Nuorten aikuisten kiintymystyylin yhteys sosiaalisiin suhteisiin

NUORTEN AIKUISTEN KIINTYMYSTYYLIN YHTEYS SOSIAALISIIN SUHTEISIIN

Outi Pulkka

Pro gradu -tutkielma Sosiaalipsykologia

Yhteiskuntatieteiden laitos Yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunta

Itä-Suomen yliopisto Kesäkuu 2017

PULKKA, OUTI: Nuorten aikuisten kiintymystyylin yhteys sosiaalisiin suhteisiin Pro gradu -tutkielma, 117 sivua, 3 liitettä (13 sivua)

Ohjaajat: Professori Vilma Hänninen YTM Katja Lötjönen

Kesäkuu 2017 ___________________________________________________________________________

Avainsanat: aikuisuus, kiintymyssuhdeteoria, kiintymystyyli, korkeakouluopiskelijat, masennus, sosiaaliset suhteet, yksinäisyys

Tämä tutkimus tarkastelee nuorten aikuisten kiintymystyylin yhteyttä sosiaalisiin suhteisiin. Tutkimuksen avulla on tarkoitus löytää vastauksia siihen, millaisia yhteyksiä nuorten aikuisten kiintymystyylillä on sosiaalisiin suhteisiin, yksinäisyyteen ja masennuskokemukseen. Sosiaalisten suhteiden osalta tutkimuksessa mukana ovat ystävyyssuhteet, mahdollinen parisuhde ja suhde lapsuudenperheeseen. Tarkastelussa on muun muassa suhteiden lukumäärä, tyytyväisyys suhteisiin, tuen saamisen kokemukset ja suhteissa koettu läheisyys.

Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimii kiintymyssuhdeteoria, joka kuvaa ihmisille luontaista pyrkimystä muodostaa ja ylläpitää läheisiä ja jatkuvia suhteita muihin yksilöihin. Teorian mukaan näillä suhteilla on vaikutus yksilön sosiaaliseen ja persoonan kehitykseen. Kiintymyssuhdeteorian avulla tarkasteltiin aluksi lapsen ja hänen hoitajansa välistä suhdetta, mutta sittemmin teoriaa on hyödynnetty myös aikuisuuden ihmissuhteiden tutkimuksessa. Lukuisten ulkomaisten tutkimusten mukaan aikuisuuden kiintymystyylillä eli yksilön tavalla tuntea, käyttäytyä ja ajatella sosiaalisissa tilanteissa on yhteys sosiaalisiin suhteisiin. Aiempien tutkimusten mukaan erityisesti turvaton kiintymystyyli altistaa yksilön riskialttiiksi ongelmallisille ihmissuhteille sekä on yhteydessä voimakkaampaan yksinäisyyteen ja masennukseen.

Tutkimus on luonteeltaan kvantitatiivinen poikkileikkaustutkimus ja tutkimusaineisto koostuu 359 18–29- vuotiaan itäsuomalaisen korkeakouluopiskelijan vastauksesta verkkokyselylomakkeeseen. Näytepohjainen aineisto analysoitiin tilastollisten menetelmien avulla, joista keskeisimpiä käytettyjä menetelmiä olivat kuvailevien tunnuslukujen ja summamuuttujien laskeminen, ristiintaulukoinnit, khiin neliö – riippumattomuustestit, korrelaatiokertoimet sekä usean muuttujan regressioanalyysit.

Tutkimustulosten mukaan nuorten aikuisten kiintymystyyli on yhteydessä heidän sosiaalisiin suhteisiinsa.

Voimakkaimpia olivat kiintymystyylin yhteydet ystävyyssuhteisiin liittyviin muuttujiin sekä yksinäisyyteen.

Turvattomaan kiintymystyyliin viittaavat korkea ahdistuneisuus ja välttelevyys olivat yhteydessä muun muassa vähäisempään määrään läheisiä ystäviä, suurempaan tyytymättömyyteen ystävyyssuhteissa ja voimakkaampaan yksinäisyyteen. Kiintymyksen ahdistuneisuus ja välttelevyys olivat yhteydessä myös lapsuudenperheeseen koettuun vähäisempään läheisyyteen sekä lapsuudenperheen matalampaan luokka- asemaan. Parisuhteeseen kiintymystyylillä ei ollut yhtä selkeää yhteyttä, mutta tutkimuksessa havaittiin kuitenkin yhteys kiintymystyylin ja parisuhdetyytyväisyyden välillä. Kiintymystyyli oli yhteydessä tuen saamisen kokemuksiin suhteissa siten, että turvallisesti kiintyneet kokivat saavansa enemmän tukea ihmissuhteissaan kuin turvattomasti kiintyneet. Polkumallin ja regressioanalyysien perusteella kiintymystyyli vaikutti selvästi yksinäisyyteen ja kiintymysmuuttujat myös välittivät lapsuudenperheen luokka-aseman ja yksinäisyyden välistä yhteyttä. Tutkimuksen toisen polkumallin mukaan turvaton kiintymystyyli vaikutti altistavan yksilön suuremmalle yksinäisyydelle, mikä puolestaan vaikutti lisäävän masennuskokemusta.

Tutkimus osoitti, että myös suomalaisessa ympäristössä kiintymystyylillä on selkeitä yhteyksiä nuorten aikuisten sosiaalisiin suhteisiin, yksinäisyyteen ja masennuskokemukseen. Nämä tekijät ovat puolestaan aiempien tutkimusten mukaan yhteydessä ihmisten yleisesti kokemaan hyvinvointiin ja elämänlaatuun.

Tutkimustulokset osoittavat, miksi turvallisen kiintymystyylin edistäminen on niin tärkeää. Aiemman tutkimustiedon mukaan turvallista kiintymystyyliä tuetaan parhaiten ennaltaehkäisyn avulla eli tukemalla varhaisten kiintymyskokemusten ja kiintymyssuhteiden turvallisuutta. Myös kiintymystyylin muutoksen mahdollisuus myöhemmissä elämänvaiheessa on mahdollista ja muutosta voidaan tavoitella esimerkiksi terapian avulla.

Faculty of Social Sciences and Business Studies Department of Social Sciences

Social Psychology

PULKKA, OUTI: Nuorten aikuisten kiintymystyylin yhteys sosiaalisiin suhteisiin Master’s thesis, 117 pages, 3 appendices (13 pages)

Advisors: Professor Vilma Hänninen

Master of Social Sciences Katja Lötjönen

June 2017 ____

Keywords: adult attachment, attachment style, attachment theory, depression, loneliness, social relationships, young adults

This sample study examines young adults’ attachment styles and how it relates to their social relationships and experiences of loneliness and depression. The aim of the study is to find out whether the attachment style is associated with friendships, romantic relationship and family relations. The study examines among other things the number of close relationships, satisfaction with relationships, closeness of relationships and the experiences of receiving support in close relationships.

The theoretical framework of this study is John Bowlby’s attachment theory. Attachment theory describes humans’ natural tendency to form and maintain close interpersonal relationships with others. According to attachment theory these interpersonal relationships have influence on the individuals’ social and personal development. The attachment theory focused originally to the relationship between a child and his or her caregiver but since then it has become a common theoretical framework for examining adults’ social relationships. Numerous previous studies of adult attachment have demonstrated that attachment style ergo individuals’ natural way of feeling, acting and thinking in close relationships is associated with social relationships. Especially insecure attachment style has been associated with problematic relationships, greater loneliness and depression.

This study is a cross-sectional quantitative study and the data of the study was gathered by web-questionnaire in the fall of 2016. Data consists of 359 questionnaires of 18 to 29-year-old college students from Eastern Finland. Data was analysed using statistical analysis and most used methods included descriptive statistical methods, sum variables, cross tabulation, correlation coefficient, chi square test and multiple regression.

The results of this study show that young adults’ attachment style was associated with their social relationships.

Attachment style was most strongly associated with friendship variables and loneliness. High attachment anxiety and avoidance which indicates more insecure attachment style were associated with a smaller amount of close friends, lower friendship satisfaction and greater loneliness. Attachment anxiety and avoidance were also associated with lesser closeness to the childhood family and lower social status of childhood family.

Attachment styles’ associations with variables related to romantic relationship weren’t as clear but there was a rather weak but statistically significant association between attachment style and romantic relationship satisfaction. Attachment style was also associated with the experience of receiving support in close relationships. Those with more secure attachment style experienced receiving more support in their close relationships than those with insecure attachment style. According to path model and multiple regression analysis attachment style had a direct influence on loneliness. Regression analysis also indicated that the links between the social status of childhood family and loneliness were partly mediated by attachment variables.

Study’s second path model showed that insecure attachment style seemed to expose individual to greater loneliness which in turn seemed to increase depression.

This study showed that attachment style has clear associations with young adults’ social relationships, loneliness and depression. According to previous studies these factors are associated with humans’ well-being in general and the quality of life. As a conclusion this study indicates why it is so important to work for more secure attachment styles. According to previous studies the most powerful way to support adults’ secure attachment style is prevention by securing early attachment experiences. Attachment style can also change in later phases of life and this change can be achieved for example in therapy.

1 JOHDANTO………..1

2 KIINTYMYSSUHDETEORIA……….6

2.1 Kiintymyssuhdeteorian tausta ja perusajatukset....………..6

2.2 Lapsuuden kiintymyssuhteet ja lapsuuden kiintymystyylien luokittelu………..9

2.3 Kiintymystyyli lapsuudesta aikuisuuteen………...11

2.4 Aikuisuuden kiintymyssuhteet………...16

2.5 Aikuisten kiintymystyylit ja niiden mittaaminen………...19

2.6 Aiemmat tutkimukset kiintymystyylin ja sosiaalisten suhteiden yhteyksistä..………...24

2.6.1 Kiintymystyyli ja parisuhde………....24

2.6.2 Kiintymystyyli, perhesuhteet ja vertaissuhteet...………26

2.6.3 Kiintymystyyli ja yksinäisyys……….28

2.6.4 Kiintymystyyli ja masennus………....30

2.7 Kiintymyssuhdeteorian kritiikki……….32

3 TUTKIMUSMENETELMÄT………..35

3.1 Tutkimuksen kohde……….35

3.2 Aineiston keruumenetelmä……….36

3.3 Aineiston kerääminen……….40

3.4 Aineiston analysointi………...42

3.5 Aineiston arviointi………..44

3.6 Tutkimuksen eettisyys………....48

4 AINEISTOA KUVAILEVAT TULOKSET………...51

4.1 Perustiedot vastaajista………...51

4.2 Yksinäisyys………...52

4.3 Kiintymystyyli………55

4.3.1 Kiintymysmallit………..55

4.3.2 Kiintymysulottuvuudet………...57

4.4 Sosiaaliset suhteet………...59

4.4.1 Ystävyyssuhteet………..59

4.4.2 Parisuhde………....61

4.4.3 Lapsuudenperhe……….63

5.2 Kiintymystyylin yhteys ystävyyssuhteisiin...67

5.3 Kiintymystyylin yhteys parisuhteeseen………...…………...73

5.4 Kiintymystyylin yhteys lapsuudenperheeseen...………...75

5.5 Polkumalli yksinäisyydestä...……….78

5.6 Polkumalli kiintymystyylin, yksinäisyyden ja masennuksen yhteyksistä…..………...84

5.7 Kirjoitukset yksinäisyydestä ja ihmissuhteista………..89

6 POHDINTA………..92

6.1 Yhteenveto tutkimustuloksista………....92

6.2 Arvio tutkimuksen luotettavuudesta………...93

6.3 Pohdintaa tutkimustuloksista………..96

6.3.1 Korkeakouluopiskelijoiden sosiaaliset suhteet ja niiden tukeminen...96

6.3.2 Kiintymystyylin merkitys ja turvallisen kiintymystyylin tukeminen...98

6.3.3 Kiintymyksen ja yhteiskunnan yhteenkietoutuminen...102

LÄHTEET…...……….103 LIITTEET

Liite 1. Kyselylomake

Liite 2. Taustatiedot vastaajista Liite 3. Muuttujien käsittely

1 JOHDANTO

”Taipumus muodostaa voimakkaita emotionaalisia siteitä muihin ihmisiin on olennainen osa ihmisluontoa.”

(John Bowlby 1988a, 3) Sosiaalisten suhteiden muodostaminen ja ylläpitäminen ovat keskeinen osa ihmiselämää lapsuudesta vanhuuteen saakka. Ihmiset kaipaavat kaikissa elämänvaiheissaan muiden tarjoamaa läheisyyttä, turvaa ja lohtua. Erityisen riippuvaisia muista ihmisistä ollaan varhaislapsuudessa, jolloin eloonjääminen riippuu muilta saadusta hoidosta ja huolenpidosta. Englantilainen lastenpsykiatri John Bowlby (1907–1990) kiinnostui aiheesta ja ryhtyi tarkastelemaan työssään sitä, kuinka äidin ja lapsen välinen suhde vaikuttaa lapsen kasvuun, kehitykseen ja tuleviin ihmissuhteisiin. Vuosien tutkimustyön seurauksena syntyi kiintymyssuhdeteoria, joka on Bowlbyn mukaan yritys kuvata ja käsitteellistää ihmisten pyrkimystä muodostaa voimakkaita suhteita toisiin ihmisiin. (Bowlby 1979, 127.)

Kiintymyssuhdeteorian mukaan yksilöillä on synnynnäinen tarve muodostaa voimakkaita ja läheisiä suhteita muihin. Tällaista voimakasta ja läheistä suhdetta kutsutaan kiintymyssuhteeksi, joka voidaan määritellä yksilön ja hänen kiintymyksen kohteensa väliseksi voimakkaaksi emotionaaliseksi siteeksi, joka kehittyy vuorovaikutuksen myötä. Teorian mukaan läheinen kiintymyssuhde tarjoaa yksilölle turvallisuuden tunnetta ja vaikuttaa myönteisesti hänen sosiaaliseen kehitykseensä ja persoonan kehitykseen. (Gillath, Karantzas & Fraley 2016, 2–3.) Kiintymyssuhdetta ylläpidetään kiintymyskäyttäytymisen avulla. Kiintymyskäyttäytymisen tavoitteena on saavuttaa tai säilyttää läheisyys sellaisen ihmisen kanssa, kenen uskotaan selviävän maailmassa itseään paremmin.

Kiintymyssuhdetta on perinteisesti tarkasteltu lapsen ja hänen hoitajansa välisenä suhteena, mutta jo kiintymyssuhdeteoriassa on tuotu esiin, että kiintymyskäyttäytyminen jatkuu koko elämän ajan ja kiintymyssuhteita on myös aikuisuudessa ja vanhuudessa. (Bowlby 1979, 127–130.)

Aikuisuuden kiintymystutkimus alkoi saada enemmän jalansijaa 1980-luvulla, jolloin kaksi tutkimuslinjaa aloitti aiheen tutkimisen, toinen romanttisten suhteiden näkökulmasta ja toinen vanhemmuuden näkökulmasta (Shaver & Mikulincer 2004, 17). Merkittävä osa kiintymystutkimuksista käsittelee sitä, millaisia eroja ihmisten kiintymyskäyttäytymisessä on eli ihmisten erilaisia kiintymystyylejä. Osittain varhaisen kiintymyssuhteen perusteella rakentuva

kiintymystyyli tarkoittaa yksilön luontaista tapaa tuntea, ajatella ja käyttäytyä sosiaalisissa tilanteissa (Collins ym. 2004, 199). Kiintymystyylin konsepti on lähtöisin Mary Ainsworthin (1913–1999) lasten kiintymystyylien luokitteluun tarkoitetusta vierastilanne-testistä, mutta sittemmin myös aikuisten kiintymystyylien tarkasteluun on kehitetty omia mittausmenetelmiä (Shaver & Mikulincer 2009, 66). Kiintymystyylin on havaittu lukuisissa ulkomaisissa tutkimuksissa olevan yhteydessä ihmisten sosiaalisiin suhteisiin eli esimerkiksi ihmissuhteiden määrään, suhteissa koettuun tyytyväisyyteen ja yksinäisyyteen.

Kiintymyssuhdeteorian kohdalla kiinnostavaa on se, kuinka paikkansapitäviksi Bowlbyn yli 60 vuotta sitten esittämät ajatukset ja hypoteesit ovat osoittautuneet. Teoriaa on tutkittu ja testattu empiirisesti yli viidenkymmenen vuoden ajan ja sitä pidetään yhä tänäkin päivänä toimivana viitekehyksenä sosiaalisten suhteiden tutkimukseen. (Prior & Glaser 2006, 9.) Bowlbyn teorian keskeinen etu on myös sen monipuolisuus. Kiintymyssuhdeteoriaa on luonnehdittu teoriaksi rakkaudesta, menetyksestä, emotionaalisista yhteyksistä ja psykologisesta hyvinvoinnista.

Kiintymyssuhdeteoria ei ole pelkästään teoria lapsen ja hänen hoitajansa välisestä suhteesta, vaan myös merkittävä teoreettinen viitekehys aikuisuuden sosiaalisten suhteiden tutkimukseen. (Gillath, Karantzas & Fraley 2016, 2–3.)

Tässä tutkimuksessa tavoitteenani on tarkastella kiintymystyylin yhteyttä sosiaalisiin suhteisiin itäsuomalaisten 18–29-vuotiaiden korkeakouluopiskelijoiden keskuudessa. Tutkimus on luonteeltaan näytepohjainen kvantitatiivinen poikkileikkaustutkimus, jonka aineiston olen kerännyt syksyllä 2016 sähköisen kyselylomakkeen avulla. Tavoitteenani on aineiston avulla saada vastauksia erityisesti siihen, onko kiintymystyyli yhteydessä nuorten aikuisten sosiaalisiin suhteisiin ja jos on, niin millä tavoin. Tutkimuksessa sosiaalisten suhteiden osalta keskityn ystävyyssuhteisiin, mahdolliseen parisuhteeseen ja suhteisiin lapsuudenperheeseen. Tutkielman rajallisen laajuuden vuoksi työssäni ei käsitellä vanhemmuutta eli tutkimukseen osallistuneiden suhdetta mahdollisiin omiin lapsiin.

Sosiaalisten suhteiden osalta tarkasteltavia teemoja ovat muun muassa ihmissuhteiden lukumäärä, suhteissa koettu läheisyys, tyytyväisyys ihmissuhteisiin ja tuen saamisen kokemukset. Tutkimuksessa tarkastelen myös sitä, onko kiintymystyyli yhteydessä nuorten aikuisten yksinäisyyteen ja masennuskokemukseen.

Nuoruus elämänvaiheena on entistä häilyvämpi ja sille on vaikeaa asettaa selkeitä rajoja. Perinteisesti aikuisuuden ”siirtymäriitteinä” on pidetty lasten saamista sekä vakituiseen työelämään siirtymistä.

Suomalaisten perheenperustamisikä on kuitenkin vuosien saatossa noussut, ja myös työelämään

siirtyminen ajoittuu useiden nuorten aikuisen kohdalla entistä myöhemmäksi (Nurmi ym. 2010, 125).

Yhä useampi nuori aikuinen valitsee nykyään omasta valinnastaan lapsettomuuden, ja erilaiset perhemuodot ovatkin monipuolistuneet. Yleisesti ottaen ihmissuhteet ovat kuitenkin merkittävässä roolissa nuorten aikuisten elämänvaiheessa. Liisa Martikainen havaitsi väitöskirjassaan (2006), että nuorten aikuisten elämäntyytyväisyyden tärkein selittäjä oli parisuhde ja tyytyväisyys tähän suhteeseen. Ylipäätään läheisten ja hyvien ihmissuhteiden on havaittu olevan voimakkaasti yhteydessä onnellisuuteen ja hyvään elämänlaatuun (Kainulainen 2016, 114). Hyvät ystävyyssuhteet koetaan tyypillisesti tärkeimmiksi nuoruudessa, noin kahdenkymmenen vuoden iässä, ja ystävyyssuhteiden verkosto onkin yleensä suurimmillaan juuri tässä elämänvaiheessa. Ihmisen ikääntyessä ja keski-iän lähestyessä verkoston koko lähtee pienenemään. (Kainulainen 2016, 121;

Nurmi ym. 2010, 185.)

Kaikki nuoret aikuiset eivät kuitenkaan pääse nauttimaan hyvän parisuhteen ja suuren ystävyyssuhdeverkoston tuomista eduista. Kuten muissakin elämänvaiheissa, myös osa nuorista aikuisista kokee yksinäisyyttä ja tyytymättömyyttä sosiaalisiin suhteisiinsa. Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön (YTHS) tuoreimman terveystutkimuksen mukaan suomalaisista korkeakouluopiskelijoista 4–10 prosenttia kokee itsensä yksinäiseksi ja 22 prosenttia kokee, ettei kuulu mihinkään opiskeluun liittyvään ryhmään (Kunttu, Pesonen & Saari 2017, 78–79). Elisa Tiilikaisen (2016, 138) mukaan nuorten aikuisten yksinäisyyden taustalla olevaksi syyksi tunnistetaan usein opintojen aloitus vieraalla paikkakunnalla, mikäli vanhat ystävyyssuhteet katkeavat ja uusia ei löydy. Yksinäisyys on ihmiselle monilla tavoin haitallista ja myös suomalaisessa tutkimuksessa yksinäisyyden on havaittu korreloivan negatiivisesti koetun hyvinvoinnin kanssa eli yksinäisyyden lisääntyessä koettu hyvinvointi heikkenee (Kainulainen 2016, 117). Koska sosiaalisilla suhteilla on huomattavia vaikutuksia ihmisten hyvinvointiin, on tärkeää, että ilmiötä tutkitaan monipuolisesti erilaisista teoreettisista näkökulmista.

Aikuisten kiintymystyylin yhteyttä sosiaalisiin suhteisiin on tarpeellista tutkia Suomessa myös siitä syystä, että aikuisten kiintymystutkimuksen määrä on täällä melko vähäinen. Aikuisuuden kiintymyssuhteita ja kiintymystyyliä ovat Suomessa tarkastelleet väitöstutkimuksissaan esimerkiksi Kaisa Männikkö (2001) ja Katri Kanninen (2005). Kiintymysteemaa on käsitelty myös vanhemmuuteen liittyvissä tutkimuksissa, joissa on selvitetty esimerkiksi kiintymystyylin periytyvyyttä sukupolvelta toiselle (ks. esim. Hautamäki ym. 2010). Lisäksi kiintymyssuhdeteoriaa on sivuttu yksinäisyyttä käsittelevissä tutkimuksissa, mutta teoria ei ole ollut näissä kovin keskeisessä roolissa (ks. esim. Savikko 2008).

Kenties tutkimuksen vähäisyydestä johtuen Suomessa myös kiintymyssuhdeteorian käytännön soveltaminen näyttää olevan vähäisempää kuin ulkomailla. Meillä kiintymyssuhdeteoriaa on hyödynnetty perinteisesti lapsuuteen liittyvissä sovellusmahdollisuuksissa, kuten lasten päivähoitoon liittyvien kysymysten ratkaisussa. Teoriaa hyödynnetään jonkin verran myös aikuisten parissa, esimerkiksi pariterapian tai psykoterapian työkaluna. Aikuisten kiintymyssuhteista ja kiintymystyylistä kuitenkin puhutaan jostain syystä Suomessa hyvin vähän, vaikka ulkomainen tutkimustieto puhuu voimakkaasti sen puolesta, että kiintymystyylillä on selkeitä yhteyksiä sosiaalisiin suhteisiin, yksinäisyyteen, masennukseen ja tätä kautta yksilön hyvinvointiin myös aikuisuudessa. Viime vuosina kotimaassamme on käyty vilkasta keskustelua yksinäisyydestä ja erityisesti nuorten aikuisten syrjäytymisestä ja pahoinvoinnista. Kiintymyssuhdeteoreettinen viitekehys voi mahdollisesti tarjota arvokkaita näkökulmia näiden moniulotteisten ilmiöiden ymmärtämiseen ja kenties myös oivalluksia näiden haasteiden selättämiseen tulevaisuudessa.

Tutkimukseni tavoitteena on löytää vastaus päätutkimuskysymykseeni: Onko nuorten aikuisten kiintymystyyli yhteydessä heidän sosiaalisiin suhteisiinsa ja jos on, niin millä tavoin?

Päätutkimuskysymystäni tarkennan alakysymysten avulla. Tutkimuksessani etsin vastauksia myös seuraaviin alakysymyksiin:

- Millaisia sosiaalisia suhteita korkeakouluopiskelijoilla on, ja kuinka paljon heillä esiintyy yksinäisyyttä?

- Toimivatko neljä kiintymysmallia vai kaksi kiintymysulottuvuutta paremmin kiintymystyylin ja sosiaalisten suhteiden yhteyksien tarkastelussa?

- Onko kiintymystyyli yhteydessä ystävyyssuhteisiin: ystävyyssuhteiden lukumäärään, ystävyyssuhteisiin koettuun tyytyväisyyteen ja yhteydenpitoon ystäviin?

- Onko kiintymystyyli yhteydessä parisuhdetilanteeseen tai parisuhdetyytyväisyyteen?

- Onko kiintymystyyli yhteydessä lapsuudenperheeseen koettuun läheisyyteen?

- Onko kiintymystyyli yhteydessä tuen saamisen kokemuksiin sosiaalisissa suhteissa?

- Selittääkö kiintymystyyli yksinäisyyttä?

- Millaisia ovat kiintymystyylin, masennuksen ja yksinäisyyden väliset yhteydet?

Pro gradu –tutkielmani rakentuu kuudesta pääluvusta. Tutkielman aluksi esittelen aiheeni teoriaperustan eli John Bowlbyn kiintymyssuhdeteorian ja keskeisiä aikuisuuden kiintymystutkimuksia. Teorialuvussa käsittelen myös hieman lapsuuden kiintymyssuhdetta, sillä

kiintymyssuhdeteorian mukaan lapsuuden kiintymyssuhde vaikuttaa tuleviin ihmissuhteisiin ja yksilölle muodostuvaan kiintymystyyliin. Kolmannessa pääluvussa kuvaan tutkimuksen toteutuksen eli aineiston keräämiseen, analysointiin ja arviointiin liittyviä seikkoja. Luvussa käsittelen myös tutkimukseen liittyviä eettisiä kysymyksiä. Tuloslukuni olen jakanut kahdeksi erilliseksi pääluvuksi.

Neljännessä pääluvussa esittelen aineistoa kuvailevan analyysin ja viidennessä pääluvussa puolestaan pureudun tutkimukseni keskeisimpään teemaan eli kiintymystyylin yhteyksiin sosiaalisiin suhteisiin, yksinäisyyteen ja masennuskokemukseen. Viimeisessä eli kuudennessa pääluvussa teen yhteenvedon tutkimustuloksista, arvioin tutkimuksen kokonaisluotettavuutta ja pohdin tutkimustulosten merkitystä sekä mahdollisia jatkotutkimusaiheita.

2 KIINTYMYSSUHDETEORIA

Käsillä olevan tutkielman teoriataustana toimii John Bowlbyn kiintymyssuhdeteoria ja aikuisuuden kiintymyssuhteisiin ja kiintymystyyliin liittyvä tutkimus. Kiintymyssuhdeteorian mukaan varhaisella lapsuuden kiintymyssuhteella on keskeinen merkitys tulevien ihmissuhteiden kannalta, joten tässä teorialuvussa käsittelen hieman myös varhaisia kiintymyssuhteita ja niiden merkitystä tuleville suhteille. Teorialuvun aluksi esittelen kiintymyssuhdeteorian keskeisiä ajatuksia ja teorian taustalla olevia vaikutteita. Tämän jälkeen käsittelen hieman lapsuuden kiintymyssuhdetta, lapsuuden kiintymystyylien luokittelua sekä lapsuuden kiintymyksen yhteyttä aikuisuuden kiintymystyyliin.

Kuvailen myös aikuisuuden kiintymystyylin mittaamisen historiaa ja nykykäytänteitä sekä aiempia tutkimuksia kiintymystyylin ja sosiaalisten suhteiden välisistä yhteyksistä. Teorialuvun lopuksi käsittelen kiintymyssuhdeteoriaan kohdistettua kritiikkiä.

2.1 Kiintymyssuhdeteorian tausta ja perusajatukset

Kiintymyssuhdeteorian isänä toimi brittiläinen lastenpsykiatri John Bowlby, joka teki elämäntyönsä erityisesti lasten kiintymystutkimuksen parissa. Vuonna 1950 Bowlby teki taustoittavaa työtä antaakseen Maailman terveysjärjestölle (WHO) neuvoja kodittomien lasten mielenterveyden edistämiseen liittyen. Kyseisen projektin parissa työskennellessään hän havaitsi, kuinka tärkeä rooli äidin ja lapsen välisellä suhteella on lapsen kehityksen kannalta. Bowlbyn mukaan lapsen mielenterveyden kannalta on välttämätöntä, että pieni lapsi solmii äitinsä kanssa lämpimän ja jatkuvan suhteen, josta hän saa tyydytystä, nautintoa ja turvaa. Havaintonsa tueksi Bowlby tarvitsi kuitenkin tutkimustietoa, jotta teoria äidin ja lapsen välisen suhteen sekä lapsen turvallisen kasvun ja kehityksen välisestä yhteydestä voitaisiin rakentaa. 1950-luvulla hän ryhtyi yhdessä James Robertsonin kanssa tutkimaan sitä, kuinka pienet lapset reagoivat äidin hetkelliseen menetykseen.

Bowlbyn mukaan tutkimushankkeen havainnot osoittivat, että äitihahmon menetys on dominoiva tekijä lapsen kehityksen kannalta ja voi saada aikaan kauaskantoisia seurauksia, jotka vaikuttavat yksilöiden elämään aikuisuuteen saakka. (Bowlby 1991, xi–xiiv.)

Bowlbyn teoria ihmisten kiintymyksestä pohjautui Sigmund Freudin (1856–1939) psykoanalyysiin sekä etologian tutkimuksiin. Bowlby käytti psykoanalyysia kiintymystutkimustensa viitekehyksenä perustellen tätä sillä, että psykoanalyysi on inspiroinut hänen omaa ajatteluaan ja on käyttökelpoisin

näkökulma kuvaamaan kiintymystä. (Bowlby 1991, xv.) Etologian puolelta Bowlby hyödynsi erityisesti leimautumisen käsitettä, jonka biologi Konrad Lorenz (1903–1989) esitteli 1930-luvulla.

Leimautumisen käsite kuvaa sitä, kuinka eläinten poikaset luovat hyvin voimakkaan siteen emonsa kanssa jo ensimmäisten elinpäiviensä aikana. Bowlby oli havainnut samankaltaisen ilmiön toistuvan myös ihmisten kohdalla ja uskoi, että lapsen sidettä äitiinsä voidaan kuvata leimautumiskäsitteen avulla. Vaikka Bowlby rinnastaakin teoriassaan ihmistä muihin eläinlajeihin, hän haluaa tehdä myös eron ihmisen ja eläimen välille. Bowlbyn mukaan ihminen on oma lajinsa, jolla on omia ja erityisiä muilta lajeilta puuttuvia ominaisuuksia, kuten puhekyky. Hän toi toisaalta esiin, että ihminen on varhaislapsuudessa ja etenkin vauvaiässä kehitystasostaan johtuen¹ käyttäytymisen näkökulmasta lähempänä muita eläinlajeja, ja myös tästä syystä etologia voi osoittautua hyvin käyttökelpoiseksi kiintymystutkimukselle. (Bowlby 1991, 6–7.)

Kiintymyssuhdeteoria esiteltiin ensimmäistä kertaa vuonna 1958, ja kokonaisuudessaan Bowlby on esitellyt laajan teoriansa kirjatrilogiassaan ”Attachment and Loss” (Bowlby 1969; 1973; 1980).

Kiintymyssuhdeteorian ydinajatuksena on se, että ihmisellä on läpi elämän tarve läheisiin ihmissuhteisiin ja niiden muodostamiseen. Erityisen läheisiä ja merkittäviä ihmissuhteita kutsutaan teoriassa kiintymyssuhteiksi, joilla tarkoitetaan yksilön ja hänen kiintymyksen kohteensa välistä voimakasta emotionaalista sidettä. Kiintymyssuhteet perustuvat ihmisten läheisyyden ja turvallisuuden tarpeeseen, ja tämä tarve on tyypillisesti suurimmillaan lapsuudessa, jolloin yksilö on haavoittuvaisempi kuin myöhemmissä elämänvaiheissaan. (Prior & Glaser 2006, 14–15.)

Kiintymyssuhteita ylläpidetään kiintymyskäyttäytymisen avulla. Bowlby on havainnollistanut ihmisen kiintymyskäyttäytymistä eläinten käyttäytymisen avulla. Pienet ankanpoikaset seuraavat emoaan lammessa uiskennellessaan ja emon lähtiessä ne tekevät kaikkensa voidakseen seurata tätä.

Sama ilmiö toistuu useilla eri lajeilla ja myös ihmisillä. Tutkimuksissa on havaittu, että kuten eläinlapset seuraavat emoaan, myös ihmislapset pyrkivät pysymään jatkuvasti äidin tai muun ensisijaisen kiintymyskohteensa läheisyydessä. (Bowlby 1991, 180–182.) Kiintymyskäyttäytyminen on määritelty käyttäytymiseksi, jonka avulla yksilö voi säilyttää tai saavuttaa läheisyyden sellaisen ihmisen kanssa, jonka hän uskoo selviävän maailmassa itseään paremmin (Bowlby 1988b, 29).

Vanhempien vastavuoroinen käytös kiintymyskäyttäytymiselle on puolestaan nimetty hoivakäyttäytymiseksi (caregiving behaviour) (Bowlby 1991, 182).

1 Kehitystasolla Bowlby viittasi vauvaikäisten puhe- ja liikuntakyvyn puutteeseen tai rajallisuuteen.

Kiintymyskäyttäytymistä säätelee vaistonvaraisen käyttäytymisen järjestelmä, joka on kehittynyt säätelemään toivottua läheisyyttä pääasialliseen kiintymyksen kohteeseen eli esimerkiksi lapsen ensisijaiseen hoitajaan. Keskeisenä ajatuksena on, että lapsi haluaa ylläpitää tiettyä läheisyyttä kiintymyksen kohteeseen, ja kun etäisyys kasvaa liian suureksi, käyttäytymisjärjestelmä aktivoituu lapsessa ja lapsi pyrkii palauttamaan läheisyyden kiintymyskäyttäytymisen avulla, esimerkiksi itkemällä hoitajan perään. Lapsen sisäinen käyttäytymisjärjestelmä toimii siis ikään kuin termostaatin tavoin: saatuaan palautetta ympäristöstä järjestelmä aktivoi käyttäytymistä, jonka avulla tavoite voidaan jälleen saavuttaa. Bowlbyn mukaan lapsi pyrkii läheisyyttä ylläpitävällä käytöksellään saavuttamaan sisäisen tasapainon ja turvallisuuden kokemuksen. (Emt., 372.)

Kiintymyssuhdeteoria on luonteeltaan myös evolutiivinen teoria. Bowlby uskoi kiintymyssuhteen ja kiintymyskäyttäytymisen olevan elintärkeitä ihmislajin selviämisen kannalta.

Kiintymyskäyttäytymisen tarkoituksesta ei olla kuitenkaan oltu historian saatossa yksimielisiä ja tutkijat ovat ehdottaneet erilaisia perusteluja sille, miksi ihmisillä ja eläimillä ilmenee kiintymyskäyttäytymistä. Osa tutkijoista puoltaa toissijaisen vietin teoriaa, jonka mukaan lapsen tai poikasen halu olla muiden yksilöiden lähellä perustuu siihen, että muut ruokkivat tätä ja käyttäytymisen motiivina olisi siis ravinnonsaannin turvaaminen (Bowlby 1991, 210–211). Bowlby itse kuitenkin uskoi, että kiintymyskäyttäytymisen perimmäinen funktio on saada itseään vahvemmilta yksilöiltä suojelua uhkaavissa tilanteissa. Bowlby perustelee näkemystään sillä, että yksinjäävä eläin jää huomattavasti todennäköisemmin saalistajan uhriksi kuin ryhmässä olevat eläimet. Lisäksi kiintymyskäyttäytymistä esiintyy erityisen paljon niillä eläimillä tai ihmisillä, jotka ovat syystä tai toisesta muita haavoittuvaisempia ja helpompia uhreja saalistajille. Tähän ryhmään kuuluvat esimerkiksi nuoret tai sairaat yksilöt. Kiintymyskäyttäytymistä ilmenee myös erityisen paljon vaaratilanteissa eli esimerkiksi silloin, kun saalistaja tai muu uhka on havaittu. (Bowlby 1991, 224–226.)

Bowlby toi kiintymyssuhdeteoriassaan esiin, että kiintymyskäyttäytyminen jatkuu läpi ihmiselämän ja ihmisillä on kiintymyssuhteita myös lapsuuden jälkeen. Kiintymyssuhdeteorian yksi keskeisistä ajatuksista on kuitenkin varhaisen kiintymyssuhteen tärkeys tulevien suhteiden ennustajana.

Varhainen kiintymyssuhde on erityisen merkittävä, sillä sen perusteella lapselle muodostuu mielen sisäisiä työskentelymalleja (internal working models) eli käyttäytymistä ja toimintaa ohjaavia psyykkisiä rakenteita, jotka koskevat häntä itseään ja muita ihmisiä. (Bowlby 1969; 1973; 1980;

Sinkkonen 2004, 1867.) Lapsuudessa mallit koskevat tyypillisesti sitä, miten aikuinen reagoi lapsen aloitteisiin ja kuinka hyväksytyksi lapsi itsensä kokee (Sinkkonen 2004, 1867). Jos hoitaja vastaa

sensitiivisesti lapsen tarpeisiin ja kiintymyssuhde on lämmin, turvaa tuova ja luotettava, lapselle muodostuu positiivisia työskentelymalleja. Mikäli taas hoitaja vastaa lapsen tarpeisiin puutteellisesti, on epäjohdonmukainen, emotionaalisesti kylmä tai huonosti saatavilla oleva, muodostuu lapsen ja hoitajan välisestä kiintymyssuhteesta todennäköisesti turvaton. Turvattoman kiintymyssuhteen myötä lapselle muodostuu myös mitä todennäköisimmin negatiiviset työskentelymallit itsestään ja muista. Sisäiset työskentelymallit vaikuttavat Bowlbyn hypoteesin mukaan yksilön tuleviin ihmissuhteisiin ja toimintaan sosiaalisissa suhteissa. (Bowlby 1969; 1973; 1980.) Bowlbyn teoriaa seurannut vuosikymmenten tutkimustyö on osoittanut tämän hypoteesin pitävän paikkansa.

2.2 Lapsuuden kiintymyssuhteet ja lapsuuden kiintymystyylien luokittelu

Lapsuuden keskeisin kiintymyssuhde solmitaan ensisijaisen hoitajan kanssa.

Kiintymyssuhdeteoriassa puhutaan lapsen ja äidin välisestä suhteesta, mutta tuodaan esiin, että ensisijainen kiintymyskohde voi olla joku muukin kuin äiti. Kiintymyssuhdeteorian mukaan lapsen ja hoitajan välinen suhde on vastavuoroinen. Lapsi saa kiintymyssuhteesta alkuun turvaa ja ravintoa, mutta myöhemmin hän kiintyy hoitajaan myös tunnetasolla. Hoitajan kiintymys lapseen pohjautuu puolestaan hoivaamishaluun sekä lapseen muodostuvaan tunnesiteeseen. Kiintymyskohteen tärkein tehtävä on toimia lapselle turvallisena perustana (secure base), joka mahdollistaa lapselle uskalluksen ryhtyä tutkimaan ympäristöään ja oppimaan uusia asioita ja taitoja. Kiintymyskohde toimii myös lapsen ”turvasatamana” (safe haven), jonka luo lapsi palaa tankkaamaan turvallisuutta tuntiessaan olonsa uhatuksi (Nurmi ym. 2010, 30; Prior & Glaser 2006, 23). Yksi kiintymyssuhdeteorian keskeisistä ajatuksista onkin se, että lapsen autonomisuutta ja uskallusta tutkia ympäröivää maailmaa tuetaan vastaamalla lapsen läheisyyden ja kiintymyksen tarpeeseen. Autonomian kehitystä edistetään läheisyydellä, ei kauemmas työntämällä. (Bowlby 1988b, 11–12.)

Lasten kiintymyssuhteita on tutkittu erilaisin kokeellisin menetelmin. Tunnetuin menetelmistä on kiintymyssuhdeteorian keskeisen tutkijan Mary Ainsworthin kehittämä vierastilanne-testi (strange situation), jossa lapsi erotetaan äidistään joksikin aikaa. Vierastilanne-testi rakentuu kahdeksasta erilaisesta järjestetystä tilanteesta, joissa lapsi on testitilassa joko vanhempansa, vieraan ihmisen tai näiden molempien seurassa. Ainsworthin menetelmän tarkoituksena on tarjota tietoa lapsen kiintymyskäyttäytymisestä sekä lapsen ja vanhemman välisen kiintymyssuhteen laadusta.

Tutkimustilanteessa huomio kiinnitetään erityisesti siihen, kuinka lapsi reagoi vanhemman poistumiseen huoneesta ja kuinka hän reagoi tämän paluuseen. (Nurmi ym. 2010, 30.)

Vierastilanne-testin avulla oli alun perin tarkoitus tutkia erityisesti sitä, kuinka lapsi käyttäytyy äidin poistuessa testitilasta. Tutkimuksissa havaittiin odotusten mukaisesti, että lapset tutkivat tilaa reippaammin äitinsä läsnä ollessa kuin heidän ollessaan kaksin vieraan kanssa. Yllättävänä havaintona tutkimuksesta nousi kuitenkin esiin se, kuinka osa lapsista reagoi äidin palaamiseen testitilaan. Tutkimuksessa muutama 1-vuotias lapsi reagoi äidin paluuseen voimakkaalla suuttumuksella. Lapset itkivät ja vaativat selvästi kontaktia äitiin, mutta he eivät kuitenkaan suostuneet syliin lohdutettaviksi. He ilmaisivat tunnetilaansa potkimalla tai huitomalla äitiään. Osa lapsista puolestaan vältteli äitiään tämän palatessa huoneeseen, vaikka nämäkin lapset olivat aktiivisesti etsineet äitiä tämän poissaolon aikana. Ainsworthin havainnot lasten erilaisista reaktioista äidin paluuseen toimivat perustana lasten kiintymystyylien luokittelulle. (Bretherton 1992, 765;

Horppu 1998, 136.)

Lapsuuden kiintymyssuhteita luokitellaan vierastilanne-testin avulla kahteen pääluokkaan:

turvallisiin ja turvattomiin. Turvallisesti kiintyneet lapset ilmaisevat tyypillisesti vierastilanne- testissä huolestuneisuutta äidin poistuttua huoneesta, mutta he leppyvät eron jälkeen äidin syliin nopeasti ja jatkavat tämän jälkeen huoneen tutkimista. (Horppu 1998, 136–137.) Turvattomasti kiintyneet jaetaan kahteen luokkaan: välttelevästi kiintyneisiin ja ristiriitaisesti kiintyneisiin (Sinkkonen 2004, 1867). Välttelevästi kiintynyt lapsi reagoi vierastilanne-testissä jättämällä äidin paluun täysin huomiotta, kun taas ristiriitaisesti kiintynyt lapsi usein suuttuu, muttei kuitenkaan suostu lohdutettavaksi (Horppu 1998, 136–137). Myöhemmissä tutkimuksissa on nostettu esiin neljäs lasten kiintymyssuhdekategoria, joka on nimetty disorganisoituneeksi kiintymykseksi.

Disorganisoitunut kiintymys viittaa siihen, että lapsella ei ole lainkaan toimivaa kiintymysstrategiaa, ja hän saattaa käyttäytyä stressitilanteissa poikkeavalla tavalla, kuten paikalleen jähmettymällä.

Disorganisoituneen kiintymyssuhteen taustalla on usein kasvuympäristön kaoottisuus. (Sinkkonen 2004, 1867.)

Lapsista noin kahden kolmasosan on arvioitu olevan turvallisesti hoitajaansa kiintyneitä, kun taas kolmasosa lapsista on turvattomasti kiintyneitä. Suomessa toteutetun tutkimuksen perusteella havaittiin, että 80 prosenttia 1-vuotiaista lapsista oli turvallisesti äitiinsä kiintyneitä, kun taas 17 prosenttia oli kiintynyt välttelevästi ja 3 prosenttia ristiriitaisesti. (Horppu 1998, 137.) Tutkimusten perusteella voidaan siis todeta, että suurin osa lapsista on turvallisesti kiintyneitä ja vain pieni osa lapsista voidaan luokitella turvattomasti kiintyneiksi. Kiintymyksen turvallisuudella tai

turvattomuudella on kuitenkin melko merkittävä rooli lapsen kehityksessä ja tulevassa aikuisuudessa.

Tästä syystä turvattomasti kiintyneitä ei kannata unohtaa, vaikka he ovatkin vähemmistönä.

Tutkijat ovat pohtineet, millaiset tekijät ovat yhteydessä varhaisen kiintymyssuhteen turvallisuuteen tai turvattomuuteen. Turvallista kiintymystä on selitetty erityisesti vanhemman tavalla vastata lapsen tarpeisiin yhteen soinnutetusti eli siten, että lapsen tarve ja vanhemman vastaus tarpeeseen ovat yhteensopivia. Esimerkiksi kun lapsi itkee, vanhempi lohduttaa. Myös vanhemman kyky sietää lapsen negatiivisia tunteita vaikuttaa kiintymyksen laatuun. Kiintymyssuhteeseen vaikuttavat lisäksi lapseen liittyvät tekijät, kuten tämän temperamenttityyppi sekä erilaiset lapsen ja vanhemman väliseen suhteeseen vaikuttavat ympäristötekijät, kuten sosiaalinen eristäytyneisyys tai ympäristön ääriolosuhteet, esimerkiksi sotatila. Tutkimuksissa on havaittu, että mikään yksittäinen tekijä ei kykene selittämään turvatonta kiintymystä, vaan useimmiten kyse on useiden eri kuormitustekijöiden kasaantumisesta. (Horppu 1998, 137–138.)

2.3 Kiintymystyyli lapsuudesta aikuisuuteen

Bowlbyn kiintymyssuhdeteoriaa on toisinaan tulkittu ja esitetty deterministisemmäksi kuin teoria todellisuudessa on. Liiallisissa yksinkertaistuksissa on esimerkiksi esitetty, että aikuisuuden parisuhteissa ilmaistua käytöstä voitaisiin selittää täysin yksilön varhaisten kiintymyskokemusten ja kiintymyssuhteen perusteella. Näin ei ole eikä kiintymyssuhdeteoriassa näin esitetä.

Kiintymyssuhdeteorian mukaan varhainen kiintymyssuhde muovaa kehitystä, mutta ei määritä sitä.

(Gillath, Karantzas & Fraley 2016, 70.) Varhaisella kiintymyssuhteella on yhteys tuleviin sosiaalisiin suhteisiin sisäisten työskentelymallien toiminnan vuoksi. Kiintymyskäyttäytymistä ohjaavat sisäiset työskentelymallit ovat kiintymyssuhdeteorian mukaan suhteellisen pysyviä, sillä ne kehittyvät yleensä melko vakaassa perheympäristössä ja ympäristön vakauden vuoksi yksilön saamat kokemukset ovat lapsuudessa samankaltaisia. Lasten työskentelymallien stabiiliuden on havaittu olevan erityisen suurta keskiluokkaisissa perheissä, joissa ei tapahdu kovin suuria elämänmuutoksia (Thompson 1999). Työskentelymallit automatisoituvat ajan myötä ja tästä syystä ne eivät muutu herkästi. Osa työskentelymalleista on lisäksi teorian mukaan tiedostamattomia, minkä vuoksi niitä pidetään melko resistentteinä muutokselle. (Bowlby 1969, 82; Bowlby 1980, 55–56.)

Tutkijat ovat kuitenkin havainneet, ettei sisäisiä työskentelymalleja ja kiintymyskäyttäytymistä voi pitää muuttumattomana lapsuudesta aikuisuuteen, sillä työskentelymallit päivittyvät uusien

kokemusten ja uusien kiintymyssuhteiden myötä (Feeney & Noller 1996, 15). Sisäiset työskentelymallit monipuolistuvat kasvun ja kehityksen myötä, ja malleista voi tulla yhä kompleksisempia, hierarkkisempia tai entistä integroituneempia. Monipuolistuvat mallit mahdollistavat sen, että ihmiset voivat aikuisena käyttäytyä entistä mukautuvammin eri tilanteissa.

Kiintymyssuhdeteoriassa lapsuuden kiintymystyyliä pidetään siis melko pysyvänä, mutta sisäisiä työskentelymalleja pidetään muuttuvina. (Männikkö 2001, 16–17.) Työskentelymallit kehittyvät koko elämänkaaren ajan ja muutokset parempaan tai huonompaan ovat mahdollisia (Bowlby 1988b, 136).

Varhaiset kiintymyskokemukset vaikuttavat tutkimusten mukaan erityisesti sosiaalisen kompetenssin kehitykseen ja tätä kautta sosiaalisiin suhteisiin. Sosiaalisen kompetenssin käsitteellä tarkoitetaan niitä sosiaalisia, kognitiivisia ja emotionaalisia taitoja, joita tarvitaan erilaisissa sosiaalisten suhteiden ja tilanteiden kirjossa. Sosiaalista kompetenssia pidetään yleisesti edellytyksenä sille, että ihminen kykenee solmimaan elämässään merkityksellisiä ihmissuhteita, kuten parisuhteita tai ystävyyssuhteita, ja toimimaan niissä onnistuneella tavalla. (Fraley & Roisman 2015, 13–17.) Simpsonin ja kumppaneiden (Simpson ym. 2007) pitkittäistutkimuksessa havaittiin, että varhaislapsuudessa saadut kiintymyskokemukset olivat yhteydessä 6–9 vuoden iässä sosiaaliseen kompetenssiin, joka puolestaan oli yhteydessä ystävyyssuhteiden läheisyyteen ja turvallisuuteen 16 vuoden iässä. Turvalliset varhaiset kiintymyskokemukset siis edistivät sosiaalisen kompetenssin kehittymistä, mikä puolestaan vaikutti myönteisesti nuoruusiän ystävyyssuhteisiin. Laiblen ja Thompsonin (1998) tutkimuksessa puolestaan havaittiin, että turvallisesti kiintyneet lapset kykenivät osoittamaan suurempaa emotionaalista ymmärrystä muita kohtaan kuin turvattomasti kiintyneet.

Tämä viittaa tutkijoiden mukaan siihen, että turvallisen kiintymyssuhteen kokemukset ovat saattaneet kehittää lapsen kykyä asettua toisen asemaan ja ymmärtää paremmin muiden näkökulmaa.

Turvallisesti kiintyneiden lasten on myös havaittu tutkimuksissa olevan empaattisempia ja vähemmän vihaisia kuin turvattomasti kiintyneiden (Gillath, Karantzas & Fraley 2016, 63).

Erityisesti nuoruudessa ihmisen kiintymyskäyttäytyminen organisoituu uudella tavalla nuoren itsenäistyessä perheestään. Vanhemmat siirtyvät itsenäistymiskehityksen myötä pienempään rooliin turvan lähteinä, ja nuori ryhtyy muodostamaan uusia kiintymyssuhteita. (Sinkkonen 2002, 154.) Tutkijat ovat ehdottaneet, että työskentelymallien uudelleen arviointi voi liittyä erityisesti näihin uusiin suhteisiin. Feeneyn ja Nollerin (1996, 16) mukaan jokainen uusi suhde voi tarjota yksilölle mahdollisuuden tarkastella ja päivittää työskentelymallejaan, erityisesti silloin, kun mallit pohjautuvat aiemmille negatiivisille kokemuksille. Esimerkiksi yksilö, jolla on turvaton

kiintymystausta vanhemmilta saadun hoivan vuoksi, voi solmia itsenäistyessään uusia suhteita, joissa häntä kohdellaan reilusti, ystävällisesti ja rakastaen. Uusi turvaa tarjoava suhde voi käynnistää prosessin, jonka seurauksena sisäiset työskentelymallit muuttuvat. Muutoksen mahdollisuuteen ei tulisi toisaalta suhtautua ylioptimisesti, sillä olemassa oleva työskentelymalli määrittää sen, miten uusi kokemus integroituu osaksi työskentelymallia (Prior & Glaser 2006, 21). Turvattomasti kiintyneen voi siis olla haastavaa integroida turvallisuuden kokemuksia osaksi kiintymystyyliään.

Kiintymystyylin pysyvyyttä lapsuudesta aikuisuuteen on tutkittu pitkittäistutkimuksilla, joissa seurataan yksilöiden kiintymystyylin mahdollisia muutoksia lapsuudesta aikuisuuteen. Varhaisimmat pitkittäistutkimukset osoittivat lapsuuden kiintymyssuhteen vaikutuksen jatkuvan aikuisuuteen saakka (Bartholomew & Shaver 1998, 25; Feeney & Noller 1996, 55). Eräässä yhdysvaltalaisessa pitkittäistutkimuksessa tutkittiin osallistujien kiintymystyyliä varhaislapsuudessa ja uudelleen 20 vuoden kuluttua osallistujien kasvettua nuoriksi aikuisiksi. Tutkimuksessa havaittiin, että 72 prosenttia osallistujista sai aikuisena saman kiintymystyyliluokituksen kuin varhaislapsuudessaan.

Kiintymystyylin muutos liittyi tutkimuksen mukaan negatiivisiin elämäntapahtumiin, kuten vanhemman kuolemaan, vanhempien eroon, seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi joutumiseen tai omaan tai vanhemman vakavaan sairauteen. (Waters ym. 2000.)

Kiintymystyylissä lapsuudesta aikuisuuteen on kuitenkin havaittavissa myös selvää epäjatkuvuutta eli muutoksia suuntaan ja toiseen. Tutkimuksissa on keskitytty erityisesti muutoksiin turvallisesta kiintymystyylistä turvattomaan. Pitkittäistutkimusten mukaan epäjatkuvuutta kiintymystyylissä tuottavat erityisesti lapsuudessa tai nuoruudessa tapahtuvat stressaavat elämäntapahtumat. Yleisin tutkimuksissa esiin nouseva stressaava elämäntapahtuma on vanhempien ero, mikä johtuu luultavasti kyseisen elämäntapahtuman yleisyydestä. Muita kiintymyksen epäjatkuvuutta mahdollisesti tuottavia tekijöitä ovat erityisesti äidin masennus, vanhemman kuolema, seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi joutuminen, köyhyydessä eläminen ja vanhemman alkoholismi. Osa tekijöistä voi aiheuttaa kiintymystyylissä muutoksia vain tietyissä elämänvaiheissa. Esimerkiksi äidin masennus on keskeisimpiä varhaiseen kiintymyssuhteeseen vaikuttavia tekijöitä, mutta se ei heijastu lapsen kiintymystyyliin merkittävästi enää lapsen ollessa nuori tai aikuinen. (McConnell & Moss 2011;

Mikulincer & Shaver 2007, 137–140.)

Aiemmin myös ihmisten kiintymyskäyttäytymisen etiologian eli syyn ajateltiin olevan suhteellisen yksiselitteinen. Tärkeimpinä kiintymystyylin selittäjinä pidettiin varhaisessa vuorovaikutuksessa saatuja kokemuksia sekä vanhemman sensitiivisyyttä kasvatuksessa. Uudet tutkimukset ovat

kuitenkin osoittaneet, että aikuisuuden kiintymystyylin tausta on aiemmin luultua monimutkaisempi ja siihen liittyy useita eri taustatekijöitä. Tutkimusten mukaan aikuisen kiintymystyylin taustalla on tyypillisesti kokemuksia perheympäristöstä, vertaisten parista ja yksittäisten ihmissuhteiden dynamiikasta. Näiden kokemusten lisäksi myös geeneillä on vaikutusta kiintymystyyliin. (Fraley ym.

2015, 365.) Kuvio 1. kuvaa aikuisuuden kiintymykseen keskeisesti vaikuttavia tekijöitä. Kuviosta voidaan havaita, että aikuisuuden kiintymystyyliin vaikuttavat lapsuudessa kehittyneet sisäiset työskentelymallit (prototype working models), mutta myös varhaislapsuuden, lapsuuden ja nuoruuden aikana saadut kiintymykseen liittyvät kokemukset sekä nykyiset kiintymykseen liittyvät ihmissuhdekokemukset.

KUVIO 1. Aikuisuuden kiintymystyyliin vaikuttavat tekijät (Mikulincer & Shaver 2007, 120²)

Aiemmin erittäin keskeisessä roolissa pidettyä vanhemman sensitiivisyyttä kasvatuksessa ei siis pidetä enää ainoana kiintymystyyliin vaikuttavana asia, mutta myöskään sen merkitystä ei tule vähätellä. Yhdysvaltalaisessa pitkittäistutkimuksessa havaittiin, että lapsen puolentoistavuoden iässä saama kokemus äidin sensitiivisyydestä oli yhteydessä vähäisempään välttelevyyteen aikuisuuden ystävyyssuhteissa ja seurustelusuhteissa sekä vähäisempään ahdistuneisuuteen aikuisuuden seurustelusuhteissa (Zayas ym. 2011).

2 Kuvio suomennettu.

Tutkimustulokset kiintymystyylin pysyvyydestä lapsuudesta aikuisuuteen ovat kokonaisuudessaan vaihtelevia ja osin keskenään ristiriitaisia sen suhteen, kuinka suuri lapsuuden kiintymystyylin ja aikuisuuden kiintymystyylin välinen korrelaatio eli riippuvuus on. Osa uusista pitkittäistutkimuksista on havainnut yhteyden varhaisten kokemusten ja aikuisuuden kiintymystyylin välillä olevan suhteellisen pieni eli on mahdollista, ettei kiintymystyyli olekaan lapsuudesta aikuisuuteen niin pysyvä kuin aiemmin on uskottu (Booth-LaForce ym. 2013). Uudet tutkimukset ovat lisäksi osoittaneet, että kiintymystyylin pysyvyys lapsuudesta aikuisuuteen saattaa liittyä osittain myös geeneihin ja erityisesti oksitosiinijärjestelmän toimintaan. Oksitosiini vaikuttaa sosiaaliseen käyttäytymiseen ja sitä pidetään yleisesti ”sosiaalisuuden myötävaikuttajana” (Kortesluoma &

Karlsson 2011). Ulkomaisissa tuoreissa tutkimuksissa oksitosiinijärjestelmään liittyvän geneettisen variaation onkin havaittu voivan toimia moderoivana³ tekijänä kiintymystyylin pysyvyydessä (Raby ym. 2013; Raby ym. 2015). Suomalaisessa tutkimuksessa puolestaan havaittiin, että serotoniinireseptori 2A –geeni voi toimia moderaattorina varhaisten hoivakokemusten ja aikuisuuden sosiaalisen kiintymyksen välillä (Salo ym. 2011).

Nykyään tiedetään, että kiintymystyyli voi muuttua myös aikuisuudessa. Tutkimusten mukaan aikuisuuden kiintymystyylin stabiilius on suurempaa kuin lapsuudessa, mutta keskimääräinen korrelaatio aikuisten kiintymystyylien toistuvien mittausten välillä on silti vain 0,56. Tämä viittaa siihen, että aikuisuudessakin kiintymystyyli voi muuttua elämänkokemusten ja olosuhteiden myötä.

Osa mittaustulosten erilaisuudesta selittynee tosin mittausvirheillä, eikä todellisella kiintymystyylin muutoksella. (Mikulincer & Shaver 2007, 141–143.)

Pitkittäistutkimusten tuloksien vaihtelevuudesta huolimatta tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että varhainen kiintymyssuhde muodostaa pohjan, jolle tulevat ihmissuhdekokemukset rakentuvat. Viime vuosina on pyritty löytämään syitä sille, miksi juuri varhaiset kiintymyskokemukset ovat niin tärkeitä.

Vastausta tähän on etsitty muun muassa neurotieteen avulla. Tiedetään, että aivot ovat kaikista plastisimmillaan eli muovautuvimmillaan lapsuudessa ja onkin argumentoitu, että plastisuuden vuoksi varhaiset kiintymyskokemukset saattavat muovata neuraalista kehitystä voimakkaammin kuin aikuisuuden kokemukset. Samalla tavoin kuin märän maalauksen koskettaminen jättää pysyvämmän jäljen kuin kuivan maalauksen koskettaminen, varhaiset kiintymyskokemukset jättävät pysyvämmän jäljen sosiaaliseen ja persoonan kehitykseen kuin aikuisuuden kokemukset. Mekanismista ei olla vielä täysin varmoja tai yksimielisiä, mutta tutkijat ovat samaa mieltä siitä, että lapsuuden

3 Muuttujien välistä yhteyttä muovaavana muuttujana.

kiintymyskokemuksilla on merkittävä rooli myöhemmissä ihmissuhteissa toimimisen kannalta.

(Gillath, Karantzas & Fraley 2016, 65–70.)

Kiintymystyylin pysyvyyden osalta yhteenvetona voi todeta, että tutkimusten mukaan etenkin lapsuudessa kiintymystyyli on melko pysyvä. Lapsuudesta aikuisuuteen kiintymystyylissä on havaittu olevan jonkin verran pysyvyyttä, mutta tutkimustulokset ovat myös osin ristiriitaisia.

Nykyisen tutkimustiedon valossa pysyvyys kiintymystyylissä vaikuttaa olevan hieman pienempää kuin aiemmin luultiin. Kiintymystutkijat tunnistavat nykyään hyvin muutoksen mahdollisuuden eli tiedetään, että kiintymystyyli voi muuttua läpi elämänkaaren esimerkiksi uusien kokemusten myötä.

Kiintymystyylin pysyvyys lapsuudesta aikuisuuteen on haastava tutkimusaihe, sillä sen selvittäminen vaatii työläitä pitkittäistutkimuksia. Aiheesta kaivataan edelleen lisää uusia tutkimuksia, jotta tulevaisuudessa näkemys kiintymystyylin pysyvyydestä lapsuudesta aikuisuuteen voisi olla yhtenäisempi.

2.4 Aikuisuuden kiintymyssuhteet

Ihmisillä on synnynnäinen tarve kiintymyssuhteista saatavaan läheisyyteen myös myöhemmissä elämänvaiheissa, ja ihmisillä on kiintymyssuhteita myös aikuisuudessa. Aikuisuuden kiintymyssuhteet ovat pohjimmiltaan suhteellisen samankaltaisia kuin lapsuuden kiintymyssuhteet.

Aikuisuuden kiintymyssuhteen peruspiirteinä pidetään sitä, että yksilö voi tarvittaessa käyttää kiintymyskohdettaan turvasatamana hätääntyessään ja turvallisena pohjana, jonka avulla voi toimia maailmassa itsenäisesti. Kuten lapsuudessa, myös aikuisuudessa kiintymyssuhde on emotionaalisesti voimakas side, joka voi olla luonteeltaan positiivinen, negatiivinen tai yhdistelmä näitä molempia.

Aikuisuuden kiintymyskohteen kanssa pyritään ylläpitämään riittävää läheisyyttä, ja kiintymyskohteen mahdollinen menettäminen tuottaa kiintyneessä aikuisessa voimakasta surua.

(Bartholomew & Trinke 1997, 604.)

Vaikka lapsuuden ja aikuisuuden kiintymyssuhteissa on paljon samaakin, on niissä myös joitain keskeisiä eroja. Yksi ero liittyy kiintymyssuhteen muodostumiseen: aikuisuuden kiintymyssuhde muodostuu selvästi hitaammin kuin lapsuuden kiintymyssuhde. Lapset solmivat kiintymyssuhteen keskimäärin elämänsä ensimmäisten 7–10 kuukauden aikana. Aikuisten välisen kiintymyssuhteen kehittymiseen jonkun muun kuin lapsuudenperheen jäsenen kanssa on tutkimuksissa havaittu menevän keskimäärin kaksi vuotta. Osa tutkijoista on kuitenkin myös esittänyt, että parisuhteessa

kiintymyssuhde voisi muodostua tätä selvästi nopeammin, jopa kuukausien aikana. (Gillath, Karantzas & Fraley 2016, 44–45.)

Sosiologi Robert Weiss listasi 1980-luvulla kolme tärkeimpänä pitämäänsä eroavaisuutta lapsuuden kiintymyssuhteiden ja aikuisuuden kiintymyssuhteiden välillä. Ensimmäinen ero liittyy tasa- arvoisuuteen ja vastavuoroisuuteen. Lapsuuden kiintymyssuhteessa lapsi on riippuvainen hoitajastaan ja hoitaja pyrkii yleensä toimimaan lapsen turvallisuuden tunnetta vaalien. Lapsi siis toimii hoidon vastaanottajana ja hoitaja hoivan antajana. Kahden aikuisen välisessä kiintymyssuhteessa riippuvaisuus ei ole toivottavaa, vaan suhteen tulee olla vastavuoroinen. Toinen ero koskee kiintymyskäyttäytymistä. Aikuisten kiintymyskäyttäytyminen ei ole yhtä herkkää kuin lapsilla ja tämä ilmenee esimerkiksi siten, että aikuinen sietää huomattavasti pidempää erossa oloa kiintymyskohteestaan ja kykenee hallitsemaan kiintymyskäyttäytymistään paremmin. On esitetty, että juuri tämän piirteen vuoksi aikuisten kiintymyskäytöstä on vaikeampaa tutkia kuin lasten kiintymyskäytöstä. Viimeinen Weissin esittämä eroavaisuus lasten ja aikuisten kiintymyssuhteiden välillä lienee kiistanalaisin. Weissin mukaan aikuisuuden kiintymyssuhde sisältää yleensä seksuaalisuuden elementin. (Weiss 1982.) Oletus aikuisten kiintymyssuhteen seksuaalisesta luonteesta pätee lähinnä parisuhteeseen ja nykyisen käsityksen mukaan aikuisilla on muitakin kiintymyskohteita kuin puoliso.

Parisuhdetta pidettiin aikuisuuden kiintymystutkimuksen käynnistyessä lähes ainoana aikuisten kiintymyssuhteena, ja Weissin ajatus aikuisuuden kiintymyssuhteen seksuaalisesta luonteesta vaikutti vielä tuolloin saavan tukea. Näkökulma laajeni kuitenkin melko pian, ja jo 1990-luvulla todettiin, ettei aikuisilla on useita erillisiä kiintymyssuhteita. Bartholomewin ja Trinken tutkimuksessa (1997) havaittiin, että nuorilla aikuisilla oli keskimäärin viisi kiintymyskohdetta. Kiintymyksen kohteina tutkimuksessa saivat eniten mainintoja äiti, isä, sisarus, paras ystävä ja seurustelukumppani.

Tutkimuksessa selvitettiin myös kiintymyssuhteiden hierarkkisuutta eli sitä, mikä oli kiintymyssuhteiden tärkeysjärjestys. Ensisijainen kiintymyskohde oli tutkimuksen mukaan puoliso, toissijainen äiti ja tämän jälkeen järjestyksessä isä, sisarus ja viimeisenä paras ystävä. Niillä tutkittavilla, joilla ei ollut puolisoa, keskeisin kiintymyskohde oli äiti ja muuten järjestys oli sama.

(Bartholomew & Trinke 1997.) Samankaltaisia tutkimustuloksia kiintymyssuhteiden hierarkkisesta järjestyksestä on saatu myös tuoreemmissa tutkimuksissa (ks. esim. Pitman & Scharfe 2010).

Kiinnostavaa tutkimuksessa oli havainto siitä, että vanhemman asema tärkeänä kiintymyskohteena heikentyi lapsen parisuhteen myötä yllättävän vähän. Vaikka puoliso olikin ensisijainen kiintymyskohde, pääsi etenkin äiti hyvin lähelle tätä.

Keskeisimpinä aikuisuuden kiintymyskohteina pidetään yleisesti puolisoa, vanhempia eli äitiä ja isää, sisarusta ja parasta ystävää. Kiintymystutkimuksissa ihmiset nimeävät kuitenkin myös muita kiintymyskohteita. Aikuiset nimeävät usein lapsensa henkilöksi, josta he eivät halua olla erossa ja johon he pyrkivät pitämään tiettyä, itselle mieluista läheisyyttä. Kiintymystutkijat ovatkin tämän havainnon pohjalta käyneet keskustelua siitä, voiko aikuisen kiintymyskohde olla oma lapsi. Kuten teorian ja tutkimusten pohjalta tiedetään, aikuinen toimii omalle lapselleen kiintymyskohteena, mutta voisiko sama toimia myös toisinpäin? Asiantuntijoiden mukaan vanhemman halu pysytellä lapsensa läheisyydessä ei kuvaa lapsen roolia vanhemman kiintymyskohteena, vaan vanhemman vastavuoroista käytöstä lapsen kiintymyskäytökselle eli hoivakäyttäytymistä. Toisaalta myös tiedetään, että vanhemman ikääntyessä hoivasuhde lapsen ja vanhemman välillä voi kääntyä toisinpäin, jolloin vanhemmasta tuleekin riippuvainen aikuisesta lapsestaan. Tällöin aikuinen lapsi voi hyvinkin olla vanhemman kiintymyskohde. Tutkimuksissa mainintoja muina keskeisinä kiintymyskohteina ovat saaneet myös isovanhemmat ja lemmikit. Erikoisempia mainittuja kiintymyskohteita ovat uskonnolliset hahmot, kuten Jumala sekä tavarat ja paikat (esim.

lapsuudenkoti). (Gillath, Karantzas & Fraley 2016, 39–40; 49–50.) Jumala kiintymyskohteena on tutkitumpi aihe (ks. esim. Granqvist ym. 2012), kun taas paikat ja tavarat kiintymyskohteina ovat vielä suhteellisen uusia ja hieman kiistanalaisempia tutkimusaiheita.

Aikuisuuden kiintymyssuhteista kiintymyskohteiden ja niiden määrän lisäksi tutkijoita on kiinnostanut eri elämänvaiheiden kiintymyssuhteet ja niiden määrät. Nykyisen näkemyksen mukaan ihmisen kiintymyssuhteiden määrälle eri elämänvaiheissa on ominaista kurvilineaarisuus. Tällä tarkoitetaan, että kiintymyssuhteiden määrä kasvaa siihen saakka, että se saavuttaa korkeimman huippunsa, jonka jälkeen määrä lähtee laskuun. Näkemyksen mukaan varhaislapsuudessa kiintymyssuhteita on melko vähän ja niitä solmitaan vain läheisimpien perheenjäsenten tai hoitajien kanssa, kun taas aikuisuudessa ja etenkin nuorilla aikuisilla kiintymyssuhteiden määrä on huipussaan.

Tässä elämänvaiheessa kiintymyssuhteita on perheenjäsenten, kumppanin ja vertaisten kanssa.

Kiintymyssuhteiden määrä lähtee laskemaan ikääntymisen myötä ja vanhuudessa kiintymyssuhteita on tyypillisesti melko vähän. Kiintymyssuhteiden vähäistä määrää selittää vanhuudessa erityisesti läheisten ihmisten kuolemat. Kiintymys myös tutkimusten mukaan muuttaa muotoaan vanhuudessa ja ikääntyneiden symbolisen kiintymyksen kohteena voi toimia esimerkiksi uskonnollinen kohde.

(Van Asschea ym. 2013.)

Yksilön iän on havaittu vaikuttavan myös tiettyyn suhteeseen liittyvään kiintymykseen ja yleiseen kiintymystyyliin. Tiettyyn suhteeseen liittyvällä kiintymyksellä viitataan yksilön tunteisiin tiettyä läheistä ihmistään kohtaan, kun taas yleinen kiintymystyyli viittaa yksilön yleiseen suhtautumiseen läheisiin ihmissuhteisiin. Vanhemmilla ihmisillä yleisessä kiintymystyylissä on havaittu olevan enemmän välttelevyyttä, kun taas nuorilla aikuisilla on enemmän ahdistuneisuutta suhteessa ystäviinsä ja kumppaniinsa. Kiinnostavasti omiin vanhempiin liittyvä ahdistuneisuus on vähäisempää nuorilla ja kasvaa ikääntymisen myötä. Nykyään kiintymystutkimuksessa tärkeäksi havainnoksi onkin muodostunut se, että laajaa kokonaiskuvaa ihmisen kiintymyksestä rakentaessa olisi tärkeää huomioida kiintymystyylin yleinen taso, yksittäisen suhteen taso ja lisäksi ihmisen ikä. (Hudson ym.

2015.)

2.5 Aikuisuuden kiintymystyylit ja niiden mittaaminen

Kiintymystutkimuksissa yksi eniten kiinnostaneista kysymyksistä on se, millaisia eroja ihmisten kiintymyskäyttäytymisessä on. Näitä kiintymyskäyttäytymisen eroja pyritään tavoittamaan kiintymystyylien⁴ mittaamisen avulla. Kiintymyssuhdeteoriassa on kaksi mittaamisen kannalta keskeistä ajatusta. Ensimmäinen on kiintymysjärjestelmän normatiivisuus eli ajatus siitä, että kiintymysjärjestelmän toiminnalla on oleellinen ja aktiivinen rooli kaikkien ihmisten elämässä.

Toinen on teorian sisältämä ajatus siitä, että ihmisten kiintymyskäytöksessä on havaittavissa olevia eroja. (Crowell, Fraley & Roisman 2016, 599.) Näihin ajatuksiin perustuu näkemys siitä, että kiintymyksen erot ovat mitattavissa. Aikuisuuden kiintymystyylien nimeäminen ja luokittelu sai alkunsa aikuisuuden kiintymystä käsittelevän tutkimuksen lisääntyessä 1980-luvulla (Shaver &

Mikulincer 2004, 17). Alun perin Ainsworthin mallia lasten kiintymystyylien luokittelusta (ks. luku 2.2) pyrittiin suoraan soveltamaan myös aikuisten kiintymystyylien tarkasteluun, mutta tämä todettiin toimimattomaksi ratkaisuksi ja tutkijat ryhtyivät kehittämään aikuisten kiintymystyylien mittaamiseen sopivia omia mittareitaan.

1980-luvulla kaksi eri tutkimuslinjaa aloitti aikuisuuden kiintymystyylien tutkimisen. Main kollegoineen tutki kiintymystyylin vaikutusta vanhemmuuteen, kun taas Shaver ja Hazan keskittyivät tarkastelemaan kiintymystyylin vaikutusta parisuhteeseen. (Bartholomew & Shaver 1998, 26.) Molempiin tutkimuslinjoihin liittyi omat kiintymystyylin luokittelutapansa. Romanttisia suhteita

4 Kiintymystyyli kuvaa sitä, kuinka ihmiset ajattelevat, tuntevat ja käyttäytyvät läheisissä suhteissaan (Collins, Guichard, Ford & Feeney 2004, 199).

tarkastelevassa tutkimusperinteessä tutkittaville esitettiin kysymyksiä heidän tärkeimmistä seurustelusuhteistaan ja vastausten perusteella tutkittavat pyrittiin sijoittamaan Ainsworthin mallia hyödyntäen kolmeen eri kiintymystyyliluokkaan: turvalliseen, välttelevään tai ristiriitaiseen.

(Bartholomew & Shaver 1998, 26.) Vanhemmuutta tarkastelevassa tutkimusperinteessä puolestaan kehitettiin uusi haastattelumenetelmä: AAI (adult attachment interview) eli aikuisten kiintymyshaastattelu, jossa vanhempaa haastateltiin hänen kiintymyssuhteisiinsa liittyvistä asioista.

Ideana oli, että vanhemman haastattelujen pohjalta löydettäisiin vanhemman kiintymykseen liittyviä keskeisiä tekijöitä, joita voidaan verrata hänen lastensa kiintymystyyliin. (Bartholomew & Shaver 1998, 26; Shaver & Mikulincer 2004, 17.) Aikuisten kiintymyshaastattelu on yhä käytössä ja sitä käytetään nykyään myös muihin tarkoituksiin kuin vanhemmuuden kiintymystutkimukseen (Crowell, Fraley & Roisman 2016, 606).

Vuonna 1990 Kim Bartholomew esitteli oman neljän kategorian mallinsa aikuisten kiintymystyylien tarkasteluun (kuvio 2). Bartholomewin neljän kategorian malli perustuu Bowlbyn alkuperäisiin ajatuksiin sisäisistä työskentelymalleista. Malli muodostuu kahdesta tarkasteltavasta pääulottuvuudesta: yksilön käsityksestä itsestään sekä yksilön käsityksestä muista ihmisistä. Käsitys itsestä kuvaa henkilön sisäistä työskentelymallia siitä, kuinka arvokas hän on. Ihmiset, joilla on positiivinen käsitys itsestä, näkevät yleensä itsensä kykenevinä, autonomisina ja rakkauden arvoisina.

Ihmisillä, joilla on negatiivinen käsitys itsestään, on puolestaan tyypillisesti matala itseluottamus.

Käsitys itsestä on yhteydessä ihmissuhteisiin liittyvään ahdistuneisuuden sekä siihen, kuinka riippuvainen yksilö on muilta saadusta hyväksynnästä. Käsitys muista puolestaan kuvaa sitä, kuinka paljon yksilö odottaa muiden olevan saatavissa ja antavan tarvittaessa tukea. Ihmiset, joilla on positiivinen käsitys muista, luottavat kiintymyskohteisiinsa ja kokevat nämä luottamuksen arvoisina.

Puolestaan ne, joilla on negatiivinen käsitys muista, eivät usko muiden olevan luotettavia ja ovat epäileväisiä sen suhteen, että nämä ovat saatavilla. Tämä ulottuvuus on liitetty taipumukseen etsiä tai vältellä läheisyyttä suhteissa. (Bartholomew & Shaver 1998, 28–31; Gillath, Karantzas & Fraley 2016, 105.)

Neljän kategorian mallissa ulottuvuuksien avulla on luokiteltu neljä erilaista kiintymysmallia:

turvallisesti (secure), huolestuneesti (preoccupied), torjuvasti (dismissing) sekä pelokkaasti (fearful) kiintyneet. Turvallisesti kiintyneiden aikuisten käsitykset itsestä ja muista ovat positiivisia, kun taas huolestuneesti kiintyneillä käsitys muista on positiivinen, mutta käsitys itsestä on negatiivinen.

Torjuvasti kiintyneillä käsitys itsestä on yleensä positiivinen, kun taas käsitys muista on negatiivinen ja pelokkaasti kiintyneillä on negatiivinen käsitys sekä itsestä että myös muista ihmisistä. (Horppu

1998, 146–147.) Neljän kategorian mallin kahden ulottuvuuden avulla voidaan siis tavoittaa yksilöiden kiintymyskäyttäytymisen pohjalla olevat sisäiset työskentelymallit: pohjimmaiset käsitykset itsestä ja muista.

KUVIO 2. Neljän kategorian malli (Scharfe & Bartholomew 1994, 29⁵)

Neljän kategorian mallin toimivuutta on testattu empiirisesti. Bartholomew testasi mallinsa käytännön toimivuutta yhteistyössä Horowitzin kanssa. Tutkimuksessa tarkasteltiin yksilöllisiä eroja aikuisuuden kiintymyksessä kahden pääulottuvuuden avulla: yksilön sisäinen käsitys itsestään ja yksilön sisäinen käsitys muista. Näiden avulla tutkimuksessa määriteltiin neljä kiintymysmallia, jotka kuvaavat tutkimukseen osallistuneiden kiintymystyylejä. Tutkimuksessa hyödynnettiin useita eri tiedonkeruumenetelmiä, kuten vertaisten ja perheiden täyttämiä arvioita, tutkittavan haastattelua sekä itsearviomenetelmiä. Moniulotteisen skaalauksen avulla kyettiin vahvistamaan hypoteesi siitä, että tutkimuksessa havaitut neljä kiintymystyyliä olivat yhdenmukaisia neljän kategorian mallin kiintymystyylien kanssa. Usean eri tiedonkeruumenetelmän avulla kerätyn tutkimustiedon yhteensopivuus neljän kategorian mallin kanssa osoitti tutkijoiden mukaan mallin toimivuuden käytännössä. (Bartholomew & Horowitz 1991, 240.)

5 Kuvio suomennettu.