuminen ja paremman elintason ja työn perässä muuttaminen on vaikuttanut perinteisiin vähentäen heimojen, klaanien ja perheen merkitystä vastata ensisijaisesti yhteisön hyvinvoinnin tarpeista. Vuonna 2014 69% väestöstä asui maaseudulla, ja muuttoliike maalta kaupunkiin on kasvanut 3 % viimeisten viiden vuoden aikana. Virallinen koulutus on eräs suurimmista vaikuttimista perinteisen järjestelmän katoamiselle. Suurimpia haasteita kehitykselle on köyhyys, eriarvoisuus ja äitikuolleisuus.

Köyhyysaste on 65,6%, ja nuorisotyöttömyys on korkealla. Lapset kärsivät maaseudulla

aliravitsemuksesta ja kroonisesta nälästä. Maaseudun köyhyys on pahentunut, sillä lukuisia lapsia on jätetty haavoittuvaiseen asemaan ja hylätty HIV:in ja AIDS:in vuoksi. HIV ja AIDS ovat olleet rasitus yhteisöille. (Leah ym. 2017; Myumbo 2018, 27.)

Kaupunkeihin on syntynyt slummeja, joissa maaseudulta paremman elämän toivossa muuttaneet ihmiset asuvat töiden ja asuntojen puutteen vuoksi. Näissä slummeissa leviää helposti veteen liittyvät sairaudet kuten kolera, ja kaikki perustarpeet ruoasta terveydenhuoltoon ovat saavuttamattomissa. Tämä ajaa joitakin kaupunkeihin maalta muuttaneita naisia seksityön pariin. (Myumbo 2018, 30-31.) Tämä kaikki asettaa suuret vaatimukset jo valmiiksi ylikuormittuneille paikallisille hallinnollisille palveluille, ja pikaisia ratkaisuja näihin kriiseihin tarvitaan (Leah ym. 2017).

Palvelujen kehittäminen heikoimmassa asemassa olevien lasten saavuttamiseksi on Tansanian eräs suurimmista haasteista. Tansania on kehittänyt sosiaalipalvelujen infrastruktuuria terveys ja hyvinvointiministeriön (Ministery of Healt and Social Welfare) kautta keskus ja paikallishallintojen viranomaisten ja vapaaehtoisten järjestöjen palveluilla. Sosiaalipalveluiden osasto terveys ja hyvinvointiministeriön alaisuudessa vastaa erityisesti haavoittuvaisessa asemassa olevien lasten palvelujen järjestämisestä. Sosiaalipalvelut kohtaavat useita haasteita tämän tehtävän täyttämisessä. Tansania on riippuvainen ulkoisista avustuksista, ja siksi on rajoitettu kokonaisvaltaisen sosiaalisen suojan tarjoamisen sijaan turvaamaan satunnaista kohdennettua apua. Kohdennettu apu viittaa äärimmäisessä köyhyydessä eläviin ryhmiin.

Tansaniassa haavoittuvaisimmassa asemassa ovat ikäihmiset, kehitysvammaiset, mielenterveyden haasteista kärsivät, orvot ja heikossa asemassa olevat lapset. (Leah ym. 2017.) Tansanian väestö on nuorta, alle 15- vuotiaita lapsia väestöstä oli 41 % vuonna 2015. Suunta on jatkuva, sillä Afrikan väestönkasvu on korkeinta maailmassa. (Spitzer & Mabeo 2017, 199.) Erityisesti maaseudun naiset kohtaavat väkivaltaa yhteisöissään perinteiden muodossa ja suvun taholta (ks. esim. Myumbo 2018; Opoku 2017). Tansania on patriarkaalinen yhteiskunta, jossa miehillä on suurempi pääsy koulutuksen ja kehittämisen piiriin kuin naisilla. Sukupuoli on oikeuttanut epätasa-arvoisen valtasuhteen miesten ja naisten välillä patriarkaalisissa Afrikan maissa. Naisten rooli on yhdistetty kotiin liittyviin velvollisuuksiin ja päävelvollisuuteen lasten kasvattamisessa. Useat perheet ovat edelleen sidoksissa perinteisiin arvoihin ja normeihin sekä kulttuuriin, ja tämä on rajoittanut naisia kouluttautumasta esimerkiksi parasosiaalityöntekijöiksi. (Leah ym. 2017.) Tansaniassa poikalapset ovat etusijassa

tyttölapsiin verraten, ja tämä vaikuttaa lasten kasvatukseen, jossa pojat kasvatetaan tulevaan rooliinsa perheen päänä ja tytöt kodinhoitajiksi (Muymbo 2018, 47). Saharan alapuoleisen Afrikan kohdalla patriarkaalisuuden on nähty myös toimivan suhteessa kolonialismiin naisten alistamiseksi yksityiselle alueelle pois julkisesta elämästä. Kolonialistisen aikakauden aikana miehet saivat kouluttautua julkisiin virkoihin kolonialististen valloittajien toimesta, kun taas naiset sysättiin kodinhoidolliseen työhön. (Muymba 2018, 43– 44; Shoola 2014.)

Tutkielma rakentuu teoreettisesta viitekehyksestä, etnografian menetelmän kuvailusta, etnografisen aineiston keräämisen ja analyysin kuvailusta sekä tuloksista ja aiheen laajemmasta pohdinnasta. Seuraavassa osiossa kiinnitän tutkielman teoreettisesti kansainväliseen ja Tansaniassa tehtävään sosiaalityöhön sekä taidelähtöisiin ja toiminnallisiin menetelmiin erityisesti sosiaalityössä.

2 SOSIAALITYÖTÄ KANSAINVÄLISESTI

2.1. Kansainvälinen sosiaalityö teoreettisena viitekehyksenä

Sosiaalityö käsitetään kansainvälisesti usein International Federation of Social Work järjestön määrityksen kautta:

” Social work is a practice-based profession and an academic discipline that promotes social change and development, social cohesion, and the empowerment and liberation of people.

Principles of social justice, human rights, collective responsibility and respect for diversities are central to social work. Underpinned by theories of social work, social sciences, humanities and indigenous knowledge, social work engages people and structures to address life challenges and enhance wellbeing. The above definition may be amplified at national and/or regional levels.” (IFSW and IASSW Global Definition of Social Work 2014.)

Määritelmän keskiössä on sosiaalinen muutos ja kehitys, oikeudenmukaisuus, ihmisoikeudet ja kollektiivinen vastuu ja erilaisuuden kunnioittaminen. Määritelmä kiteyttää, mitä tulevaisuuden sosiaalityöltä tahdomme. (Rauhala, Jäppinen, Metteri, Ranta-Tyrkkö 2017, 27.)

Teollistuneissa länsimaissa kiinnostus kansainvälistä sosiaalityötä kohtaan on ollut kasvussa kahden viimeisen vuosikymmenen aikana (Rauhala, Jäppinen, Metteri, Ranta-Tyrkkö 2017, 9).

Sosiaalityön globaalisuudesta käyty keskustelu on kokenut läpimurtonsa 2000- luvulla. (Healy

& Link 2012.) Satu Ranta-Tyrkkö (2010, 79) toteaa, että sosiaalityö on aina ollut kansainvälistä.

Globaali sosiaalityö ei ole yksi yhtenäinen tapa ymmärtää ja tehdä sosiaalityötä samalla tavalla joka puolella. Kansainvälisen tai globaalin sosiaalityötä määriteltäessä keskustelua hankaloittaakin se, että käsite alkaa helposti sisältää kaikkea. (Ranta-Tyrkkö 2010, 80-81.) Kulttuurinen osaaminen, syrjinnänvastainen käytäntö ja globalisaatio, kehittäminen ja ihmisoikeudet ovat keskeisesti osa kansainvälistä sosiaalityötä, vaikkakaan eivät ainoita käsitteitä kansainvälistä sosiaalityötä määriteltäessä (Healy 2008, 25). 2000-luvulla erityisesti ihmisoikeusnäkökulma on noussut keskiöön kansainvälisen sosiaalityön määrityksissä, ja sitä pidetään sosiaalityön globaalina arvolähtökohtana. Postkolonialistisessa analyysissä ihmisoikeusajattelua on kritisoitu länsimaisesti muodostuneeksi korostaen yksilön oikeuksia sen sijaan, että yhteisö ja yksilö nähtäisiin toisiinsa kietoutuneina kuten monissa kulttuureissa.

(Rauhala, Jäppinen, Metteri, Ranta-Tyrkkö 2017,26.)

Kansainvälinen sosiaalityön muodostuminen on vahvasti liitoksissa sosiaalityön akateemiseen kehitykseen omaksi tieteenalakseen läntisessä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa 1900-luvun alussa. Sosiaalityön kansainvälisyys kumpusi tarpeesta keksiä ja jakaa ratkaisuja kaupungistumisen tuottamiin sosiaalisiin ongelmiin. Sosiaalityö on kuitenkin ollut myös historiansa kautta katsottuna kansainvälistä jo ennen tätä esimerkiksi kristillisten hyväntekeväisyysliikkeiden levittäytyessä ympäri maailmaa. Ensimmäiset kansainväliset sosiaalityön konferenssit järjestettiin 1920- ja 1930- luvuilla, ja niihin osallistui lähinnä sosiaalityön ammattilaisia Pohjois-Amerikasta ja Euroopasta. 1960- ja 1970-luvuilla konferensseihin osallistui ensimmäisen kerran sosiaalityöntekijöitä Afrikan itsenäistyneistä valtioista lentoliikenteen ja sosiaalipalvelujen kehittymisen myötä. Sosiaalityö näin katsottuna on siis moderni, sosiaalitieteellinen ala modernissa teollisessa länsimaisessa yhteiskunnassa.

(Payne 2005, 199-200.)

Kansainvälisen sosiaalityön määrityksestä on useita mielipiteitä. Myös määrittelyn tarpeellisuus on kyseenalaistettu (ks. esim. Ranta-Tyrkkö 2010, 79; Midgley 2001, 24). James Midgley (2001) on määritellyt kansainvälisen sosiaalityön yhteistyöksi ja vaihdoksi sosiaalityöntekijöiden välillä, jotka työskentelevät eri maissa, sateenvarjokäsitteeksi kaikelle

sosiaalityölle useammassa kuin yhdessä maassa, näköalapaikaksi sosiaalityön tarkastelulle ympäri maailmaa, vertailevalle sosiaalityön tutkimukselle eri maissa sekä sosiaalityölle maahanmuuttajien ja pakolaisten kanssa. Karen Lyons ym. (2006, 12) kuvaa kansainvälisen sosiaalityön määrittelyssä keskiössä olevan tarpeen olla selvillä ja tietoinen globaaleista ilmiöistä ja käsittää sosiaalityön rooli globaalisti myös lokaalissa työssä. Satu Ranta-Tyrkkö (2010, 79-80) kuvaa toivettaan kansainvälisen sosiaalityön antamasta alustasta neuvottelulle sosiaalityön erilaisille paikallisesti ja kulttuurisesti erityisille lähestymistavoille ja niiden välisille suhteille. Lynne M. Healy (2012, 12) toteaa kansainvälisen sosiaalityön olevan lyhykäisyydessään globaalia sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja inhimillisen hyvinvoinnin ymmärtämistä ja paikallisuudesta pohjautuvan käytännön turvaamista kiinnittämällä huomiota maailmanlaajuisten ilmiöiden vaikutuksiin paikallisesti.

David Cox ja Manohar Pawar (2006, 25-43) peräänkuuluttavat kansainvälisen sosiaalityön määrityksessä neljän eri aspektin yhteen nivomista. Globaali toimii kontekstina, jossa sosiaalityön käytäntö tapahtuu, ekologinen (luonnon tärkeys ihmiselämälle), ihmisoikeudet (keskeinen arvo, nähdään syntyvän dialogissa eikä staattisena käsitteenä) ja sosiaalinen kehittäminen (toimintaohje, jossa toiminnan suunta ymmärretään syntyvän paikallisesta tilanteesta laajemmassa kansallisessa kehittämisen kontekstissa).

Globalisaation kiihtyminen kylmän sodan päättymisen jälkeen on tuonut tietoon erilaiset sivilisaatiot maapallolla ja toisaalta globalisaation vaikutukset näihin sivilisaatioihin paikallisesti. Alkuperäisväestöjen vaikea asema, ympäristökatastrofit ja herkän ekosysteemin häiriintyminen ja syyt sekä keskinäisriippuvuus on tiedostettu globaalissa politiikassa. Tätä kautta myös sosiaalityöhön liittyvät kysymykset sosiaalisesta hädästä ovat nousseet kansainvälisiksi kysymyksiksi. (Healy & Link 2012.) Sosiaalityön näkökulmasta globalisaation tunnistaminen on auttanut ihmisten välisen ja luonnon ja ihmisen välisen riippuvuuden ymmärtämisessä. Toisaalta globalisaatio näyttää kasvattavan epätasa-arvoa eri muodoissaan, ja se vaikuttaa erityisesti marginalisoituihin ryhmiin ja yksilöihin, jotka myös usein ovat sosiaalityön kohteena. (Lyons ym. 2006, 7-11; Ranta-Tyrkkö 2010, 82.) Lyons ym. (Lyons ym.

2006, 7) toteaa, että tämän vuoksi jokaisen sosiaalityöntekijän tulisi olla perillä globalisaation vaikutuksista omassa ympäristössään. Globalisaatio on mahdollistanut mutta myös vaatinut vaikuttamista globaalisti erilaisten kansainvälisten sosiaalisten liikkeiden kautta. Sosiaalityöllä

olisi paraatipaikka tuoda esiin globalisaation negatiivisia vaikutuksia paikallisiin yksilöihin ja yhteisöihin. (Lyons ym. 2006, 7-11; Ranta-Tyrkkö 2010, 82.)

Satu Ranta-Tyrkkö (2010, 82) toteaa, ettei globaali sosiaalityö ole tähän mennessä ollut menestystarina. Ranta-Tyrkkö (2010,82) kuvaa, että haasteista ja mahdollisuuksista globaalin sosiaalityön alueella ovat saavutukset olleet satunnaisia. Sosiaalityö loistaa poissaolollaan keskeisistä tapahtumista liittyen globaaleihin ja kansainvälisiin haasteisiin ja sosiaalisiin ongelmiin. (Ks. esim. Migley 2001, 23; Ranta-Tyrkkö 2010, 82.) Kansainvälisen sosiaalityön kohtaamat haasteet kuten väkivalta tai globaalit ympäristölliset ongelmat koskettavat monia muitakin professioita. Sosiaalityö koskettaa useita haasteita, mutta ei hallinnoi minkään tietyn aiheen ratkaisua. (Ranta-Tyrkkö 2010, 80.)

Sosiaalityöllä olisi kuitenkin syitä ja sen professiosta nouseva osaaminen puhua globaaleilla areenoilla, vaikka tätä harvoin tapahtuu. (Ranta-Tyrkkö 2010, 82.) Midgley (2001, 23) on tuonut esiin sosiaalityön professiona epäonnistuneen globalisaation haasteiden ratkaisemisessa.

Sosiaalityön koulutus on suurelta osin jättänyt käsittelemättä globaalin ja kansainvälisen näkökulman. Sosiaalityöntekijöiden satunnainen osallistuminen globaalien kysymysten pariin on heikentänyt profession mahdollisuuksia vaikuttaa globaalilla tasolla. (Midgley 2001, 23-24.) Globaalien kysymysten ymmärtäminen ja niiden kanssa työskentely on Suomessa jäänyt erityskysymyksiksi ja erikoisalan osaamiseksi. Tämän voi katsoa johtuvan suomalaiseen sosiaalityön professionalisointiin liittyneeseen tavoitteeseen geneerisestä opetuksesta, joka tähtää laajaan osaamisperustaan jo pelkästään kansallisesti toimivalta sosiaalityöntekijältä ja jossa globaali osaaminen nähdään ylimääräisenä. Toisessa kulttuurissa kerätyn osaamisen ja sosiaalityön teorioiden siirtäminen toiseen kontekstiin sosiaalityössä voi olla myös haastavaa.

(Ks. esim. Midgley 2001, 24; Ranta-Tyrkkö 2010, 82.)

Sosiaalityön historiaa ja muotoutumista ja teorioita käsiteltäessä näkökulma on usein länsimaalaisuutta korostava. Länsimaalainen käsitys sosiaalityön kehittymisestä nähdään keskeisenä kyseenalaistamatta sitä, että käsityksemme sosiaalityöstä on muotoutunut myös tietyn kulttuurin kautta. (Ranta-Tyrkkö 2010, 20; Lyons ym. 2006, 4.) Ranta-Tyrkkö (2010, 83) toteaa, että kolonialistista menneisyyttä ei voi jättää käsittelemättä myöskään nykypäivänä, niin epämukavaa kuin se onkin, sillä sitä ei voi nykypäivänä edelleenkään ohittaa vaivatta. Ranta- Tyrkkö (2010, 83) toteaa, että globaali sosiaalityö ei ainakaan ole työn tekemistä ja ymmärtämistä samalla tavalla kaikkialla. Ranta-Tyrkkö (2010, 82) peräänkuuluttaa

sosiaalityön pohtimista sen kautta, mitä, miksi ja kenelle sosiaalityötä tehdään, mitä sosiaalityön tulisi olla ja millä ehdoin ja mitkä ovat sosiaalityön lähestymistapojen ongelmat.

On vaikea sanoittaa, mitä sosiaalityöntekijät jakavat ympäri maailmaa. (Ranta-Tyrkkö (2010, 82.) Midgley (2001,22) kuvaa, että sosiaalityöntekijöiden välillä on erimielisyyksiä siitä, tulisiko sosiaalityö ymmärtää kansainvälisesti ensisijaisesti korjaavana, kehittävänä vai aktivismin kautta toimivana. Ranta-Tyrkkö (2010, 83) kirjoittaa, että globaalin sosiaalityön määrittelyn hankaluudesta riippumatta eräs sosiaalityön tavoitteista on oltava sosiaalityön tekijöiden, lähestymistapojen ja kontekstien erilaisuuden tärkeyden tunnustaminen ja näin solidaarisuuden ja yhteisymmärryksen rakentaminen.

2.2. Sosiaalityö Tansaniassa

Perinteisesti afrikkalaisissa yhteisöissä perhe, läheisessä ja laajemmassa merkityksessä, hoitaa sosiaalisia tarpeita ja ongelmia. Perinteessä afrikkalaiset yhteisöt kuten perhe tai klaanin vanhimmat selvittivät tällaisia haasteita. (Opoku 2017, 90.) Tansaniassa sosiaalityön profession ja koulutuksen tunnistaminen ja arvostaminen ei ole laajaa (Burke & Ngonyani 2004; Opoku 2017 92). Tämä johtuu siitä, että sosiaalityön koulutuksella on kapea soveltamisala sekä verrattain lyhyt historia Tansaniassa. Institution of Social Work perustettiin 1973 ja sitä voidaan pitää sosiaalityön koulutuksen äitinä Tansaniassa. Myös muita erimittaisia koulutuksia sosiaalityöstä on tarjolla. Afrikkalaisen sosiaalityön ja sosiaalipalvelujen kehitys on kolonialismin tulosta. Tämä on johtanut siihen, että sosiaalityön historian läpikäynti koulutuksessa Afrikassa on nojannut eurooppalaiseen näkökulmaan ja jättänyt varjoonsa sen läpikäymisen, miten sosiaalityö on kehittynyt Afrikassa. Sosiaalityön profession alueellisesti eriytyneestä historian kehittymisestä huolimatta sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja keskittyminen marginalisoituihin ja haavoittuvaisiin ihmisiin on profession keskiössä kansainvälisesti. (IFSW 2014; Mabeyo 2014; Opoku 2017, 92-9.)

Sosiaalityön profession rajat eivät ole tarkat, ja sosiaalityöntekijä-nimikettä käyttävät hyvin erilaiset auttamistyötä tekevät ammatit. Sosiaalityön koulutusta on hyvin erilaisilla koulutusvuosilla. Koulutettujen sosiaalityöntekijöiden puute on edelleen suuri haaste Tansaniassa, ja sosiaalityön ammattilaisten työtä vaikeuttaa ammatille asetetut rajoitukset ja

heikosti määritellyt sosiaaliohjelmat. (Burke & Ngonyani 2004, 44; Leah ym. 2017.) Vaikka sosiaalityöntekijöillä Tansaniassa on omat haasteensa, Itä-Afrikan maista Tansania oli ensimmäinen, joka esimerkiksi esitteli kansallisen poliittisen ohjelman ikäihmisille vuonna 2003. Tansanian kansallinen ikääntymispolitiikka (The Tanzanian National Ageing Policy) lupaa poliittisen ja laillisen kehyksen kehittää terveydenhuoltoa, osallistumisoikeuksia ja tulojen turvaamista ikäihmisille. (Spitzer & Mabeyo 2017, 207.)

Leah ym. (2017, 472) esittelevät Tansaniassa kehitetyn yhteisölliseen työmuotoon sidotun koulutuksen, jossa vapaaehtoiset parasosiaalityöntekijät (parasocial worker) työskentelevät kylissä yhteistyössä sosiaaliviranomaisten kanssa esimerkiksi orpojen sekä haavoittuvaisessa asemassa olevien HIV- ja AIDS- perheiden ja lasten kanssa. Parasosiaalityöntekijöiden koulutusohjelma kehitettiin tarpeesta paikata julkisten palvelujen aukkoja haavoittuvaisessa asemassa olevien lasten ja perheiden auttamisessa. Hallitus ei ole kyennyt vastaamaan yhteisöjen tarpeisiin ja tuottamaan yhteisöjen tarpeesta kumpuavia palveluja.

Parasosiaalityöntekijöiden koulutus sidottiin hallituksen koulutusinstituuttiin, sillä ajateltiin sen näin vahvistavan ja kehittävän sosiaalityöntekijöiden asemaa, institutionalisoitumista ja professiota myös laajemmin Tansaniassa. Sosiaalihuolto on vain osin sisällyttänyt sosiaalihuollon assistenttien ohjelman ja suunnitelmat osaksi sosiaalihuoltoa suurista lahjoitusmääristä huolimatta. Parasosiaalityöntekijöiden koulutusohjelma on kuitenkin saavuttanut myönteisiä tuloksia. Parasosiaalityönekijät ovat perustaneet oman järjestön, instituution opetussuunnitelmasta on tullut kansallinen standardi. Opetusohjelman johtamisesta on saatu tuotettua arviointia, mutta uutta arviointia ohjelman vaikuttavuudesta lasten ja perheiden näkökulmasta tulisi tuottaa. Kaiken kaikkiaan malli, jossa erilaiset sosiaalialan ammattilaiset toimivat hierarkkisesti eri tasoilla Tansaniassa, on omalaatuinen malli rakentaa henkilöstön osaamista ja sopivien sosiaalipalvelujen välittämistä yhteisöille. (Leah ym. 2017;

Opoku 2017, 92.)

Parasosiaalityöntekijät työskentelevät usein sosiaalipalvelujen, koulutuksen ja kylien valvonnan alaisuudessa. Kylätasolla työskentelevät parasosiaalityöntekijät lisäsivät orpojen ja haavoittuvassa asemassa olevien lasten ja perheiden pääsyä ja pysyvyyttä palvelujen piirissä.

Samalla parasosiaalityöntekijöiden työ avasi mahdollisuuksia luoda paikka sosiaalityöntekijän professiolle paikallisten yhteisöjen tasolla. Malli osoitti lupaavia ratkaisuja sosiaalipalvelujen resurssipulan korjaamiseksi erityisen haavoittuvaisessa asemassa oleville turvaverkon ja

tukevan institutionaalisen rakenteen rakentamiseksi. Afrikan haavoittuvaisessa asemassa olvien ryhmien tilanteeseen vaikuttaa esimerkiksi luonnon katastrofit, aseelliset konfliktit, riistäminen ja hyväksikäyttö, HIV ja AIDS, nälkä ja ravinnon saannin epävarmuus. Tansaniassa sosiaalityöntekijöiden ja parasosiaalityöntekijöiden avoimien virkojen prosentit vaihtelevat 50%-60%. Puolet työllistetyistä jättävät työnsä viidessä vuodessa huonon palkkauksen ja kylätasolla työskentelyn vuoksi. Parasosiaalityöntekijät kantavat hyvin isoa työtaakkaa ottaen huomioon heidän vapaaehtoisuuteen perustuvan työskentelyn ja palkattoman statuksensa.

Koulutusohjelma kuitenkin mahdollistaa pääsyn koulutukseen ja osaamisen kehittämisen ihmisille, joille muuten se ei olisi välttämättä mahdollista. Näin se antaa myös mahdollisuuden sosiaaliseen liikkumiseen. (Leah ym. 2017.)

Sosiaaliviranomaiset eivät ole kyenneet tarjoamaan palveluja heikoimmassa asemassa oleville lapsille ja heidän perheilleen. Enimmäkseen sosiaalityöntekijät ovat rajoitettu toimimaan ja venymään järjestelmän puutteiden ja henkilöstön vajauksen vuoksi alueiden ja kylien tasolla.

Pyrkimyksiä on ollut lisätä virallisten sosiaaliviranomaisten määrää alueilla ja kylissä tarjoamalla koulutusta. Vapaaehtoisten työntekijöiden käyttäminen palveluiden aukkojen täyttämisessä ja yhteisöjen tarpeisiin ratkaisujen etsimisessä on yleistä koulutettujen sosiaaliviranomaisten sijaan. Kouluttamattomien vapaaehtoisten toiminnan haaste on yhteyden puute hallinnon infrastruktuuriin, mikä haittaa vapaaehtoisten kykyä haavoittuvaisessa asemassa olevien ohjaamiselle palveluiden piiriin. (Leah ym. 2017.)

Sosiaalityö on professiona suuntautunut muutokseen ja merkityksellisten muutosten turvaamiseen ihmisten elämässä. Traditio ja kulttuuri ovat keskeisiä osia sosiaalityön käytännössä. Sosiaalityöntekijöillä on velvollisuus tehdä näkyväksi sosiaalista oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa niille ihmisille, joiden kanssa sosiaalityöntekijä työskentelee. Tästä sitoutumuksesta huolimatta sosiaalityö professiona ei ole riittävän tunnettu ja hyödynnetty Tansaniassa. Erilaiset tekijät ovat kompastuskivenä profession näkyväksi tulemiselle ja maaseudun haavoittuvaisessa asemassa olevien luokse pääsemiselle.

Monikasvoisten ongelmien edessä sosiaalityön tulisi olla Tansaniassa erityisen keskeisessä roolissa köyhyyden, yhteisöjen valtauttamisen ja ihmisten ongelmaratkaisukyvyn palauttamisessa. On myös tuotava esiin traditionaalisten tapojen ongelmat sorrettujen ja sortajien kannalta. (Mabeyo 2014, 121; Opoku 2017, 94; Twikirize 2014.)

3 TAIDELÄHTÖISET JA TOIMINNALLISET MENETELMÄT SOSIAALITYÖSSÄ

Luovuus on ihmisen perustarve, jota vaaditaan eteen tulevien haasteiden ratkomisessa. Se on joustavuutta ja kykyä katsoa asioita toisesta näkökulmasta. Se on synnynnäistä ja näkyy jokaisella ihmisellä eri tavoin eri elämänvaiheessa. Tätä sisäistä luovuutta voidaan myös vahvistaa, ja se voi olla jopa tarpeellista. Toinen perustarpeistamme on olla yhteydessä toisiin ihmisiin ja jakaa. Ihminen rakentaa merkityksiä suhteissa kanssaihmisiin. Taide ja luovuus antaa myös tauon arjen rajoituksista ja velvollisuuksista. Se voi tarjota symbolista etäisyyttä vaikeisiin asioihin, tai auttaa luomaan yhteyttä toisiin ihmisiin ja tunteisiimme. Se voi myös toimia niiden kokemusta korvaajana, joita vaille olemme jääneet, tai vahvistaa kestämään pysyviä vaikeuksia elämässä. Se yhdenvertaistaa meitä suhteessa toisiimme ja luo yhteistä pohjaa ja ymmärrystä toistemme välille. Se voi suojata, vapauttaa tai toimia välittäjänä elämässä läsnä olevien asioiden välillä. Taidetoiminta luokin näin osallisuutta ja yhteisöllisyyttä, ja luova toiminta mahdollistaa leikin, ilon huumorin ja toiminallisuuden.

Luova toiminta voi tuoda esiin uusia taitoja ja puolia. Se voi vapauttaa itsestä tai auttaa kohtaamaan muut omana itsenä. (Huhtinen-Hilden & Karjalainen 2019, 7.)

Taide voi antaa omaleimaisia näkökulmia ja välineitä sosiaalityöhön sitouttaa ihmisiä merkityksellisesti ja vaikuttavasti luovan ilmaisun kautta. Taide ei ole sosiaalityön eri osa- alueiden kentällä ja käytännöissä uusi asia. Ruth Middleman peräänkuuluttaa 1968 valmistuneessa teoksessaan sanattomien metodien käytöstä ryhmien kanssa työskenneltäessä.

Hän kannustaa sosiaalityöntekijöitä käyttämään luovia menetelmiä mielikuvituksen ja tarkoituksen löytämiseksi työstä. Middleman näki taiteessa olevan muutosvoiman. (Middleman 1968¹, ref. Heinonen, Halonen & Krahn 2019, 1.) Vaikka sosiaalityön ammattilaiset, tutkijat ja kouluttajat ovat löytäneet tapoja sisällyttää taiteita työhönsä, kentällä näkynyt kiinnostus aiheeseen näyttää olevan sosiaalityön kirjallisuudessa verrattain tuore (Heinonen, Halonen &

Krahn 2019, 157).

Usein ammattimaiset taiteen tekijät ovat johonkin taiteen alueeseen kuten musiikkiin tai tanssiin perehtyneitä ja kouluttautuneita. Sosiaalityöntekijät käyttävät taidemenetelmiä täydentävänä lähestymistapana, joita he yhdistävät sosiaalityön metodeihin. Tällaisia

1 Middleman Ruth. 1968. The Non-Verbal Method in Working witj Groups. By Ruth R.Middleman. New York:

Association Press.

taidepohjaisia metodeja voivat olla esimerkiksi kuvataide, musiikki, valokuvaus, draama, tarinnankerronta, liike ja tanssi. Sosiaalityöntekijät, jotka käyttävät taidemenetelmiä työssään, näkevät niiden potentiaalin paranemisessa, kasvussa, oppimisessa ja ilmaisussa. Heinonen, Halonen ja Krahn (2019, 2) toteavat tanssin ja liikkeen olevan sosiaalityössä uudempia taidelähtöisiä menetelmiä, joita on myös tutkittu vähemmän osana sosiaalityön käytäntöä. He jatkavat, että on hyödyllistä pohtia, kuinka tanssia ja liikettä lähestymistapoina voidaan hyödyntää erilaisten ryhmien ja sosiaalityön lähestymistapojen kanssa. (Heinonen, Halonen &

Krahn 2019, 2.) Useille sosiaalityön ammattilaisille aikarajoitteet, kokemuksen puute, vähäinen tuki johdolta tai viraston toimeksianto voivat rajoittaa taidelähtöisten menetelmien käyttöä (Heinonen, Halonen & Krahn 2019, 14). Sosiaalityössä käytetyt taidemenetelmät voivat kuitenkin lisätä vaikeassa tilanteessa olevien asiakkaiden osallisuuden kokemusta. Ilmaisua tukevat menetelmät helpottavan kommunikointia silloinkin, kun muu kommunikaatio ei ole mahdollista. (Liukkonen 2010, 127.)

Suomessa taidelähtöisten menetelmien käyttöä hankkeissa on kutsuttu eri nimillä kuten yhteisötaide, luovat ja toiminnalliset menetelmät tai taide- ja kulttuurilähtöiset menetelmät (Känkänen 2013, 132-133). Menetelmät ja taiteen soveltava käyttö ovat käsitteinä toimineet erotteluna taideterapeuttisista ja taidekasvatuksellisista toiminnoista (Känkänen 2013, 75).

Laura Huhtinen-Hilden ja Anna Liisa Karjalainen (2019, 10) esittelevät myös osallistavan taiteen, yhteisötaiteen, taidelähtöiset ja toiminnalliset menetelmät, voimauttavan taidetoiminnan, sosiokulttuuriset menetelmät ja taiteelliset interventiot. Yhteistä hankkeilla on ollut kokemuksellisuuteen perustuva ote sekä omien voimavarojen ja niiden käytön edistäminen. Taide- ja kulttuuripohjaisia menetelmiä voidaan käyttää kaikenikäisten ja kaikenlaisilla sosiaali- ja terveydenhuollon sektoreilla olevien ryhmien parissa. Taiteen soveltavaa käyttöä sosiaalityössä Suomessa on tutkittu erityisesti lastensuojelun sijaishuollossa (Känkänen 2013, 132–133). Vuonna 2019 on tehty sosiaalityön ja taidemenetelmien soveltamisesta suomalaisten tutkijoiden toimesta kaksi teosta, joissa käydään monipuolisesti läpi erilaisia menetelmiä (Ks. esim. Heinonen, Halonen & Krahn 2019; Karjalainen ym. 2019).

Luovien menetelmien soveltavalla käytöllä tarkoitetaan taidekokemuksiin osallistumisen mahdollistamista tiloissa, joissa se ei yleensä ole mahdollista. Tämä toiminta ei tähtää mihinkään tietynlaisiin tuloksiin kuten hoidolliseen, oppimisen tai taiteelliseen päämäärään.

Tekemisen ja osallistumisen prosessin tuomat kokemukset omasta luovuudesta ovat toiminnan keskiössä. (Huhtinen- Hilden & Karjalainen 2019, 10.)

Taidelähtöinen työskentely voi suuntautua yksilöön tai yhteisöön (Känkänen 2013). Erilaisten työskentelytapojen antina voidaan pitää rutiinien rikkoutumista, ja tätä kautta taidelähtöiset menetelmät voivat jäsentää yhä monipuolisemmin todellisuutta. Merkittävä tekijä on myös mahdollisuus olla dialogissa itsensä ja toisten kanssa vaihtoehtoisin tavoin. (Heimonen 2003, 16², ref. Känkänen 2013, 133.) Päivi Känkänen (2013, 134) kuvaa, kuinka taidelähtöisten menetelmien avulla itsestä ja omasta elämästä voidaan pyrkiä saamaan moniulotteisempi kuva ja samalla olemaan kosketuksissa itseen ja ympäristöön vanhasta poikkeavalla tavalla.

Taidelähtöiset työmenetelmät tarjoavat tilan, jossa normatiivinen käsitys oikeasta ja väärästä voidaan kyseenalaistaa. Tällöin se antaa tilaa elämyksille ja kokemuksille. Taidelähtöisiä menetelmiä voidaan käyttää siis tilanteissa, joissa uusia luovia ratkaisuja tarvitaan.

Taidelähtöisillä menetelmillä voi olla myös terapeuttista merkitystä, ne voivat auttaa käsittelemään vaikeita tunteita ja tuoda mieleen iloa ja virkistystä sekä esteettisiä elämyksiä.

(Känkänen 2013, 134–135.)

Kirsi Heimonen (2013, 98) kuvaa, kuinka taidetoiminta laitostyössä voi heilauttaa työntekijöiden rooleja ja juuttuneita tapoja ajatella ja olla. Tämä voi mullistaa kontrollia ja muuttaa ajatusta työstä sekä asiakkaista, inhimillistää asiakasta ja tuoda lähemmäs.

Taidetoiminta voi antaa työntekijälle mahdollisuuden aistia omaa ruumiillisuuttaan uudella tavalla asiakkaan kanssa, ja tämä voi vaikuttaa työn tekemisen tapoihin sekä asenteisiin työtä kohtaan. Se voi ravistella tietämisen ja asiantuntijuuden rajoja. Heimonen jättää myös ilmaan kysymyksiä siitä, onko sosiaali- ja terveysalalla tilaa taiteelle ja kuka taiteellista työtä ohjaa?

(Heimonen 2013, 98– 100.)

Holistinen käsitys ihmisestä psyykkisenä, fyysisenä ja sosiaalisena olentona on usein lähtökohta ihmisten johdattamisessa luovan toiminnan ja taiteen pariin (Lehtovirta 2010, 21³, ref. Känkänen 2013). Taiteen parissa työskentelyn avulla voi saada korjaavia tai omaa tunnemaailmaa täydentäviä kokemuksia. Toiminallisuus ja kokemuksellinen eläytyminen voivat auttaa löytämään yhteyttä minään. (Känkänen 2013, 138 & 140.) Taiteellinen toiminta voi antaa mahdollisuuden käsitellä vaikeita asioita symbolisen etäisyyden avulla. Symbolinen

2Heimonen, Kirsi (2003) Toinen vuosi tanssitaiteilijana sosiaalitoimessa – paikka sosiaalitoimessa, paikka minussa. Helsingin diakonissalaitos, diakonia ja sosiaalitoimi 03/2003.

Helsinki.

3Lehtovirta, Mauri 2010. Ikääntyvät sukupolvet ja hyvinvointi. Teoksessa Jenni Varho & Mauri Lehtovirta (toim.) Taidetta ikä kaikki. Selvitys ikäihmisten hoivayhteisöjen kulttuuritoiminnasta Helsingissä. Helsinki: Helsingin kulttuurikeskus, 21–27.

etäisyys voi toimia välineenä, joka suojaa, vapauttaa tai välittää mielessä liikkuvia ajatuksia, tunteita ja kokemuksia. Se voi myös tuoda esiin asioita, joita aikaisemmin ei ole osannut sanoittaa. (Erkkilä 2003, 45; Känkänen 2013, 139.) Taide voi olla rajoja ylittävä ja uutta yhteisymmärrystä lisäävää luovan dialogin kautta, joka ylittää raja-aitoja kuten etnisyys, sukupuoli, uskonto ja kulttuuri (Alfreds & Åberg 2017, 165).

Laura Huhtinen-Hilden ja Anna Liisa Karjalainen (2019, 7) kuvaavat luovan toiminnan antavan myös kokemuksia omasta merkityksellisyydestä toisille. Osallisuudesta puhutaan luovan toiminnan yhteydessä tarkoittaen tällöin tunnetta omasta kuuluvuudesta ja merkityksellisyydestä toisille. Osallisuus on henkilökohtaista, ja siihen kuuluu kokemus siitä, että omalla toiminnallaan voi vaikuttaa omaan elämäntilanteeseen. Osallisuus on liitetty hyvinvointiin, jossa ihminen on toimija ja kokemuksia rakentava subjekti. Erilaiset luovan toiminnan muodot kuten kuvallinen ilmaisu, kirjoittaminen, musiikki, tanssi tai draama mahdollistavat itsensä ilmaisua ja yhdessä toimimista. Luova toiminta voi olla toiminnallista omien kokemusten ja elämäntarinan tutkimusta. Se on voima yksilön, ryhmien, yhteisöjen ja ammattikäytäntöjen kehittämisen ja oppimisen kannalta. Omaa elämäntarinan käsittelyä voi helpottaa yhteisöllinen toiminta. (Huhtinen- Hilden & Karjalainen 2019, 7–8 & 11.)

Ihminen tarinallistaa olemassaoloaan tehdäkseen siitä itselleen ymmärrettävää. Tätä tarinallistamista tehdään usein yhdessä toisten kanssa, ja toisten läsnäolo auttaa tämän tarinan rakentamisessa. Kokemukset, toiminta ja ympäristö organisoituvat tarinoiden avulla itselle ymmärrettäväksi. Nämä kertomukset antavat samalla merkityksiä ja ovat tulkintoja itsestä ja kokemuksista. Kertomusten rakentaminen on läpi elämän jatkuva prosessi, joka muovaa käsitystä itsestä ja siitä kuka olen. Luova toiminta on tapa tarkastella tätä elämän tarinaa ja muovata sitä. Luovan toiminnan avulla omia päämääriä ja taitoja osana elämäntarinaa voi vahvistaa omia unelmiaan kohti. Se voi auttaa näkemään oman tarinan ainutlaatuisuuden ja syventää käsitystä itsestä symbolein ja metarforin esimerkiksi tanssin, kirjoittamisen tai draaman avulla. Luova toiminta on dialoginen prosessi itsen ja kokemusten välillä, joka voi olla vuorovaikutteista myös muiden ihmisten kanssa. Vuorovaikutus on myös väline tehdä itseä ymmärrettäväksi itselle ja muille. Aina on mahdollisuus elämän uudelleen tulkitsemiselle.

Tapahtumille annettu merkitys riippuu ihmisen tavasta hahmottaa elämänsä. Luovan toiminnan kautta omaa tarinaa voi tarkastella, muokata ja luoda sille vaihtoehtoisia versioita. Luovassa

toiminnassa syntyneet uudet näkökulmat voivat muuttaa koko ajattelua ja elämänvalintoja.

(Huhtinen- Hilden & Karjalainen 2019, 10–12.)

Reetta Liukkonen (2010, 126–127) kuvaa, kuinka lastensuojelutyössä työmenetelmien ja välineiden osaamisen laaja kirjo helpottaa asiakkaan yksilöllisen tilanteen tarvitseman toimintavan valitsemista. Työmenetelmien onnistunut käyttö vaatii kuitenkin niiden kuntoutuksellisten ja eettisten tavoitteiden tuntemista. Osa taidelähtöisistä menetelmistä vaatii ammattilaiselta tekniikan ja välineistön tuntemusta, jotta menetelmää voidaan käyttää tarkoituksenmukaisesti. (Liukkonen 2010, 127.) Taiteilijan ja sosiaalityöntekijän työparina toimiminen toisi työn arkeen menetelmällisiä mahdollisuuksia ja osaamista.

Työparityöskentely vaatii kuitenkin harjoittelua, joka olisi hyvä aloittaa jo opiskelujen aikana.

Työparina työskenneltäessä kysymyksiä voi nousta ammatillisesta vastuusta auttamistyössä, sekä miten yhteistyö lisäisi jokaisen osaamista. (Toikko 2002, 280; Känkänen 2013, 139.) Heimonen (2013, 98- 100) korostaa, että erillisyys ja erimielisyys on tärkeä osa inhimillisyyttä ja eettisyyttä työssä. Taiteellinen toiminta voi luoda tilaa uudelle ja muutokselle jämähtäneissä rakenteissa, ja luova toiminta voi tuoda käytäntöihin liikettä ja uusia merkityksiä. Eri kysymys on, ovatko esimerkiksi instituutiot valmiita tuulettamaan käytäntöjään ja luomaan rakenteita luovuuden tuomiselle osaksi instituutiota. (Känkänen 2013, 139; Pääjoki 2004, 73.) Huhtinen- Hilden ja Karjalainen (2019, 10) tuovat esiin tarpeen, jossa eri alojen ammattilaiset tunnistaisivat luovan toiminnan mahdollisuudet luovuuden lisäämiselle asiakkaiden elämässä.

Seuraavassa kappaleessa esittelen tutkimukseni lähtökohdat ja tutkimustehtäväni sekä - kysymykseni tarkemmin. Pohdin myös tutkielmaani laadullisen tutkimuksen määrittelyn kautta ja etnografiaa tutkimusmenetelmänä mutta myös lähestymistapana ja metodologiana. Esittelen etnografiaa erityisesti valtapositioiden, kehollisuuden ja sukupuolen sekä kulttuurin kautta ja peilaan niiden näkymistä omassa etnografisessa aineistonkeruussani.

4 TUTKIELMAN LÄHTÖKOHDAT JA METODOLOGIA

4.1. Tutkimustehtävä ja tutkimuskysymykset

Etnografiassa ei välttämättä ole taustalla yhtä suurta teoriaa, ja siksi tutkimuksessa käytettyjen käsitteiden määrittely ja perustelu on tärkeää (Palmu 2007, 141). Tämä koskee myös tätä tutkimusta. Tutkimukseni taustalla ei ole yhtä teoriaa koskien taide- ja toiminnallisia menetelmiä sosiaalityössä, vaan olen pikemminkin pyrkinyt hahmottamaan teoriaosuudessa sen, minkä itse tutkimuskirjallisuuteen tutustuttuani näen keskeiseksi menetelmiä ja niiden käyttöä määriteltäessä erityisesti sosiaalityön kontekstissa.

Känkänen (2013, 75) kuvaa, kuinka Suomessa kulttuuri- ja taidepohjaisia hankkeita on määritelty yhteisötaiteesta ja sosiokulttuurisesta innostamisesta johdetuilla moninaisilla englannin kielestä suomennetuilla käsitteillä. Olen päätynyt käyttämään käsitteitä taidelähtöiset ja toiminnalliset menetelmät sisällyttäen itseensä erilaisia luovia, taidetta sisältäviä, yhteisöllisiä, toiminnallisia, voimauttavia ja osallistavia menetelmiä, joita sosiaalityössä sovelletaan. Taidelähtöiset menetelmät on käsitteenä vakiintunut kuvaamaan toimintaa, jossa taiteen ja kulttuurin keinoin muun toiminnan ohella pyritään lisäämää ihmisen terveyttä ja hyvinvointia. Taidelähtöisissä menetelmissä taiteen ja kulttuurin avulla vaikeasti lähestyttäviin teemoihin etsitään uusia katsontatapoja. (Känkänen 2013, 75.) Tutkielmassani pohdin, miten taidelähtöisten ja toiminnallisten menetelmien soveltaminen Tansaniassa sijaitsevan sosiaalityötä tekevän järjestön arjessa tukee järjestön asiakkaita. Olen kiinnostunut siitä, millaista uutta annettavaa taidelähtöisillä ja toiminnallisilla menetelmillä sosiaalityön käytännössä voisi olla. Käyttämällä termiä taidelähtöiset haluan vahvistaa taiteen estetiikkaa ja arvoa itsessään arvokkaana osana ihmisen toimintaa ja kokemusmaailmaa sekä näin ollen myös sosiaalityön käytäntöä. Näin tahdon välttää taiteen välinearvon korostamista. Luovat, toiminnalliset ja osallisuutta tuottavat taidelähtöiset ja toiminnalliset menetelmät ovat arvokkaita muutoinkin kuin sosiaalityön legitimiteettiä ja tärkeyttä vahvistettaessa julkisilla areenoilla.

Tutkimukseni pohjaa käsitykseen ihmisestä luovana ja yhteisöllisenä olentona. Siksi myös sosiaalityön tulisi mielestäni ottaa huomioon nämä ihmisen perustavanlaatuiset tarpeet tukeakseen yksilöä haastavassa elämäntilanteessa tai syrjivien yhteiskunnallisten rakenteiden puristuksessa. Samalla sosiaalityön tulisi mielestäni vaikuttaa luovan ja yhteisöllisen työn kautta yhteiskunnan rakenteisiin, jotka ylläpitävät ja aiheuttavat pahoinvointia. Voisiko luovuuteen ja toiminnallisuuteen pohjautuva sosiaalityön käytäntö valtauttaa yhteisöjä ja

yksilöitä löytämään ja käyttämään omaa potentiaaliaan sekä henkilökohtaisessa elämässään että yhteiskunnallisesti vaikuttaen?

Selvitän tutkimuksessani, mitä taidemenetelmien ja toiminnallisten menetelmien käyttö käytännössä on Tansaniassa toimivan järjestön tekemän sosiaalityön arjessa. Tutkielmani syventyy erityisesti siihen, miten taidelähtöisiä ja toiminnallisia menetelmiä sovelletaan järjestön työssä haavoittuvaisessa asemassa olevien lasten ja perheiden kanssa. Olen kiinnostunut siitä, miten menetelmät soveltuvat käytettäväksi sosiaalityössä tässä kontekstissa.

Tutkimuskysymykseni ovat:

1. Mitä taidelähtöisiä ja toiminnallisia menetelmiä sovelletaan järjestön tekemässä sosiaalityössä Tansaniassa?

2. Mitä merkityksiä menetelmien käytölle annetaan järjestön työssä?

Järjestö, jossa harjoitteluni Tansaniassa suoritin, muokkasi sekä tutkimusnäkökulmaani, tutkimuskysymyksiäni että aineistonkeruutani. Taidelähtöisiä ja toiminnallisia menetelmiä käytettiin erityisesti järjestön työssä kolmessa eri projektissa asiakkaiden kanssa työskenneltäessä. Omissa kenttäpäiväkirjoissani kuvasin kahta erilaista koulua, joissa menetelmiä käytettiin. Asiakkaat olivat 10-14 -vuotiaita tyttöjä, jotka kävivät koulua.

Menetelmiä käytettiin ryhmätapaamisilla, joita järjestettiin kouluilla, joissa asiakkaat opiskelivat.

Pohdin tutkielmani kautta laajemmin myös sitä, mitä sosiaalityö Suomessa voisi oppia Tansaniassa tehtävästä sosiaalityöstä taidelähtöisten ja toiminnallisten menetelmien näkökulmasta. Tutkimukseni kautta haluan osallistua keskusteluun siitä, mitä sosiaalityö on ja mihin se on menossa sekä Suomen kontekstissa että globaalisti. Sosiaalityön tulee kehittyä ja oppia myös erilaisista lähtökohdista tehtävästä työstä, vaikka se olisikin Suomessa vieras tapa hahmottaa sosiaalityötä. Keskeistä käytäntöjen siirtämisessä on tunnustaa ja tunnistaa paikallisesti erityiset kysymykset ja haasteet.

4.2 Laadullisesta tutkimuksesta

Kuvailen tässä kappaleessa laadullisia menetelmiä yleisluontoisesti ja tuon esiin erityisesti tämän tutkielman kannalta keskeisiä ja tutkielmani luonnetta sekä rakennetta avaavia määrityksiä ja näkökulmia laadulliseen tutkimukseen. Näin toivon lukijalle avautuvan yhä paremmin, millaisesta perinteestä ja teoreettisesta viitekehyksestä tutkielman toteutus ja analyysi sekä tulokset ja tulkinnat kumpuavat. Tuomi & Sarajärvi (2018, 19) kyseenalaistavat jaon teoreettiseen ja empiiriseen tutkimukseen liian mustavalkoisena ja harhaanjohtavana.

Määrittelen kuitenkin tutkielmani empiiriseksi laadulliseksi tutkimukseksi. Tutkielmani nojaa teoriaan, mutta tuloksien muodostumiseen on vaikuttanut mitä suurimmassa määrin käsitykseni aiheesta, valitut menetelmät ja aineistolleni antamani merkitykset. Näin ollen tutkielmani on subjektiivinen. (Tuomi & Sarajärvi 2018, 19.)

Kiviniemi (2018, 62) toteaa laadullisen tutkimuksen prosessimaisuuden vaativan tutkijalta joustavuutta ja valmiutta kehittää ja uudelleen linjata tutkimuksen tekoa pitkin matkaa. Itse koin tämän vaiheiden limittymisen ja taaksepäin otetut askeleet tutkielmani teon jokaisessa vaiheessa. Teoreettista viitekehystä oli haastavaa hahmotella valmiiksi, kun aineistonkeruu ja kenttä olivat vielä täysin hämärän peitossa tutkielman teon alkuvaiheessa. Tuomi & Sarajärvi (2018, 18) painottavat, että teorian osuus laadullisessa tutkimuksessa on merkittävä. Kuitenkin se, miten teoria ohjaa laadullista tutkimusta, on erilainen riippuen tutkimusperinteestä.

Tutkielmani on laadullinen jo sillä tasolla, että se rakentuu teoreettiselle viitekehykselle.

Ymmärrän teoreettisen viitekehyksen rakentuvan tutkimuksessani aiheeni kannalta keskeisistä käsitteellisistä merkityssuhteista. (vrt. Tuomi & Sarajärvi 2018, 18.) Myös tässä tutkielmassa teoreettinen viitekehys jakautuu Tuomen & Sarajärven (2018, 18) tekemän jaon mukaan kahteen osioon. Ensimmäisessä osiossa olen kirjoittanut teoreettista viitekehystä siitä, mitä toiminnallisten ja luovien menetelmien käytöstä sosiaalityössä jo tiedetään. Toisessa osiossa teoreettista viitekehystäni olen perehtynyt etnografiaan tutkimusmetodologiana. (vrt. Tuomi &

Sarajärvi 2018, 18.) Teoreettinen viitekehykseni on myös rakentunut vuorovaikutteisessa suhteessa kentältä nousseiden näkökulmien kanssa, sillä tarkensin teoreettista viitekehystä aineistonkeruun ja analyysin jälkeen.

Laadullisessa tutkimuksessa on usein kapea otanta, josta tehdään tiheää analyysiä. Aineiston analyysin laatukriteerinä on aineiston käsitteellistäminen ja yhteiskunnallisiin ja historiallisiin yhteyksiin kiinnittäminen. (Eskola & Suoranta 1998, 15.) Kiviniemi (2018, 69) pohtii aineistonanalyysin olevan analyyttistä ja synteettistä. Analyyttisyys on aineiston luokittelua ja

jäsentämistä, synteettisyys on aineiston kokonaisrakenteen hahmottamista (emt., 69).

Kiviniemi (emt., 69) varoittaakin sortumasta liialliseen sirpalemaisuuteen ja kannustaa hakemaan teemallista kokonaisuutta, joka kannattelee koko aineistoa. Tämä tapahtuu tunnistamalla aineiston ydinkategoriat, jotka kuvaavat aineistoa (emt., 69). Olen pyrkinyt välttämään tutkielmassani sirpaleisuutta ja hahmottelemaan lukijalle selkeästi aineistosta perusteltuja teemoiteltuja kokonaisuuksia. Tiheä analyysi on kuitenkin hetkittäin hankaloittanut kokonaisuuden hallintaa ja tiivistämistä.

Eskola & Suoranta (1998, 13) kuvaavat laadulliseen tutkimukseen kuuluvaa pohdintaa siitä, kuinka paljon omalla toiminnallaan, uskomuksillaan ja asenteillaan tutkimuskohteeseen vaikuttaa. Yhdyn Eskolan & Suorannan (1998, 13) epäilyihin mahdollisuuksista olla vaikuttamatta tutkittavien elämään. Sen sijaan tärkeää on kuitenkin tunnistaa omat taustaoletuksensa ja arvonsa tutkimuksen jokaisessa vaiheessa. Tämän vuoksi tutkimuksen lähtökohta on myös tärkeää tuoda esiin tutkimusraportissa. (Eskola & Suoranta 1998, 13.) Kiviniemi (2018, 71) toteaa, että joku toinen tutkija voisi tehdä samasta aineistosta täysin erilaisia tulkintoja ja jokainen tulkinta on aina yksipuolinen ja kiistettävissä. Täten tutkijan tehtävä on rakentaa johdonmukainen polku havainnoista tulkintojen perustuksiin ja siihen, miten niihin on päädytty. Todenperäisyyden pohtimisen sijaan tutkijan on tarjottava lukijalle mahdollisuus muodostaa käsitys siitä, onko tutkijan tulkinnat tutkittavasta ilmiöstä uskottavia.

(Kiviniemi 2018, 71.)

Tuomi & Sarajärvi (2018, 25) pohtivat, että laadullista tutkimusta voi kutsua myös ymmärtäväksi tutkimukseksi, jossa metodina ymmärtämisellä pyritään eläytymään tutkittavien elämään ajatusten ja tunteiden tasolla. Känkänen (2013, 50) kuvaa, kuinka hänen laadullisen väitöstutkimuksensa aineiston keruussa nuorten ryhmätoiminnasta, tärkeäksi muodostui antaa tilaa yllättäville tilanteille ja tapahtumankuluille. Tanssitaiteilija Kirsi Heimonen kuvaa tanssin prosessin kautta myös tutkimusta antautumisena uudelle, joka synnyttää ei-tietämisen tilan.

Känkänen (2013, 51) kirjoittaa, että tämä vaatii myös rohkeutta, jotta tuntemattomaan ja joskus sen vuoksi epämukavaan tilanteeseen uskaltaa astua. Olen pyrkinyt tässä laadullisessa tutkimuksessani antamaan tilaa ja ottamaan rohkeasti vastaan kentällä sattuneet uudet ja yllättävät tilanteet. Olen pyrkinyt edes hetkittäin pääsemään ei-tietämisen tilaan, jotta olisin aukinainen näkemään itselleni uudet ja vieraat havainnot. Olen ottanut rohkean askeleen astumalla itselleni tuntemattomaan tilanteeseen, ja olen pyrkinyt myös antamaan tilaa kentän