Etnografian juuret johtavat antropologiaan. 1800- luvun antropologit olivat kiinnostuneita ymmärtämään vieraita kulttuureja ja niissä elävien ihmisten arkea. Ajan antropologit matkustivat vieraille mantereille tutkiakseen itselleen vieraita kulttuureja. 1900-luvulla erityisesti sotien jälkeen etnografia laajeni esimerkiksi kaupunkitutkimukseksi erityisesti Yhdysvalloissa. Antropologit olivat tuolloin kiinnostuneita kaupungistumisesta ja sen seurauksena syntyneistä lähiöistä ja slummeista. Etnografia on käytännössä siis tutkimusote, joka tutkii erilaisia kulttuureja ja ihmisiä kulttuurien osana. Etnografia istuu erityisesti sosiaalisen vuorovaikutuksen, toimintakulttuurin ja yhteisöjen toiminnan tutkimiseen. Yhä uusia kohteita tutkitaan etnografisesti. Tutkimusmetodissa tavoitteena on kuvata toimintaympäristöä ja siinä eläviä ihmisiä sekä sitä, miten ihmiset tulkitsevat toisten ihmisen toiminnan omassa toimintaympäristössään. Keskeistä on myös näyttää, miten toisen kulttuurin toimintaa voi ymmärtää omasta kulttuurista käsin. (Paloniemi & Collin 2015, 207; 2018, 232;
Huttunen & Homanen 2017.)
Etnografiaa kuvaa tyypillisesti aikaa vievä kenttätyö ja aineistojen, menetelmien ja analyyttisten näkökulmien moninaisuus sekä tutkijan pitkäaikainen oleskelu tutkimukseen osallistuvien ihmisten arjessa. Havainnointi, osallistuminen ja kokemuksellisuus ovat merkityksellinen osa tutkimusprosessia. (Atkinson ym. 2001, 4; Huttunen & Homanen 2017;
Lappalainen 2007, 11.) Havainnointi ja haastattelu aineistonkeruutapana mahdollistaa ihmisen toiminnan ja puheen ristiriidan analyysin (Huttunen & Homanen 2017). Nämä kaikki piirteet kuvasivat myös omaa etnografista tutkielmaani ja aineiston keruutani harjoitteluni yhteydessä.
En peilaa aineistoani mihinkään yhteen teoreettiseen viitekehykseen vaan olen pyrkinyt rakentamaan monipuolista teoreettista käsitystä luovista ja toiminnallisista menetelmistä sosiaalityössä. Kenttätyö muodostui harjoitteluni rinnalla tekemästäni päivittäisestä havainnoinnista, ja havainnointini oli siis tältä osin mitä suurimmassa määrin osallistuvaa.
Osallistuin järjestön työhön harjoittelijana ja kirjasin havaintojani osallistumisestani pieneen
muistivihkoon päivän aikana ja työpäivien jälkeen. Aineistoni muodostui näistä havainnoista sekä suorittamistani järjestön työntekijöiden haastatteluista ja oli näin ollen monipuolinen.
Kokemuksellisuus oli vahvasti läsnä koko aineistonkeruun ajan. Osallistuin järjestön työhön päivittäin sekä toimistolla että kentällä liikkuessamme, enkä liikkunut mukana vain sivusta seuraajana vaan aktiivisena toimijana. Kokemuksellisuus ilmentyi kohtaamieni tilanteiden herättäminä tunteina, kehollisina tuntemuksina ja vahvoina muistoina, joita edelleen kannan mukanani.
Etnografia on tutkimusotteena laadullinen ja empiirinen. Se pyrkii tuomaan esiin arkisen ja tavallisen toiminnan, ja se sopii välineeksi, mikäli tutkimuskohteesta tiedetään valmiiksi hyvin vähän. Etnografiassa keskeistä on se, miten konteksti liitetään tutkimustavoitteeseen ja miten tutkittavaa ilmiötä lähestytään kontekstin ymmärtämisen kautta. Etnografiassa tutkitaan, mitä toimintaympäristöissä tapahtuu ja miten yhteisössä elävät ihmiset tulkitsevat oman ja toisten yhteisön jäsenien toiminnan. Tutkimus kytketään osaksi tutkimuksen kontekstia, jotta asiayhteydet paljastuisivat. Tutkimuksen kontekstista puhutaan etnografiassa usein kenttänä, joka on tutkimusaineiston keruun ympäristö sekä tila, jossa tulkintoja aineistosta tehdään.
(Paloniemi & Collin 2015, 208; 2018, 232– 233; Huttunen & Homanen 2017.) Myös Satu Ranta-Tyrkkö (2005, 225) toteaa pitkäaikaisen oleskelun kentällä ja havainnoinnin osallistumalla yhteisön elämään olevan olennainen osa tutkimusta. Tutkimuskenttä on keskeinen osa etnografista tutkimusta. Kenttä voi olla esimerkiksi kulttuurinosa tai yhteisö, joka on tutkijalle vieras ja jonka sisään tutkija astuu (Palmu 2007, 139). Etnografia onkin enemmän kuin tutkimusmenetelmä (Paloniemi & Collin 2015, 208).
Omassa tutkimuksessani kentäksi muodostui järjestö, jossa harjoitteluni tein. Kentälle astuessani astuin siis sisään järjestön päivittäiseen työhön. Hahmotan kenttäni muodostuvan hyvin monenlaisista ympäristöistä. Yhtenä kentän osana toimi järjestö työyhteisönä. Järjestössä työskenteli palkallisesti neljä työntekijää, ja järjestön johtava työntekijä kuvasi heitä pieneksi järjestöksi. Kenttä muodostui työntekijöiden muodostamasta yhteisöstä mutta myös konkreettisesti toimistosta, jossa työskentelimme. Toisaalle kenttä levittäytyi järjestön ulkopuolelle kaupungin eri osiin ja niiden kouluihin sekä perheisiin, jossa teimme kotikäyntejä ja työskentelimme. Työskentelyämme alueilla lasten ja perheiden kanssa kutsuttiin kenttätyöksi (field work) työntekijöiden kesken. Olin siis kentällä sekä tutkimukseni että harjoitteluni osalta hyvin konkreettisesti. Kenttätyöni oli mitä suurilta osin järjestön työn arkea havainnoivaa,
vaikka olinkin suunnannut katseeni erityisesti toiminnallisiin ja taidelähtöisiin menetelmiin järjestön työssä. Tutkin toimintaympäristön tapahtumia, ja pyrin hahmottamaan, millaisia merkityksiä järjestön työntekijät menetelmien käytölle antoivat. Konteksti ja kenttä eli järjestö, jossa aineistoni keräsin, on mitä merkityksellisin osa menetelmien käytön merkitysten ymmärtämiselle. Tehdessäni muistiinpanoja ja tulkintoja havainnoistani ja myöhemmin aineistoa analysoidessani rakentuivat kaikki tulkintani aineistostani siitä lähtökohdasta, että olin Tansaniassa sosiaalityötä tekevässä järjestössä harjoittelussa sekä ymmärryksestäni kulttuurista ja ympäristöstä.
Etnografiassa sukupuoli on väistämättä vaikuttava osa tutkimuksen tekoa ja kentällä liikkumista. Kenttä on aina väistämättä sukupuolitettu, ja sukupuoli on vahvasti kytköksissä ruumiiseemme. Sukupuolella, seksuaalisuudella ja siviilisäädyllä voi olla vaikutusta kentälle pääsyssä ja yhteisön hyväksynnässä. Tutkijan toimintaa luetaan ympäristön kulttuurista käsin, ja sukupuoli voi olla merkittävä tekijä tutkimuksen etenemisessä, vaikka tutkija itse ei niin kokisi. Toisaalta yhteisön ulkopuolelta ja erilaisesta kulttuurista tuleminen voi antaa vapauksia kentällä ympäröivän kulttuurin sukupuolirooleista ja säännöistä. (Ranta-Tyrkkö 2005, 229-230.) Kentällä ollessani koin usein, että kulttuurin ulkopuolelta ja erityisesti länsimaalaisena sain vapauksia sukupuolirooleista ja säännöistä. Samalla olin erittäin tietoinen sukupuolestani ja siitä, että se vaikutti asemointiini kentällä. Olin naimaton ja lapseton, ”jo” 27- vuotias nainen, ja tämä herätti ihmetystä. Tämä fakta ei kuitenkaan onneksi vaikuttanut kentällä liikkumiseen tai sinne pääsyyn minun kohdallani, eikä minua estetty syystä tai toisesta osallistumasta johonkin tilanteeseen.
Etnografialle tyypillistä on syrjittyjen ryhmien kulttuurien tutkimus. Tällöin tutkimuksen poliittiset lähtökohdat ja eettiset perusteet nousevat tärkeiksi kysymyksiksi. Tutkijan on pohdittava tarkasti oikeuttaan tunkeutua tutkimuskohteena olevan yhteisön ihmisten henkilökohtaiseen elämään. (Lappalainen 2007, 12.) Etnografia on metodologia, jossa tutkija tuo esiin oman suhteensa ja käsitteellistyksensä valtaan, etiikkaan ja tutkijan kantamaan vastuuseen. Tutkija kuuntelee tutkimukseen osallistuvien tietoa ja merkityksen antoja ymmärtäen, ettei tutkittavien tieto voi olla koskaan täysin hänen tietoaan. (Ahmed 2000;
Lappalainen 2007, 10; Skeggs 1997, 23.)
Etnografiassani suhde valtaan oli hyvin monisyinen. Lapset ja perheet, joiden kanssa työskentelin, olivat marginaalisessa asemassa yhteiskunnassa, ja näin ollen tutkimusta tein
syrjittyjen ryhmien parissa. Toisaalta tutkimusaiheeni sosiaalityön toiminnallisista ja luovista menetelmistä ei niinkään ollut aihealueena lähtökohtaisesti vahvasti valtaan ja syrjittyjen ihmisten asemaan kytkeytyvä. Kuitenkin osallistuvan havainnoin ja haastattelujen perusteella löysin vallankäytön mekanismeja ja valtasuhteita myös omasta aineistostani, ja aihe paljastui poliittisemmaksi, mitä osasin alun perin kuvitella. Tunkeutumista tutkittavien henkilökohtaiseen elämään määritti se, että työskentelin järjestössä lasten ja perheiden parissa, enkä tämän vuoksi kokenut niin vahvasti tirkisteleväni. Katsoinkin tilanteita usein kaksin silmin: sosiaalityöntekijänä ja tutkijana. Koen, että tutkijalla ja sosiaalityöntekijällä on tilanteisiin toisinaan samanlainen katsontatapa. Keskiössä on avoin mutta analyyttinen tapa katsoa tilannetta ja tutkittavaa ilmiötä ja pyrkiä ymmärtämään sen taustalla vaikuttavat tekijät rakenteet.
Seuraavassa osiossa kuvaan aineiston keruutani prosessina sekä aineiston analyysiä käytännössä. Pyrin tuomaan esiin myös haasteita, joita kentällä ollessani ja aineistoa kerätessäni kohtasin. Tämä auttaa ymmärtämään, millainen prosessi johti aineistoni muotoutumiseen.
Minulla oli käytössäni kaksi erilaista aineistoa. Kuvaan niiden syntymistä ja keräämistä sekä analysointia.
5 AINEISTO, KENTTÄTYÖ JA ANALYYSI