Luovuus on elämässämme läsnä päivittäin. Käytämme sitä huomaamattamme osana arkeamme (Liukkonen 2010, 126). Tästä havainnosta kumpusi kiinnostukseni lähteä tutkimaan luovuutta myös ammattini arjessa ja käytänteissä. Tutkielmani prosessi alkoi keväällä 2019 ollessani tapaamassa Globaali sosiaalityö ry:n jäseniä tulevan Tansaniaan suuntautuvan maisterivaiheen opintojen syventävän harjoittelun suunnittelun merkeissä. Ensimmäisellä tapaamisella minulle ehdotettiin mahdollisuutta harjoittelun ohella kerätä aineisto ja sitoa näin tutkielman aihe Tansaniaan. Kerroin, että olin mielessäni kypsytellyt ajatusta tutkia aihetta taidelähtöisistä menetelmistä sosiaalityössä. Sain ajatukselleni kannustusta, ja tämä oli alkusysäys matkalleni, jonka lopputulos on nyt käsissäsi.
Helsingin Sanomat uutisoi 11.11.2019 Maailman terveysjärjestön (WHO) yli 900 tutkimusta kattavasta kartoituksesta kulttuurin ja taiteen terveysvaikutuksista, jossa todetaan taiteen hyödyistä sairauksien hoitamisessa ja psyykkisen hyvinvoinnin edistämisessä (Typpö 2019).
Kulttuurin ja taiteen vaikutuksia hyvinvoinnille yksilön ja yhteisön näkökulmasta on tutkittu eri tieteen aloilla. Kiinnostus aihetta kohtaan on kasvussa, ja uutta tietoa tuotetaan jatkuvasti lisää. (Lehikoinen & Vanhanen 2017, 7; von Branderburg 2008, 11.) Taiteen vaikutus sosiaalityössä on ollut tutkimuksessa keskiössä 2000-luvun alusta alkaen (Laitinen 2017, 16).
Tutkielmani keskittyy näkökulmaan taiteellisen toiminnan vaikutuksesta ihmisen kokemusmaailmassa, sekä taiteellisen toiminnan merkityksestä kriittisenä äänenä yhteiskunnan epäkohtien esiin nostamisessa sosiaalityössä (vrt. Laitinen 2017, 16). Tutkimuksissa on osoitettu, että kulttuurisesti rikas ympäristö sekä sosiaalinen pääoma tuottavat hyvinvointia ja lisäävät edellytyksiä yksilön ja yhteisön menestymiselle. Olenkin kiinnostunut taiteen ja sosiaalialan sektoreiden rajapinnoilla syntyvistä mahdollisuuksista rakentaa ennaltaehkäiseviä yksilön ja yhteisön hyvinvointia lisääviä työskentelymuotoja. (von Branderburg 2008, 11.)
Kuhina aiheen ympärillä herättää pohtimaan, mistä kiinnostus kumpuaa. Onko se vastareaktio hallitsevalle talousajattelulle työelämän ja yhteiskunnallisen elämän keskiössä? Onko se tarve liikkua kohti inhimillisempää ja ympäristöä kunnioittavaa arkea ja yhteiskuntajärjestystä?
Mikko Mäntysaari (2016, 86) tuo esiin uusliberalistisen politiikan kaventavaa vaikutusta sosiaalityöntekijöille toimia talouskuria korostavan yhteiskuntapolitiikan aikakaudella. Maija Mänttäri-van der Kuip (2015, 74-75) on tuonut esiin väitöksessään, kuinka sosiaalityöntekijät työskentelevät jaksamisensa äärirajoilla ja kokevat, etteivät voi tehdä työtään ammattietiikkansa mukaisesti. Tähän vaikuttaa sosiaalipalveluihin kohdistuneet tehokkuusvaatimukset, säästöt ja kontrolli. Kiire, asiakasmäärät, pula pätevistä sosiaalityöntekijöistä ja resursseista on osa uusliberalistista kehitystä (Mäntysaari 2016, 82).
Päivi Känkänen (2013, 148) pohtii, kuinka tehokkuus- ja talousajattelun valtaamissa käytänteissä luovuuden esiin nostaminen voi olla haastavaa. Känkänen (2006, 129) kirjoittaa, että sosiaalityössä on tarvetta taiteen keinoin löytyville uusille ratkaisuille ja uusille näkökulmille, jotka täydentävät ”virallista” tietoa.
Valtakunnallisesti kulttuurin ja sosiaali- ja terveysalan yhteen tuominen Suomessa on ottanut harppauksia eteenpäin sekä paikallisella toiminnalla että valtakunnallisilla hankkeilla.
Valtakunnallisesti vuonna 2019 on toiminut 100 minuuttia taidetta- kampanja. Kampanjan tarkoituksena on ollut vahvistaa jokaisen ihmisen oikeutta kulttuuriin ja näin tukea elämänlaatua ja hyvinvointia. Kampanjan sivuilla todetaan, että jokaisella ihmisellä on oikeus taiteeseen ja kulttuuriin, ja niiden hyvää tuovaan vaikutukseen. Kampanja tekee näin työtä eriarvoistumista vastaan ottamalla huomioon ryhmät, jotka tarvitsevat erityistä tukea kulttuuritoimintoihin osallistuakseen. Kampanja on haastanut erilaiset toimijat hyvinvoinnin ja terveyden aloilla sisällyttämään toimintaansa taidetta. Kampanjan vetovastuussa on taiteen edistämiskeskus. (Sata minuuttia taidetta.) Kampanja koskettaa sosiaalityötä monella tavalla.
Sosiaalityössä työskennellään usein marginaaliin työnnettyjen ihmisten kanssa. Osallisuuden sekä hyvinvoinnin tukeminen on tällöin keskeinen osa työtä. Oikeus toteuttaa luovuutta ja päästä osalliseksi taiteesta on myös ihmisoikeuskysymys, joka löytyy YK:n ihmisoikeussopimuksista, ja jonka eteen sosiaalityön tulisi työskennellä aivan kuten muiden ihmisoikeuksien eteen. (vrt. Lehikoinen & Rautiainen 2016.)
Satu Ranta- Tyrkkö (2016, 184–189) kuvaa, kuinka sosiaalityö kytkeytyy aina yhteiskunnan rakenteisiin. Sitä kautta sosiaalityön toimet ovat aina poliittisia, pyrki se sitten korjaamaan tai
vain katsomaan sivusta maailman ongelmia. Sosiaalityön arvopohja, joka rakentuu tasa-arvoon ja haavoittuvaisessa tilanteessa elävien puolustamiseen, vaatii sosiaalityöltä rakenteellista ja yhteiskunnallista vaikuttamista. Tällä hetkellä eri tieteenalat ovat aika yhtenäisiä siitä käsityksestä, että maailma käy läpi historiallista taitekohtaa ja että se on keskellä monisyistä kriisiä. Ilmastonmuutos, talouden epävakaisuus, ympäristökatastrofit, köyhyys ja nälänhätä sekä pakolaiskriisi ovat vain osa maapalloa ja ihmiskuntaa koettelevista ongelmista. (Ranta-Tyrkkö 2016, 184– 189.) Ranta-(Ranta-Tyrkkö (2017, 115) kirjoittaa, että sosiaalityön kentällä globaalit kriisit näkyvät sosiaalityön arjessa. Ranta-Tyrkkö (2017,115) pohtii sosiaalityön sitoutumista köyhien ja heikossa asemassa olevien auttamiseksi, ja millaisia oikeutuksia sosiaalityössä käytetään vaikeassa asemassa olevien heitteille jättämiseksi. Ranta-Tyrkkö näkee, että suomalaisessa sosiaalityössä globaali huono-osaisuuden ja ekologisen kriisin ei nähdä kuuluvan erityisesti sosiaalityön piiriin. Ranta-Tyrkkö (2017, 115) katsoo tämän olevan vahvasti liitännäinen sosiaalityön metodologiaa vaivaavaan nationalismiin. Tällä hän (emt., 115) tarkoittaa sosiaalityön muotoutumista vahvasti kansallisvaltion lainsäädännön ja toimintaympäristön ehdoilla ilman, että tätä on kyseenalaistettu (Kts.esim. Beck 2016, 259–
263).
Taidemenetelmissä kiehtovaa on sen antama mahdollisuus itselle merkityksellisten kokemusten ilmaisulle. Taide toimintana kehittää sosiaalisia ja kulttuurisia taitoja, jotka mahdollistavat itselle hyvän elämän elämisen ja toimimisen yhdessä yhteisten kysymysten eteen. (von Branderburg 2008, 11.) Koen, että mikäli sosiaalityö haluaa aidosti vaikuttaa yhteiskunnallisiin tai yksilön kohtaamiin haasteisiin sekä sortoon globaalisti, olisi sen monipuolistettava käytäntöään taiteen ja ihmisen luovuuden kautta kohti ennaltaehkäisevää yhteisön tarpeista lähtevää sosiaalityötä. Tutkimuksellani haluan osallistua keskusteluun ja perehtyä siihen, miten sosiaalityö voisi laajentamalla käsitystään käytännön työstä ja sen menetelmistä, entistä paremmin vastata tehtäväänsä avuntarpeessa olevien ihmisten tukemisessa ja yhteiskunnan sortavien rakenteiden murtamisessa sekä yhteisöjen valtaistamisessa.
Tutkielmassani tutkin etnografisesti taidelähtöisten menetelmien ja toiminnallisten menetelmien käyttöä tansanialaisessa sosiaalityössä. Olin kiinnostunut tutkimaan, miten taidelähtöisiä ja toiminnallisia menetelmiä sovellettiin järjestön työssä asiakkaiden parissa.
Aineistonkeruun tein sosiaalityön syventäviin opintoihin sisältyvän harjoitteluni yhteydessä Tansaniassa Itä-Afrikassa. Harjoittelun suoritin Globaali sosiaalityö ry järjestön avustamana.
Harjoitteluni yhteydessä suunnitelmana oli viettää Tansaniassa kolme kuukautta helmikuun alusta huhtikuun loppuun. Maailmanlaajuinen Covid- 19 pandemia kuitenkin keskeytti sekä harjoitteluni että kenttätyöni maaliskuun lopussa. Aineistonkeruun toteutin etnografisen perinteen mukaisesti osallistuvalla havainnoinnilla ja järjestön työntekijöiden etnografisilla haastatteluilla. Aineistoni muodostui kenttäpäiväkirjoihin tallentamistani havainnoista ja litteroiduista haastatteluista. Aineiston analysoin sisällönanalyysillä, luoden aineistosta kategorioita ja teemoja, jotka vastasivat tutkimuskysymykseeni, miten taidelähtöisiä ja toiminnallisia menetelmiä sovelletaan järjestön tekemässä sosiaalityössä.
Tutkimusmenetelmänä etnografia sopi erityisesti aiheeseeni, sillä halusin kytkeä tutkielmani ja tulokseni vahvasti kontekstiin, jossa aineiston keruun tein. Konteksti tutkimuksessani oli Tansaniassa sijaitseva sosiaalityötä tekevä järjestö. Järjestö määrittelee itsensä yleishyödylliseksi kansalaisjärjestöksi, joka toimii avustusvaroin. Järjestö työskenteli haavoittuvaisessa asemassa olevien lasten ja perheiden kanssa erilaisten projektien kautta tukeakseen lapsia saavuttamaan tulevaisuuden unelmansa ja näin tulla täysivaltaisiksi kansalaisiksi. Järjestö pyrki perheiden köyhyyden ja puutteenalaisuuden vähentämiseen, ja lasten itsenäisyyden ja vastuuntunnon vahvistamiseen. Tutkimusintressini vuoksi tutkimusmenetelmän valinnassa ja tulosten raportoinnissa tärkeää on ollut tuoda esiin se, että tutkimus on tehty tietynlaiseen ympäristöön ja aikaan, johon myös tulkintani ja havaintoni ovat sidottuja.
Etnografisen kenttätyön periaatteiden mukaisesti vietin järjestössä ja sen arjessa yhtäjaksoisesti pitkän ajan, joka auttoi minua myös haastamaan, kyseenalaistamaan ja tarkentamaan havainnoistani tehtyjä tulkintoja. Kiinnostuksen kohteenani oli järjestön työn arki etnografisen tutkimuksen perinteen mukaan. (Ks.esim. Paloniemi & Collin 2015, 207-209; 2018, 232-233;
Tolonen & Palmu 2007, 89.) Omassa tutkimuksessani tutkimuskenttänä toimii järjestö, järjestön toimintaympäristö ja sen asiakaskunta yhteisönä. Tutkielman rakentamisen kannalta keskeistä oli ymmärtää Tansaniaa historiallisesti muodostuneena yhteiskuntana sekä järjestön erityistä toimintakulttuuria ja tapoja sekä asiakaskuntaa, joiden kanssa työskentelimme. (Vrt.
Paloniemi & Collin 2015, 217.)
Käytän tutkimuksessani käsitteitä taidelähtöiset ja toiminnalliset menetelmät ja kansainvälinen sosiaalityö. Olen halunnut näin sisällyttää tutkimusintressiini sosiaalityössä käytettäviä erilaisia luovia, toiminnallisia, voimauttavia ja osallistavia menetelmiä. Tämä valinta kumpuaa myös
aihetta käsittelevästä tutkimuskirjallisuudesta. Taidelähtöiset menetelmät on käsitteenä vakiintunut kuvaamaan toimintaa, jossa taiteen ja kulttuurin keinoin muun toiminnan ohella pyritään lisäämää ihmisen terveyttä ja hyvinvointia. Taidelähtöisissä menetelmissä taiteen ja kulttuurin avulla etsitään vaikeasti lähestyttäviin teemoihin uusia katsontatapoja. (Känkänen 2013, 75.) Tämä kuvastaa myös tätä tutkielmaa, jossa haluan löytää sosiaalityön käytäntöön uusia näkökulmia.
Tutkielmani kiinnittyy kansainvälisen sosiaalityön teoreettiseen viitekehykseen, sillä sitä on tehty kahdesta erilaisesta yhteiskunnasta käsin. Tarkoituksena ei ollut niinkään vertailla taidelähtöisiä ja toiminnallisia menetelmiä Tansanian ja Suomen välillä, vaan syventyä järjestön tekemään työhön, ja etsiä yhteneväisyyksiä ja sovellutusmahdollisuuksia myös Suomen kontekstissa. Kansainvälinen sosiaalityö (international social work) ja globaali sosiaalityö (global social work) ovat rinnakkaiskäsitteitä hieman erilaisin painotuksin. Olen päätynyt kansainvälisen sosiaalityön käsitteeseen sisällyttäen siihen sekä kansalliset ja käytänteet ja poliittiset menettelytavat että globaalien huolenaiheiden ulottuvuuden Lynne M.
Healyn (2012, 11) tapaan. Healy (2012, 11) muistuttaa kuitenkin, että kansainvälisen sosiaalityön termi voi korostaa kansakuntien välisyyttä, kansallisvaltioita ja korostaa valtioihin perustuvaa ymmärrystä maailmasta, eikä käsitteenä tämän vuoksi ole ongelmaton.
Suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa näkyy pahoinvointia ja epätasa-arvoisuutta. Nuorten kokema sosiaalinen eriarvoistuminen, ikääntymisen tuomat haasteet kuten yksinäisyys, erityistä tukea tarvitsevien osallistumisen haasteet ja jännitteet kulttuurien välillä ovat esimerkkejä yhteiskuntamme kipukohdista 2010- luvulla. Osallistuminen ja osalliseksi pääseminen taiteeseen ja kulttuuriin voisi olla osa ratkaisua edellä mainittuihin kysymyksiin.
Taiteen äärellä syntyvä kokemus, joka tuottaa hyvinvointia, riippuu kuitenkin vahvasti taidekokemuksen järjestelystä ja mahdollisuudesta päästä osalliseksi siitä. Tämä vaatii ammattilaiselta ymmärrystä eriarvoistavista mekanismeista ja rakenteista yhteiskunnassa ja yhteisöissä. (Lehikoinen & Vanhanen 2017, 7-8.) Laura Huhtinen- Hilden & Anna Liisa Karjalainen (2019, 7) toteavat, että luovuus on ihmisen perustarve. Tarkoitukseni ei ole välineellistää taidetta osaksi sosiaalityötä perustelemalla sen vaikutuksia hyvinvointiin, vaan tunnustan taiteen ja sen äärellä saadut kokemukset arvokkaaksi itsessään osana ihmisyyttä.
Tunnustan myös, että näihin kysymyksiin ei ole yksioikoista vastausta, ja näen, että eri alojen ammattilaisten on toimittava yhdessä tuottaakseen kulttuuria ja toimintoja, jotka eivät luovu
taiteen itseisarvosta, juhlistavat ihmisyyttä myös luovuutena ja ottavat työssä huomioon yhteiskuntamme eriarvoistavat rakenteet. Sosiaalityöllä on sen perinteeseen, arvopohjaan ja tutkimukseen nojaavaa osaamista tunnistaa yhteiskunnassa olevia eriarvoistavia mekanismeja, sekä työskennellä näistä lähtökohdista.