Perinteisesti afrikkalaisissa yhteisöissä perhe, läheisessä ja laajemmassa merkityksessä, hoitaa sosiaalisia tarpeita ja ongelmia. Perinteessä afrikkalaiset yhteisöt kuten perhe tai klaanin vanhimmat selvittivät tällaisia haasteita. (Opoku 2017, 90.) Tansaniassa sosiaalityön profession ja koulutuksen tunnistaminen ja arvostaminen ei ole laajaa (Burke & Ngonyani 2004; Opoku 2017 92). Tämä johtuu siitä, että sosiaalityön koulutuksella on kapea soveltamisala sekä verrattain lyhyt historia Tansaniassa. Institution of Social Work perustettiin 1973 ja sitä voidaan pitää sosiaalityön koulutuksen äitinä Tansaniassa. Myös muita erimittaisia koulutuksia sosiaalityöstä on tarjolla. Afrikkalaisen sosiaalityön ja sosiaalipalvelujen kehitys on kolonialismin tulosta. Tämä on johtanut siihen, että sosiaalityön historian läpikäynti koulutuksessa Afrikassa on nojannut eurooppalaiseen näkökulmaan ja jättänyt varjoonsa sen läpikäymisen, miten sosiaalityö on kehittynyt Afrikassa. Sosiaalityön profession alueellisesti eriytyneestä historian kehittymisestä huolimatta sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja keskittyminen marginalisoituihin ja haavoittuvaisiin ihmisiin on profession keskiössä kansainvälisesti. (IFSW 2014; Mabeyo 2014; Opoku 2017, 92-9.)
Sosiaalityön profession rajat eivät ole tarkat, ja sosiaalityöntekijä-nimikettä käyttävät hyvin erilaiset auttamistyötä tekevät ammatit. Sosiaalityön koulutusta on hyvin erilaisilla koulutusvuosilla. Koulutettujen sosiaalityöntekijöiden puute on edelleen suuri haaste Tansaniassa, ja sosiaalityön ammattilaisten työtä vaikeuttaa ammatille asetetut rajoitukset ja
heikosti määritellyt sosiaaliohjelmat. (Burke & Ngonyani 2004, 44; Leah ym. 2017.) Vaikka sosiaalityöntekijöillä Tansaniassa on omat haasteensa, Itä-Afrikan maista Tansania oli ensimmäinen, joka esimerkiksi esitteli kansallisen poliittisen ohjelman ikäihmisille vuonna 2003. Tansanian kansallinen ikääntymispolitiikka (The Tanzanian National Ageing Policy) lupaa poliittisen ja laillisen kehyksen kehittää terveydenhuoltoa, osallistumisoikeuksia ja tulojen turvaamista ikäihmisille. (Spitzer & Mabeyo 2017, 207.)
Leah ym. (2017, 472) esittelevät Tansaniassa kehitetyn yhteisölliseen työmuotoon sidotun koulutuksen, jossa vapaaehtoiset parasosiaalityöntekijät (parasocial worker) työskentelevät kylissä yhteistyössä sosiaaliviranomaisten kanssa esimerkiksi orpojen sekä haavoittuvaisessa asemassa olevien HIV- ja AIDS- perheiden ja lasten kanssa. Parasosiaalityöntekijöiden koulutusohjelma kehitettiin tarpeesta paikata julkisten palvelujen aukkoja haavoittuvaisessa asemassa olevien lasten ja perheiden auttamisessa. Hallitus ei ole kyennyt vastaamaan yhteisöjen tarpeisiin ja tuottamaan yhteisöjen tarpeesta kumpuavia palveluja.
Parasosiaalityöntekijöiden koulutus sidottiin hallituksen koulutusinstituuttiin, sillä ajateltiin sen näin vahvistavan ja kehittävän sosiaalityöntekijöiden asemaa, institutionalisoitumista ja professiota myös laajemmin Tansaniassa. Sosiaalihuolto on vain osin sisällyttänyt sosiaalihuollon assistenttien ohjelman ja suunnitelmat osaksi sosiaalihuoltoa suurista lahjoitusmääristä huolimatta. Parasosiaalityöntekijöiden koulutusohjelma on kuitenkin saavuttanut myönteisiä tuloksia. Parasosiaalityönekijät ovat perustaneet oman järjestön, instituution opetussuunnitelmasta on tullut kansallinen standardi. Opetusohjelman johtamisesta on saatu tuotettua arviointia, mutta uutta arviointia ohjelman vaikuttavuudesta lasten ja perheiden näkökulmasta tulisi tuottaa. Kaiken kaikkiaan malli, jossa erilaiset sosiaalialan ammattilaiset toimivat hierarkkisesti eri tasoilla Tansaniassa, on omalaatuinen malli rakentaa henkilöstön osaamista ja sopivien sosiaalipalvelujen välittämistä yhteisöille. (Leah ym. 2017;
Opoku 2017, 92.)
Parasosiaalityöntekijät työskentelevät usein sosiaalipalvelujen, koulutuksen ja kylien valvonnan alaisuudessa. Kylätasolla työskentelevät parasosiaalityöntekijät lisäsivät orpojen ja haavoittuvassa asemassa olevien lasten ja perheiden pääsyä ja pysyvyyttä palvelujen piirissä.
Samalla parasosiaalityöntekijöiden työ avasi mahdollisuuksia luoda paikka sosiaalityöntekijän professiolle paikallisten yhteisöjen tasolla. Malli osoitti lupaavia ratkaisuja sosiaalipalvelujen resurssipulan korjaamiseksi erityisen haavoittuvaisessa asemassa oleville turvaverkon ja
tukevan institutionaalisen rakenteen rakentamiseksi. Afrikan haavoittuvaisessa asemassa olvien ryhmien tilanteeseen vaikuttaa esimerkiksi luonnon katastrofit, aseelliset konfliktit, riistäminen ja hyväksikäyttö, HIV ja AIDS, nälkä ja ravinnon saannin epävarmuus. Tansaniassa sosiaalityöntekijöiden ja parasosiaalityöntekijöiden avoimien virkojen prosentit vaihtelevat 50%-60%. Puolet työllistetyistä jättävät työnsä viidessä vuodessa huonon palkkauksen ja kylätasolla työskentelyn vuoksi. Parasosiaalityöntekijät kantavat hyvin isoa työtaakkaa ottaen huomioon heidän vapaaehtoisuuteen perustuvan työskentelyn ja palkattoman statuksensa.
Koulutusohjelma kuitenkin mahdollistaa pääsyn koulutukseen ja osaamisen kehittämisen ihmisille, joille muuten se ei olisi välttämättä mahdollista. Näin se antaa myös mahdollisuuden sosiaaliseen liikkumiseen. (Leah ym. 2017.)
Sosiaaliviranomaiset eivät ole kyenneet tarjoamaan palveluja heikoimmassa asemassa oleville lapsille ja heidän perheilleen. Enimmäkseen sosiaalityöntekijät ovat rajoitettu toimimaan ja venymään järjestelmän puutteiden ja henkilöstön vajauksen vuoksi alueiden ja kylien tasolla.
Pyrkimyksiä on ollut lisätä virallisten sosiaaliviranomaisten määrää alueilla ja kylissä tarjoamalla koulutusta. Vapaaehtoisten työntekijöiden käyttäminen palveluiden aukkojen täyttämisessä ja yhteisöjen tarpeisiin ratkaisujen etsimisessä on yleistä koulutettujen sosiaaliviranomaisten sijaan. Kouluttamattomien vapaaehtoisten toiminnan haaste on yhteyden puute hallinnon infrastruktuuriin, mikä haittaa vapaaehtoisten kykyä haavoittuvaisessa asemassa olevien ohjaamiselle palveluiden piiriin. (Leah ym. 2017.)
Sosiaalityö on professiona suuntautunut muutokseen ja merkityksellisten muutosten turvaamiseen ihmisten elämässä. Traditio ja kulttuuri ovat keskeisiä osia sosiaalityön käytännössä. Sosiaalityöntekijöillä on velvollisuus tehdä näkyväksi sosiaalista oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa niille ihmisille, joiden kanssa sosiaalityöntekijä työskentelee. Tästä sitoutumuksesta huolimatta sosiaalityö professiona ei ole riittävän tunnettu ja hyödynnetty Tansaniassa. Erilaiset tekijät ovat kompastuskivenä profession näkyväksi tulemiselle ja maaseudun haavoittuvaisessa asemassa olevien luokse pääsemiselle.
Monikasvoisten ongelmien edessä sosiaalityön tulisi olla Tansaniassa erityisen keskeisessä roolissa köyhyyden, yhteisöjen valtauttamisen ja ihmisten ongelmaratkaisukyvyn palauttamisessa. On myös tuotava esiin traditionaalisten tapojen ongelmat sorrettujen ja sortajien kannalta. (Mabeyo 2014, 121; Opoku 2017, 94; Twikirize 2014.)
3 TAIDELÄHTÖISET JA TOIMINNALLISET MENETELMÄT SOSIAALITYÖSSÄ
Luovuus on ihmisen perustarve, jota vaaditaan eteen tulevien haasteiden ratkomisessa. Se on joustavuutta ja kykyä katsoa asioita toisesta näkökulmasta. Se on synnynnäistä ja näkyy jokaisella ihmisellä eri tavoin eri elämänvaiheessa. Tätä sisäistä luovuutta voidaan myös vahvistaa, ja se voi olla jopa tarpeellista. Toinen perustarpeistamme on olla yhteydessä toisiin ihmisiin ja jakaa. Ihminen rakentaa merkityksiä suhteissa kanssaihmisiin. Taide ja luovuus antaa myös tauon arjen rajoituksista ja velvollisuuksista. Se voi tarjota symbolista etäisyyttä vaikeisiin asioihin, tai auttaa luomaan yhteyttä toisiin ihmisiin ja tunteisiimme. Se voi myös toimia niiden kokemusta korvaajana, joita vaille olemme jääneet, tai vahvistaa kestämään pysyviä vaikeuksia elämässä. Se yhdenvertaistaa meitä suhteessa toisiimme ja luo yhteistä pohjaa ja ymmärrystä toistemme välille. Se voi suojata, vapauttaa tai toimia välittäjänä elämässä läsnä olevien asioiden välillä. Taidetoiminta luokin näin osallisuutta ja yhteisöllisyyttä, ja luova toiminta mahdollistaa leikin, ilon huumorin ja toiminallisuuden.
Luova toiminta voi tuoda esiin uusia taitoja ja puolia. Se voi vapauttaa itsestä tai auttaa kohtaamaan muut omana itsenä. (Huhtinen-Hilden & Karjalainen 2019, 7.)
Taide voi antaa omaleimaisia näkökulmia ja välineitä sosiaalityöhön sitouttaa ihmisiä merkityksellisesti ja vaikuttavasti luovan ilmaisun kautta. Taide ei ole sosiaalityön eri osa-alueiden kentällä ja käytännöissä uusi asia. Ruth Middleman peräänkuuluttaa 1968 valmistuneessa teoksessaan sanattomien metodien käytöstä ryhmien kanssa työskenneltäessä.
Hän kannustaa sosiaalityöntekijöitä käyttämään luovia menetelmiä mielikuvituksen ja tarkoituksen löytämiseksi työstä. Middleman näki taiteessa olevan muutosvoiman. (Middleman 19681, ref. Heinonen, Halonen & Krahn 2019, 1.) Vaikka sosiaalityön ammattilaiset, tutkijat ja kouluttajat ovat löytäneet tapoja sisällyttää taiteita työhönsä, kentällä näkynyt kiinnostus aiheeseen näyttää olevan sosiaalityön kirjallisuudessa verrattain tuore (Heinonen, Halonen &
Krahn 2019, 157).
Usein ammattimaiset taiteen tekijät ovat johonkin taiteen alueeseen kuten musiikkiin tai tanssiin perehtyneitä ja kouluttautuneita. Sosiaalityöntekijät käyttävät taidemenetelmiä täydentävänä lähestymistapana, joita he yhdistävät sosiaalityön metodeihin. Tällaisia
1 Middleman Ruth. 1968. The Non-Verbal Method in Working witj Groups. By Ruth R.Middleman. New York:
Association Press.
taidepohjaisia metodeja voivat olla esimerkiksi kuvataide, musiikki, valokuvaus, draama, tarinnankerronta, liike ja tanssi. Sosiaalityöntekijät, jotka käyttävät taidemenetelmiä työssään, näkevät niiden potentiaalin paranemisessa, kasvussa, oppimisessa ja ilmaisussa. Heinonen, Halonen ja Krahn (2019, 2) toteavat tanssin ja liikkeen olevan sosiaalityössä uudempia taidelähtöisiä menetelmiä, joita on myös tutkittu vähemmän osana sosiaalityön käytäntöä. He jatkavat, että on hyödyllistä pohtia, kuinka tanssia ja liikettä lähestymistapoina voidaan hyödyntää erilaisten ryhmien ja sosiaalityön lähestymistapojen kanssa. (Heinonen, Halonen &
Krahn 2019, 2.) Useille sosiaalityön ammattilaisille aikarajoitteet, kokemuksen puute, vähäinen tuki johdolta tai viraston toimeksianto voivat rajoittaa taidelähtöisten menetelmien käyttöä (Heinonen, Halonen & Krahn 2019, 14). Sosiaalityössä käytetyt taidemenetelmät voivat kuitenkin lisätä vaikeassa tilanteessa olevien asiakkaiden osallisuuden kokemusta. Ilmaisua tukevat menetelmät helpottavan kommunikointia silloinkin, kun muu kommunikaatio ei ole mahdollista. (Liukkonen 2010, 127.)
Suomessa taidelähtöisten menetelmien käyttöä hankkeissa on kutsuttu eri nimillä kuten yhteisötaide, luovat ja toiminnalliset menetelmät tai taide- ja kulttuurilähtöiset menetelmät (Känkänen 2013, 132-133). Menetelmät ja taiteen soveltava käyttö ovat käsitteinä toimineet erotteluna taideterapeuttisista ja taidekasvatuksellisista toiminnoista (Känkänen 2013, 75).
Laura Huhtinen-Hilden ja Anna Liisa Karjalainen (2019, 10) esittelevät myös osallistavan taiteen, yhteisötaiteen, taidelähtöiset ja toiminnalliset menetelmät, voimauttavan taidetoiminnan, sosiokulttuuriset menetelmät ja taiteelliset interventiot. Yhteistä hankkeilla on ollut kokemuksellisuuteen perustuva ote sekä omien voimavarojen ja niiden käytön edistäminen. Taide- ja kulttuuripohjaisia menetelmiä voidaan käyttää kaikenikäisten ja kaikenlaisilla sosiaali- ja terveydenhuollon sektoreilla olevien ryhmien parissa. Taiteen soveltavaa käyttöä sosiaalityössä Suomessa on tutkittu erityisesti lastensuojelun sijaishuollossa (Känkänen 2013, 132–133). Vuonna 2019 on tehty sosiaalityön ja taidemenetelmien soveltamisesta suomalaisten tutkijoiden toimesta kaksi teosta, joissa käydään monipuolisesti läpi erilaisia menetelmiä (Ks. esim. Heinonen, Halonen & Krahn 2019; Karjalainen ym. 2019).
Luovien menetelmien soveltavalla käytöllä tarkoitetaan taidekokemuksiin osallistumisen mahdollistamista tiloissa, joissa se ei yleensä ole mahdollista. Tämä toiminta ei tähtää mihinkään tietynlaisiin tuloksiin kuten hoidolliseen, oppimisen tai taiteelliseen päämäärään.
Tekemisen ja osallistumisen prosessin tuomat kokemukset omasta luovuudesta ovat toiminnan keskiössä. (Huhtinen- Hilden & Karjalainen 2019, 10.)
Taidelähtöinen työskentely voi suuntautua yksilöön tai yhteisöön (Känkänen 2013). Erilaisten työskentelytapojen antina voidaan pitää rutiinien rikkoutumista, ja tätä kautta taidelähtöiset menetelmät voivat jäsentää yhä monipuolisemmin todellisuutta. Merkittävä tekijä on myös mahdollisuus olla dialogissa itsensä ja toisten kanssa vaihtoehtoisin tavoin. (Heimonen 2003, 162, ref. Känkänen 2013, 133.) Päivi Känkänen (2013, 134) kuvaa, kuinka taidelähtöisten menetelmien avulla itsestä ja omasta elämästä voidaan pyrkiä saamaan moniulotteisempi kuva ja samalla olemaan kosketuksissa itseen ja ympäristöön vanhasta poikkeavalla tavalla.
Taidelähtöiset työmenetelmät tarjoavat tilan, jossa normatiivinen käsitys oikeasta ja väärästä voidaan kyseenalaistaa. Tällöin se antaa tilaa elämyksille ja kokemuksille. Taidelähtöisiä menetelmiä voidaan käyttää siis tilanteissa, joissa uusia luovia ratkaisuja tarvitaan.
Taidelähtöisillä menetelmillä voi olla myös terapeuttista merkitystä, ne voivat auttaa käsittelemään vaikeita tunteita ja tuoda mieleen iloa ja virkistystä sekä esteettisiä elämyksiä.
(Känkänen 2013, 134–135.)
Kirsi Heimonen (2013, 98) kuvaa, kuinka taidetoiminta laitostyössä voi heilauttaa työntekijöiden rooleja ja juuttuneita tapoja ajatella ja olla. Tämä voi mullistaa kontrollia ja muuttaa ajatusta työstä sekä asiakkaista, inhimillistää asiakasta ja tuoda lähemmäs.
Taidetoiminta voi antaa työntekijälle mahdollisuuden aistia omaa ruumiillisuuttaan uudella tavalla asiakkaan kanssa, ja tämä voi vaikuttaa työn tekemisen tapoihin sekä asenteisiin työtä kohtaan. Se voi ravistella tietämisen ja asiantuntijuuden rajoja. Heimonen jättää myös ilmaan kysymyksiä siitä, onko sosiaali- ja terveysalalla tilaa taiteelle ja kuka taiteellista työtä ohjaa?
(Heimonen 2013, 98– 100.)
Holistinen käsitys ihmisestä psyykkisenä, fyysisenä ja sosiaalisena olentona on usein lähtökohta ihmisten johdattamisessa luovan toiminnan ja taiteen pariin (Lehtovirta 2010, 213, ref. Känkänen 2013). Taiteen parissa työskentelyn avulla voi saada korjaavia tai omaa tunnemaailmaa täydentäviä kokemuksia. Toiminallisuus ja kokemuksellinen eläytyminen voivat auttaa löytämään yhteyttä minään. (Känkänen 2013, 138 & 140.) Taiteellinen toiminta voi antaa mahdollisuuden käsitellä vaikeita asioita symbolisen etäisyyden avulla. Symbolinen
2Heimonen, Kirsi (2003) Toinen vuosi tanssitaiteilijana sosiaalitoimessa – paikka sosiaalitoimessa, paikka minussa. Helsingin diakonissalaitos, diakonia ja sosiaalitoimi 03/2003.
Helsinki.
3Lehtovirta, Mauri 2010. Ikääntyvät sukupolvet ja hyvinvointi. Teoksessa Jenni Varho & Mauri Lehtovirta (toim.) Taidetta ikä kaikki. Selvitys ikäihmisten hoivayhteisöjen kulttuuritoiminnasta Helsingissä. Helsinki: Helsingin kulttuurikeskus, 21–27.
etäisyys voi toimia välineenä, joka suojaa, vapauttaa tai välittää mielessä liikkuvia ajatuksia, tunteita ja kokemuksia. Se voi myös tuoda esiin asioita, joita aikaisemmin ei ole osannut sanoittaa. (Erkkilä 2003, 45; Känkänen 2013, 139.) Taide voi olla rajoja ylittävä ja uutta yhteisymmärrystä lisäävää luovan dialogin kautta, joka ylittää raja-aitoja kuten etnisyys, sukupuoli, uskonto ja kulttuuri (Alfreds & Åberg 2017, 165).
Laura Huhtinen-Hilden ja Anna Liisa Karjalainen (2019, 7) kuvaavat luovan toiminnan antavan myös kokemuksia omasta merkityksellisyydestä toisille. Osallisuudesta puhutaan luovan toiminnan yhteydessä tarkoittaen tällöin tunnetta omasta kuuluvuudesta ja merkityksellisyydestä toisille. Osallisuus on henkilökohtaista, ja siihen kuuluu kokemus siitä, että omalla toiminnallaan voi vaikuttaa omaan elämäntilanteeseen. Osallisuus on liitetty hyvinvointiin, jossa ihminen on toimija ja kokemuksia rakentava subjekti. Erilaiset luovan toiminnan muodot kuten kuvallinen ilmaisu, kirjoittaminen, musiikki, tanssi tai draama mahdollistavat itsensä ilmaisua ja yhdessä toimimista. Luova toiminta voi olla toiminnallista omien kokemusten ja elämäntarinan tutkimusta. Se on voima yksilön, ryhmien, yhteisöjen ja ammattikäytäntöjen kehittämisen ja oppimisen kannalta. Omaa elämäntarinan käsittelyä voi helpottaa yhteisöllinen toiminta. (Huhtinen- Hilden & Karjalainen 2019, 7–8 & 11.)
Ihminen tarinallistaa olemassaoloaan tehdäkseen siitä itselleen ymmärrettävää. Tätä tarinallistamista tehdään usein yhdessä toisten kanssa, ja toisten läsnäolo auttaa tämän tarinan rakentamisessa. Kokemukset, toiminta ja ympäristö organisoituvat tarinoiden avulla itselle ymmärrettäväksi. Nämä kertomukset antavat samalla merkityksiä ja ovat tulkintoja itsestä ja kokemuksista. Kertomusten rakentaminen on läpi elämän jatkuva prosessi, joka muovaa käsitystä itsestä ja siitä kuka olen. Luova toiminta on tapa tarkastella tätä elämän tarinaa ja muovata sitä. Luovan toiminnan avulla omia päämääriä ja taitoja osana elämäntarinaa voi vahvistaa omia unelmiaan kohti. Se voi auttaa näkemään oman tarinan ainutlaatuisuuden ja syventää käsitystä itsestä symbolein ja metarforin esimerkiksi tanssin, kirjoittamisen tai draaman avulla. Luova toiminta on dialoginen prosessi itsen ja kokemusten välillä, joka voi olla vuorovaikutteista myös muiden ihmisten kanssa. Vuorovaikutus on myös väline tehdä itseä ymmärrettäväksi itselle ja muille. Aina on mahdollisuus elämän uudelleen tulkitsemiselle.
Tapahtumille annettu merkitys riippuu ihmisen tavasta hahmottaa elämänsä. Luovan toiminnan kautta omaa tarinaa voi tarkastella, muokata ja luoda sille vaihtoehtoisia versioita. Luovassa
toiminnassa syntyneet uudet näkökulmat voivat muuttaa koko ajattelua ja elämänvalintoja.
(Huhtinen- Hilden & Karjalainen 2019, 10–12.)
Reetta Liukkonen (2010, 126–127) kuvaa, kuinka lastensuojelutyössä työmenetelmien ja välineiden osaamisen laaja kirjo helpottaa asiakkaan yksilöllisen tilanteen tarvitseman toimintavan valitsemista. Työmenetelmien onnistunut käyttö vaatii kuitenkin niiden kuntoutuksellisten ja eettisten tavoitteiden tuntemista. Osa taidelähtöisistä menetelmistä vaatii ammattilaiselta tekniikan ja välineistön tuntemusta, jotta menetelmää voidaan käyttää tarkoituksenmukaisesti. (Liukkonen 2010, 127.) Taiteilijan ja sosiaalityöntekijän työparina toimiminen toisi työn arkeen menetelmällisiä mahdollisuuksia ja osaamista.
Työparityöskentely vaatii kuitenkin harjoittelua, joka olisi hyvä aloittaa jo opiskelujen aikana.
Työparina työskenneltäessä kysymyksiä voi nousta ammatillisesta vastuusta auttamistyössä, sekä miten yhteistyö lisäisi jokaisen osaamista. (Toikko 2002, 280; Känkänen 2013, 139.) Heimonen (2013, 98- 100) korostaa, että erillisyys ja erimielisyys on tärkeä osa inhimillisyyttä ja eettisyyttä työssä. Taiteellinen toiminta voi luoda tilaa uudelle ja muutokselle jämähtäneissä rakenteissa, ja luova toiminta voi tuoda käytäntöihin liikettä ja uusia merkityksiä. Eri kysymys on, ovatko esimerkiksi instituutiot valmiita tuulettamaan käytäntöjään ja luomaan rakenteita luovuuden tuomiselle osaksi instituutiota. (Känkänen 2013, 139; Pääjoki 2004, 73.) Huhtinen- Hilden ja Karjalainen (2019, 10) tuovat esiin tarpeen, jossa eri alojen ammattilaiset tunnistaisivat luovan toiminnan mahdollisuudet luovuuden lisäämiselle asiakkaiden elämässä.
Seuraavassa kappaleessa esittelen tutkimukseni lähtökohdat ja tutkimustehtäväni sekä -kysymykseni tarkemmin. Pohdin myös tutkielmaani laadullisen tutkimuksen määrittelyn kautta ja etnografiaa tutkimusmenetelmänä mutta myös lähestymistapana ja metodologiana. Esittelen etnografiaa erityisesti valtapositioiden, kehollisuuden ja sukupuolen sekä kulttuurin kautta ja peilaan niiden näkymistä omassa etnografisessa aineistonkeruussani.
4 TUTKIELMAN LÄHTÖKOHDAT JA METODOLOGIA