Rakenteellinen sosiaalityö - Käytännön toimintatavat ja keinot kunnallisessa sosiaalityössä

(1)

RAKENTEELLINEN SOSIAALITYÖ –

Käytännön toimintatavat ja keinot kunnallisessa sosiaalityössä

Olga Roitto 275382 Pro gradu -tutkielma Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden laitos Sosiaalityö

kesäkuu 2020

(2)

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä

Olga Roitto Työn nimi

RAKENTEELLINEN SOSIAALITYÖ - Käytännön toimintatavat ja keinot kunnallisessa sosiaalityössä Oppiaine

Sosiaalityö

Työn laji

Pro gradu -tutkielma Tutkielman ohjaajat

Eine Pakarinen & Elisa Tiilikainen Aika

Kesäkuu 2020

Sivumäärä 89

Tiivistelmä

Tutkimuksessa tarkastellaan mitä toimintatapoja ja keinoja kunnallisessa sosiaalityössä on rakenteellisen sosiaalityön tekemiseksi. Sosiaalihuoltolaki velvoittaa kuntia tekemään rakenteellista sosiaalityötä. Tutki- mus on kartoittava ja sen tavoitteena on luoda kokonaiskuva olemassa olevista toimintatavoista ja keinoista.

Tutkimuksessa tarkastellaan myös sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä näistä käytännön toimintatavoista ja keinoista.

Tutkimus on laadullinen tutkimus ja sen aineisto on kerätty kaksivaiheisesti. Tutkimus tarkasteli 7 eri kunnan rakenteellisen sosiaalityön toimintatapoja ja keinoja. Pääaineistona toimi kunnallisen sosiaalityön tuot- tamat dokumentit (91 kpl) ja täydentävänä aineistona sosiaalityöntekijöiden teemahaastattelut (4kpl). Do- kumenttiaineisto analysoitiin teoriaohjaavalla sisällönanalyysina, jonka taustateoriana toimi Pohjolan (2011) jaottelu rakenteellisen sosiaalityön tehtäväalueista. Haastatteluaineisto analysoitiin aineistolähtöi- senä sisällönanalyysina.

Dokumenttiaineistosta nousi esiin paljon erilaisia toimintatapoja ja keinoja tehdä rakenteellista sosiaalityötä kunnallisessa sosiaalityössä. Pohjolan (2011) rakenteellisen sosiaalityön jaottelun mukaisia toimintatapoja ja keinoja löytyi kaikista tutkimuksen kunnista, sekä lisäksi aineistosta nousi esiin yksi uusi luokka, asia- kasyhteistyö. Dokumenttiaineistosta nousi esiin tietotyön, strategiatyön, inkluusiotyön, oikeudenmukaisuus- työn, sosiaalipoliittisen työn, johtamistyön ja asiakasyhteistyön käytännön toimintatapoja ja keinoja. Näitä oli muun muassa sosiaalinen raportointi, tiedon kerääminen ja analysointi, mediavaikuttaminen, asiakkaiden eri roolit sosiaalityön tiedontuottajina, kehittäminen maakuntatasolla, ennaltaehkäisevät palvelut, ratkaisu- vaihtoehtojen etsiminen, osallisuuden lisääminen, jalkautuva työ ja alueellinen kehittäminen.

Haastatteluaineistosta nousi esiin, että toimivimmat toimintatavat ja keinot olivat niitä, jotka olivat helppo- käyttöisiä, nopeita käyttää ja jotka eivät kuormita perustyötä. Lisäksi yhteistyö asiakkaiden, yhteistyökump- panien ja järjestökentän kanssa koettiin toimivaksi. Haasteita ja estäviä tekijöitä rakenteelliselle sosiaali- työlle löytyi organisaatioiden sisä- ja ulkopuolelta. Keskeisinä haasteita oli se, ettei työtä tehdä systemaatti- sesti, se ei ole osa perustyötä, siihen ei kannusteta, se jää työntekijöiden oman aktiivisuuden varaan, järjes- telmät ovat kankeita ja rakenteelliselle työlle ei ole aikaa eikä resursseja.

Asiasanat

Rakenteellinen sosiaalityö, rakenne, radikaali sosiaalityö, kriittinen sosiaalityö Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopiston kirjasto

(3)

University of Eastern Finland Faculty

Faculty of Social Sciences and Business Studies

Department

Department of Social Sciences Author

Olga Roitto Title

STRUCTURAL SOCIAL WORK – Practices and means in municipal practical social work Main Subject

Social Work

Level

Master’s Thesis Supervisor

Eine Pakarinen & Elisa Tiilikainen Date

June 2020

Number of Pages 89

Abstract

This master’s thesis examines practices and means of structural social work in municipal practical social work. Social welfare act obligates Finnish municipalities to do structural social work. This study’s main goal is to map out and make an overall picture of structural social works practices and means. This study also examines social workers opinions of practical practices and means.

This study is qualitative research and its research material has been collected in two phases. This study examined practices and means of structural social work in 7 different Finnish municipalities. The main material consisted of 91 documents of municipal social work and the supplementary material consisted of 4 theme interviews with social workers. The documents were analysed with theory guided content analysis. The background theory was Pohjola’s (2011) structuring of the functions of structural social work. The Interview data was analysed with data-driven content analysis.

A lot of different examples of practices and means of structural social work emerged from the documents. There were examples of practices and means according to Pohjola’s (2011) structuring:

knowledge work, strategy work, inclusion work, justice work, social policy work, management work and cooperation with customers. Social reporting, data collection and analysis, media influencing, cus- tomer involvement, development in the provinces, preventive social services, increasing inclusion, social work in the streets and regional development emerged from the documents among other things.

According to the interviewees the best ways to do structural social work in practice were practices and means that were easy, quick to use and which did not burden the basic social work. According to the interviewees cooperation with customers, cooperation partners and third sector organisation were suc- cessful. According to the interviewees the main challenges of structural social work were that it is not done systematically, it is not a part of basic social work, it is not encouraged and there is no time or resources for it.

Key Words

Structural social work, structure, critical social work, radical social work

(4)

1 JOHDANTO ... 1

2 RAKENTEELLISEN SOSIAALITYÖN MÄÄRITTELYÄ ... 4

2.1 Yhteiskunnan rakenteet ja teoriapohja ... 4

2.2 Tehtäväalueet ... 9

2.3 Toiminnan tasot ja sosiaalityöntekijän rooli niissä ... 12

2.4 Lähikäsitteitä ... 15

3 RAKENTEELLISEN SOSIAALITYÖN KEHITYSKULKU JA TÄMÄN HETKEN TILANNE ... 19

3.1 Historiaa lyhyesti ... 19

3.2 Uuden sosiaalihuoltolain velvoite ... 22

3.3 Käytännön toimintakeinoja ... 24

3.4 Haasteet käytännön kentällä ... 26

3.5 Rakenteellinen sosiaalityö tutkimuksessa ... 28

4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS... 31

4.1 Tutkimustehtävä ja tutkimuskysymykset ... 31

4.2 Aineistonkeruu prosessina ... 32

4.3 Aineiston esittely ... 35

4.4 Aineiston analyysi ... 38

4.5 Tutkimuksen luotettavuus ja eettisyys ... 41

5 TULOKSET... 44

5.1 Tietotyö ... 44

5.2 Strategiatyö ... 52

5.3 Inkluusiotyö ... 59

5.4 Oikeudenmukaisuustyö ... 66

5.5 Sosiaalipoliittinen työ ja johtamistyö, sekä muut ... 68

5.6 Sosiaalityöntekijöiden näkökulma toimintatapoihin ja keinoihin ... 72

6 YHTEENVETO JA JOHTOPÄÄTÖKSET ... 77

7 POHDINTA ... 84

Lähdeluettelo ... 86

(5)

KUVIO 1. Rakenteellisen sosiaalityön tehtäväalueet……….…11

KUVIO 2. Rakenteellinen sosiaalityö suhteessa lähikäsitteisiin……….…...18

KUVIO 3. Tietotyö alaluokkien esiintyvyys dokumenttiaineistossa………...50

KUVIO 4. Tietotyön alaluokat suhteessa toisiinsa………..51

KUVIO 5. Strategiatyön alaluokkien esiintyvyys dokumenttiaineistossa………...58

KUVIO 6. Strategiatyön alaluokat suhteessa toisiinsa………....59

KUVIO 7. Inkluusiotyön alaluokkien esiintyvyys dokumenttiaineistossa………..64

KUVIO 8. Inkluusiotyön alaluokat suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan………….…65

KUVIO 9. Muiden tehtäväalueiden esiintyvyys dokumenttiaineistossa……….71

KUVIO 10. Rakenteellisen sosiaalityön toimintatavat ja keinot kootusti………...……79

KUVIO 11. Tietotyö, strategiatyö ja inkluusiotyö verrattuna toisiinsa…………...……80

(6)

1 JOHDANTO

Rakenteellisen sosiaalityön tarve lisääntyy tämänhetkisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa yhä enenevissä määrin. Monet yhteiskunnan ongelmat muuttuvat jatkuvasti moni- mutkaisemmiksi ja monitahoisemmiksi ja ne kiinnittyvät moniin yksilöihin vaikuttaviin rakenteisiin. Sosiaalityön tulee tänä päivänä tarkastella omaa paikkaansa ja funktiotansa osana tätä yhtälöä ja keskittyä vastaamaan näihin rakenteellisiin kysymyksiin ja tarpeisiin. Tämä sosiaali- ja terveysalan laajempi kehittämis- ja uudistustyö luo uusia odotuksia ja vaateita sosiaalityölle. (Pohjola 2011, 223.) Suuret asiakasmäärät ja asiakastyön ruuh- kautuminen vievät ajan ja tilan rakenteellisemman sosiaalityön tekemiseltä. Kuitenkin samat rakenteet ovat juuri niitä, jotka tuottavat haastavia ja monitahoisia sosiaalisia ongelmia asiakaskunnalle ja näin jatkuvaa painetta asiakastyöhön. (Pohjola 2014, 17.) Kun- nallinen sosiaalityö on tietynlaisessa rakenteellisen sosiaalityön murroksessa, jatkuvassa muutoksessa ja paineen alla. Rakenteellista sosiaalityötä pitäisi tehdä, mutta kysymys kuuluu, että kuka sen tekee, miten ja missä?

Sosiaalihuoltolain 7 § myötä sosiaalityölle on tullut suora velvoite tehdä rakenteellista työtä ja sosiaalihuoltolaki pakottaa näin kunnallisen sosiaalityön uudistumaan kohti ra- kenteellisempaa otetta (Pohjola 2014, 31). Kuitenkaan sosiaalihuoltolain 7 §:ssä ei suoraan määritellä mitä rakenteellisen sosiaalityön tulisi käytännössä olla. Uusi sosiaalihuoltolaki on tullut voimaan vuonna 2014 ja kunnallisessa sosiaalityössä kummastellaan yhä vuonna 2020, että miten rakenteellista sosiaalityötä käytännössä sitten pitäisi tehdä ja toteuttaa.

Pro gradu -tutkielmassani tutkin käytännön toimintatapoja ja keinoja tehdä rakenteellista sosiaalityötä kunnallisessa sosiaalityössä. Tutkimuksen tavoitteena on kartoittaa käytän- nön toimintatapoja ja keinoja kunnallisen sosiaalityön dokumenteista. Tutkin myös sosi- aalityöntekijöiden näkemyksiä näistä käytännön toimintatavoista ja keinoista tehdä rakenteellista sosiaalityötä haastattelemalla heitä. Tutkimukseni tarkoituksena ei ole tuottaa aukotonta koko Suomen kattavaa listausta olemassa olevista rakenteellisen sosiaalityön toimintatavoista ja keinoista, vaan pyrkiä kartoittamaan niitä ja näin luomaan jonkinlaisen kokonaiskuvauksen olemassa olevista keinoista.

(7)

Valitsin tutkimusaiheeni, koska olen opinnoissani, sekä opintojen ohessa tehdyllä lyhy- ellä työurallani törmännyt rakenteellisesta sosiaalityöstä puhuttaessa aina samoihin kysymyksiin: Mitä se käytännössä on? Miten sitä voisi tehdä ja mitä menetelmiä tai työtapoja sen tekemiseksi on? Voiko rakenteellista sosiaalityötä tehdä kunnallisessa sosiaalityössä?

Olen myös itse esittänyt näitä kysymyksiä, mutta saamatta niihin tyhjentäviä vastauksia.

Rakenteellinen sosiaalityö on kuin liukas saippua, jonka teoriassa voi hahmottaa, mutta konkreettisesti siitä ei meinaa saada kunnollista otetta. Yhtenä työaamuna kävellessämme ulos palaverihuoneesta yksi kollegani esitti ääneen toiveen, että ”Voi kun joku voisi tutkia ja koota tietoa siitä, mitä käytännön keinoja rakenteelliselle sosiaalityölle on olemassa, ettei aina jokaisen kunnan ja yksikön tarvitsisi keksiä pyörää uudelleen.” Pyörittelin tätä ilmoille heitettyä ajatusta päässäni ja sain siitä kimmokkeen omalle tutkimukselleni.

Tutkimukseni muodostui kaksiosiaseksi, jossa ensimmäisessä vaiheessa analysoin kunnallisen sosiaalityön tuottamia dokumentteja teoriaohjaavalla sisällönanalyysina. Ohjaa- vana teoriana toimi Anneli Pohjolan (2011) jaottelu rakenteellisen sosiaalityön tehtävä- alueista (ks. luku 2.2 Tehtäväalueet). Tutkimukseni jälkimmäisessä osassa täydensin do- kumenttiaineistoa haastatteluilla, sillä sosiaalityöntekijöiden ääni ja näkökulma jäi dokumenttiaineistossa mielestäni piiloon. Haastattelin kunnallisen sosiaalityön sosiaalityönte- kijöitä videopuheluilla sekä sähköpostihaastatteluna ja selvitin heidän näkemystään rakenteellisen sosiaalityön toimintatapojen ja keinojen toimivuudesta ja haasteista käytän- nön kentällä.

Sosiaalityössä ei ole yksiselitteistä määritelmää rakenteelliselle sosiaalityölle tai vakiintuneita käsitteitä liittyen yhteiskunnan rakenteisiin, joka tekee rakenteellisen sosiaalityön tekemisestä haastavaa (Pohjola, Laitinen & Seppänen 2014, 283). Tämän vuoksi kaikki lisätutkimus rakenteellisesta sosiaalityöstä ja sen toimintatavoista ja keinoista on aina ter- vetullutta. Tämän tutkielman ensimmäisessä teorialuvussa (luku 2) olen pyrkinyt määrit- telemään rakenteellista sosiaalityötä, paikantamaan sen teoriapohjaa sekä paikantamaan sitä lähikäsitteiden avulla. Rakenteellinen lähestymistapa sosiaalityöhön ei ole pelkkä so- siaalityön metodi, vaan se kannattaa enemmänkin nähdä tapana ajatella ja toimia kaikilla elämän osa-alueilla (Carniol, 1992).

(8)

Toisessa teorialuvussa (luku 3) tarkastelen rakenteellisen sosiaalityön kehityskulkua rakenteellisen sosiaalityön juurilta tähän päivään saakka ja uuden sosiaalihuoltolain tuomaa velvoitetta. Lisäksi luettelen tutkimuskirjallisuuden löytämiä rakenteellisia toimintatapoja ja keinoja, mitä haasteita sen tekemiselle on tunnistettu sekä lopuksi esittelen, millaista tutkimusta aiheesta on tehty.

Tutkimuksen etenemistä ja analyysimenetelmää käsittelevässä luvussa (luku 4) kerron vaihevaiheelta tutkimuksen toteuttamisesta, aineiston keruusta, esittelen dokumenttiai- neistoni sekä haastatteluaineistoni sekä kerron sisällönanalyysin tekemisestä. Tässä luvussa olen käsitellyt tekemiäni tutkimuksellisia valintoja sekä lopuksi pohdin tutkimuksen luotettavuutta sekä sen eettisyyttä.

Tutkimuksen viidennessä luvussa esittelen tutkimuksen tulokset peilaten niitä Anneli Pohjolan (2011) rakenteellisen sosiaalityön tehtäväalueisiin. Esittelen tuloksia lisäksi nu- meraalisessa muodossa sekä olen pyrkinyt muodostamaan saamistani tuloksista ymmär- rettäviä kokonaisuuksia havainnollistavilla kuvioilla. Kuudennessa luvussa olen tiivistä- nyt tutkimukseni tulokset sekä vetänyt niistä johtopäätöksiä peilaten niitä rakenteellisen sosiaalityön teoriaan ja tutkimuskirjallisuuteen. Lopuksi olen vielä viimeisessä luvussa pohtinut tutkimuksen tekemisen aikana heränneitä kysymyksiä sekä nostanut aiheen jat- kotutkimuksen mahdollisuuksia.

(9)

2 RAKENTEELLISEN SOSIAALITYÖN MÄÄRITTELYÄ

Rakenteellisen sosiaalityön orientaatio perustuu siihen, miten rakenteet hahmotetaan tai ymmärretään. Rakenteiden ymmärtäminen on kuitenkin haastavaa, koska meillä ei ole yksiselitteisiä määritelmiä tai vakiintuneita käsitteitä liittyen rakenteisiin. (Pohjola, Lai- tinen & Seppänen 2014, 283.) Myös itsessään rakenteellisen sosiaalityön käsitettä on sanottu vaikeasti hahmotettavaksi ja tämä keskustelu on alkanut jo 1980-luvun loppupuolella. Sosiaalityön vuosikirjassa 87–88 nostetaan esiin, että käsite on koettu haasteel- liseksi hahmottaa käytännön sosiaalityössä ja tutkimuksessa (Heikkilä 1988, 63). Raken- teellista ja yksilökeskeistä sosiaalityötä on yritetty hahmottaa ja jäsentää myös siten, että ne on nimetty toistensa vastakohdiksi. Tämä on kuitenkin virheellinen ajattelumalli, sillä rakenteet ovat aina vahvasti läsnä yksilöiden elämässä ja kerrostuvat monitahoisesti vai- kuttaen toinen toisiinsa. (Pohjola, Laitinen & Seppänen 2014, 284.)

Suomessa rakenteellisen sosiaalityön merkitystä esiin tuoneen Anneli Pohjolan (2014, 33) mukaan rakenteellisen sosiaalityön määritykset vaihtelevat paikan, ajan ja yhteiskunnallisen tilanteen mukaan, mutta niistä on löydettävissä yhtenäinen ääni, joka korostaa sitä, että sosiaalityössä tulisi ymmärtää ihminen osana monimutkaisten rakenteiden verk- koa. Tällöin rakenteellisen sosiaalityön tehtäväksi tulisi hahmottaa yhteiskunnallisiin, ideologisiin ja poliittisiin järjestelmiin vaikuttaminen.

Tässä luvussa määrittelen yhteiskunnan rakenteita, rakenteellista sosiaalityötä ja sen teoriapohjaa. Kerron millaisiin tehtäväalueisiin se voidaan jakaa ja millaisiin rooleihin rakenteellinen sosiaalityö asettaa sosiaalityöntekijän. Lopuksi tarkastelen rakenteellisen so- siaalityön käsitettä verrattuna sen lähikäsitteisiin. Tarkoituksenani on luoda kokonaisval- tainen kuva, joka auttaa lukijaa hahmottamaan rakenteellisen sosiaalityön monia eri ulot- tuvuuksia.

2.1 Yhteiskunnan rakenteet ja teoriapohja

Olennaista rakenteellisessa sosiaalityössä on rakenteiden hahmottaminen ja se mitä yhteiskunnan rakenteet ovat. Rakenteet muodostuvat sosiaalisista säännönmukaisuuksista

(10)

ja malleista, jotka ovat yksilön toiminnan merkitysten ulkopuolella. On olemassa monen- laisia tapoja ymmärtää ja hahmottaa rakenteita ja yhden tulkinnan mukaan sosiaalityön kohtaamat rakenteet voidaan karkeasti luokitella kahteen peruskategoriaan primaareihin rakenteisiin ja sekundaarisiin rakenteisiin. Primaareita, syrjiviä rakenteita, ovat muun muassa rasismi, patriarkaalisuus, seksismi, ikäsyrjintä ja ableismi, eli toimintakykyyn liit- tyvä syrjintä. Nämä primaarit rakenteet uusintavat yhteiskunnallista epätasa-arvoisuutta.

Sekundaarisia rakenteita ovat muun muassa perhe, yhdyskunta, persoonallisuus, koulutus ja hallitus. Tällaiset sekundaariset rakenteet nähdään neutraaleina ja ne vaikuttavat pri- maaristen rakenteiden rinnalla. Näin primaarit ja sekundaariset rakenteet vaikuttavat yh- teiskunnallisina tekijöinä ristikkäin ja limittäin. Ne luovat monimutkaisen kentän, jossa sosiaalityö joutuu pohtimaan kenen tai minkä puolelle asettua. (Pohjola 2014, 24–27.)

Rakenteiden vaikutusta ei voida eritellä yksilöiden ulkopuolelle, sillä rakenteet ovat kie- toutuneet osaksi kaikkia elämänalueita. Rakenteet ovat aina jatkuvassa vuorovaikutuk- sessa yksilöllisten tekijöiden, kuten biologian, elämäntilanteiden, tunteiden, perinnölli- syyden, mielenterveyden ja muiden tekijöiden kanssa. (Lundy 2011, 89–90.) Näin ollen kaikki rakenteellinen on aina mukana yksilössä, koska yksilö saman aikaisesti luo sosiaalista maailmaansa ja on itse sen luoma (Pohjola 2011, 214). Kuitenkin jos rakenteellista sosiaalityötä lähtee määrittelemään nimeämällä ja luettelemalla erilaisia rakenteita, jää listaus aina vajaavaksi ja täten myös alttiiksi kritiikille. Rakenteellinen sosiaalityö tulisi hahmottaa kritiikkinä yhteiskunnan mekanismeja kohtaan, muutostyönä eri tasoilla ja työnä, jonka tavoitteena on tasa-arvon, sekä oikeudenmukaisuuden lisääminen. (Pohjola 2014, 27.)

Mullaly ja Dupré (2019) ovat yrittäneet tiivistää uuden ajan rakenteellisen sosiaalityön ytimen seuraavasti:

Rakenteellisen sosiaalityön ideologia on sosialistinen, sen juuret ovat radi- kaalisessa sosiaalityössä, se nojaa kriittiseen sosiaalityön teoriaan, sen nä- kökulma on muutostyössä ja se pyrkii ottamaan huomioon kaiken muotoi- sen sorron (kuten esimerkiksi sukupuoleen tai rotuun liittyvän sorron muo- dot).

(11)

Mullalyn ja Duprén (mt.) määritelmässä sosialistisella ideologiapohjalla tarkoitetaan so- sialistisia arvoja, kuten tasa-arvoa, sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja sitä, että yhteiskunnan pitäisi muodostua niin, että jokaisella sukupuoleen, rotuun, yhteiskuntaluokkaan, seksuaalisuuteen, ikään tai erilaisiin rajoituksiin katsomatta olisi samat mahdollisuudet menestyä elämässä haluamallaan tavalla.

Rakenteelliselle sosiaalityölle on yritetty löytää teoreettisia paikannuksia erilaisten teo- reettisten kehysten avulla. Tulkinnoille etsitään tukea niin yhteiskuntatieteistä, sosiaali- psykologiasta ja käyttäytymistieteistä. Monet rakenteelliseen sosiaalityöhön liittyvät ajat- telumallit kiinnittyvät ainakin osittain postmoderneihin tulkintoihin yhteiskunnallisen muutoksen ja sen tuottaman epävarmuuden käsittämisestä. Näitä ajattelumalleja yhdistää se, että niissä on tietoisesti haettu ilmiöihin uudenlaista ymmärrystä ja ajattelutapoja.

Niissä on muun muassa kritisoitu yhteiskunnan rakenteissa tapahtuvaa ylhäältä alaispäin ohjautuvaa kontrollia. On huomattu, että rakenteellisen sosiaalityön kansainvälisessä keskustelussa korostuu enemmän radikaalin sosiaalityön näkökulma, kun taas suomalaisessa keskustelussa korostuu yhdyskuntatyön näkökulma. (Pohjola 2014, 21–23.)

Rakenteellinen sosiaalityö kuuluu kriittisen sosiaalityön teorian koulukuntaan. Kriittisten teorioiden perustaja on Karl Marx ja kriittiset teoriat pyrkivät tarjoamaan kritiikkiä ja vaihtoehtoisia näkökulmia perinteisiin ja valtavirtaisiin teorioihin. Perinteisissä yhteiskuntatieteiden teorioissa pyritään kuvaamaan tai selittämään sosiaalisia ja yhteiskunnallisia prosesseja ja niiden tarkoitus on löytää objektiivinen käsitys ilmiöistä sellaisenaan.

Kriittisen yhteiskuntatieteiden teorian tehtävänä perinteisistä teorioista poiketen on pyr- kiä muuttamaan maailmaa siten, että yhteiskunnan marginaalissa olevat ja sorretut voisi- vat saada työkaluja itsensä valtaistamiseen (empowerment). Kriittisissä teorioissa keskei- siä ilmiöitä ovat sorto ja erilaiset valtasuhteet, sekä niihin liittyy aina selkeä poliittinen ulottuvuus. Kuten edellä on mainittu rakenteellisen sosiaalityön teoria, kuuluu kriittisten teorioiden koulukuntaan ja sen tehtävänä on tähdätä muutokseen. (Mullaly & Dupré 2019, 214–223.)

Kaikki yksilöiden ongelmat eivät johdu pelkästään rakenteista, mutta pitää ymmärtää, että jokaisen koetun ongelman ja ilmiön taustalla on myös rakenteellinen puoli. Raken- teellinen sosiaalityö tunnistaa, että yksilöt ovat vastuussa omista teoistaan, mutta se myös

(12)

tunnistaa, että yksilön sosiaaliset ongelmat ja elämäntilanteet ovat yhteydessä yksilön ta- loudelliseen ja sosiaaliseen asemaan yhteiskunnassa. (Lundy 2011, 89–90.) Rakenteelli- sen sosiaalityön perustana voidaan nähdä asiakkaiden ja yksilöiden oikeuksien asianajo ja ymmärryksen lisääminen siitä, että asiakkaiden pahoinvointi on yhteydessä yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Tärkeää on muutos poliittisella tasolla ja solidaarisuustyön tekeminen, sekä asiakkaiden valtaistaminen (empowerment). (Moreau 1979.) Yhteiskunnallis- ten rakenteiden jäsentämisessä olennaista on tarkastella sosiaalityön tavoitteita, kuten muutoksen tekemistä eri tasoilla, sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumista, osallisuuden lisäämistä ja inkluusiota (Pohjola 2014, 26). Näistä keskeisenä tehtävänä rakenteellisessa sosiaalityössä nousee esiin muutostyön tekeminen.

Yksilöiden voimattomuus (powerlessness) ja epätasa-arvo eivät ole ratkaistavissa pel- källä yksilöön kohdistuvalla työllä, sillä ne ovat rakenteellisia ongelmia. Rakenteelliset ongelmat vaativat rakenteisiin kohdistuvia muutoksia ja ratkaisuja. (Lundy 2011, 89–90.) Tämän vuoksi sosiaalityötä voidaan kuvata kaksisuuntaiseksi muutostyöksi, jonka tavoitteena on yksilötason muutoksen lisäksi myös sosiaalisia ongelmia ylläpitävien rakenteiden muuttaminen (Pohjola, Laitinen & Seppänen 2014, 11). Rakenteellisen sosiaalityön muutoskohteina onkin yhteiskunnan sekä yhteisöjen tasolla olevat rakenteet. Työskente- lyn kohteena on erityisesti yksilöiden ja perheiden pahoinvointia aiheuttavat rakenteet.

(Jokiranta 1988.) Tämä kaksisuuntainen muutostyö aiheuttaa tietynlaisen toistuvan sosi- aalityön tarkastelun ja uudistuksen kehän. Kehä muodostuu, koska sosiaalityön muutos- työn kohteena ovat yhteiskunnan rakenteiden eri tasot, joiden osana ja prosesseissa se itse toimii. Tämä toistuva kehä pakottaa sosiaalityötä jatkuvasti uudistumaan, jotta se pystyisi toteuttamaan omaa ydintehtäväänsä. (Pohjola, Kemppainen, Niskala, & Peronius 2019, 24.)

Heinosen (2014, 52-53) mukaan empowerment (valtaistaminen) käsite voidaan nähdä rakenteellisen sosiaalityön ytimenä. Perinteisesti sosiaalityössä valtaistaminen tarkoittaa (täysi)valtaiseksi tulemista ja henkilöstä itsestään lähtevää voimaantumista. Rakenteelli- sen sosiaalityön näkökulmasta valtaistamisella on myös laajempi merkityksensä. Empo- werment edellyttää muutosta yksilössä, mutta lisäksi myös ympäröivässä yhteiskunnassa ja rakenteissa. Empowerment-työ on myös rakenteellista muutostyötä, jossa koko valta- järjestelmää kyseenalaistetaan. Näin valtaistaminen liittyy rakenteellisen sosiaalityön

(13)

muutostyöhön. Moreaun (1979) mukaan juuri yksilöllä ja yksilön toimilla on oma roo- linsa rakenteellisessa sosiaalityössä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että asiakasta autetaan tulemaan tietoiseksi häneen vaikuttavista rakenteista ja annetaan hänelle välineitä vaikuttaa niihin.

Carniol (1992) on pyrkinyt erittelemään rakenteellisen sosiaalityön perustan kuuteen eri osa-alueeseen. Jotta rakenteellista sosiaalityötä voidaan kuvata aidosti asiakasta valtais- tavaksi (empowerment), tulisi sen sisältää kaikki nämä kuusi osa-aluetta. Ensimmäinen niistä on asianajo ja puolustaminen, joka tarkoittaa sitä, että työntekijöiden tulee vastata asiakkaiden tarpeisiin, sekä ajaa asiakkaiden oikeuksia parempien resurssien saamiseksi.

Toisena on asiakkaan ja työntekijän valtasuhde, joka tarkoittaa sitä, että valtaa tulisi jakaa ja sosiaalityö tulisi tehdä asiakkaalle läpinäkyväksi esimerkiksi siten, että asiakirjoja ei piiloteta asiakkaalta ja asiakasta autetaan ymmärtämään sosiaalityön päätöksentekoon liittyviä prosesseja. Kolmantena on rakenteiden paljastaminen, joka tarkoittaa sitä, että työntekijä pyrkii jäsentämään asiakkaalle, miten asiakkaan elinolot ovat yhteydessä yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Neljäntenä osa-alueena on henkilökohtaisen muutoksen tekeminen, joka tarkoittaa että, työntekijän tulee kannustaa asiakasta jäsentämään ja ym- märtämään omia tunteitaan, ajatuksiaan ja käytöstään suhteessa sortaviin rakenteisiin.

Viidentenä on kollektiivinen tietoisuus, joka tarkoittaa sitä, että työntekijän tulisi lisätä asiakkaiden tietoisuutta ryhmistä ja sosiaalisista liikkeistä, joissa muut jäsenet ovat myös asiakkaan kanssa samankaltaisessa elämäntilanteessa, sekä rohkaista liittymään yhteisöl- liseen toimintaan. Viimeisenä osa-alueena on poliittinen muutos, joka tarkoittaa sosiaali- työntekijöiden, sekä asiakkaiden aktivismia sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta, solidaarisuustyön tekemistä ja osallistumista sosiaalista oikeudenmukaisuutta ajaviin liik- keisiin. (Carniol 1992, 5–15.)

Loppujen lopuksi rakenteellinen sosiaalityön ydin siis tiivistyy eräänlaiseksi vaikuttamis- toiminnaksi, jonka tärkeimpänä tehtävänä on toimia yhteiskunnan rakennetekijöiden, erilaisten järjestelmien ja olosuhteiden muuttamiseksi niin, että nämä tekijät tukisivat yksi- löiden hyvinvointia, sortamisen sijaan. Lisäksi asiakkaan valtaistamisen, eli empower- mentin rooli tulisi nähdä rakenteellisen sosiaalityön ytimenä. Pohjolan (2014) mukaan vaikuttamistoiminta sosiaalityössä kuitenkin lähtee liikkeelle asiakastyössä saadusta tie-

(14)

dosta ja asiakkaiden tilanteiden ymmärtämisestä laajemmassa merkityksessä. Vasta tä- män tiedon pohjalta on mahdollista lähteä jäsentämään muutoskohteita ja keinoja. (Poh- jola 2014, 26.)

2.2 Tehtäväalueet

Rakenteellista sosiaalityötä on pyritty jäsentämään myös sen tehtäväalueiden kautta. Poh- jola (2011) jaottelee rakenteellisen sosiaalityön neljään keskeiseen tehtäväalueeseen: tie- totyöhön, strategiseen työhön, inkluusiotyöhön ja oikeudenmukaisuustyöhön. Näissä teh- täväalueissa korostuu sosiaalityön sosiaalipoliittinen tehtävä. Pohjola on pyrkinyt tällä jaottelulla kuvaamaan mitä rakenteellisen sosiaalityön konkreettinen toiminta voisi olla.

Rakenteellisen tietotyön tarkoituksena on tuottaa tietoa sosiaalisista elinoloista, epäkoh- dista, hyvinvoinnista, pahoinvoinnin tekijöistä sekä palveluiden toimivuudesta (Pohjola 2011, 216). Tällaista tiedon tuottamista on kutsuttu usein sosiaaliseksi raportoinniksi tai hyvinvointiraportoinniksi (Juhila 2018, 247). Tietotyön keskiössä on tiedon tuottaminen ja välittäminen ja sen voi jakaa vielä kolmeen alaluokkaan: Sosiaalianalyytikon työ (tut- kiva työ, tiedontuotanto ja tutkimus), yhteiskuntakriitikon työ (yhteiskunnan omatunto, epäkohtien osoittaminen) sekä julkisuustyö (tiedon välittäminen, sosiaalinen raportointi ja viestintä). (Pohjola 2011, 219.) Rakenteellinen tietotyö on osa tutkimusperustaista so- siaalityötä. Sosiaalityön ja sen menetelmien tulisi perustua tutkimukseen ja käytännön sosiaalityöntekijöiden tulisi osallistua alan tiedon keräämiseen ja rakentamiseen. Sosiaa- lityöntekijöiden tulisi osallistua tutkimusperustaisen sosiaalityön kehittämiseen. (Hämä- läinen 2014, 83.) Kuitenkaan pelkkä tiedon tuottaminen ei riitä, vaan tärkeä osa tietotyötä on tiedon julkiseksi saattaminen. Tietotyön ja julkisuustyön avulla sosiaalityöntekijät pystyvät tuomaan esiin epäkohtia sekä yhteiskunnallisia ilmiöitä ja viemään tietoa eteen- päin päätöksenteon tueksi. (Pohjola 2011, 216.)

Rakenteellinen strategiatyö on erilaisten hyvinvointipalveluiden, -suunnitelmien, -ohjel- mien ja strategioiden suunnittelua ja toteuttamista yhdessä kansalaisten, järjestöjen, muiden viranomaisten ja yhteistyöverkostojen ja tahojen kanssa. Strategiatyön keskiössä on hyvinvointipalveluiden ja sosiaalisen yhteiskuntapolitiikan edistäminen ja sen voi jakaa neljään alaluokkaan: Visioiva työ (suunnittelutyö, ohjelmatyö ja lainsäädäntöön vaikutta-

(15)

minen), ennakoiva työ (sosiaalisten vaikutusten ennakointi ja arviointi), kehittävä työ (rat- kaisuvaihtoehtojen etsiminen ja yhteistyö) sekä reformityö (uusien toimintatapojen ra- kentaminen ja verkottuminen). Strategiatyö nojaa ajatukseen siitä, että kansalaisten hyvinvointia ja elinolosuhteita kannattaa edistää suunnitelmallisesti ja ennakoivasti tuke- malla ja luomalla yhdenvertaisia mahdollisuuksia kaikille väestöryhmille. Strategiatyössä etsitään ratkaisuvaihtoehtoja ja pyritään rakentamaan uusia toimintatapoja. (Pohjola 2011, 216–219.) Sosiaalityöntekijät keräävät jatkuvasti työssään valtavia määriä tietoa ja asiantuntemusta, jota tarvitaan sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmän kehittä- misessä ja laajemminkin yhteiskunnassa (Juhila 2018, 247).

Rakenteellisessa inkluusiotyössä keskeistä on kehittää sosiaalista hyvinvointia tuottavia rakenteita, kuten yhteisöjä ja yhteisöllisyyttä. Inkluusiotyön keskiössä on työ, joka kiin- nittää kansalaisia osallisuuteen ja vaikuttamiseen. Inkluusiotyö jakautuu kolmeen alaluokkaan: Yhteisötyö (toimintaympäristöissä toimiminen, vaikuttaminen yhteisöissä, eko- loginen sosiaalityö ja yhdyskuntatyö) osallisuustyö (osallisuuden lisääminen ja valtaistaminen) sekä verkostoituva työ (solidaarisuusverkostojen lisääminen, esimerkiksi yhteis- työ järjestöjen yhteisöllisen toiminnan kanssa). Inkluusiotyössä pyritään vahvistamaan kansalaisten osallisuuden kokemuksia, edistämään osallisuuta sekä yhteisöllistä solidaa- risuutta. Yhteisöt pitäisi pystyä näkemään rakenteellisen sosiaalityön välineenä yhteiskunnallisessa muutostyössä. Inkluusiotyö osana rakenteellista sosiaalityötä jakaa yhtäläi- syyksiä yhteisösosiaalityön kanssa. (Pohjola 2011, 217–219.) Myöhemmässä luvuissa kä- sittelen rakenteellisen sosiaalityön lähikäsitteitä, jossa olen nostanut esiin yhteisösosiaa- lityön ja rakenteellisen sosiaalityön yhtäläisyyksiä ja eroja.

Rakenteellisessa oikeudenmukaisuustyössä painopiste on ihmisten perusoikeuksien ja sosiaalisten oikeuksien huomioimisessa sosiaalityössä, yhteiskunnan palveluissa, toimin- noissa ja päätöksenteossa. Sen keskiössä on sosiaalisten oikeuksien edistäminen ja se voidaan jakaa kahteen alaluokkaan: Eettinen työ (perus- ja sosiaalisten oikeuksien seuranta sekä arvoja moraalikeskustelu) sekä hyvinvointivastuu (julkisten hyvinvointipalveluiden edistäminen, eri väestöryhmien hyvinvoinnin tasa-arvon nostaminen esiin ja edistämi- nen). Oikeudenmukaisuustyö menee limittäin muiden aiemmin mainittujen tehtäväaluei- den kanssa (ks. KUVIO 1.) ja se toteutuu ottamalla vastuuta yhteiskunnallisen hyvinvointipolitiikan kehittämisestä yhdessä muiden toimijoiden kanssa. (Pohjola 2011, 217–219.)

(16)

Näiden neljän rakenteellisen sosiaalityön päätehtäväalueen lisäksi Pohjola (2011) on tun- nistanut, että sosiaalipoliittisella työllä sekä johtamistyöllä on oma paikkansa rakenteellisen sosiaalityön tehtäväkentässä. Sosiaalipoliittisessa työssä tärkeää on vahvistaa yh- teiskuntarakenteellista näkemystä ja toimia, kun taas johtamistyön tarkoituksena on tur- vata toimintamahdollisuudet työkentällä. Kaikki aiemmin mainitut tehtäväalueet vaativat toimiakseen sosiaalityön tutkivan otteen laajentamista sekä tutkimuksen vahvistamista.

KUVIO 1. Rakenteellisen sosiaalityön tehtäväalueet

Sosiaalihuoltolain (1301/2014) 7 § käsittelee rakenteellista sosiaalityötä ja sitä, mitä siihen kuuluu. Käsittelen rakenteellisen sosiaalityön ja uuden sosiaalihuoltolain suhdetta toisiinsa tarkemmin luvussa 3.2. Sosiaalihuoltolain 7 §:llä ja Pohjolan rakenteellisen so- siaalityöntehtäväalueilla on yhtymäkohtia. Sosiaalihuoltolain 7 pykälässä on eritelty, että rakenteelliseen sosiaalityöhön kuuluu asiakastyöhön perustuvan tiedon tuottaminen, joka

(17)

vastaa Pohjolan tietotyön tavoitetta. Lain mukaan siihen kuuluvat toimet ongelmien eh- käisemiseksi ja ratkaisemiseksi sekä yhteistyön kunnan muiden toimialojen ja yksityisten palveluntuottajien sekä järjestöjen kanssa. Näitä vastaa Pohjolan tehtäväalueiden määri- telmässä strategiatyö. Laissa on erikseen myös mainittu asuin – ja toimintaympäristöjen kehittäminen, joka puolestaan liittyy inkluusiotyöhön. Sosiaalihuoltolain määritelmästä kuitenkin jää näkymättömiin oikeudenmukaisuustyön, sosiaalipolitiikan ja johtamistyön rakenteelliset näkökulmat. Tärkeää on nostaa esiin nämä laista pois jääneet näkökulmat rakenteellisen sosiaalityön käytännön tehtäväalueista.

Nämä tehtäväalueet eivät ole pelkästään sosiaalityön ja sosiaalityöntekijöiden vastuulla, vaan ne vaativat vahvaa eri ammattialueiden osaamista, verkostoitumista ja kumppa- nuutta. Olennaista on kehittää ja rakentaa yhteisöllisiä ja solidaarisia verkostoja yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi. (Pohjola 2011.) Rakenteellinen työ vaatiikin sosiaalityönte- kijöitä siirtymään sellaisille toiminnan kentille, joissa sosiaalityöntekijöitä ei ehkä haluta tunnistaa keskeisinä asiantuntijoina ja toimijoina (Juhila 2018, 245.)

2.3 Toiminnan tasot ja sosiaalityöntekijän rooli niissä

Sosiaalityön kentällä on yritetty jatkuvasti kaventaa eroa mikrotason ja makrotason työn välillä. Mikrotason sosiaalityöksi voidaan ymmärtää yksilöiden ja perheiden kanssa teh- tävä työ ja makrotason sosiaalityöksi taas esimerkiksi yhteisölähtöinen työskentely ja asioiden ajaminen eteenpäin. Rakenteellisen sosiaalityön kannalta tärkeää on, että sosiaali- työntekijät pystyvät ymmärtämään ja hahmottamaan miten tärkeää sosiaalityötä olisi tehdä yhtäaikaisesti eri tasoilla. (Lundy 2011, 88.) Kysymys on siitä, että rakenteellisen sosiaalityön ja yksilölähtöisen työn tulisi kulkea rinnakkain, eikä niin, että työntekijän pitäisi tehdä valinta näiden kahden välillä (Pohjola 2014, 23).

Suomalainen sosiaalityö on vahvasti kiinnittynyt julkisiin palveluihin. Tämä yhteys luo oivan lähtökohdan rakenteellisen sosiaalityön tekemiselle, sillä sosiaalityötä tehdään jär- jestelmän sisällä. Kuten tiedetään, ongelmallisia rakenteita on helpompi lähteä muuttamaan sisältä käsin, kuin ulkoa. (Pohjola 2014, 20.) Mullaly ja Dupré (2019) pohtivat kuitenkin vielä syvemmin tätä kysymystä ja kyseenalaistavat sen, että järjestelmien sisällä tehtävä sosiaalityö olisi ainut ja oikea keino tehdä rakenteellista sosiaalityötä. He ovat

(18)

tunnistaneet sosiaalityön koulukuntien olevan eri mieltä asiasta. Esimerkiksi sosiaalide- mokraattinen näkökulma on se, että kapitalistinen yhteiskunta on muuttuva ja se voi olla tietynlainen välivaihe kohti sosialistisempaa yhteiskuntaa ja siksi muutos pitää tehdä si- sältäpäin. Kun taas Marksilaisen näkökulman mukaan kapitalistinen yhteiskunta on jous- tamaton ja sen järjestelmissä tehtävä sosiaalityö tukee kapitalistisen järjestelmän pystyssä pysymistä. Marksilaisen näkökulman mukaan rakenteellista sosiaalityötä tulisikin tehdä ehdottomasti järjestelmien ulkopuolella. Mullaly ja Dupré ehdottavat, että rakenteellisen sosiaalityön ja sosiaalityöntekijöiden pitäisi tunnistaa tämä ristiriita ja pyrkiä tekemään rakenteellista sosiaalityötä sekä järjestelmien sisä- ja ulkopuolella yhtäaikaisesti. (Mul- laly & Dupré 2019, 226.)

Monilla eri tasoilla yhtäaikaisesti tehtävä rakenteellinen sosiaalityö asettaa sosiaalityön- tekijät erilaiseen rooliin, kuin pelkällä yksilötasolla tehtävässä työssä. Sosiaalityöntekijän roolia ei tulisi nähdä neutraalina ja täysin objektiivisena yhteiskunnan palveluiden ja etuuksien antajana (Heikkilä 1988, 68). Rakenteellisen sosiaalityön näkökulmasta työn- tekijän rooli ei ole neutraali tai objektiivinen. Sosiaalityö on yhteiskunnallista vaikutta- mista ja sen tehtävänä on huomioida sosiaalityön marginaaliin jääneet reuna-alueet.

Nämä syrjään jääneet reuna-alueet sosiaalityössä ovat itse asiassa sosiaalityön ydintä ja rakenteellisen sosiaalityön tehtävänä on tuoda esiin ja ottaa puheeksi marginaaliin jätet- tyjä ilmiöitä ja rakenteita. (Karjalainen & Sarvimäki 2005, 48.)

Rakenteelliseen sosiaalityöhön liittyy aina poliittinen ulottuvuus. Henkilökohtainen on poliittista, sillä yhteiskunnalliset rakenteet vaikuttavat jokaisen yksilön elämään. Raken- teellisessa sosiaalityössä korostuu kriittisyyden periaate, jonka edellytyksenä on katsoa todellisuutta toisesta näkökulmasta. Kriittinen tarkastelu voi auttaa jäsentämään vallitse- via toimintatapoja uudella tavalla ja huomaamaan epäkohtia olemassa olevista toimintatavoista. Oikeudenmukaisuuden ja kriittisyyden teemat sosiaalityön keskusteluissa nos- tavat esiin sosiaalityöntekijöiden roolia kantaaottavina ja asioiden eteenpäin ajajina.

(Pohjola, Laitinen & Seppänen 2014, 287–288.)

Rakenteellista sosiaalityötä tehtäessä tuleekin pohtia myös sosiaalityöntekijän roolia asia- kastyössä. On esitetty, että rakenteellisessa työotteessa työntekijän tulisi pyrkiä vähentä- mään asiakkaan ja työntekijän vallan epätasaista jakautumista. Tällaista samalta viivalta

(19)

tehtävää asiakastyötä on kuvattu kumppanuussuhteeksi. Kumppanuussuhteen muodostu- miseen vaaditaan molemminpuolinen luottamussuhde, jossa asiakas voi luottaa sosiaali- työntekijän aidosti pyrkivän muuttamaan sortavia rakenteita ammattitaidollaan ja vievän asiakkaan asioita eteenpäin. Sosiaalityöntekijän tehtävänä on asiakkaan tietoisuuden li- sääminen, valtaistaminen ja organisoitumisen edistäminen. (Heikkilä 1988, 66–67.)

Kumppanuussuhteeseen perustuvaa sosiaalityötä voi edesauttaa se, että kaikki asiakaskir- jat ovat asiakkaan hyväksymiä, asiakastapaamisia ei pidetä verkostojen kanssa koskaan ilman asiakkaan läsnäoloa ja asiakkaat ovat mukana palveluiden suunnittelussa. Tällai- sessa asiakassuhteessa sosiaalityöntekijän tulee tiedostaa oma työntekijänrooliin liittyvä puolueellisuus sekä arvopohja. (Moreau 1979, 80.) Rakenteellisen sosiaalityön tehtävänä on yhteiskunnallisessa kontekstissa asiakkaiden ja heikommassa yhteiskunnallisessa asemassa olevien puolelle asettuminen ja asiakkaiden tiedon lisääminen yhteiskunnan rakenteista, oikeuksista ja velvollisuuksista (Heikkilä 1988, 68–69). Kumppanuuden näkökul- masta rakenteellinen sosiaalityö voi luoda dialogisuutta yksilötason ja yhteiskunnan rakenteellisen tason välille (Sirkka 2014, 125). Kumppanuussuhteen sosiaalityöntekijän rooli on kuitenkin ristiriidassa perinteisen virkamies-sosiaalityöntekijäroolin kanssa, ja tämän vuoksi kumppanuussuhteen rooli ei ole ongelmaton (Heikkilä 1988, 66–67).

Kairalan, Lähteisen & Tiitisen (2012) havaintojen mukaan sosiaalityön opiskelijoiden kä- sitys sosiaalityöstä on painottunut vahvasti yksilökeskeiseen ja järjestelmäkeskeiseen kä- sitykseen. Tämä kertoo siitä, että sosiaalityön koulutukseen tarvittaisiin enemmän rakenteellisen sosiaalityön näkemyksen opettamista. Rakenteellisen sosiaalityön opetuksen vä- häisyyteen on vaikuttanut se, että rakenteellisen sosiaalityön tutkimusta on vähän. Kairala ym. ovat sitä mieltä, että rakenteellisen sosiaalityön osaamista pitäisi eritoten vahvistaa sosiaalityön koulutuksen käytännön yhteydessä. (Kairala, Lähteinen & Tiitinen 2012.) Rakenteellisen sosiaalityön käytännön osaamista kentällä tulee vahvistamaan muun muassa se, että siitä on tullut yksi Sosnetin-yliopistoverkoston suuntaus. Näin opetuksen kautta voidaan lisätä valmistuvien sosiaalityöntekijöiden valmiuksia rakenteellisen sosi- aalityön tekemiselle kentällä. (Juhila 2018, 244–245.) Rakenteellisen sosiaalityön opetuksen lisääminen vahvistaa sosiaalityöntekijöiden rakenteellisen työn osaamista ja vahvistaa näin sen toteutumista käytännön kentällä.

(20)

2.4 Lähikäsitteitä

Rakenteellisen sosiaalityön käsite limittyy monilta osin muihin sosiaalityössä käytettyi- hin käsitteisiin. Lukiessa rakenteellisen sosiaalityön määritelmiä sekä siihen liittyvää teo- riakirjallisuutta, voi huomata, että rakenteellisen sosiaalityön käsitteen rajat ovat häilyviä muiden eri sosiaalityön käsitteiden ja muiden yhteiskuntatieteiden käsitteiden kanssa. Ra- kenteellinen sosiaalityö voi ammentaa ideoita, käytännön keinoja tai termistöä näiden eriytyneiden viitekehysten piiristä. Rakenteellisen sosiaalityön käsitteen ymmärtäminen vaatii lähikäsitteiden hahmottamista ja rajapintojen ja yhtenäisyyksien jäsentämistä. Olen valinnut lähempään tarkasteluun muutaman rakenteelliselle sosiaalityölle keskeisen lähi- käsitteen, jotka voivat auttaa hahmottamaan rakenteellisen sosiaalityön käsitteen moni- naisuutta.

Radikaali sosiaalityö

Kuten olen aiemmin jo maininnut, rakenteellinen sosiaalityö on osa laajempaa radikaalin sosiaalityön liikettä, joka pohjautuu kriittiseen teoriaan. Radikaalin sosiaalityön keskei- senä näkemyksenä on, että ongelmalliset sosioekonomiset rakenteet aiheuttavat yksilöta- son ongelmia. Radikaali sosiaalityö kritisoikin olemassa olevaa yhteiskunnallista, sosiaalista, poliittista ja taloudellista järjestystä. Radikaalin sosiaalityön tehtävänä on pyrkiä suojaamaan yksilöä rakenteiden ja ryhmien sorrolta. (Fook 1993, 7.) Monet radikaalin sosiaalityön arvot ovat muotoutuneet osaksi sosiaalityön valtavirtaa, kuten esimerkiksi yhteisöllisyys, tasa-arvo, feminismi ja antirasismi. Radikaali sosiaalityö ja rakenteellinen sosiaalityö jakavat vahvan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteuttamisen tehtävän. Li- säksi radikaali sosiaalityö ja rakenteellinen sosiaalityö huomioivat yksilöllisten ongelmien rakenteellisen ulottuvuuden sekä niihin molempiin kuuluu yhteiskuntakritiikki, joka kohdistuu yhteiskunnan sortaviin rakenteisiin. (Mäntysaari 2009, 100–103.) Rakenteelli- sen sosiaalityön on kuitenkin nähty olevan muita radikaaleja linjauksia joustavampi ja inklusiivisempi, sekä tietyllä tavalla realistisempi toteuttaa käytännön sosiaalityössä (Mullaly & Dupré 2019, 200).

(21)

Ennaltaehkäisevä sosiaalityö

Hallituksen esityksessä eduskunnalle sosiaalihuoltolaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi la- eiksi (HE 164/2014) tuodaan esiin rinnakkain rakenteellisen sosiaalityön ja ennaltaehkäi- sevän sosiaalityön kehittämisen merkitys ja tärkeys. Esityksessä tuodaan esiin se, että valtakunnallisesti rakenteellista sosiaalityötä tulisi hyödyntää sosiaalisten ongelmien kor- jaamisen lisäksi myös ennaltaehkäisemään niitä. Kanaoja ym. (2010) ovat luokitelleet, sosiaalityön neljään erilaiseen työorientaatioon. Luokittelussa on kuntouttavan sosiaali- työn ja yhteisötyön lisäksi mainittu ennaltaehkäisevä työ ja rakenteellinen sosiaalityö.

Ennaltaehkäisevä työn voidaan tulkita olevan oma osaamisalueensa, mutta se läpäisee myös muut orientaatiot ja on näiden kanssa osittain limittäinen. Ennaltaehkäisevä sosiaa- lipolitiikka pyrkii tukemaan ihmisten hyvinvointia tukevia tekijöitä ja näin ehkäisemään sosiaalisten ongelmien muodostumista. Ennaltaehkäisevään työhön liittyy myös varhai- sen puuttumisen toimintakäytäntöjä. Hyvinvointiin liittyvän tiedon avulla voidaan tehdä ennaltaehkäisevää sosiaalityötä ja vaikuttaa päätöksentekoon ja suunnittelukäytäntöihin.

Tällaisissa tilanteissa rakenteellisen sosiaalityön ja ennaltaehkäisevän sosiaalityön väli- nen raja on veteen piirretty. (Kanaoja ym. 2010, 141–145.)

Yhteisöissä tehtävä sosiaalityö

Suomessa rakenteellisen sosiaalityön, yhdyskuntatyön ja alueellisen sosiaalityön käsitteet nousivat yhteiskunnalliseen keskusteluun samoihin aikoihin 80-luvun puolessa välissä.

Käsitteet loivat hämmennystä ja siksi keskustelussa nousi esiin kysymyksiä siitä, mitä eroa näillä työmuodoilla oli ja miten ne liittyvät toisiinsa. Yhdyskuntatyö sosiaalityössä voidaan nähdä yhtenä menetelmänä rakenteelliselle sosiaalityölle. 80-luvun keskustelussa nähtiin, että rakenteellinen sosiaalityö mahdollisti alueellisen työn kehittämisen, jonka avulla olisi helpompaa kohdata asiakasryhmät ja paikantaa rakenteellisen sosiaali- työn tarpeet. Myöhemmin keskusteluun nousi uudempi yhteisösosiaalityön käsite. Yhtei- sösosiaalityö voidaan nähdä erilaisia työmuotoja integroivana käsitteenä, joka yhdistää yhdyskuntatyön, alueellisen sosiaalityön ja rakenteellisen sosiaalityön osa-alueita. Li- säksi yhteisösosiaalityössä korostuu näiden lisäksi yksilöiden elinoloihin vaikuttaminen

(22)

paikallisella tasolla ja arjen verkostojen tukeminen sekä täysivaltaisen kansalaisuuden kokemuksen vahvistaminen. Yhteisösosiaalityö pyrkii rakentamaan, tukemaan ja kehit- tämään yksilön hyvinvointia tukevia verkostoja ja yhteisöjä. Keskeisiksi yhteisöiksi yh- teisösosiaalityö nostaa paikallisyhteisöt, asunalueet, kaupunginosat ja vertaisryhmät.

(Koskinen 2003, 206, 226–229.)

Kun tutkitaan rakenteellisen sosiaalityön ja yhteisötasolla tehtävän sosiaalityön tärkeys- järjestystä, voidaan tulkita, että ensisijaisena on rakenteellisen sosiaalityön toteutuminen.

Eli tietynlaisen kunnallisen sosiaalipolitiikan toteutuminen, jonka tehtävänä on kunnallisella tasolla poistaa yksilöiden pahoinvointia aiheuttavia tekijöitä. Kun kunnallisella tasolla näihin tekijöihin on puututtu, voidaan keskittyä yhteisötasolla tehtävään sosiaalityö- hön, kuten yhteisösosiaalityöhön. (Koskinen 2003, 226–229.)

Ekososiaalinen sosiaalityö

Matthies ja Närhi (2014) ovat tuoneet esiin, että ekososiaalisella lähestymistavalla ja vii- tekehyksellä olisi yhteisösosiaalityön lisäksi annettavaa rakenteellisen sosiaalityön käy- tännölle. Ekososiaalisessa sosiaalityössä yhdistetään sosiaalisia ja ekologisia kysymyksiä ja siinä tarkastellaan yhteiskunnan ja talouden rakenteita, sekä elinympäristön suhdetta hyvinvointiin. Rakenteellisessa sosiaalityössä ekososiaalinen viitekehys ottaa huomioon ympäristökysymysten vaikutuksen sosiaalityöhön ja sen tavoitteisiin. Ekososiaalinen viitekehys voi antaa keinoja globaalin talouden rakenteiden ja vaikutusten tunnistamiseen.

Ekososiaalinen viitekehys voi antaa lisäksi myös keinoja toimia sosiaalityötä tehtäessä kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti. Ekososiaalinen sosiaalityö konkretisoituu käytännössä esimerkiksi tutkimalla olemassa olevia paikallisia elinympäristöjä ja luomalla inklusiivisia paikallisyhteisöjä (Kilpeläinen & Romakkaniemi 2014, 140).

Rakenteellinen sosiaalityö ja sen lähikäsitteet ovat rinnakkaisia, mutta myös osittain li- mittäisiä (ks. KUVIO 2). Radikaali sosiaalityö voidaan nähdä tietynlaisena yläkäsitteenä, jonka alle rakenteellinen sosiaalityö kuuluu. Radikaalin sosiaalityön alle kuuluvat suun- taukset jakavat keskenään rakenteellisen tulkinnan henkilökohtaisista ongelmista. Ennal- taehkäisevä työ taas läpäisee monia muita sosiaalityön tehtäväalueita ja näin ennaltaeh-

(23)

käisevän työn orientaatio on vahvasti mukana rakenteellisessa sosiaalityössä. Yhteisöta- solla tehtävällä sosiaalityöllä ja rakenteellisella sosiaalityöllä yhteistä on alueellisen työn kehittäminen ja inkluusiotyö (ks. Pohjolan rakenteellisen sosiaalityön tehtäväalueet). Ra- kenteellinen sosiaalityö on ammentanut ekososiaalisesta sosiaalityöstä joitakin ekososiaalisen viitekehyksen keinoja käyttöönsä. Ennaltaehkäisevän työn, yhteisöissä tehtävän työn ja ekososiaalisen työn käsitteet ovat myös keskenään osittain limittäisiä.

KUVIO 2. Rakenteellinen sosiaalityö suhteessa lähikäsitteisiin

(24)

3 RAKENTEELLISEN SOSIAALITYÖN KEHITYSKULKU JA TÄMÄN HETKEN TILANNE

Ymmärtääkseen rakenteellisen sosiaalityön tämänhetkistä tilannetta yhteiskunnassamme, on sitä parasta tarkastella tietynlaisen kehityskulun kautta. Rakenteellisen sosiaalityön määritelmän ymmärtämisessä tärkeää on tutustua termin historiaan ja siihen, minkälai- sessa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä ja tilanteessa se on noussut keskusteluun. Pyrin pi- tämään historian kuvauksen lyhyenä ja olen ottanut tarkempaan tarkasteluun suomalaisen keskustelun rakenteellisesta sosiaalityöstä. Tavoitteenani on luoda rakenteellisen sosiaa- lityön kehityskulusta helposti hahmotettava kokonaisuus. Lisäksi kuvailen sosiaalihuoltolain säädöksiä liittyen rakenteelliseen sosiaalityöhön ja esittelen esimerkkejä joistakin käytännön toimintakeinoista rakenteellisen sosiaalityön tekemiseksi. Sen jälkeen nostan esiin haasteita ja ongelmakohtia, jotka hankaloittavat rakenteellisen sosiaalityön teke- mistä käytännön kentällä tänä päivänä. Lopuksi esittelen rakenteellisen sosiaalityön tutkimusta ja sen ajankohtaisuutta.

3.1 Historiaa lyhyesti

Rakenteellisen sosiaalityön varhaisimpia juuria voidaan tulkita löytyvän jo 1900-luvulta alkaen. Sosiaalityön klassikko Jane Addams painotti sosiaalisten epäkohtien nostamista esiin sekä toinen klassikko Mary Richmond kehitti keinoja tiedon välittämiseen asiakas- työssä havaituista sosiaalisista ongelmista päätöksentekijöille. Voidaan siis tulkita, että rakenteellinen näkökulma on aina ollut mukana sosiaalityön orientaatiota kehittäessä.

(Pohjola 2011, 209.)

Kuten aiemmassa luvussa on todettu, rakenteellinen sosiaalityö on osa laajempaa radi- kaalia sosiaalityön liikettä (Mullaly & Dupré 2019, 200). Sosiaalityön rakenteelliset ja radikaalit lähestymistavat kehittyivät yhtäaikaisesti 1960-luvulla ja uudelleen 1980-luvulla ympäri maailmaa, Kanadassa, Isossa-Britanniassa, Australiassa ja USA:ssa. Käsit- teenä rakenteellinen sosiaalityö syntyi ja tuli käyttöön 1970-luvulla. Rakenteellisen sosi- aalityön lähestymistavat syntyivät kritiikkinä liian yksilökeskeisele ajattelulle ja taustalla oli ajatus siitä, että valta ja hyvinvointi jakautuvat epätasa-arvoisesti ja aiheuttavat laajoja

(25)

sosiaalisia ongelmia. (Pohjola 2014, 24; Pohjola 2011, 209.) Itse rakenteellisen sosiaali- työn käsite on saanut alkunsa kanadalaisen Maurice Moreau johtamana Carletonin yli- opistossa 1970-luvulla. Moreau halusi tuoda sosiaalityön keskusteluun sosiaalipoliitti- semman puolen ja pyrki löytämään rakenteellisia selitysmalleja yksilöllisinä pidettyihin ongelmiin. (George & Marlowe 2005; Carillo & O’Grady 2018.)

Suomessa radikaalit tai kriittiset näkökulmat eivät ole olleet vahvana osana sosiaalityön keskustelua. Rakenteellisesta sosiaalityöstä on aika ajoin innostuttu puhumaan keskustel- lessa suomalaisessa sosiaalityön kehittämisestä. Keskustelu Suomessa oli vilkasta 1980- luvulla, mutta ajoittain rakenteellisen sosiaalityön käsitteen rinnalle on pyritty hakemaan eri painotuksia suosivia käsitteitä. Suomalaisen sosiaalityön painotukset näyttävät kulke- van sykleissä, joissa eri painotuksia nostetaan esiin. Nämä syklit vaihtelevat yhteiskunnallisen tilanteen mukaan ja heijastavat ajanjakson ajattelumalleja. (Pohjola 2014, 16, 18, 28.)

Suomessa rakenteellisen sosiaalityön ensimmäisiä esimuotoja voidaan tulkita löytyvän 1960-luvulta, jolloin sosiaalityötä alettiin käsittämään laaja-alaisemmin kuin aiemmin (Jokiranta 1988, 74). Esimerkkejä suomalaisesta rakenteellisen ja yhteisöihin liittyvästä sosiaalityöstä on löydettävissä myöhemmin 1970-luvun yhdyskuntatyöstä ja 1980-luvun yhteissuunnittelukäytäntöjen kehittämisestä. Suomessa lähiökehittämistä on toteutettu valtakunnallisesti 1980-luvulta lähtien. Kuitenkin työskentely on ollut aina pääosin pro- jektiluontoista toimintaa. (Karjalainen & Sarvimäki 2005, 47.) Keskustelu rakenteellisesta sosiaalityöstä nousi näkyväksi Suomessa 80-luvulla hyvinvointivaltion rakentami- sen kaudella (Pohjola 2011, 210). Rakenteellisen sosiaalityön nousulle on pohdittu seli- tyksiä. Heikkilän (1988) mahdollisia nousun syitä 80-luvulla Suomessa on muun muassa ollut:

- Yksilötason pahoinvoinnin syiden rakenteellisen puolen selkiytyminen - Uudet hallinnolliset menettelyt ja organisaatiotavat

- Sosiaalityön profession vahvistuminen

- Suomalaisen asenneilmaston muuttuminen niin, että sosiaalihuollollisessa keskustelussa haluttiin ottaa huomioon kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevat ihmisryhmät

(26)

Nämä selitysmallit ovat pelkkää aavistelua, mutta niiden yhtäaikainen vaikutus on voinut olla mukana rakenteellisen sosiaalityön käsitteen juurruttamisessa sosiaalityön käsitteis- töön Suomessa (mt.).

Rakenteellisen sosiaalityön voidaan nähdä juurtuneen sosiaalityön käytäntöön Suomessa viimeistään vuonna 1984 voimaan tulleen sosiaalihuoltolain uudistuksen myötä. Sen taustalla voidaan nähdä aiemmin mainitut selitykset, kuten muuttuneet käsitykset yksilötason sosiaalisten ongelmien juurista, sosiaalisten interventioiden kehittyminen sekä sosiaali- työn profession vahvistuminen. Suomessa rakenteellinen sosiaalityö on kehittynyt hyvin hitaasti osaksi sosiaalityötä. Kuitenkin 80-luvun keskustelussa korostui, että lakiuudis- tuksessa määriteltyä rakenteellista sosiaalityötä oli tehty kentällä jo kymmeniä vuosia ilman tätä käsitettä. (Koskinen 2003, 224–225.) 80-luvulla rakenteellisen sosiaalityön kä- sitettä kritisoitiin ja monet eivät uskoneet uuden käsitteen mullistavan sosiaalityötä tai sen toimintatapoja (Heikkilä 1988). Sosiaalihuoltolakiin 1984 kirjattiin kuntien velvoite toimia sosiaalisten epäkohtien poistamiseksi ja sosiaalisten olojen kohentamiseksi. Näi- hin toimiin kuuluivat esimerkiksi kunnan asukkaiden elinolojen seuranta, sosiaalisten ongelmien ja epäkohtien esiin tuominen kunnalliseen keskusteluun sekä asukkaiden akti- voiminen omien elinolojen kohentamiseksi. Nämä säädetyt rakenteelliset tavoitteet jäivät toteutumatta, koska säädöksessä ei erikseen määritelty minkä tahon vastuulla rakenteellisen työn pitäisi olla. (Pohjola 2011, 212.)

Sosiaalityön vuosikirjassa 87–88 on Matti Heikkilän (1988) kirjoittama artikkeli, joka käsittelee rakenteellista sosiaalityötä. Tässä artikkelissa puhutaan siitä, millaista keskustelu 1980-luvun loppupuolella on ollut rakenteellisen sosiaalityön käsitteestä. 1980-luvun keskustelun keskiössä oli kysymys sosiaalityön valtuuksien laajentamisesta politiikassa.

Rakenteellinen sosiaalityö nähtiin olevan sidoksissa politiikkaan sekä hallintoon ja tällöin muutosten tulisi tapahtua lainsäädännön tasolla. Samassa vuosikirjassa Harri Jokiranta (1988) tuo esiin 80-luvulla rakenteellisen sosiaalityön keskustelussa esitetyn keskeisen huolen. 80-luvulla koettiin, että rakenteellinen sosiaalityö on yksi monista uusista sosiaa- lityön menetelmistä. Trendikästä on ollut yrittää muuttaa sosiaalityön ammattikäytäntöjä uusien menetelmien kautta. Kuitenkin tämä menetelmälähtöinen ammattikäytännön ke- hittäminen on nähty ongelmallisena, koska siinä ei kehitetä sosiaalityötä kokonaisuutena

(27)

vaan menetelmiä on otettu paikkaamaan aiempia työkäytäntöjä. Kritiikistä huolimatta rakenteellisessa sosiaalityössä nähtiin potentiaalia 80-luvulla ja Jokiranta toteaakin, että rakenteellinen sosiaalityö voi antaa mahdollisuuden kehittää sosiaalityötä niin, että katse siirretään itse sosiaalityöhön ja siihen vaikuttaviin rakenteisiin. Rakenteellisen sosiaali- työn avulla voitaisiin rikkoa sosiaalityön omia rakenteita.

Rakenteellisen sosiaalityön suureelliset tavoitteet ja visiot jäivät kuitenkin taka-alalle 90- luvulla laman myötä sekä yhteiskunnan ajattelumallin muuttuessa hyvinvointivaltiosta yhä uusliberalistisempaan suuntaan (Pohjola 2011, 212).

Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisussa ”Sosiaalityö hyvinvointipolitiikan välineenä 2015-toimenpideohjelma” (toim. Karjalainen & Sarvimäki 2005) on 2005 vuonna jul- kaistu teos, jossa on pyritty linjaamaan sosiaalityölle keskeisiä pääsuuntia vuoteen 2015 mennessä. Sosiaalityön neuvottelukunta linjasi yhdeksi kehittämisen pääsuunnaksi vuoteen 2015 mennessä rakenteellisen ja yhteisölähtöisemmän sosiaalityön vahvistamisen.

Toimenpide-ehdotuksissa sosiaalityön neuvottelukunta nosti julkaisussa esiin, että sosi- aalityön yhdeksi työorientaatioksi tulisi määritellä rakenteellinen sosiaalityö ja yliopisto- koulutuksessa sekä käytännön työssä pitäisi ottaa huomioon sen edellyttämä erikoistumi- nen, tiedollinen pohja ja käytännöt. Toimenpide-ehdotuksissa mainitaan, että sosiaalisten vaikutusten ennakointia ja arviointia tulisi käyttää yhteiskunnallisen päätöksenteon poh- jana. Lisäksi on mainittu sosiaalisen raportointijärjestelmän luominen käytännön työvä- lineeksi. Raportin yhteenvedossa painotetaan lopuksi, että sosiaalityön katsetta pitäisi suunnata yksilökeskeisestä lähestymistavasta tarkastelemaan laajempaa kokonaisuutta.

Rakenteellinen sosiaalityö edellyttää vahvaa yhteiskuntapoliittista keskustelua ja sosiaalisten ongelmien takana vaikuttavien rakenteiden paikantamista.

3.2 Uuden sosiaalihuoltolain velvoite

Rakenteellisen sosiaalityön kehityskulku näyttäytyy vaihtelevana. Rakenteellinen sosiaa- lityö on kuulunut tavalla tai toisella aina osaksi sosiaalityön orientaatioperustaa ja perus- tarkoitusta. Kuitenkin käytännön sosiaalityön näkökulmasta se ei ole saanut kovinkaan vahvaa asemaa. Sen asema on kuitenkin jatkuvasti vahvistumassa. (Juhila 2018, 244.)

(28)

Tärkeä käännekohta oli uuden sosiaalihuoltolain (1301/2014) valmistelu ja voimaan as- tuminen. Sosiaali- ja terveysministeriön sosiaalihuollon lainsäädännön uudistamistyöryh- män loppuraportissa (2012) kuvataan, että työryhmän yhtenä tavoitteena oli siirtää sosiaalihuollon painopistettä ennaltaehkäisevämpään suuntaan. Yhdeksi keinoksi he ehdotti- vat, että rakenteellinen sosiaalityön tekeminen säädettäisiin kuntien velvollisuudeksi.

Tällöin olisi selkeästi määriteltynä, että rakenteellinen sosiaalityö kuuluu osaksi kunnal- lista sosiaalityötä.

Poiketen aiemmasta sosiaalihuoltolaista vuonna 2014 voimaan astuneessa laissa rakenteellinen sosiaalityö määritellään (7§) yhdeksi sosiaalityön toiminta-alueeksi. Uuden sosiaalihuoltolain säädöksen myötä sosiaalityön rakenteellinen ulottuvuus kiinnittyy vahvasti velvoitteisiin, tarkentaa sosiaalityön tehtäväkenttää ja pakottaa kunnallisen sosiaa- lityön uudistumiseen (Pohjola 2014, 31). Rakenteellisen sosiaalityön velvoite on ollut si- sällöllisesti aiemmassa lainsäädännössäkin, mutta uudistuksessa haluttiin erityisesti nostaa rakenteellisen sosiaalityön termi esiin ja korostaa sosiaalityön yhteiskunnallista mer- kitystä (HE 164/2014).

Sosiaalihuoltolaissa (1301/2014, 7§) sanotaan, että rakenteelliseen sosiaalityöhön kuuluu tiedon tuottaminen asiakkaiden tarpeista ja niiden yhteiskunnallisista yhteyksistä, tavoit- teelliset toimet sosiaalisten ongelmien ehkäisemiseksi ja korjaamiseksi, sosiaalityön asi- antuntemuksen tuominen osaksi kunnan toimialojen suunnittelua sekä yhteistyö palvelu- kentän kehittämistä varten. Selkeät tehtävät ja määritelmä velvoittavat sosiaalityötä ottamaan rakenteellisen työotteen. Laki määrittelee rakenteellisen sosiaalityön raamit, mutta se ei anna suoria vastauksia sille, miten näitä toimia käytännöntyössä voisi toteuttaa kunnallisen sosiaalityön kentällä.

Hallituksen esityksessä eduskunnalle sosiaalihuoltolaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi la- eiksi (HE 164/2014) puhutaan sosiaalityön roolin määrittelemisestä uudessa sosiaalihuoltolaissa. Esitys toteaa, että vaikka alun perin sosiaalihuoltolain perimmäisenä tavoitteena oli korostaa rakenteellisen sosiaalityön ja ehkäisevän sosiaalityön painotuksia, on käytän- nön sosiaalityö painottunut yksilöiden ja perheiden tukemiseen ja auttamiseen. Tämä joh- tuu siitä, että sosiaalityön tehtäviä määrittää monet muut erityislainsäädännöt (kuten las-

(29)

tensuojelulaki), jotka vaativat yksilökohtaisempaa sosiaalityötä. Tämän vuoksi ehkäise- vien ja rakenteellisten toimien osuus on jäänyt vähäiseksi. Eli jo lain valmisteluvaiheessa on suoraan todettu, että rakenteellista sosiaalityötä on haastavaa tehdä aikaa vievän yksi- lötyön rinnalla.

3.3 Käytännön toimintakeinoja

Edellisessä luvussa käsittelin sitä, että sosiaalihuoltolakiin on tarkoituksenmukaisesti kir- jattu oma pykälänsä rakenteelliselle sosiaalityölle, joka asettaa tietynlaisia vaateita rakenteellisen työn tekemiselle. Kuitenkaan sosiaalihuoltolaissa, sitä koskevassa hallituksen esittelyssä tai sosiaalihuoltolain soveltamisoppaassa ei suoraan lue käytännön esimerk- kejä siitä, miten rakenteellista sosiaalityötä voisi toteuttaa. Tähän lukuun olen koonnut muutamia esimerkkejä erilaisista käytännön toimintatavoista, joiden avulla rakenteellista sosiaalityötä voi tehdä.

Sosiaalihuoltolaki (1301/2014, 7§) tunnistaa, että sosiaalityöntekijöillä on valtavasti tietoa ja asiantuntemusta asiakkaiden tilanteista ja yhteiskunnallisista ilmiöistä. Tätä tietoa tarvitaan sosiaali- ja terveyspalveluiden kehittämisessä ja sitä on alettukin keräämään joissain kunnissa. Tällaista systemaattista tiedonkeräämistä kutsutaan sosiaaliseksi raportoinniksi. (Juhila 2018, 245.)

Sosiaalinen raportointi antaa välineen tuottaa tietoa, niin sanottua huoli- ja voimavaratie- toa esimerkiksi asiakkaista, kunnan asukkaista, sosiaalityöstä ja sen käytännöistä tai laa- jemmin palvelujärjestelmän toimivuudesta. Kerätystä aineistosta valitaan teemat, mihin keskitytään ja syvennytään. Näistä teemoista luodaan asiakastapausesimerkkejä tai työ- päiväkuvauksia, joiden avulla huolia ja voimavaroja on helppo raportoida eteenpäin. So- siaalista raportointia on kolme eri muotoa, joiden prosessit ovat samankaltaisia, mutta tiedonmuodostuksen tarpeet erilaisia. Asiakasraportoinnin avulla voidaan pohtia ja kehit- tää sosiaalipalveluita yhdessä asiakkaiden kanssa. Horisontaalisen raportoinnin avulla voidaan tuottaa alue- tai asiakasryhmäkohtaista tietoa moniammatillisen yhteistyön kysymyksiin. Horisontaalisessa raportoinnissa tiedontuottajina usein toimivat viranomaiset ja muut ammatilliset toimijat, mutta siinä voidaan hyödyntää myös asukkaita tiedontuottajina. Vertikaalisen raportoinnin avulla voidaan kerätä asiakastyössä nähtyjä elinoloihin

(30)

ja palveluiden toimivuuteen liittyviä epäkohtia ja vahvuuksia organisaation johdolle tai ylemmille tasoille, kuten kunnan päättäjille. (Hussi 2005.)

Yksi rakenteellisen sosiaalityön väline voi olla erilaiset asiakas- ja kansalaisraadit. Raadit perustuvat usein kokemusasiantuntijuuteen ja niiden tavoitteena on tuottaa tietoa, jonka avulla voidaan korjata palvelujärjestelmien epäkohtia. Asiakas- tai kansalaisraadin jäse- niä ei nähdä pelkästään asiakkaina, vaan heidät nähdään tasavertaisina ja täysivaltaisina kansalaisina, jotka osallistuvat julkisen sektorin arviointiin, korjaamiseen ja muuttami- seen. (Juhila 2018, 247–248.) Myös kokemusasiantuntijatoiminta voi olla yksi väline rakenteelliselle sosiaalityölle. Kokemusasiantuntijat ovat sosiaalityön palveluita tuntevia asiakkaita, jotka tuovat esiin asiakkaan ääntä ja näkökulmaa sosiaalipalveluissa. Kyse on asiakkaiden osallisuuden lisäämisestä. (Hinkka ym. 2015, 13.)

Myös kuntalaissa (410/2015, 26–28§) on säädetty kuntien nuorisovaltuustosta, sekä vanhus- ja vammaisneuvostoista, jotka voidaan nähdä yhtenä rakenteellisen sosiaalityön to- teutumiskenttänä. Kunnan on annettava nuorisovaltuustolle, vanhus- ja vammaisneuvos- toille mahdollisuus vaikuttaa kunnan eri toimialojen toimintaan ja sen suunnitteluun. Lain pykälillä pyritään huolehtimaan siitä, että kunnan päätöksenteossa otetaan huomioon näi- den ihmisryhmien erityistarpeet.

Yhdeksi rakenteellisen sosiaalityön toimintakeinoksi on nostettu sosiaalityöntekijöiden mediavaikuttaminen ja julkinen viestintä, jolla tähdätään yhteiskunnalliseen muutokseen.

Sosiaalityö ja sosiaalityöntekijät ovat toisinaan esillä lehdissä, televisiossa ja muussa mediassa, mutta usein kritiikin kohteena. Sosiaalityöntekijät näyttäytyvät mediassa arkoina ja syrjään vetäytyvinä siksi, koska he ovat salassapitovelvollisia, eivätkä voi kommen- toida yksittäisiä tapauksia julkisuudessa. (Juhila 2018, 249.) Mediavaikuttaminen on julkista viestintää ja sitä käytetään rakenteellisessa sosiaalityössä usein kolmeen eri pääta- voitteeseen: ennaltaehkäisyyn, oikeudenmukaisuuden jakamiseen sekä maineen luomi- seen (Tiitinen & Lähteinen 2014). Sosiaalityön tutkimusperustainen tiedontuotanto antaa välineitä mediavaikuttamiselle. Se antaa sosiaalityöntekijöille keinoja argumentoimiseen ja se luo asiasisältöä. Näin rakenteellisen sosiaalityön tiedontuotanto, eli tietotyö ja vies- tintäosaaminen täydentävät toisiaan. Mediavaikuttamista voidaan pitää osana sosiaali- työn kulttuurista tehtävää. (Hämäläinen 2014, 77.) Rakenteellisen sosiaalityön tekeminen

(31)

vaatii sosiaalityöntekijöiltä aktiivisuutta median kanssa. Median kautta asioita on mahdollista saada julkisuuteen ja osaksi julkista keskustelua. Mediavaikuttamisella voidaan herätellä kuntalaisia ja päättäjiä keskusteluun. Medialla on nykypäivänä suuri valta ja so- siaalityön tulisi käyttää tämä hyödykseen, esimerkiksi kirjoittamalla lehdistötiedotteita sosiaalityön tilanteesta. (Hinkka ym. 2015, 63–64.) Haasteita mediavaikuttamiselle ja jul- kiselle viestinnälle luo organisaatioiden jäykkä sisäinen viestintähierarkia sekä sosiaali- työn yksilö- ja organisaatiokeskeisyys (Tiitinen & Lähteinen 2014, 210.)

Rakenteellista sosiaalityötä tehdään myös kunnallisen sosiaalityön ulkopuolella esimerkiksi kolmannella sektorilla. Tämä on eräänlaista kansalaisyhteiskunnan ja kansalaisliik- keiden ehdoilla jalkautuvaa sosiaalityötä, jonka toimintaa ei kehystä sosiaali- ja terveyspalveluiden kehittäminen. Laajimmillaan rakenteellista sosiaalityötä voi tehdä globaalisti asettumalla globaalisti heikommassa asemassa olevien ihmisten puolelle. (Juhila 2018, 249–250.)

3.4 Haasteet käytännön kentällä

Edellisessä alaluvussa luettelin monia eri keinoja tehdä rakenteellista sosiaalityötä käy- tännön kentällä. Kuitenkin nämä esimerkit ja todellisuus kunnallisessa sosiaalityössä ei- vät välttämättä vastaa toisiaan. Rakenteellista sosiaalityötä ja sen keinoja on kehitetty jo pitkään, mutta keskeiseksi kysymykseksi nousee, että miksi sitä ei tehdä täydessä laajuu- dessa? Tässä alaluvussa pyrin tuomaan esiin niitä haasteita, jotka rakenteellinen sosiaali- työ kohtaa käytännön kentällä ja kunnallisessa sosiaalityössä.

Rakenteellisen sosiaalityön työotteen juurtumisen suurimpana hidasteena vaikuttaisi olevan se, että käytännön työkentällä ei ole tilaa eikä aikaa sille. Lisäksi rakenteellisen ym- märryksen löytäminen tämän hetken toimintaympäristössä on vaikeaa ja siksi rakenteellinen työ tulee kyseenalaistetuksi sosiaalityöntekijöiden arkityössä. Suorituskeskeinen ja tuloksellisuutta tavoitteleva sosiaalityö, sekä markkinaehtojen mukaan toimivat ostopal- velut eivät tunnusta rakenteellista työorientaatiota tai sen tarvetta. (Pohjola 2011, 222.)

Sosiaalityöntekijät käyttävät erilaisia sosiaalityön teorioita jokapäiväisessä työssään huo- maamatta. Tätä voidaan perustella sillä, että sosiaalityössä kaikki käytäntö (practice)

(32)

pohjautuu teoriaan. Vaikka sosiaalityöntekijä ei osaisi nimetä, mihin teoriaan omassa työssään nojaa, se ei tarkoita, etteikö työ olisi teoriaan pohjautuvaa. Näkemykset asiakkaista, heidän tilanteistaan ja heitä ympäröivästä maailmasta pohjautuvat aina jonkinlai- seen käsitykseen ja ymmärrykseen yhteiskunnasta, yksilöstä ja näiden kahden välisestä suhteesta. Tätä voidaan kutsua niin sanotusti itsestään selvän todellisuuden teoriaksi. Täl- löin näennäisesti maalaisjärkeen ja intuitioon perustuva käytännön sosiaalityö on todelli- suudessa aina liitännäinen sosiaalityön teorioihin. (Mullaly & Dupré 2019, 204.) Koska meillä ei ole yksiselitteisiä määritelmiä tai vakiintuneita käsitteitä liittyen rakenteisiin on sosiaalityöntekijöiden vaikeaa sanoittaa tekevänsä rakenteellista sosiaalityötä arjessaan (Pohjola, Laitinen & Seppänen 2014, 283). Jos tehtyä työtä ei osata nimetä rakenteel- liseksi sosiaalityöksi, osataanko sitä ottaa huomioon sosiaalityötä, palvelukenttää ja työ- organisaatiota kehittäessä.

Rakenteellisen sosiaalityön tekeminen vaatii myös hyvin sensitiivistä otetta ja vahvaa ammatillista otetta. Rakenteellisessa sosiaalityössä pyritään yhtäaikaisesti vähentää heikommassa asemassa olevien ihmisten sortoa ja yhteiskunnasta vieraantumista, sekä pyr- kiä muuttamaan itse yhteiskuntaa. Kuitenkin yhtenä vaarana on se, että jos rakenteellisessa sosiaalityössä keskitytään liikaa vain jälkimmäiseen tehtävään, sivutetaan heikossa asemassa olevien ihmisten yksilölliset tarpeet. Mutta jos yksilöiden tarpeita ei oteta huomioon, ei yhteiskunnankaan rakenteiden muuttaminen ole mahdollista. Tämä vaatii ra- kenteelliselta sosiaalityöltä ja sen tekemiseltä paljon tasapainoilua yhteiskunnallisen muutostyön ja yksilötyön kesken. Tämä vaatii sosiaalityöntekijöiltä rakenteellisen sosi- aalityön ammatillista osaamista. (George & Marlowe 2005.) Saavatko sosiaalityöntekijät koulutuksessaan tarpeeksi eväitä lähteä tekemään arkityössä vahvaa ja tarpeeksi sensitii- vistä rakenteellista sosiaalityötä?

Yhdeksi keskeiseksi haasteeksi rakenteellisen sosiaalityön tekemiselle ja rakenteellisen asiantuntijuuden kehittämiselle on esitetty se, että mikro- ja makrotasot (yksilö- ja yhteis- kuntatasot) ovat yksinkertaisesti liian kaukana toisistaan. Näitä tasoja on kuvattu kah- tiajakautuneena ja niiden välille muodostuneen kuilun vuoksi mikro- ja makrotasolla to- teutettavaa sosiaalityötä on melkein mahdotonta tehdä rinnakkain. (Sirkka 2014, 124–