Etnografiassa keskeistä on se, miten tutkija kirjoittaa itsensä tekstiin ja miten tutkija näkyy tutkimuksessa. Kirjoittaja kirjoittaa aina jostain positiosta ja tekee tekstissä jatkuvasti valintoja ja rajauksia. (Palmu 2007, 148–149.) Tarja Palmu (2007, 148) kirjoittaa, että etnografian ruumiillisuuden ja siitä kumpuavien kokemuksien vuoksi kirjoittajan kokemukset tulisi näkyä tekstistä. Tämä mahdollistaa lukijalle kirjoittajan valintojen pohtimisen. Etnografiassa ei tulisi kuitenkaan sortua liialliseen tutkijaminän kuvaukseen, vaan antaa lukijalle mahdollisuus sukeltaa kentän moninaisiin sosiaalisiin suhteisiin tutkijan, kentän ja tutkittavien välillä. (Palmu 2007, 148.) Olen pyrkinyt läpi tekstin tuomaan läpi oman ruumiillisuuteni ja läsnäoloni vaikutuksen kentän tapahtumiin, omiin havaintoihini ja tukintoihini aineistosta. Tässä kappaleessa kuitenkin kuvaan tarkemmin sitä, millaisia haasteita, kompurointeja ja eettisiä ongelmia olen kohdannut aineistonkeruun ja analyysin sekä raportin kirjoittamisen eri vaiheissa. Toivon tämän avaavan lukijalle sitä, millaisista lähtökohdista olen tätä tutkielmaa tehnyt sekä millaiset pohdinnat ja joskus itseni ulkopuoliset tekijät ovat valintoihini johtaneet.
Samalla tästä tutkielman raportista olen joutunut rajaamaan pois paljon sellaista, joka varmasti vaikutti aineiston keruuseen ja analyysiin. Raportin ymmärrettävyyden ja lukijaystävällisyyden nimissä kaikkea ei kuitenkaan voi kirjoittaa auki, ja tässä olen kuvannut mielestäni ne näkökulmat, jotka ovat tuloksien kannalta eniten vaikuttaneet tähän raporttiin.
Jouni Tuomi & Anneli Sarajärvi (2018, 56) toteavat laadullisen tutkimuksen teosta, että tutkijan uskomukset ovat mukana tutkimuksen teon alusta asti, ja ihminen pyrkii perustelemaan uskonsa todeksi myös tieteessä ja tutkimusongelman muotoilu ei ole arvovapaata tai teoriatonta. Tämä tutkielma on kummunnut henkilökohtaisesta kiinnostuksestani toiminnallisten ja taidelähtöisten menetelmien käytöstä sosiaalityössä. Kiinnostus on kummunnut erityisesti siitä havainnosta, että taidelähtöiset ja toiminnalliset menetelmät eivät näy sosiaalityön kentällä sosiaalityöntekijöiden käytössä. Tämä tutkimus ei siis väitä olevansa arvovapaata. Tällä tutkielmalla olen halunnut perustella sosiaalityön ammattilaisille, miten sosiaalityö voisi
laajentaa käsitystään käytännön työssä käytettävistä menetelmistä. Koen, että sosiaalityö kaipaa tällaista menetelmien ja työn näkökulmien laajentamista ollakseen yhä monipuolisempi asiakkaiden tarpeisiin vastatessaan. Olen halunnut tällä tutkielmalla osoittaa, millaisia mahdollisuuksia näiden menetelmien käytöllä on unohtamatta haasteita ja rajoitteita, joita menetelmien käytössä voi kohdata. Samalla olen halunnut tuoda sosiaalityöhön Suomessa globaalimman perspektiivin sekä osoittaa, että myös me jälkiteollisena hyvinvointivaltiona voimme oppia toisilta, Euroopan ulkopuolisilta mailta. Tämä lähtökohta näkyy läpi tutkielman.
Etnografiassa kenttäkokemus ohjaa ja suuntaa tutkimusta ja saattaa vaatia tutkijaa tekemään muutoksia tutkimusnäkökulmaan. Itse koin tämän hyvin kouriintuntuvasti. Kun aloitin harjoitteluni järjestössä, eli toisin sanoen astuin kentälle, kävi minulle hyvin pian selväksi, ettei alkuperäinen suunnitelmani tutkia tanssimenetelmiä järjestön työssä tulisi toteutumaan. Järjestö ei tehnyt sellaista työtä, josta aineistoa olisin saanut tarpeeksi. Tämä oli sikäli haasteellinen yllätys, että olin rakentanut tutkimukseni teoriaosuutta pitkälle tästä näkökulmasta. Sen pohjalta olin rakentanut myös haastatteluihin teemat ja tukikysymykset, sekä suunnittelut havaintopäiväkirjani kirjoittamista. Tässä vaiheessa jouduin siis vaihtamaan näkökulmaa lennosta, joka ei tosin onneksi liikkunut kovin kauas alkuperäisestä tutkimusintressistäni. Tämä aiheutti kuitenkin aluksi haasteita aineiston keruussa, esimerkiksi kenttäpäiväkirjojen kirjoittamisessa ja sen hahmottamisessa, mitä juuri nyt kannatti siis erityisesti tarkastella kentällä.
Etnografit tutkivat usein yhteisöjä ja ihmisryhmiä, jotka ovat taloudellisesti tai poliittisesti marginalisoituja (Ranta-Tyrkkö 2005, 226). Etnografisessa tutkimuksessa eettiset pohdinnat ja tutkijan valtapositiot ja paikantuminen ja kirjoittaminen ovat keskeisiä kysymyksiä (Palmu 2007, 147). Tällöin lukija voi tarkastella kriittisesti onko tutkija saavuttanut tutkimustavoitteensa, ja tarkastella tiedon muodostusta juuri tästä tietystä positiosta. Tutkijan on hyvä huomioida, että tutkimuspositio muuttuu prosessin eri vaiheissa. (Paloniemi & Collin 2015, 217; 2018, 241.) Satu Ranta-Tyrkkö (2005, 226) kuvaa etnografiaa avoimesti rajalliseksi ja puolueelliseksi. Etnografiassa tutkijan oma tausta, persoona ja ruumis ovat keskeinen osa tutkimuksen tekoa vietettäessä pitkiä aikoja tutkittavien parissa. (Ranta-Tyrkkö 2010, 33; 2005, 227.) Ranta-Tyrkkö (2010, 33) tuo esiin kuinka myös tuloksia raportoidessaan hän haluaa selventää, että havainnot ovat kummunneet hänen henkilökohtaisista kokemuksistaan kentällä.
Hän jatkaa, että tällöin lukijan on mahdollista arvioida, millaisesta positiosta tutkija on
tutkimustaan tehnyt. Historiamme ja paikallisuutemme määrittävät näkökulmaamme katsoa maailmaa. (Ranta-Tyrkkö 2010, 33.) Ranta-Tyrkkö (2010, 33) toteaa tämän myös olevan lähtöasetelma, josta käydä dialogia sosiaalityöstä globaalisti ja kuvaa sitä ennakkoehtona dialogin ja yhteistyön syntymiselle.
Hetkittäin itseni kirjoittaminen tekstiin on tuntunut haastavalta, sillä osittain se tuntuu häiritsevän tutkielman uskottavuutta. Tämä saattaa olla jäänne jostain tietynlaisesta käsityksestä siitä, mitä objektiivisuus tutkimuksessa tarkoittaa. Objektiivisuuteen olen pyrkinyt refleksiivisellä pohdinnalla siitä, minkälaisista ennakkokäsityksistä ja paikantuneesta historiasta omat havaintoni aineistostani ovat kummunneet. En erityisesti ole tutkinut marginalisoitujen ryhmien kokemuksia tai asemaa yhteiskunnassa, mutta nämä marginalisoidut ryhmät ovat kuitenkin näkyneet tutkielmassani. Kenttätyöni suoritin järjestössä poliittisesti ja taloudellisesti marginalisoitujen ihmisten kanssa työskennellen. Tällöin myös asiakkaiden elämää koskettavat teemat ja heidän asemansa on väistämättä tullut näkyväksi tutkielmassani.
Olen pyrkinyt sanavalinnoissani ja aineiston kuvauksessa kunnioittamaan asiakkaiden yksityisyyttä ja toimijuutta sekä itsemäärittelyä ja välttämään ulkopuolisen omasta etuoikeutetusta asemastani kumpuavaa yksipuolistavaa ja uhriuttavaa katsetta.
Oma ruumiini ja asemani on ollut osatekijä tämän tutkielman onnistumisessa. Olen keskiluokkaisesta tausta tuleva, valkoinen länsimaalainen ja (pian) korkeasti koulutettu nainen.
Lisäksi olen kasvanut hyvinvointivaltiossa. Tämä kaikki on jo lähtökohtaisesti tarjonnut minulle mahdollisuuden lähteä toiselle puolelle maapalloa. Tutkielman teon aikana näiden tekijöiden minulle tuottamat etuoikeudet ovat tulleet minulle näkyväksi esimerkiksi kentälle pääsyn jouhevuudessa. Kenttäpäiväkirjoissani olen kirjannut ylös kohtaamisista, missä minulle on kerrottu, että on hienoa, että nimenomaisesti minä länsimaalaisena länsimaisen koulutuksen saaneena olen tullut auttamaan. Näihin tilanteisiin on ollut vaikea suhtautua, ja oma etuoikeutettu asema ja lähtökohdat ovat olleet hyvin näkyviä. Olen pyrkinyt harjoittelijan statuksestani huolimatta kentällä kulkiessani refleksiivisesti katsomaan toimintaani. Kohtasin kenttätyövaiheessa tilanteita, joissa oman ammattietiikkani ja taustani puitteissa koin työtavat epäeettisiksi tai muuten toimimattomiksi. Näissä tilanteissa olen pyrkinyt välttämään kolonialistista katsetta, jossa ylemmyydentuntoisesti katson kohtaamiani tilanteita selittäen niitä kulttuurin kehittymättömyydellä, siis arvottamalla ja hierarkioita rakentamalla. Omasta asemastani käsin tällainen tapa katsoa tilanteita mahdollistuu. Tätä refleksiivistä katsetta
Jeremy Gold (2016, 26) kuvaa postkoloniaaliseksi refleksiivisyyden toiminnaksi, jossa tutkijaminän osuutta kolonialististen valtasuhteiden jatkuvuudelle sekä oman kehon
”demografisten ominaisuuksien epistemologisille heijastumille” tunnistetaan. Myös etnografiseen tutkimukseen itsessään sisältyy postkoloniaalisia jäänteitä (Gold 2016, 15).
Sitä haluaisi aina ajatella, ettei itsellä ole ennakko-oletuksia tai asenteita. Olen varma, etten ole myöskään kaikkia omia ennakkoajatuksiani edes tunnistanut, puhumattakaan etuoikeutetusta asemastani. Jo ensimmäisen tutkimusaiheen valinnassa näkyi kuitenkin ennakkoasenteeni tanssivasta (alkukantaisesta?) Afrikasta. Kun saavuin harjoittelua tekevään järjestöön, valkeni minulle pian, että ennakkokäsitys tanssin ja musiikin näkymisestä tansanialaisten arjessa osoittautui täysin perusteettomaksi. Harjoitteluni aikana kuulin rumpujen soittoa ja näin tanssia kahdesti, joista toinen oli ammattilaisten esittämänä ja toinen oppilaiden hauskanpitoa saavuttuamme eräälle koululle vierailulle. Tanssi ja soittaminen näyttäytyikin minulle, varsinkin järjestön työssä, jonakin johon kuuluu kouluttautuminen ja ammattilaisuus, ei arjessa läsnä olevana.
Satu Ranta-Tyrkkö (2005, 227) kuvailee etnografisen väitöstutkimuksensa kenttäkokemuksen kautta, kuinka tutkijan suhtautuminen ympäristöön näkyy erityisesti eleissä ja asennoissa, jotka korostuvat, mikäli tutkijan ja tutkittavien välillä puuttuu yhteinen kieli. Tämän tutkielman aineiston heikkoutena itse pidän kielitaitoni puutetta, joka jätti minut usein ulkopuoliseksi sekä kouluissa työskennellessämme että toimistolla työntekijöiden välisistä keskusteluista.
Tiedostan, että vajavainen kielitaitoni on myös jättänyt aineistosta tärkeitä oivalluksia ja havaintoja pois koskien järjestön käyttämiä menetelmiä. Osa havainnoistani, jotka perustuvat päätelmiini äänenpainoista, ruumiin asennoista ja ilmeistä voivat olla aivan tuulesta temmattuja, mikäli näistä havainnoista en syystä tai toisesta ole keskustellut myöhemmin läsnäolleen kanssa. Eleet, ilmeet ja asennot ovat olleet erittäin merkittäviä kentälle pääsyn osana, varsinkin tilanteissa, joissa yhteinen kielitaito on ollut puutteellinen. Tällöin hymy, silmiin katsominen, kätteleminen ja rentous, mutta myös kunnioituksen osoittaminen oikeilla termeillä ja ruumiin kielellä, ovat olleet mielestäni keskeisiä pyrkiessäni luomaan kentällä luottamuksellisia suhteita yhteistyökumppaneihin ja asiakkaisiin.
Roolini tutkijana ja samalla yhteisöön osallistuvana työntekijänä ja harjoittelijana on vaikuttanut siihen, miten aineisto on muodostunut. Olen ollut hyvin syvällä kentällä, sillä tutkimusintressini lisäksi olen pohtinut myös muita teemoja ja asiakkaiden kanssa
työskennellessä eteen tulleita tilanteita. Hetkittäin fokuksen pitämisen vaikeus näkyi kenttäpäiväkirjoissani merkinnöistä, joissa pohdin syvällisesti aihetta, jolla ei ollut mitään tekemistä aineistonkeruun intressini kanssa. Analyysivaiheessa kenttäpäiväkirja-aineistoa tulikin karsittua hyvin voimakkaasti. Hetkittäin tämä kaksoisrooli oli työläs kentällä, ja havaintojen tekeminen ja kirjaaminen meinasi jäädä muun työn jalkoihin. Toisaalta osallistuminen työhön ja näin ollen myös menetelmien käyttöön ja suunnitteluun, on antanut minulle mahdollisuuden syvällisesti pohtia ja keskustella menetelmien käytön tarkoituksista ja merkityksistä työssä.
Harjoitteluni alettua ja keskustellessani tutkielmastani, huolta herätti raporttini suomenkielisyys. Yllätyin, mutta myöhemmin ymmärsin aiheellisesti saaneeni kyselyjä siitä, miten järjestö tulee hyötymään aineistostani, jonka heidän työstään kerään. Tätä keskustelua voisi katsoa myös jälkikolonialistisesta teoriasta käsin. Tulenko länsimaista hakemaan itselleni hyödyttävää tietoa ja viemään myös resursseja antamatta mitään takaisin? Tutkimukseni toteutuminen on kuitenkin vaatinut myös järjestöltä venymistä, kuten tiukan työaikataulun väleihin haastattelujen järjestäminen, tai työn uudelleen järjestelyt, jotta pääsin osallistumaan kentälle tapaamisiin, jonne menetelmien käyttöä oli suunniteltu. Koska omien resurssieni puitteissa koko tekstin kääntäminen englanniksi ei tule olemaan mahdollista, teen tutkimukseni englannin kielisestä tiivistelmästä hieman pidemmän version, jonka lähetän järjestölle.
Tiivistelmässä kuvaan järjestön työn kehittämiselle keskeisiä tuloksiani laajemmin.
Sirpa Lappalainen (2007, 88) toteaa erehdysten ja kompuroinnin olevan väistämätön osa kentällä olemista, mutta ne saattavat johdattaa tutkijan herkistymään asioille, jotka muuten olisivat saattaneet jäädä huomiotta. Pohdintaa aineistoa kerätessä ja raporttia kirjoittaessa on herättänyt vahvasti tutkittavien asema. Anna Rastas (2007, 64) kirjoittaa, että mikäli haastateltava ja haastattelija ovat erilaisten kulttuurien kasvattamia, voidaan olettaa tämän tuottavan erilaisia tulkintoja ympäröivälle todellisuudelle. Rastas (2007, 64) kuvaa, että tämä voi tehdä toisen ymmärtämisestä haasteellisempaa. Ilmiö voi näkyä siinä, ettei haastateltava ymmärrä haastattelijan kysymyksiä tai haastattelija saamiaan vastauksia. Tässä kielitaidon lisäksi erilaiset merkityksenannot vaikuttavat yhteisen ymmärryksen löytymiseen. (emt., 67.) Haastatteluja tehdessäni ja litteroidessani huomasin hetkittäin Rastaan mainitsemia haasteita.
Haastattelun kieli oli kummallekin osapuolelle se ei kaikkein vahvin kieli. Jo yksistään tämä aiheutti haastatteluissa epäselvyyksiä ja selittämisen tarvetta molemmin puolin. Litterointeja
tehdessäni mietin kuitenkin useaan otteeseen, kuinka ymmärrän niitä merkityksenantoja, joita haastateltava minulle tuottaa. Useamman lukemisen jälkeen saatoin tulla joidenkin haastattelupätkien kohdalla tyystin toiseen tulkintaan, minkä muistin haastattelun aikana tehneeni. Olen kuitenkin samaa mieltä Rastaan (2007, 84) kanssa siitä, että jokaiseen kohtaamiseen liittyy riski ymmärtää väärin toista osapuolta, ja oletuksia kulttuurierojen olemassaolosta ja merkityksistä tulisi katsoa kriittisesti.
Rastas (2007, 67–68) kuvaa myös, että on epäeettistä, jos haastateltava ei ymmärrä tutkimuksen tarkoitusta, tai mihin tuloksia käytetään. Etnografisten haastattelujen vahvuutena pidän sitä, että tutkimuksen teosta ja tavoitteista keskustellaan useaan otteeseen tutkimukseen osallistuvien kanssa. Tämä helpottaa sen varmistamista, että tutkittavat todella ymmärtävät, mihin tutkimusaineistoa kerätään ja voivat useaan otteeseen esittää kysymyksiä. Jäin kuitenkin pohtimaan, että tilanteissa, joissa tutkittaville tutkimuksen teko, aineiston keruu ja aineiston käsittely ei ollut ennestään tuttua, olisi ollut hyvä käydä tätä puolta tutkimuksesta vielä tarkemmin läpi. Annoin haastateltaville infokirjeen ennen haastattelun alkua luettavaksi ja allekirjoitettavaksi, jotta he saisivat rauhassa tutustua siihen ja esittää kysymyksiä, mikäli sellaisia tuli. Olin käynyt kirjeessä läpi tutkimusaiheeni, haastateltavan oikeudet ja aineiston käytön, säilytyksen ja tuhoamisen. Jäin kuitenkin perästä päin pohtimaan, että haastattelun alussa olisi ollut hyvä vielä käydä yhdessä haastattelun pelisääntöjä ja aineiston käyttöä, jotta olisin voinut varmistua paremmin tutkittavan ymmärtäneen tämän kaiken. Infokirje oli mielestäni myös aika pitkä, ja näin ollen haastateltavalle raskas lukea ja ehkä myös sisäistää.
Vieraskielisen aineiston analyysi tuotti omat haasteensa tutkielman tekoon. Periaatteessa haastatteluaineisto oli kolmekielinen, sillä eräässä haastattelussa haastateltava vastasi pääosin swahiliksi. Tässä haastattelussa toinen työntekijä toimi tulkin ominaisuudessa tarpeen vaatiessa. Tämä itsessään on jo haasteellinen kysymys eettisesti. Voinko olla varma, että ilman ammattitaitoa työntekijä käänsi haastateltavan puhetta oikein tai kaiken mitä haastateltava puhui? Miten hänen läsnäolonsa vaikutti siihen, mitä haastateltava puhui? On todella todennäköistä, että jotain on jäänyt sanomatta tai ymmärtämättä näin toimittaessa. Toisaalta kysymys oikein ymmärtämisestä oli läsnä jokaisessa haastattelussa, kuten edellä olevassa kappaleessa kuvasin. Tutkimusaiheeni ei myöskään ollut henkilökohtainen sillä tavalla, että haastatteluissa olisi joutunut avaamaan henkilökohtaisesti vaikeita elämänkokemuksia tai
aiheita. Tämän vuoksi toisen työntekijän toimiminen tulkkina ei tuntunut aivan niin arveluttavalta. Näistä aineiston laatua heikentävistä lähtökohdista olen rakentanut analyysini.
Järjestön työntekijöiden haastattelut järjestettiin toimistolla, sillä muuta tilaa ei ollut tarjolla.
Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että kaikki muut toimiston työntekijät kuuntelivat haastattelun kulkua eikä keskustelulle voitu tarjota yksityisyyttä. Toimistolla haastattelun järjestäminen aiheutti sen, että ympärillä oli välillä sen verran hälinää ja toimintaa, että keskittyminen herpaantui sekä haastattelijalla että haastateltavalla. Toisinaan joku äkillinen tilanne vaati katkaisemaan haastattelun hetkeksi, ja kun keskustelua jatkettiin, oli vaikea saada jälleen kiinni siitä, mistä puhuttiin. Nämä kaikki seikat ovat vaikuttaneet siihen, miten ja millaiseksi tutkielman aineisto on muodostunut.
Aineistoni on siis ollut haastattelujen osalta englanniksi, ja aineiston koodaamisen, kategorisoinnin ja teemoittelun olen luonut osin muulla kuin äidinkielelläni, samoin kuin aineiston analyysin ja tulkinnat analyysistäni (vrt. Pietilä 2010, 345). Ilkka Pietilä (2010, 346) kuvaa, että analysoitaessa vieraskielistä tekstiä toisesta kulttuurista, tarvitsee tutkijalla olla ymmärrystä maan historiasta, kulttuurista ja kasvokkaisen vuorovaikutuksen tavoista. Tässä etnografinen kenttätyö, tutkielman teoriaosuuden rakentaminen sekä laaja perehtymiseni Tansanian historiaan, yhteiskuntaan, sosiaalityöhön ja tapoihin sekä kulttuuriin on tukenut analyysini tekoa. Olen myös itse kerännyt aineistoni, ja haastatteluissa minun oli mahdollista kysyä tarkentavia kysymyksiä vastauksista tai ilmaisuista, jotka jäivät minulle epäselviksi.
Samalla analyysiäni on varmasti tukenut se fakta, että minulla haastattelut tehneenä on ollut muistissa kokemus haastattelun tunnelmasta ja sanattomasta viestinnästä, joka on olennainen osa vuorovaikutusta haastattelussa ja jota en ole voinut litterointeihin kiteyttää. (vrt. Pietilä 2010, 348.) Pietilä (2010, 352) kirjoittaa, että tutkijan olisi kaiken kaikkiaan pyrittävä välttämään aineiston ylitulkintaa kulttuurin vaikutuksesta yli yksilöllisten erojen. Etnografia ja siihen kuuluva perehtyminen ja kenttätyö on tukenut vieraskielisten aineistojen analyysiä. Siitä huolimatta analyysivaiheessa pysähdyin useasti pohtimaan, onko tekemäni tulkinta haastateltavan puheesta se, mitä hän tarkoitti. Joidenkin alkuperäisilmausten merkitys muuttui useamman lukukerran jälkeen, ja tämä sai hetkittäin pään pyörälle. Pohdituttamaan jäi hetkittäin, teinkö jo ylitulkintaa ja kuinka usein haastateltavan puhetta tulkitsin kulttuurintuotteena sen sijaan, että tunnistin haastateltavien yksilöllisiä eroja.
Tutkielman teossa kaikkea ei voi hallita tai ennakoida, ja silloin täytyy vain soveltaa ja toimia tilanteen vaatimalla tavalla. Tämän tutkielman teossa eräs sen muodostumiseen eniten vaikuttava tekijä oli Covid- 19 pandemian aiheuttama kriisi ympäri maailmaa. Omalla kohdallani se tarkoitti aikaistettua kotiin lähtöä, ja saavuinkin Suomeen viimeisillä lennoilla, joita kaupungista lähti maaliskuun loppupuolella. Juuri ennen lähtöäni Tansania sulki koulut, ja järjestö linjasi kenttätyöhön tauon työntekijöiden turvaamiseksi. Olin suunnitellut suorittavani haastattelut huhtikuussa ja jouduin kiristämään tahtia haastatteluiden järjestämisessä. Onnekseni tämä sopi työntekijöille. Jouduin kuitenkin luopumaan ajatuksestani haastatella järjestön asiakkaita, sillä kun koulut suljettiin, tuli asiakkaisiin yhteyden saamisesta liian vaikeaa. Olin suunnitellut myös käyttäväni tulkkia osassa haastatteluista, mutta haastattelut järjestettiin niin nopealla aikataululla, ettei tulkin saaminen paikalle ollut mahdollista. Olin ajatellut, että asiakkaiden näkökulman mukaan saaminen tutkielmaan olisi monipuolistanut ja tarkentanut kuvaa siitä, millaisia merkityksiä menetelmien käytöllä sosiaalityössä on ja mitä hyötyä tai haasteita asiakkaat menetelmien käytössä kokevat. Eettisesti katsottuna lasten ottaminen haastateltaviksi olisi nostanut esiin kuitenkin useita kysymyksiä lasten oikeuksien turvaamisesta tutkimuksen kohteena.
7 TUTKIMUSTULOKSET