Kiintymyssuhdeteorian tausta ja perusajatukset

Kiintymyssuhdeteorian isänä toimi brittiläinen lastenpsykiatri John Bowlby, joka teki elämäntyönsä erityisesti lasten kiintymystutkimuksen parissa. Vuonna 1950 Bowlby teki taustoittavaa työtä antaakseen Maailman terveysjärjestölle (WHO) neuvoja kodittomien lasten mielenterveyden edistämiseen liittyen. Kyseisen projektin parissa työskennellessään hän havaitsi, kuinka tärkeä rooli äidin ja lapsen välisellä suhteella on lapsen kehityksen kannalta. Bowlbyn mukaan lapsen mielenterveyden kannalta on välttämätöntä, että pieni lapsi solmii äitinsä kanssa lämpimän ja jatkuvan suhteen, josta hän saa tyydytystä, nautintoa ja turvaa. Havaintonsa tueksi Bowlby tarvitsi kuitenkin tutkimustietoa, jotta teoria äidin ja lapsen välisen suhteen sekä lapsen turvallisen kasvun ja kehityksen välisestä yhteydestä voitaisiin rakentaa. 1950-luvulla hän ryhtyi yhdessä James Robertsonin kanssa tutkimaan sitä, kuinka pienet lapset reagoivat äidin hetkelliseen menetykseen.

Bowlbyn mukaan tutkimushankkeen havainnot osoittivat, että äitihahmon menetys on dominoiva tekijä lapsen kehityksen kannalta ja voi saada aikaan kauaskantoisia seurauksia, jotka vaikuttavat yksilöiden elämään aikuisuuteen saakka. (Bowlby 1991, xi–xiiv.)

Bowlbyn teoria ihmisten kiintymyksestä pohjautui Sigmund Freudin (1856–1939) psykoanalyysiin sekä etologian tutkimuksiin. Bowlby käytti psykoanalyysia kiintymystutkimustensa viitekehyksenä perustellen tätä sillä, että psykoanalyysi on inspiroinut hänen omaa ajatteluaan ja on käyttökelpoisin

näkökulma kuvaamaan kiintymystä. (Bowlby 1991, xv.) Etologian puolelta Bowlby hyödynsi erityisesti leimautumisen käsitettä, jonka biologi Konrad Lorenz (1903–1989) esitteli 1930-luvulla.

Leimautumisen käsite kuvaa sitä, kuinka eläinten poikaset luovat hyvin voimakkaan siteen emonsa kanssa jo ensimmäisten elinpäiviensä aikana. Bowlby oli havainnut samankaltaisen ilmiön toistuvan myös ihmisten kohdalla ja uskoi, että lapsen sidettä äitiinsä voidaan kuvata leimautumiskäsitteen avulla. Vaikka Bowlby rinnastaakin teoriassaan ihmistä muihin eläinlajeihin, hän haluaa tehdä myös eron ihmisen ja eläimen välille. Bowlbyn mukaan ihminen on oma lajinsa, jolla on omia ja erityisiä muilta lajeilta puuttuvia ominaisuuksia, kuten puhekyky. Hän toi toisaalta esiin, että ihminen on varhaislapsuudessa ja etenkin vauvaiässä kehitystasostaan johtuen¹ käyttäytymisen näkökulmasta lähempänä muita eläinlajeja, ja myös tästä syystä etologia voi osoittautua hyvin käyttökelpoiseksi kiintymystutkimukselle. (Bowlby 1991, 6–7.)

Kiintymyssuhdeteoria esiteltiin ensimmäistä kertaa vuonna 1958, ja kokonaisuudessaan Bowlby on esitellyt laajan teoriansa kirjatrilogiassaan ”Attachment and Loss” (Bowlby 1969; 1973; 1980).

Kiintymyssuhdeteorian ydinajatuksena on se, että ihmisellä on läpi elämän tarve läheisiin ihmissuhteisiin ja niiden muodostamiseen. Erityisen läheisiä ja merkittäviä ihmissuhteita kutsutaan teoriassa kiintymyssuhteiksi, joilla tarkoitetaan yksilön ja hänen kiintymyksen kohteensa välistä voimakasta emotionaalista sidettä. Kiintymyssuhteet perustuvat ihmisten läheisyyden ja turvallisuuden tarpeeseen, ja tämä tarve on tyypillisesti suurimmillaan lapsuudessa, jolloin yksilö on haavoittuvaisempi kuin myöhemmissä elämänvaiheissaan. (Prior & Glaser 2006, 14–15.)

Kiintymyssuhteita ylläpidetään kiintymyskäyttäytymisen avulla. Bowlby on havainnollistanut ihmisen kiintymyskäyttäytymistä eläinten käyttäytymisen avulla. Pienet ankanpoikaset seuraavat emoaan lammessa uiskennellessaan ja emon lähtiessä ne tekevät kaikkensa voidakseen seurata tätä.

Sama ilmiö toistuu useilla eri lajeilla ja myös ihmisillä. Tutkimuksissa on havaittu, että kuten eläinlapset seuraavat emoaan, myös ihmislapset pyrkivät pysymään jatkuvasti äidin tai muun ensisijaisen kiintymyskohteensa läheisyydessä. (Bowlby 1991, 180–182.) Kiintymyskäyttäytyminen on määritelty käyttäytymiseksi, jonka avulla yksilö voi säilyttää tai saavuttaa läheisyyden sellaisen ihmisen kanssa, jonka hän uskoo selviävän maailmassa itseään paremmin (Bowlby 1988b, 29).

Vanhempien vastavuoroinen käytös kiintymyskäyttäytymiselle on puolestaan nimetty hoivakäyttäytymiseksi (caregiving behaviour) (Bowlby 1991, 182).

1 Kehitystasolla Bowlby viittasi vauvaikäisten puhe- ja liikuntakyvyn puutteeseen tai rajallisuuteen.

Kiintymyskäyttäytymistä säätelee vaistonvaraisen käyttäytymisen järjestelmä, joka on kehittynyt säätelemään toivottua läheisyyttä pääasialliseen kiintymyksen kohteeseen eli esimerkiksi lapsen ensisijaiseen hoitajaan. Keskeisenä ajatuksena on, että lapsi haluaa ylläpitää tiettyä läheisyyttä kiintymyksen kohteeseen, ja kun etäisyys kasvaa liian suureksi, käyttäytymisjärjestelmä aktivoituu lapsessa ja lapsi pyrkii palauttamaan läheisyyden kiintymyskäyttäytymisen avulla, esimerkiksi itkemällä hoitajan perään. Lapsen sisäinen käyttäytymisjärjestelmä toimii siis ikään kuin termostaatin tavoin: saatuaan palautetta ympäristöstä järjestelmä aktivoi käyttäytymistä, jonka avulla tavoite voidaan jälleen saavuttaa. Bowlbyn mukaan lapsi pyrkii läheisyyttä ylläpitävällä käytöksellään saavuttamaan sisäisen tasapainon ja turvallisuuden kokemuksen. (Emt., 372.)

Kiintymyssuhdeteoria on luonteeltaan myös evolutiivinen teoria. Bowlby uskoi kiintymyssuhteen ja kiintymyskäyttäytymisen olevan elintärkeitä ihmislajin selviämisen kannalta.

Kiintymyskäyttäytymisen tarkoituksesta ei olla kuitenkaan oltu historian saatossa yksimielisiä ja tutkijat ovat ehdottaneet erilaisia perusteluja sille, miksi ihmisillä ja eläimillä ilmenee kiintymyskäyttäytymistä. Osa tutkijoista puoltaa toissijaisen vietin teoriaa, jonka mukaan lapsen tai poikasen halu olla muiden yksilöiden lähellä perustuu siihen, että muut ruokkivat tätä ja käyttäytymisen motiivina olisi siis ravinnonsaannin turvaaminen (Bowlby 1991, 210–211). Bowlby itse kuitenkin uskoi, että kiintymyskäyttäytymisen perimmäinen funktio on saada itseään vahvemmilta yksilöiltä suojelua uhkaavissa tilanteissa. Bowlby perustelee näkemystään sillä, että yksinjäävä eläin jää huomattavasti todennäköisemmin saalistajan uhriksi kuin ryhmässä olevat eläimet. Lisäksi kiintymyskäyttäytymistä esiintyy erityisen paljon niillä eläimillä tai ihmisillä, jotka ovat syystä tai toisesta muita haavoittuvaisempia ja helpompia uhreja saalistajille. Tähän ryhmään kuuluvat esimerkiksi nuoret tai sairaat yksilöt. Kiintymyskäyttäytymistä ilmenee myös erityisen paljon vaaratilanteissa eli esimerkiksi silloin, kun saalistaja tai muu uhka on havaittu. (Bowlby 1991, 224–226.)

Bowlby toi kiintymyssuhdeteoriassaan esiin, että kiintymyskäyttäytyminen jatkuu läpi ihmiselämän ja ihmisillä on kiintymyssuhteita myös lapsuuden jälkeen. Kiintymyssuhdeteorian yksi keskeisistä ajatuksista on kuitenkin varhaisen kiintymyssuhteen tärkeys tulevien suhteiden ennustajana.

Varhainen kiintymyssuhde on erityisen merkittävä, sillä sen perusteella lapselle muodostuu mielen sisäisiä työskentelymalleja (internal working models) eli käyttäytymistä ja toimintaa ohjaavia psyykkisiä rakenteita, jotka koskevat häntä itseään ja muita ihmisiä. (Bowlby 1969; 1973; 1980;

Sinkkonen 2004, 1867.) Lapsuudessa mallit koskevat tyypillisesti sitä, miten aikuinen reagoi lapsen aloitteisiin ja kuinka hyväksytyksi lapsi itsensä kokee (Sinkkonen 2004, 1867). Jos hoitaja vastaa

sensitiivisesti lapsen tarpeisiin ja kiintymyssuhde on lämmin, turvaa tuova ja luotettava, lapselle muodostuu positiivisia työskentelymalleja. Mikäli taas hoitaja vastaa lapsen tarpeisiin puutteellisesti, on epäjohdonmukainen, emotionaalisesti kylmä tai huonosti saatavilla oleva, muodostuu lapsen ja hoitajan välisestä kiintymyssuhteesta todennäköisesti turvaton. Turvattoman kiintymyssuhteen myötä lapselle muodostuu myös mitä todennäköisimmin negatiiviset työskentelymallit itsestään ja muista. Sisäiset työskentelymallit vaikuttavat Bowlbyn hypoteesin mukaan yksilön tuleviin ihmissuhteisiin ja toimintaan sosiaalisissa suhteissa. (Bowlby 1969; 1973; 1980.) Bowlbyn teoriaa seurannut vuosikymmenten tutkimustyö on osoittanut tämän hypoteesin pitävän paikkansa.