Aineiston arviointi

Tutkimuksen kyselylomaketta mainostettiin kohderyhmälle eri tiedotuskanavien kautta ja halukkaat ovat vastanneet kyselyyn. Tällaista menetelmää käytettäessä kyseessä on itsevalikoitunut verkkokyselytutkimus ja tutkimuksen aineisto on otoksen sijasta näyte. Näytettä käytettäessä tulee huomioida, että vastaajia valikoituu kyselyyn esimerkiksi oman mielenkiintonsa perusteella eikä voida olla varmoja siitä, edustaako näyte kohderyhmää eli tässä tapauksessa itäsuomalaisia 18–29-vuotiaita korkeakouluopiskelijoita. Näytteen käyttäminen tutkimuksessa asettaa tästä syystä rajoituksia tulosten yleistettävyydelle, mikä tulee pitää mielessä analyysia ja tulosten tulkintaa tehdessä. (Miettinen & Vehkalahti 2013, 88.)

Tutkimukseni luotettavuuden lisäämiseksi pohdin vaihtoehtoja, joilla aineistoni mahdollista valikoituneisuutta voisi tarkastella ja arvioida analyysivaiheessa. Ratkaisuksi muodostui valmiiden kysymysten käyttäminen satunnaisotannalla toteutetusta tutkimuksesta. Kyselylomakkeessani oli mukana nuorisobarometrien kysymyksiä, joiden aineistot tarjoavat vertailukohdan analyysivaiheessa. Tarkoituksena oli siis verrata oman tutkimukseni aineistoa ja nuorisobarometrien

aineistoja ja selvittää, poikkesivatko tutkimukseeni osallistuneiden vastaukset jollain tapaa nuorisobarometrien osallistujien vastauksista. Tällä tavoin voin tarkastella esimerkiksi yksinäisyyden, ystävyyssuhteisiin liittyvien asioiden ja perhetaustan valikoituneisuutta tutkimuksessani. Nuorisobarometrien ja Nuorten vapaa-aikatutkimuksen vastaajat ovat iältään 15–

29-vuotiaita ja oman tutkimukseni 18–29-vuotiaita, joten rajasin vertailuja tehdessäni nuorisobarometriaineistoista ja Nuorten vapaa-aikatutkimuksen aineistosta tarkastelun ulkopuolelle 15–17-vuotiaat vastaajat. Kaikki nuorisobarometrejä ja Nuorten vapaa-aikatutkimusta koskevat tunnusluvut ja prosenttiosuudet kuvaavat siis tässä luvussa 18–29-vuotiaiden vastaajien osuuksia, eivät osuuksia koko nuorisobarometriaineistosta.

Vastaajien perhe- ja asumismuodon jakauma oli aineistossani melko samankaltainen kuin vuoden 2007 nuorisobarometriaineistossa 18–29-vuotiailla vastaajilla. Molemmissa eniten oli yksinasuvia (nuorisobarometri: 44,5%, oma aineistoni: 53,2%) ja toisiksi eniten avio- tai avoliitossa asuvia lapsettomia vastaajia (nb: 25,3%, oma aineistoni: 30,08%). Eroa näkyi erityisesti vanhempiensa luona asuvien määrässä. Nuorisobarometrin 18–29-vuotiaista vastaajista vanhempien luona asui 13,6 prosenttia, kun taas omassa aineistossani vanhempien luona asuvien vastaajien osuus oli 3,9 prosenttia. Ero selittyy todennäköisesti sillä, että aineistossani suurin osa vastaajista (74,7%) oli muuttanut nykyisten opintojensa vuoksi uudelle paikkakunnalle, joten vanhempien luona asuminen ei suurimmalle osalle heistä ollut mahdollista. Perhemuodossa aineistoissa näkyy ero myös niiden vastaajien kohdalla, joilla on lapsia. Vuoden 2007 nuorisobarometrin vastaajista avio- tai avoliitossa ja lasten kanssa asuvia on 10,1 prosenttia ja yksinhuoltajia 1,7 prosenttia. (Nuorisobarometri 2007.) Omassa aineistossani avio- tai avoliitossa ja lasten kanssa asuvia on 4,6 prosenttia ja yksinhuoltajia 0,6 prosenttia. Nuorisobarometrin aineistossa oli siis enemmän vastaajia, joilla on lapsia. Tämä ero saattaa johtua siitä, että keskeneräisten opintojen on havaittu olevan lapsettomilla nuorilla aikuisilla yksi merkittävä syy lastenhankinnan lykkäämiseen (Miettinen 2015, 53–55).

Vanhempien koulutustasossa näkyy myös jonkin verran eroavaisuutta nuorisobarometrin 2014 aineistoon verrattuna. Omassa aineistossani vastaajien äidin yleisin koulutustaso oli korkeakoulututkinto (42,1%), kun taas nuorisobarometriaineistossa yleisin äidin koulutustaso oli ammatillinen perustutkinto (34,3%). Vastaajien äitien koulutustaso oli siis tutkimuksessani korkeampi. Isien osalta koulutustason jakauma oli samansuuntainen aineistossani ja nuorisobarometrin 2014 aineistossa. Yleisin koulutustaso oli ammatillinen tutkinto (omassa aineistossani 46,2%, nuorisobarometrissä 37,4%) ja korkeakoulututkinto oli toiseksi yleisin korkeakoulututkinto (omassani 28,7% ja nuorisobarometrissä 29,6%). (Nuorisobarometri 2014.)

Kyselyyni vastanneilla korkeakouluopiskelijoilla oli siis keskimäärin koulutetummat äidit kuin nuorisobarometrin 18–29-vuotiailla vastaajilla, mutta isien koulutustasoissa ei ollut merkittäviä eroja.

Nämä havainnot vaikuttaisivat antavan tukea Myrskylän (2009) tutkimustulokselle, jonka mukaan erityisesti äidin koulutustausta ohjaa lapsen jatkokoulutusvalintoja.

Läheisten ystävien lukumäärä erosi aineistossani nuorisobarometristä hieman. Aineistossani ystävien lukumäärä vaihteli 0–30 välillä. Keskiarvo aineistossani oli 4,7 (S: 3,12). Nuorisobarometrin 2014 aineistossa 18–29-vuotiaiden vastaajien läheisten ystävien lukumäärän keskiarvo oli 6,42 (S: 5,23)¹². Nuorisobarometrin vastaajat olivat siis arvioineet heillä olevan jonkin verran enemmän läheisiä ystäviä kuin oman tutkimukseni vastaajat. Aineistossani 3,3 prosenttia (n=12) vastaajista arvioi, ettei heillä ole yhtään läheistä ystävää. Nuorisobarometrissä ilman läheisiä ystäviä oli ilmoittanut olevansa 0,7 prosenttia (n=10) vastaajista. (Nuorisobarometri 2014.) Aineistossani oli siis hieman enemmän sellaisia vastaajia, joilla ei ole yhtään läheistä ystävää.

Aineistossani 91,6 prosentilla vastaajista oli ystäviä, joiden kanssa voi keskustella luottamuksellisesti. Tällainen ystävä puuttui 4,2 prosentilla vastaajista ja loput 4,2 prosenttia vastaajista eivät osanneet sanoa onko heillä tällaisia ystäviä. Nuorisobarometrissä 2015 97,2 prosenttia arvioi heillä olevan tällaisia ystäviä, kun taas 2,4 prosenttia vastaajista arvioi, ettei heillä ole tällaisia ystäviä ja 0,3 prosenttia ei osannut sanoa. Aineistossani vaikuttaisi olevan hieman enemmän vastaajia, joilla ei ole ystäviä, keiden kanssa keskustella luottamuksellisesti. Päivittäinen yhteydenpito ystäviin oli nuorisobarometrin 2015 mukaan yleisintä netitse (72,7%), toiseksi yleisintä kasvokkain tavaten (45,7%) ja kolmanneksi yleisintä puhelimessa puhuen (40,1%).

(Nuorisobarometri 2015.) Näin oli myös oman tutkimukseni aineistossa (yhteydenpito päivittäin netitse 59,8%, kasvokkain tavaten 32,0% ja puhelimessa puhuen 10,5%). Luvuista voi huomata, että aineistossani päivittäinen tai lähes päivittäinen yhteydenpito ystäviin oli jonkin verran vähäisempää kuin nuorisobarometrin vastaajilla.

Yksinäisyyden kokemusta mittaava kysymys ”Koetko itsesi yksinäiseksi?” kyselylomakkeessani oli nuorisobarometristä vuodelta 2015. Aineistossani yksinäisyyttä ilmoittivat kokevansa ”joskus” 57,7 prosenttia vastaajista ja ”usein” 13,4 prosenttia vastaajista. 29 prosenttia vastaajista ei kokenut yksinäisyyttä. Nuorisobarometriaineistossa yksinäisyyttä koki ”joskus” 31,9 prosenttia vastaajista ja

12Nuorisobarometrin analyysissä muuttujan suuremmat arvot kuin 50 oli jätetty pois, sillä oli pidetty epätodennäköisenä, että läheisten ystävien lukumäärä voisi olla todellisuudessa näin suuri (ks. Myllyniemi 2014, 69). Koodasin siis vertailua tehdessäni nuorisobarometriaineistosta tämän muuttujan vastauksista 50 suuremmat arvot puuttuviksi arvoiksi.

”usein” 3,8 prosenttia vastaajista. 64,3 prosenttia vastaajista oli ilmoittanut, ettei koe yksinäisyyttä.

(Nuorisobarometri 2015.) Ero oman aineistoni jakaumaan oli siis huomattava. Siinä missä nuorisobarometrin vastaajista noin joka kolmas oli kertonut kokevansa yksinäisyyttä vähintään joskus, omassa aineistossani yksinäisyyttä vähintään joskus kokevia oli 71 prosenttia vastaajista.

Merkittävän yksinäisyyden kokemisen eron tarkastelemiseksi hain lisää vertailuaineistoa.

Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön (YTHS) Korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimus vuodelta 2016 selvitti alle 35-vuotiaiden korkeakouluopiskelijoiden yksinäisyyttä samankaltaisella kysymyksenasettelulla kuin vuoden 2015 nuorisobarometri, jota käytin omassa kyselylomakkeessani.

Tämä vertailu on kuitenkin vain suuntaa antava, sillä vastaajien kohdejoukko ei ole iän mukaan tarkasteltuna sama kuin omassa tutkimuksessani¹³. YTHS:n tutkimuksessa korkeakouluopiskelijoista 51,1 prosenttia ei kokenut olevansa yksinäisiä, 42,1 prosenttia vastaajista arvioi kokevansa itsensä

”ajoittain” yksinäiseksi ja 6,7 prosenttia koki itsensä ”usein” yksinäiseksi. (Kunttu, Pesonen & Saari 2017.) Yksinäisyyden kokemuksen prosenttiosuudet olivat siis YTHS:n terveystutkimuksessa hieman korkeampia kuin nuorisobarometrissä 2015, mutta jäivät edelleen melko kauas oman aineistoni yksinäisyysluvuista. Näiden satunnaisotantaan pohjautuvien tutkimusten tulosten valossa voi todeta, että tutkimukseeni vaikutti valikoituneen keskimääräistä enemmän itsensä yksinäiseksi kokevia vastaajia. Myös se, että tutkimukseeni osallistuneilla oli vähemmän läheisiä ystäviä ja harvempia yhteydenpitokertoja ystäviin kuin nuorisobarometrin vastaajilla, tuki tätä havaintoa.

Lapsuudenperheen yhteiskuntaluokkaa koskevan kysymyksen vastaukset poikkesivat odotusten mukaisesti jonkin verran Nuorten vapaa-aikatutkimuksen 2009 vastauksista. Tutkimuksessani luokka-aseman keskiarvo oli 6,14 (S:1,69). Nuorten vapaa-aikatutkimuksessa luokka-aseman keskiarvo oli 18–29-vuotiailla vastaajilla 5,84 (S:1,56). (Nuorten vapaa-aikatutkimus 2009.) Tutkimukseeni osallistuneet vastaajat olivat siis arvioineet lapsuudenperheen luokka-asemansa hieman korkeammaksi kuin Nuorten aikatutkimuksen vastaajat. Nuorten vapaa-aikatutkimuksessa vastaajia kehotettiin kysymyksenasettelussa ajattelemaan aikaa, jolloin he olivat 12-vuotiaita. Omassa kysymyksenasettelussani ei ollut tätä kehotusta mukana. Tämä ero kysymyksenasettelussa on todennäköisesti vaikuttanut jonkin verran tuloksiin ja aineistot eivät ole siten täysin vertailukelpoisia. Osa erosta voi selittyä myös sillä, että koulutuksen periytymisen vuoksi korkeakouluopiskelijoilla on yleensä hieman erilainen perhetausta kuin heidän matalammin koulutetuilla ikätovereillaan.

13 Kohdejoukko omassa tutkimuksessani 18–29-vuotiaat, YTHS:n tutkimuksessa alle 35-vuotiaat.

Aineistostani voidaan tarkastella lopuksi vielä vastaajien sukupuolijakaumaa. Vastaajista 85,0 prosenttia oli naisia ja 13,6 prosenttia miehiä. 1,4 prosenttia vastaajista ilmoitti sukupuolekseen

”muu”. Naisvastaajat olivat siis selkeästi enemmistönä tutkimuksessa. Opiskelijatutkimuksen 2014 mukaan vuonna 2013 suomalaisista korkeakouluopiskelijoista 53 prosenttia oli naisia ja 47 prosenttia miehiä (Opiskelijatutkimus 2014). Korkeakouluopiskelijoiden sukupuolijakauma on siis lievästi naisenemmistöinen, mutta ei lainkaan niin selkeästi kuin oman tutkimukseni vastaajajoukossa. Nämä luvut ovat kuitenkin lähinnä suuntaa antavia, sillä tutkimuksessani oli mukana vain kaksi itä-suomalaista korkeakoulua, kun taas Opiskelijatutkimuksen luvut kuvaavat kaikkien Suomen korkeakoulujen opiskelijoiden sukupuolijakaumaa. Miesenemmistöisiä aloja ovat erityisesti tekniikan alat ja tästä syystä esimerkiksi teknilliset yliopistot nostavat Opiskelijatutkimuksen tilastossa miespuolisten korkeakouluopiskelijoiden osuutta. Naisten suurta määrää tutkimukseni vastaajissa selittää kuitenkin todennäköisimmin se, että vastaajat olivat valikoituneet vastaamaan mielenkiintonsa perusteella.

Yleisesti ottaen aineistoni ei poikennut kovin voimakkaasti Nuorisobarometrien aineistoista eli näytepohjaisuus ei vaikuta vinouttaneen aineistoa ratkaisevalla tavalla. Selkeä eroavaisuus löytyi tosin vastaajien koulutustasosta, sillä tutkimukseni kontekstina toimivat korkeakouluopiskelijat.

Tutkimukseni tavoitteena on kiintymysmuuttujien ja sosiaalisiin suhteisiin liittyvien muuttujien välisten yhteyksien tarkastelu eli tutkimus on luonteeltaan selittävä. Tällaisessa selittävässä tutkimuksessa näytteen edustavuudella ei ole yhtä kriittistä roolia kuin kuvailevassa tutkimuksessa, jossa tarkoituksena on estimoida keskiarvoja ja jakaumia perusjoukossa ja yleistää tuloksia laajemmin. Myös selittävässä tutkimuksessa on toki huomioitava näytepohjaisuuden tuomat rajoitteet tulosten tulkintavaiheessa.