E. A. AALTIO:
Lapsuus- ja kansakouluajoilta Keuruulla
Lapsuuden m uistot ovat niitä suuria elämän
lähteitä, joista saamme jatkuvasti voimia usein karuun, jopa ankaraankin olemassaoloomme. On luonnollista, että annamme arvoa esi-isiltä peri
tyille jumalanläheisille uskomuksillemme. M utta ilon ja eläm änrakkauden aihe monille keuruulai
sille suvuille ja pitäjässä lapsuutensa ja nuoruu- tensa viettäneille ihmisille on myös seudun luon
non kauneus ja ne m onet tarinat, joita olemme sen pirteissä kuunnelleet räiskyvän takkavalkean äärellä, siihen aikaan kun vanhoilla ihmisillä vielä oli satuja, sananlaskuja ja arvoituksia loppum atto
miin. Lattialla oli miesten puhdetöiden lastuja, naiset kehräsivät tai kutoivat kangasta ja nuori äiti lauloi hiljaisella tyynnyttävällä äänellä pieno- kaiselleen Keuruulla yleistä tuutulaulua:
N uku, nuku nurm ilintu, väsy, väsy västäräkki . .
M iehet juttelivat karhuista ja susista, joista oli säilynyt monia kertom uksia, ja elipä vielä ihmisiä, jotka olivat niitä nähneet, jopa am puneetkin.
M uutam illa m etsänkävijöillä oli juttu ja loppum at
tomiin. H onkalan talon tuvassa pu h u ttiin kerran miehestä, joka oli "suustaladattavalla” päivässä am punut 37 oravaa, "m utta kyllä sillä sitten oli hyvä oravakoirakin” . Sitten siirtyi puhe aikaisem
paan metsänriistaan. H onkalan vanha em äntä H ed
vig (kuoli Honkalassa v. 1908) kertoi äitinsä Hed- vigin (kuoli Honkalassa v. 1848) puhuneen,
kuinka hänen kotitalonsa Ylä-Häkkilän maalla Nuuvosen suolla oli vielä vuosisadan vaihteen ai
kana olleen niin paljon villipeuroja, että niillä oli siellä syvät polut lumessa. H irviä oli ollut myös ja niitä ajettiin takaa hankikantojen aikaan ja pis
tettiin kuoliaiksi karhukeihäillä tai am m uttiin.
Lintuja pyydettiin vielä viime vuosisadan puolivä
lissä niin runsaasti perm illä ja pyssyillä, että niitä suolattiin alkusyksystä, kun vielä oli lämmintä, suuriin tiinuihin ja myöhemmin pakkasten tullen ripustettiin aittaan p arittain riippum aan ”m onta orrellista” . K un olin näitä juttu ja kuunnellut var
haisessa lapsuudessani, ei suinkaan ollut ihmeel
listä, jos m inusta saatuani 15-vuotiaana käytettä
väkseni isäni belgialaisen hyvän haulikon tuli in
nokas metsästäjä. Siihen aikaan, vuosina 1905—
1913, ei koskaan tarvinnut palata m etsästysmat
kalta reppu tyhjänä. K un m uistan, kuinka koi
rani V ahti (yleinen keuruulainen koiran nim i) ajoi lintupoikueen toisensa jälkeen puihin, tuntui siltä kuin metsä olisi ollut täynnä elämää. M et
sästys alkoi lyseolaisena ja ylioppilaana ollessani elokuun 15. päivänä ja joka aamu, jollei pahoin satanut, lähdin varhain koirani kanssa riistarik- kaille metsämaille. N iihin aikoihin tunsin tarkoin H aapam äen ym päristön m etsät ja kun sitten oli syyskuun 1. päivän aamujunalla lähdettävä kou
luuni Tyväskylään, tein sen m atkan haikein mie
lin.
19
Keuruun kirkonkylän kansakoulu syksyllä 1898.
Valok. J. O . Saarinen.
Varhaisimman lapsuuteni asuin K euruun kir
kolla aina vuoteen 1904. Aikaisimpia m uistojani on se, kun kahden vuotiaana olin lapsentyttöm m e taluttam ana ennen jum alanpalvelusta Vanhalla kirkkomaalla. (O n ihmisiä, joiden m uisti on säi
lyttänyt tapahtum ia vuoden vanhasta saakka).
Siellä oli paljon m ustapukuista kansaa. Osa istui suunnikkaan muotoisella ruohopenkereellä kirkon Lapinsalmen puolella. M yöhemmin on minulle sel
vinnyt, että ruohopenkit olivat m uodostuneet edel
lisen kirkon m aatuneista hirsistä, joista jätteitä oli
vat vielä nähneet mm. setäni Abraham Aaltio, isä
ni, Erland Saarinen, M atti Klack (Kangas) ja Kaarlo Uskali.
Myöhemmin samana kesänä piti kirkkoherra H er
man Pihlman erään läsnäolleen (Toivo Vääriskos- ki) kertom uksen mukaan liikuttavan kauniin p u heen esi-isien vanhalle pyhätölle, joka viime vuo
sikymmeninä on noussut suureen arvoon eräänä kansanomaisen arkkitehtuurin ylevänä näytteenä.
Lapsuuteni kului K euruun kirkolla ja sen lä
heisillä vesillä, etupäässä Tarhialla ja Keurusselän pohjoisosassa. Veljeni Valto Edw ard A altio on k ir
jailijanimellä K irri kirjassaan 'A m erik an vieras”
kuvannut sen eräässä kertom uksessa "O nnen hyl
kääm ä” Amerikassa tapaamaansa miestä, joka oli vanha lapsuuden tuttava K euruun kirkolta. H än on antanut miehelle nim en Lauri Niem i, m utta todel
lisuudessa hän oli Lapinsalm en rannalla maantien varrella olleen punaiseksi m aalatun saunan kam a
rissa asuneen Lindroos-nimisen miehen poika. Isä oli ”makasiinim iehenä” kauppias Limannilla (Lin- navaaralla), kuten joku vanha keuruulainen vielä ehkä muistaa. K irri sanoo tästä lapsuuden tuttavas
taan: "M uistelin pientä pellavatukkaista poikaa, joka
istui kahtareisin Lapinsillan kaiteella ja onki sala
koita kevätkudusta. H änen katseensa oli niin kir
kas, poskensa niin helakat ja hänen koko maail
mansa oli vain siinä kodin ja Lapinsillan vaiheilla.
H än oli onnellinen, kun päivä paistoi ja salakka puri." N iinpä me olimme kaikki onnellisia vetäes- sämme salmesta yhtäm ittaisesti salakoita, ahvenia tai särkiä. K un olimme saaneet silloisen karamelli- pöntön täyteen kaloja, lähdimme kiireesti kotia ja isäni huudahti: "O hoh, onpa pojat taas saaneet kovasti kaloja!”
Tarhian rannassa kävimme kesäisin m onta ker
taa päivässä uimassa. Osasin uida jo 5-vuotiaana ja 8-vuotiaana uin kahden ruotsalaisen, Keuruulla kesää viettäneen ylioppilaan kanssa Tarhian yli.
Istuim m e hetkisen Kivelän venekoppelin kynnyk
sellä ja uimm e takaisin kirkonkylän puoleiselle rannalle. M uistan, että olin kovasti iloinen, kun ylioppilaat ihm ettelivät uim ataitoani ja kestävyyt
täni. Tarhian rannassa olivat lähetysten apteekkari Huovisen, kauppias Lim annin ( L innavaaran), kauppias Vikbäckin (V aulan) sekä isäni uima- huoneet. Liman ja isäni olivat hyviä uimareita.
Vuosisadan vaihteen aikana asui K euruun k ir
kolla kesäisin paljon ruotsalaisia perheitä tai hei
dän koulua käyviä lapsiaan, lapset suomea oppi
massa. "F iinit daam it” kävelivät maantiellä kuu
mina aurinkoisina päivinä ”parasolleineen” , päi- vänvarjoineen, ja nuoret ruotsia puhuvat tytöt hienoissa leningeissään. Kerran tapasin kirkolla erään suomalaisen koulupojan, joka oli kotoisin jostain maaseudulta. K un kysyin häneltä, miksi hän oli tullut juuri K euruulle kesää viettämään, vastasi nuorukainen: "ruotsia oppim aan.” H än seurusteli ruotsinkielisten kesävieraiden kanssa ja
20
solkkasi ruotsia. Ei se kesänvietto varmaankaan hukkaan m ennyt. Kesävieraat ja kirkonkylän her
rasväet tekivät joskus yhteisiä veneretkiä Nyys- säniemeen ja apteekkari Huovisen huvilalle H irvi
niemeen. K un soudettiin takaisin kirkolle kau
niina kesäiltoina pilvien kuvastellessa tyyneen ve- denkalvoon, laulettiin varsinkin laulua ”O n tyyni nyt. Yön hellä henki se povellensa painoi m aan” , kesävieraat ruotsiksi ja kirkonkyläläiset suomeksi.
Olisi luonnollisesti paljon m uutakin kerrottavaa lapsuuden ajoilta K euruun kirkolla, m utta siitä venyisi liian pitkä juttu, m inkä vuoksi siirryn ku
vaamaan kylän entisiä kouluoloja.
Professori Aimo Sakari on viime vuonna jul
kaissut erinomaisen asiallisen ja hauskasti kirjoite
tun teoksen ”K euruun satavuotias kansakoulu” , jossa hän myös, etupäässä Lydia H ällforsin muis
telmien mukaan kertoo viime vuosisadan puoli
välin kotikoulusta Lehtiniemessä. Kun käsitykseni oli, että professori pitäisi juhlaesitelm än, en tullut hänelle huom auttaneeksi, että setäni Abraham (A bbe) Aaltio on Jyväskylän lyseon 100-vuotis- julkaisussa kertonut, paitsi opiskeluvuosistaan Jy
väskylän yläalkeiskoulussa ja alkeisopistossa (ly
seossa) vuosina 1859— 62, myös sitä edeltäneestä opinkäynnistään pastori Frans H enrik Bergrothin kodissa Lehtiniemessä. K un tämä ”Lehtiniem en koulun” kuvaus on m ielenkiintoinen, jopa huvit- tavakin, otan siitä osan tähän.
M inun poikasena ollessani ei Keuruulla ollut m in
käänlaista koulua, m utta m inä ja vanhem pi veljeni Johan Eem il saimme tilaisuuden koulunkäyntiin Keu
ruun silloisen pitäjänapulaisen Frans H enrik Bergrothin kodissa Lehtiniemessä. Sinne oli talon om ille pojille Frans G ideonille ja Adielille hankittu kotiopettaja, jo
na syksystä 1855 alkaen toim i nuori kim nasisti O tto V alfrid Bergh. Ahkeria koetimme ollakin päntäten päähämme latinan, ruotsin, m atem atiikan, historian ja maantieteen alkeita ym. O pettajam m e oli vasta 16 vuotta vanha eikä sen vuoksi ollu t ihmeellistä, jos hän usein
kin osoittautui olevansa yhtä h uvitettu monesta m uusta asiasta kuin opetustehtävästään. E rittäin k in hän oli in nokas metsämies. Metsässä häntä erikoisesti kiinnostivat oravat, koska hän pahoin likinäköisenä ei pystynyt juuri m uita metsäneläviä ampumaankaan. N iinpä lopettikin hän tuntim m e usein kesken, kun koirat Penska ja N eppe haukkuivat jossain lähettyvillä metsässä. K aikki oppi
laat seurasivat innostuneina opettajaansa. Berghin jäl
keen toim ivat opettajinam m e ylioppilaat M alinen ja E rik Petterson, josta viimeksim ainitusta myöhemmin tuli Asikkalan kirkkoherra ja sotarovasti. K un kotoamme A ntilasta oli matkaa Lehtiniem een viitisen kilom etriä, asuin veljeni kanssa Lehtiniem en viereisessä Kantolan torpassa, jonka vanha haltijaväki piti meistä erinomaisen hyvää huolta.
N iihin aikoihin p u h u ttiin K euruullakin paljon ylä- alkeiskoulun perustam isesta Jyväskylään, ja siitä oli k ir
joituksia Suometar-lehdessä, jonka isäni, K euruun sil
loinen apulaislukkari (myöhemmin lukkari) tilasi yh
dessä sukulaistalojen H onkalan ja H oskarin kanssa. Ko
tonani oli suunniteltu m inun ja veljeni lähettäm istä Vaasan kouluun, m utta kun kävi niin onnellisesti, että Jyväskylään perustettiin v. 1858 suomalainen yläalkeis- koulu, niin pyrkivät kaikki Lehtiniem en koulun oppi
laat sinne. Bergrothin pojat Frans G ideon ja Adiel olivat
Keuruun kirkonkylän kansakoulun oppilaat lokakuussa 1898. Vas. ylh. opettajatar A nna K okkonen, oik.
ylh. opettaja Ludvig Roine. Edessä toinen oikealta (vaaleatukkainen) E. A . Aaltio.
Valok. J. O. Saarinen.
2 1
opiskelleet kauemmin kuin veljeni ja m inä sekä Pihlaja- veden v.t. kappalaisen A. A. Favorinin poika Abraham, ja he pääsivät siten heti koulun toiselle luokalle, vel
jeni ja Favorin ensimmäiselle luokalle, m utta m inä jat
koin valmistavia lukujani vielä vuoden ja tu lin kou
luun oppilaaksi syksyllä 1859. Samana vuonna tulivat kouluun kotipitäjästäni myös Keuruun kappalaisvainajan P. A. H ällforsin poika Jakob Eliel kolm annelle ja serk
kuni poika David Ruokonen ensimmäiselle luokalle.
K uten professori Sakarin teoksesta selviää, oli isäni V iktor A rvid Andelin v. 1869 perustetun K euruun kirkonkylän kansakoulun ensimmäisiä oppilaita. Isoisäni, lukkari Abram A ndelin oli kuollut lavantautiin suurena nälkävuonna touko
kuussa 1868 ja varattom an kanttorin lesken ei kannattanut lähettää poikaansa Jyväskylän "isoon kouluun” . Isäni puhui aina suurella arvonannolla opettajastaan E rland Salosesta, Kolhon Sakarin talon pojasta.
M inulle alettiin ollessani viiden vuoden korvilla opettaa kirjaimia. O pettajana oli etupäässä isäni sisar Ida Andelin. O petus tapahtui ”ällä-tikun”
avulla, kuten kaikkialla muuallakin pitäjässä. (O n kohan tämä tärkeä opetusväline jo jäänyt koko
naan pois aakkosia ja tavaamista o petettaessa?) M uistan että tavaaminen aloitettiin Isä meidän- rukouksella seuraavasti:
”1 sano ii, ässä ää sä, j o jo, k a ka, joka, o sano oo, ällä ee tee, olet. . . Tavaamisessa oli oma nuottinsa, kuten vanhim m at keuruulaiset m uistavat. Kinkereissä olin pappilassa vapunpäi
vänä v. 1896, jolloin m inua kuulusteli suntio Kaar
lo Uskali. Sisäluvusta sain ristin eli hyvän arvo
sanan, m utta tavaamisesta vain viivan, kun olin sen jo kerinnyt hieman unohtaa. Vapunpäivänä eli virkaan astumisensa vuosipäivänä piti kirkkoherra Pihlm an aina päivälliset huom attavim m ille seura
kuntalaisille. M uistan, että vanhempani olivat nii
hin kutsuttuina. Väkijuomia ei päivällisillä pappi
lassa koskaan tarjottu, m utta kyllä kirkkoherra ol
lessaan muualla vieraisilla joi pari lasillista totia, kuten ajan tapa oli. Naisväelle tarjottiin aina k u t
suilla kahvin lisäksi lasillinen viiniä ja muurain- hilloa, kuten m uistan kotonani ja muissakin "her
rasväissä” tapahtuneen.
Ensimmäiseen kouluuni jouduin 6-vuotiaana Rauhalaan, jossa opettajana toimi neiti Olivia Forsman, lehtori A nton Forsm anin sisar. Pian sen jälkeen pantiin m inut nimismies Saxenin
"kotikouluun” , jossa opettajana oli K euruun en
tisen, Vihriälässä asuneen "vallesm anni” Richard Rudolf Polenin tytär neiti Aina Polen. H än opetti Saxenin poikia Helgeä ja Ragnaria ja m inua Kan
tolan yläkerroksen etelän puoleisessa vinttikam a- rissa ja tietysti me opimm ekin jotain, vaikka oppi
m inen ja läksyjen luku oli ainakin täm än kirjoit
tajalle varsin vastahakoista, kun mielessä oli pal
jon "tärkeäm piäkin” asioita, kuten onkim inen tou
ko- ja syyskuussa, hiihto, mäenlasku ym.
Syksyllä 1897 pääsin sitten kansakouluun Päkä- rille, jossa ylioppilas V alter Salonen oli juuri kuolleen isänsä jälkeen opettajanam m e. Kansa-
kouluaikani kuvaus on professori Sakarin kirjassa.
M ainittakoon lisäksi, että Lapinsillan korvassa II- vesjärven tien kulmauksessa oli Katiska-Riikan
"p u tk a” , K euruun ensimmäinen kioski, joka oli tehty raakalaudoista ja oli maalaamaton. Jos sattui olemaan 5 penniä taskun pohjalla, juoksimme väli
tunneilla Riikan putkalle ja ostimme korvapuustin tai viisi pennin korppua. Parem paa herkkua eivät siihen aikaan koulupojat juuri tunteneetkaan, sillä w ienerleivistä ja tortuista ei oltu kuultukaan.
Syksyllä 1898 koulumm e m uutettiin vasta val
m istuneeseen uuteen kansakouluun, joka vieläkin seisoo paikallaan ja joka aikoinaan oli kirkonkylän upein rakennus. Pitäjäläiset kävivät sitä ihmetellen katsomassa. Joku jopa oli m oittinutkin kunnan varojen panemista niin komeaan rakennukseen.
"Kyllä sitä olisi vähemmälläkin pärjätty ” , kuulin jonkun sanoneen. M utta kiivaasti olivat monet aikoinaan olleet koko kansakoulun perustam istakin vastaan, kuten isäni usein kertoi. "Laiskoiksi ne siellä vain oppii” , hän m ainitsi vanhojen isäntien ja em äntien usein sanoneen. K iertokoulu ja rippi
koulu olisivat heidän mielestään olleet kyllin riit
täviä, varsinkin tyttölapsille.
U udet opettajam m e olivat Ludvig Roine, kotoi
sin Tam pereelta tai sen lähiseuduilta, ja herttai
nen nuori A nna Kokkonen O ulusta. Kun isäni oli koulun johtokunnan puheenjohtaja, vierailivat he virka-asioissa ja m uutenkin usein kotonani. Roine oli hyvä opettaja ja kova kurinpitäjä, mikä meille pojan vekaroille oli vallan tarpeen. (Tytöthän ovat aina kilttejä.)
Syyskuussa otti K euruun ensimmäinen am m atti
m ainen valokuvaaja poliisikonstaapeli O . J. Saari
nen opettajista ja oppilaista koulun lähellä ole
valla m äenrinteellä valokuvan, joka on ensimmäi
nen K euruun kansakoululaisista. Toinen kuva otettiin koulumm e edustalta. K un kuvat eivät tulleet lähetetyiksi professori Sakarin ansiokkaa
seen teokseen, on ne o tettu nyt tämän kirjoituksen koristeeksi. Niistä moni keuruulainen näkee van
hempiensa tai jonkun isovanhempansa sellaisina kuin olimme "kersoina” , kuten lapsia ennen Keu
ruulla usein nim itettiin. Valokuvissa näkyvistä hen
kilöistä on tietääkseni enää elossa vain rouva Alma Keskien (Iso-M oijasen talon ty tä r), serkkuni, vanhaisäntä Väinö Aaltio ja kirjoittaja.
Syksyllä 1899 pääsin saatuani kevätlukukauden yksityisopetusta oppilaaksi Jyväskylän lyseoon.
N iin loppui monet valoisat m uistot mieleen jättä
nyt koulunkäynti kotipitäjässä.
"K otiseutum m e ei ole vain maisema, jossa olem
me kasvaneet. Se on myös se henkinen ilm apiiri, joka on m uovannut m eidät” , sanoo saksalainen kirjailija Max Tau. Se ei ole ainoastaan antanut meille fyysisiä ja henkisiä voimia elämäämme var
ten, vaan kasvattanut m eidät myös näkemään luonnon kauneuden ja rikkauden ja ohjannut mei
dät Kaikkivaltiaan läheisyyteen, jonne voimme ko
hottaa ajatuksemme niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä.
