Kiintymystyylin merkitys ja turvallisen kiintymystyylin tukeminen

Kiintymystutkijoiden Mario Mikulincerin ja Phillip Shaverin (2014, 38) mukaan vuosikymmenten tutkimustyö aikuisuuden kiintymyksen saralla on osoittanut, että kiintymystyylin turvattomuus asettaa ihmisen riskialttiiksi ongelmallisille ja epävakaille ihmissuhteille. Tutkimukseni antoi tukea tälle näkemykselle, sillä tutkimuksessa oli selkeästi ja toistuvasti havaittavissa turvattoman kiintymystyylin kytkeytyminen vähäisempään tyytyväisyyteen ystävyyssuhteissa ja parisuhteessa, vähäisempiin tuen saamisen kokemuksiin ihmissuhteissa ja suurempaan yksinäisyyteen.

Analyysissani käytin tosin runsaasti korrelaatiokertoimiin ja ristiintaulukointeihin perustuvia

tarkasteluja, joiden perusteella ei tule ottaa kantaa mahdollisen kausaliteetin eli syy-seuraussuhteen suuntaan.

Tutkimuksessani keskityin erityisesti siihen, millaisia yhteyksiä kiintymystyylin korkealla välttelevyydellä ja ahdistuneisuudella eli kiintymyksen turvattomuudella on sosiaalisiin suhteisiin liittyviin tekijöihin. Näkökulmani ”ongelmakeskeisyys” on lähtöisin käyttämästäni kahden kiintymysulottuvuuden tarkastelusta, jossa huomio kiistatta on enemmän turvattomassa kiintymystyylissä. Kääntäen voidaan todeta, että turvallinen kiintymystyyli oli tutkimuksessani yhteydessä suurempaan määrään läheisiä ystäviä, suurempaan tyytyväisyyteen ihmissuhteissa, läheisyyteen lapsuudenperheen kanssa, suurempiin tuen saamisen kokemuksiin ystävien, perheen ja puolison kanssa sekä vähäisempään yksinäisyyteen ja vähäisempään masennuskokemukseen.

Kokonaisuudessaan tutkimukseni osoittaa turvallisella kiintymystyylillä olevan paljon myönteisiä yhteyksiä yksilön sosiaalisiin suhteisiin liittyviin asioihin, jotka puolestaan heijastuvat aiemman tutkimustiedon mukaan yleisemmin ihmisen kokemaan elämänlaatuun ja onnellisuuteen. Tästä syystä turvallisen kiintymystyylin tukeminen on tärkeää. Kuten tutkielmassani toin esiin, kiintymystyyli voi ajan myötä muuttua ja muutosta voidaan edistää esimerkiksi terapiassa. Bowlbyn (1988, 137–140) mukaan kiintymystyylin muutos terapiassa perustuu siihen, että yksilön saadessa kiinni sisäisten malliensa alkuperästä hän voi reflektoida niitä nykytilanteeseen ja lopulta muuttaa mallejaan ja tätä kautta muuttaa toimintaansa sosiaalisissa suhteissa. Kiintymystyylin tietoinen muuttaminen on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, ja turvattoman kiintymystyylin muuttamiseen turvalliseksi ei tulisikaan suhtautua ylioptimistisesti. Muutoksen haasteellisuuden vuoksi tutkimuksissa on pyritty löytämään kiintymystyylin ja hyvinvoinnin välistä yhteyttä välittäviä tekijöitä, joiden avulla ihminen voi itse vähentää kiintymystyylinsä negatiivista vaikutusta hyvinvointiinsa. Tähän mennessä ainakin mindfulnessin on todettu toimivan tällaisena välittävänä tekijänä (Davis, Morris & Drake 2016).

Toivon mukaan tulevaisuudessa tutkimusten myötä tekijöitä löydetään lisää.

Varmin tapa ennaltaehkäistä turvattomien aikuisuuden kiintymystyylien muodostumista on tukea varhaisten kiintymyssuhteiden turvallisuutta. Bowlby (1951, 84) kiinnitti huomiota erityisesti vanhemmuuden tukemiseen jo 1950-luvulla todeten: ”jos yhteisö arvostaa lapsiaan, sen tulee vaalia vanhempia”. Bowlby korosti etenkin heikommassa asemassa olevien perheiden tukemisen tärkeyttä.

Vaikka perhemuodot ja elinolot ovatkin muuttuneet merkittävästi 1950-luvulta nykypäivään tullessa, ovat John Bowlbyn ajatukset perheiden ja vanhempien tukemisen tärkeydestä yhä paikkansapitäviä.

Suomalaisessa yhteiskunnassa varhaisia turvallisia kiintymyssuhteita tuetaan erityisesti neuvoloissa

ja suomalaisella neuvolajärjestelmällä on ollut historiallisesti keskeinen rooli vanhempien ja lasten hyvinvoinnin rakentajana (Viljamaa 2003, 9). Neuvolajärjestelmä tavoittaa Suomessa lähes kaikki lapsiperheet ja pyrkii toiminnallaan muun muassa tukemaan vanhempia turvallisessa ja lapsilähtöisessä kasvatuksessa (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2017). Alkuvuodesta 2017 sosiaali- ja terveydenhuollon valinnanvapauslainsäädännön valmisteluun liittyen esitettiin neuvolapalvelujen siirtämistä valinnanvapausmallin piiriin, mistä esimerkiksi Mannerheimin lastensuojeluliitto on esittänyt huolensa todeten valinnanvapauden olevan liian suuri riski neuvolatyön turvaamiselle (Mannerheimin lastensuojeluliiton kannanotto 22.3.2017). Suomessa neuvolajärjestelmällä on keskeinen rooli lapsiperheiden hyvinvoinnin ja turvallisten kiintymyssuhteiden tukemisessa ja olisi tärkeää, että neuvolatyö turvataan myös tulevaisuudessa.

On myös muistettava, että kiintymyssuhteet, kiintymystyyli ja sosiaaliset suhteet ovat monimutkaisia ja moniulotteisia tutkimusaiheita eikä niiden liiallinen yksinkertaistaminen palvele tutkittavien, tiedeyhteisön tai yhteiskunnan tarpeita. Kiintymystutkimukset, omani mukaan luettuna, tarjoavat vain tiedon muruja näistä monimutkaisista tutkimusaiheista. Kiintymystyyli ei kykene selittämään kaikkea, ja esimerkiksi yksinäisyyden ja mielenterveyden haasteiden taustalla on paljon muutakin kuin kiintymystyyliin liittyviä asioita. Kiintymystyylillä on kuitenkin tutkimusten mukaan selviä yhteyksiä ihmisten sosiaalisiin suhteisiin ja laajemminkin koettuun hyvinvointiin, ja kiintymyssuhdeteorian näkökulmaa onkin hedelmällistä hyödyntää osana näiden ilmiöiden tutkimusta.

Tutkimukseni mukaan kiintymystyylin yhteydet sosiaalisiin suhteisiin, yksinäisyyteen ja masennuskokemukseen ovat havaittavissa ja tutkittavissa myös suomalaisessa ympäristössä.

Tulevaisuudessa suomalaista aikuisuuden kiintymystutkimusta tulisi toteuttaa lisää, jotta aiheesta saataisiin entistä parempi kokonaiskäsitys. Tutkimustiedon lisääntyessä myös kiintymysnäkökulman tarjoamat käytännön sovellusmahdollisuudet ihmisten hyvinvoinnin lisäämiseksi kasvavat. Omasta tutkimuksestani nousseita jatkotutkimusaiheita ovat korkeakouluissa opiskelevien miesten yksinäisyyden ja yksinäisyyden taustalla olevien syiden laajempi tutkimus, kiintymystyylin ja parisuhteeseen liittyvien tekijöiden välisten yhteyksien tutkimus hieman vanhemmalla kohderyhmällä sekä kiintymystyylin, yksinäisyyden ja lapsuudenperheen yhteiskuntaluokan välisten yhteyksien toistotutkimus. En ole tähän päivään mennessä kyennyt löytämään Suomesta tai ulkomailta aiempaa tutkimusta, jossa tutkittaisiin lapsuudenperheen yhteiskuntaluokan, kiintymystyylin ja yksinäisyyden välisiä suhteita. Polkumallissa (kuvio 5.) esittämääni tutkimustulokseen siitä, että kiintymysmuuttujat välittävät lapsuudenperheen yhteiskuntaluokan ja

yksinäisyyden välistä suhdetta, tuleekin tästä syystä suhtautua varovaisesti. Tutkimustulosta ei yleisesti voi pitää tieteellisesti uskottavana, ennen kuin tulos on toistettu useissa tutkimuksissa.

Havainto kiintymysmuuttujista välittävinä tekijöinä on kuitenkin kiinnostava ja tätä aihetta olisi tarpeen tutkia tulevaisuudessa enemmän ja satunnaisotantaan pohjautuvilla tutkimusasetelmilla.

Yleisesti tutkimusprosessin aikana havaitsin kiintymystutkimuksiin liittyen saman, minkä jo monet muut ovat vuosien varrella havainneet: kiintymystutkimuksen suurin haaste on toisistaan poikkeavat mittausmenetelmät ja erilaiset kiintymysmallien luokittelut. Erilaiset mittaustavat ja erinimiset kiintymysluokat vaikeuttavat erityisesti tutkimustulosten vertailua ja tekevät kiintymystutkimuksen kentästä hajanaisemman. Vaikka nykyään on tuotu esiin, että paras vaihtoehto on tutkia kiintymystyylin taustalla olevia ulottuvuuksia, toteutetaan yhä myös kategorisoivaa kiintymysmalleihin nojaavaa tutkimusta. Arvioin, että kiintymysulottuvuudet tarjoavat etenkin itsearviointimenetelmiä käyttäviin tutkimuksiin kiintymysmalleja luotettavamman näkökulman, ja tätä tukivat myös oman tutkimukseni tulokset.

Toinen kiintymystutkimuksiin liittyvä havaintoni liittyy tutkimusten näytepohjaisuuteen.

Kiintymystutkimusta on toteutettu perinteisesti siten, että tutkimusten näyte koostuu vain nuorista tyypillisesti psykologian yliopisto-opiskelijoista, ja näistä tutkimuksista saatujen tulosten perusteella on ajan saatossa muodostettu yleisesti aikuisia koskevaa kiintymysteoriaa ja tietoa. Tällainen menettely voi sisältää taustatekijöihin liittyviä ongelmia, joista kenties keskeisin liittyy tutkittavien ikään. Opiskelijat ovat tyypillisesti nuoria, ja heillä ei välttämättä ole lainkaan kokemusta esimerkiksi parisuhteista, mikä kävi hyvin ilmi myös omassa tutkimuksessani. Opiskelijoista koostuvaa näytettä käyttävien tutkimusten kohdalla on perusteltua käydä keskustelua siitä, kuinka yleistettävissä tulokset ovat. (Feeney & Noller 1996, 143.) Jotta aikuisuuden kiintymyksestä voitaisiin muodostaa riittävän monipuolinen käsitys, tulisi tutkimuksissa olla mukana aikuisia eri ikäluokista, erilaisista taustoista ja erilaisista elämäntilanteista. Tutkimusta on viime vuosina ilahduttavasti ryhdytty toteuttamaan aiempaa laajemmin muillakin kohderyhmillä kuin opiskelijoilla, mutta esimerkiksi myöhäisaikuisuutta koskevaa kiintymystutkimusta on edelleen löydettävissä melko vähän ja alue vaikuttaisi kaipaavan lisätutkimusta.