Aikuisuuden kiintymyssuhteet

Ihmisillä on synnynnäinen tarve kiintymyssuhteista saatavaan läheisyyteen myös myöhemmissä elämänvaiheissa, ja ihmisillä on kiintymyssuhteita myös aikuisuudessa. Aikuisuuden kiintymyssuhteet ovat pohjimmiltaan suhteellisen samankaltaisia kuin lapsuuden kiintymyssuhteet.

Aikuisuuden kiintymyssuhteen peruspiirteinä pidetään sitä, että yksilö voi tarvittaessa käyttää kiintymyskohdettaan turvasatamana hätääntyessään ja turvallisena pohjana, jonka avulla voi toimia maailmassa itsenäisesti. Kuten lapsuudessa, myös aikuisuudessa kiintymyssuhde on emotionaalisesti voimakas side, joka voi olla luonteeltaan positiivinen, negatiivinen tai yhdistelmä näitä molempia.

Aikuisuuden kiintymyskohteen kanssa pyritään ylläpitämään riittävää läheisyyttä, ja kiintymyskohteen mahdollinen menettäminen tuottaa kiintyneessä aikuisessa voimakasta surua.

(Bartholomew & Trinke 1997, 604.)

Vaikka lapsuuden ja aikuisuuden kiintymyssuhteissa on paljon samaakin, on niissä myös joitain keskeisiä eroja. Yksi ero liittyy kiintymyssuhteen muodostumiseen: aikuisuuden kiintymyssuhde muodostuu selvästi hitaammin kuin lapsuuden kiintymyssuhde. Lapset solmivat kiintymyssuhteen keskimäärin elämänsä ensimmäisten 7–10 kuukauden aikana. Aikuisten välisen kiintymyssuhteen kehittymiseen jonkun muun kuin lapsuudenperheen jäsenen kanssa on tutkimuksissa havaittu menevän keskimäärin kaksi vuotta. Osa tutkijoista on kuitenkin myös esittänyt, että parisuhteessa

kiintymyssuhde voisi muodostua tätä selvästi nopeammin, jopa kuukausien aikana. (Gillath, Karantzas & Fraley 2016, 44–45.)

Sosiologi Robert Weiss listasi 1980-luvulla kolme tärkeimpänä pitämäänsä eroavaisuutta lapsuuden kiintymyssuhteiden ja aikuisuuden kiintymyssuhteiden välillä. Ensimmäinen ero liittyy tasa-arvoisuuteen ja vastavuoroisuuteen. Lapsuuden kiintymyssuhteessa lapsi on riippuvainen hoitajastaan ja hoitaja pyrkii yleensä toimimaan lapsen turvallisuuden tunnetta vaalien. Lapsi siis toimii hoidon vastaanottajana ja hoitaja hoivan antajana. Kahden aikuisen välisessä kiintymyssuhteessa riippuvaisuus ei ole toivottavaa, vaan suhteen tulee olla vastavuoroinen. Toinen ero koskee kiintymyskäyttäytymistä. Aikuisten kiintymyskäyttäytyminen ei ole yhtä herkkää kuin lapsilla ja tämä ilmenee esimerkiksi siten, että aikuinen sietää huomattavasti pidempää erossa oloa kiintymyskohteestaan ja kykenee hallitsemaan kiintymyskäyttäytymistään paremmin. On esitetty, että juuri tämän piirteen vuoksi aikuisten kiintymyskäytöstä on vaikeampaa tutkia kuin lasten kiintymyskäytöstä. Viimeinen Weissin esittämä eroavaisuus lasten ja aikuisten kiintymyssuhteiden välillä lienee kiistanalaisin. Weissin mukaan aikuisuuden kiintymyssuhde sisältää yleensä seksuaalisuuden elementin. (Weiss 1982.) Oletus aikuisten kiintymyssuhteen seksuaalisesta luonteesta pätee lähinnä parisuhteeseen ja nykyisen käsityksen mukaan aikuisilla on muitakin kiintymyskohteita kuin puoliso.

Parisuhdetta pidettiin aikuisuuden kiintymystutkimuksen käynnistyessä lähes ainoana aikuisten kiintymyssuhteena, ja Weissin ajatus aikuisuuden kiintymyssuhteen seksuaalisesta luonteesta vaikutti vielä tuolloin saavan tukea. Näkökulma laajeni kuitenkin melko pian, ja jo 1990-luvulla todettiin, ettei aikuisilla on useita erillisiä kiintymyssuhteita. Bartholomewin ja Trinken tutkimuksessa (1997) havaittiin, että nuorilla aikuisilla oli keskimäärin viisi kiintymyskohdetta. Kiintymyksen kohteina tutkimuksessa saivat eniten mainintoja äiti, isä, sisarus, paras ystävä ja seurustelukumppani.

Tutkimuksessa selvitettiin myös kiintymyssuhteiden hierarkkisuutta eli sitä, mikä oli kiintymyssuhteiden tärkeysjärjestys. Ensisijainen kiintymyskohde oli tutkimuksen mukaan puoliso, toissijainen äiti ja tämän jälkeen järjestyksessä isä, sisarus ja viimeisenä paras ystävä. Niillä tutkittavilla, joilla ei ollut puolisoa, keskeisin kiintymyskohde oli äiti ja muuten järjestys oli sama.

(Bartholomew & Trinke 1997.) Samankaltaisia tutkimustuloksia kiintymyssuhteiden hierarkkisesta järjestyksestä on saatu myös tuoreemmissa tutkimuksissa (ks. esim. Pitman & Scharfe 2010).

Kiinnostavaa tutkimuksessa oli havainto siitä, että vanhemman asema tärkeänä kiintymyskohteena heikentyi lapsen parisuhteen myötä yllättävän vähän. Vaikka puoliso olikin ensisijainen kiintymyskohde, pääsi etenkin äiti hyvin lähelle tätä.

Keskeisimpinä aikuisuuden kiintymyskohteina pidetään yleisesti puolisoa, vanhempia eli äitiä ja isää, sisarusta ja parasta ystävää. Kiintymystutkimuksissa ihmiset nimeävät kuitenkin myös muita kiintymyskohteita. Aikuiset nimeävät usein lapsensa henkilöksi, josta he eivät halua olla erossa ja johon he pyrkivät pitämään tiettyä, itselle mieluista läheisyyttä. Kiintymystutkijat ovatkin tämän havainnon pohjalta käyneet keskustelua siitä, voiko aikuisen kiintymyskohde olla oma lapsi. Kuten teorian ja tutkimusten pohjalta tiedetään, aikuinen toimii omalle lapselleen kiintymyskohteena, mutta voisiko sama toimia myös toisinpäin? Asiantuntijoiden mukaan vanhemman halu pysytellä lapsensa läheisyydessä ei kuvaa lapsen roolia vanhemman kiintymyskohteena, vaan vanhemman vastavuoroista käytöstä lapsen kiintymyskäytökselle eli hoivakäyttäytymistä. Toisaalta myös tiedetään, että vanhemman ikääntyessä hoivasuhde lapsen ja vanhemman välillä voi kääntyä toisinpäin, jolloin vanhemmasta tuleekin riippuvainen aikuisesta lapsestaan. Tällöin aikuinen lapsi voi hyvinkin olla vanhemman kiintymyskohde. Tutkimuksissa mainintoja muina keskeisinä kiintymyskohteina ovat saaneet myös isovanhemmat ja lemmikit. Erikoisempia mainittuja kiintymyskohteita ovat uskonnolliset hahmot, kuten Jumala sekä tavarat ja paikat (esim.

lapsuudenkoti). (Gillath, Karantzas & Fraley 2016, 39–40; 49–50.) Jumala kiintymyskohteena on tutkitumpi aihe (ks. esim. Granqvist ym. 2012), kun taas paikat ja tavarat kiintymyskohteina ovat vielä suhteellisen uusia ja hieman kiistanalaisempia tutkimusaiheita.

Aikuisuuden kiintymyssuhteista kiintymyskohteiden ja niiden määrän lisäksi tutkijoita on kiinnostanut eri elämänvaiheiden kiintymyssuhteet ja niiden määrät. Nykyisen näkemyksen mukaan ihmisen kiintymyssuhteiden määrälle eri elämänvaiheissa on ominaista kurvilineaarisuus. Tällä tarkoitetaan, että kiintymyssuhteiden määrä kasvaa siihen saakka, että se saavuttaa korkeimman huippunsa, jonka jälkeen määrä lähtee laskuun. Näkemyksen mukaan varhaislapsuudessa kiintymyssuhteita on melko vähän ja niitä solmitaan vain läheisimpien perheenjäsenten tai hoitajien kanssa, kun taas aikuisuudessa ja etenkin nuorilla aikuisilla kiintymyssuhteiden määrä on huipussaan.

Tässä elämänvaiheessa kiintymyssuhteita on perheenjäsenten, kumppanin ja vertaisten kanssa.

Kiintymyssuhteiden määrä lähtee laskemaan ikääntymisen myötä ja vanhuudessa kiintymyssuhteita on tyypillisesti melko vähän. Kiintymyssuhteiden vähäistä määrää selittää vanhuudessa erityisesti läheisten ihmisten kuolemat. Kiintymys myös tutkimusten mukaan muuttaa muotoaan vanhuudessa ja ikääntyneiden symbolisen kiintymyksen kohteena voi toimia esimerkiksi uskonnollinen kohde.

(Van Asschea ym. 2013.)

Yksilön iän on havaittu vaikuttavan myös tiettyyn suhteeseen liittyvään kiintymykseen ja yleiseen kiintymystyyliin. Tiettyyn suhteeseen liittyvällä kiintymyksellä viitataan yksilön tunteisiin tiettyä läheistä ihmistään kohtaan, kun taas yleinen kiintymystyyli viittaa yksilön yleiseen suhtautumiseen läheisiin ihmissuhteisiin. Vanhemmilla ihmisillä yleisessä kiintymystyylissä on havaittu olevan enemmän välttelevyyttä, kun taas nuorilla aikuisilla on enemmän ahdistuneisuutta suhteessa ystäviinsä ja kumppaniinsa. Kiinnostavasti omiin vanhempiin liittyvä ahdistuneisuus on vähäisempää nuorilla ja kasvaa ikääntymisen myötä. Nykyään kiintymystutkimuksessa tärkeäksi havainnoksi onkin muodostunut se, että laajaa kokonaiskuvaa ihmisen kiintymyksestä rakentaessa olisi tärkeää huomioida kiintymystyylin yleinen taso, yksittäisen suhteen taso ja lisäksi ihmisen ikä. (Hudson ym.

2015.)

2.5 Aikuisuuden kiintymystyylit ja niiden mittaaminen

Kiintymystutkimuksissa yksi eniten kiinnostaneista kysymyksistä on se, millaisia eroja ihmisten kiintymyskäyttäytymisessä on. Näitä kiintymyskäyttäytymisen eroja pyritään tavoittamaan kiintymystyylien⁴ mittaamisen avulla. Kiintymyssuhdeteoriassa on kaksi mittaamisen kannalta keskeistä ajatusta. Ensimmäinen on kiintymysjärjestelmän normatiivisuus eli ajatus siitä, että kiintymysjärjestelmän toiminnalla on oleellinen ja aktiivinen rooli kaikkien ihmisten elämässä.

Toinen on teorian sisältämä ajatus siitä, että ihmisten kiintymyskäytöksessä on havaittavissa olevia eroja. (Crowell, Fraley & Roisman 2016, 599.) Näihin ajatuksiin perustuu näkemys siitä, että kiintymyksen erot ovat mitattavissa. Aikuisuuden kiintymystyylien nimeäminen ja luokittelu sai alkunsa aikuisuuden kiintymystä käsittelevän tutkimuksen lisääntyessä 1980-luvulla (Shaver &

Mikulincer 2004, 17). Alun perin Ainsworthin mallia lasten kiintymystyylien luokittelusta (ks. luku 2.2) pyrittiin suoraan soveltamaan myös aikuisten kiintymystyylien tarkasteluun, mutta tämä todettiin toimimattomaksi ratkaisuksi ja tutkijat ryhtyivät kehittämään aikuisten kiintymystyylien mittaamiseen sopivia omia mittareitaan.

1980-luvulla kaksi eri tutkimuslinjaa aloitti aikuisuuden kiintymystyylien tutkimisen. Main kollegoineen tutki kiintymystyylin vaikutusta vanhemmuuteen, kun taas Shaver ja Hazan keskittyivät tarkastelemaan kiintymystyylin vaikutusta parisuhteeseen. (Bartholomew & Shaver 1998, 26.) Molempiin tutkimuslinjoihin liittyi omat kiintymystyylin luokittelutapansa. Romanttisia suhteita

4 Kiintymystyyli kuvaa sitä, kuinka ihmiset ajattelevat, tuntevat ja käyttäytyvät läheisissä suhteissaan (Collins, Guichard, Ford & Feeney 2004, 199).

tarkastelevassa tutkimusperinteessä tutkittaville esitettiin kysymyksiä heidän tärkeimmistä seurustelusuhteistaan ja vastausten perusteella tutkittavat pyrittiin sijoittamaan Ainsworthin mallia hyödyntäen kolmeen eri kiintymystyyliluokkaan: turvalliseen, välttelevään tai ristiriitaiseen.

(Bartholomew & Shaver 1998, 26.) Vanhemmuutta tarkastelevassa tutkimusperinteessä puolestaan kehitettiin uusi haastattelumenetelmä: AAI (adult attachment interview) eli aikuisten kiintymyshaastattelu, jossa vanhempaa haastateltiin hänen kiintymyssuhteisiinsa liittyvistä asioista.

Ideana oli, että vanhemman haastattelujen pohjalta löydettäisiin vanhemman kiintymykseen liittyviä keskeisiä tekijöitä, joita voidaan verrata hänen lastensa kiintymystyyliin. (Bartholomew & Shaver 1998, 26; Shaver & Mikulincer 2004, 17.) Aikuisten kiintymyshaastattelu on yhä käytössä ja sitä käytetään nykyään myös muihin tarkoituksiin kuin vanhemmuuden kiintymystutkimukseen (Crowell, Fraley & Roisman 2016, 606).

Vuonna 1990 Kim Bartholomew esitteli oman neljän kategorian mallinsa aikuisten kiintymystyylien tarkasteluun (kuvio 2). Bartholomewin neljän kategorian malli perustuu Bowlbyn alkuperäisiin ajatuksiin sisäisistä työskentelymalleista. Malli muodostuu kahdesta tarkasteltavasta pääulottuvuudesta: yksilön käsityksestä itsestään sekä yksilön käsityksestä muista ihmisistä. Käsitys itsestä kuvaa henkilön sisäistä työskentelymallia siitä, kuinka arvokas hän on. Ihmiset, joilla on positiivinen käsitys itsestä, näkevät yleensä itsensä kykenevinä, autonomisina ja rakkauden arvoisina.

Ihmisillä, joilla on negatiivinen käsitys itsestään, on puolestaan tyypillisesti matala itseluottamus.

Käsitys itsestä on yhteydessä ihmissuhteisiin liittyvään ahdistuneisuuden sekä siihen, kuinka riippuvainen yksilö on muilta saadusta hyväksynnästä. Käsitys muista puolestaan kuvaa sitä, kuinka paljon yksilö odottaa muiden olevan saatavissa ja antavan tarvittaessa tukea. Ihmiset, joilla on positiivinen käsitys muista, luottavat kiintymyskohteisiinsa ja kokevat nämä luottamuksen arvoisina.

Puolestaan ne, joilla on negatiivinen käsitys muista, eivät usko muiden olevan luotettavia ja ovat epäileväisiä sen suhteen, että nämä ovat saatavilla. Tämä ulottuvuus on liitetty taipumukseen etsiä tai vältellä läheisyyttä suhteissa. (Bartholomew & Shaver 1998, 28–31; Gillath, Karantzas & Fraley 2016, 105.)

Neljän kategorian mallissa ulottuvuuksien avulla on luokiteltu neljä erilaista kiintymysmallia:

turvallisesti (secure), huolestuneesti (preoccupied), torjuvasti (dismissing) sekä pelokkaasti (fearful) kiintyneet. Turvallisesti kiintyneiden aikuisten käsitykset itsestä ja muista ovat positiivisia, kun taas huolestuneesti kiintyneillä käsitys muista on positiivinen, mutta käsitys itsestä on negatiivinen.

Torjuvasti kiintyneillä käsitys itsestä on yleensä positiivinen, kun taas käsitys muista on negatiivinen ja pelokkaasti kiintyneillä on negatiivinen käsitys sekä itsestä että myös muista ihmisistä. (Horppu

1998, 146–147.) Neljän kategorian mallin kahden ulottuvuuden avulla voidaan siis tavoittaa yksilöiden kiintymyskäyttäytymisen pohjalla olevat sisäiset työskentelymallit: pohjimmaiset käsitykset itsestä ja muista.

KUVIO 2. Neljän kategorian malli (Scharfe & Bartholomew 1994, 29⁵)

Neljän kategorian mallin toimivuutta on testattu empiirisesti. Bartholomew testasi mallinsa käytännön toimivuutta yhteistyössä Horowitzin kanssa. Tutkimuksessa tarkasteltiin yksilöllisiä eroja aikuisuuden kiintymyksessä kahden pääulottuvuuden avulla: yksilön sisäinen käsitys itsestään ja yksilön sisäinen käsitys muista. Näiden avulla tutkimuksessa määriteltiin neljä kiintymysmallia, jotka kuvaavat tutkimukseen osallistuneiden kiintymystyylejä. Tutkimuksessa hyödynnettiin useita eri tiedonkeruumenetelmiä, kuten vertaisten ja perheiden täyttämiä arvioita, tutkittavan haastattelua sekä itsearviomenetelmiä. Moniulotteisen skaalauksen avulla kyettiin vahvistamaan hypoteesi siitä, että tutkimuksessa havaitut neljä kiintymystyyliä olivat yhdenmukaisia neljän kategorian mallin kiintymystyylien kanssa. Usean eri tiedonkeruumenetelmän avulla kerätyn tutkimustiedon yhteensopivuus neljän kategorian mallin kanssa osoitti tutkijoiden mukaan mallin toimivuuden käytännössä. (Bartholomew & Horowitz 1991, 240.)

5 Kuvio suomennettu.

1990-luvun puolessavälissä kiintymystutkijoilla oli melko yhtenevä käsitys siitä, että aikuisuuden neljä kiintymystyyliä on paikkansapitävämpi ratkaisu kuin aiemmin ehdotetut kolme kiintymystyyliä.

Uudeksi keskustelunaiheeksi nousi kuitenkin kysymys siitä, onko ihmisten kiintymystyylien kategorisointi eli luokittelu paras vaihtoehto kiintymystyylin mittaamiseen. Kiintymystyylin luokittelun etuna oli se, että menetelmä oli samankaltainen kuin lasten kiintymystyylien mittaamisessa käytetty luokittelu, mikä loi paremman lähtökohdan lapsuuden ja aikuisuuden kiintymystyylien yhteyden tarkasteluun. Kategorioiden käyttöä pidettiin myös helpompana kuin kiintymystyylin tarkastelua jatkuvana muuttujana ja esimerkiksi kliiniset psykologit käyttivätkin runsaasti kategorisoivia menetelmiä työssään. (Gillath, Karantzas & Fraley 2016, 106–107.)

Kiintymystyylien tutkimus ja mittaaminen nojasivat alun perin siihen uskomukseen, että erot ihmisten kiintymystyyleissä ovat kategorisia. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että jokainen yksilö olisi luokiteltavissa kiintymystyylikategoriaan, esimerkiksi turvalliseen tai välttelevään kategoriaan.

Kiintymystyylikategoriat ovat toisensa poissulkevia eli oletuksena oli, että ihminen voi kuulua vain yhteen kiintymystyylikategoriaan. Näkemyksen ongelmana on, että esimerkiksi henkilö, joka saa kiintymystyylimittarissa kahdeksan pistettä turvallisesta kategoriasta ja yhdeksän huolestuneesta, luokitellaan kiintymystyyliltään huolestuneeksi. Tilanteessa jää täysin huomiotta se, että hänen kiintymystyylissään on myös huomattavan paljon turvallisuuteen viittaavia piirteitä. Tutkimustieto osoittikin pian, etteivät kategoriat ole todellisuudessa toisensa poissulkevia. (Gillath, Karantzas &

Fraley 2016, 107–108.) 1990-luvun loppupuolella julkaistiin tutkimus, joka osoitti kiintymyksen turvallisuuden vaihtelevan jatkuvana muuttujana eikä kategorisena, kuten aiemmin oli uskottu (Fraley & Waller 1998). Tutkimuksen seurauksena aikuisuuden kiintymystyylien mittaamisessa siirryttiin kohti dimensionaalista näkökulmaa eli kiintymystyylien taustalla olevien ulottuvuuksien tarkasteluun kategorisoinnin sijasta (Fraley ym. 2015).

1990-luvun loppupuolella tutkijat tiesivät siis, että kiintymystyyliä on syytä mitata jatkuvaluonteisena muuttujana. Haasteena oli kuitenkin löytää ne jatkuvaluonteiset ulottuvuudet, jotka ovat kiintymystyylien taustalla. Tutkijat palasivat työssään Bowlbyn teoriaan, Ainsworthin tutkimuksiin ja olemassa olevien aikuisuuden kiintymysmittarien läpikäymiseen. Mittareista tehtiin faktorianalyyseja ja erilaisia yhteenvetoja, joiden avulla pyrittiin saamaan selville kiintymystyylin taustalla olevia ulottuvuuksia. (Gillath, Karantzas & Fraley 2016, 108.) Analyysit johtivat kuitenkin erilaisiin ratkaisuehdotuksiin. Collins ja Read (1990) ehdottivat kolmen ulottuvuuden ratkaisua:

läheisyys (close), riippuvaisuus (dependent) ja ahdistuneisuus (anxiety). Simpson (1992) puolestaan tiivisti mittareista kaksi pääulottuvuutta: ahdistuneisuuden ja välttelevyyden (avoidance). Osa

tutkijoista uskoi, että faktoreita eli kiintymystyylin taustalla olevia ulottuvuuksia olisi enemmän.

Esimerkiksi Feeneyn ja kumppaneiden (1994) tutkimuksessa ehdotettiin viiden faktorin ratkaisua ja Brennanin ja Shaverin tutkimuksessa (1995) jopa seitsemää eri faktoria.

Kiintymystyylin itsearviointimittarien määrä oli kasvanut vuosien aikana suureksi, ja tutkijat alkoivat olla pulassa yhteisen linjan puuttuessa. Ongelman ratkaisemiseksi toteutettiin tutkimus, johon koottiin kaikki olemassa olevat kiintymysmittarit ja jota varten kerättiin laaja aineisto.

Faktorianalyysin avulla aineistosta löydettiin kaksi kaikille mittareille yhteistä pääulottuvuutta:

ahdistuneisuus ja välttelevyys. (Brennan, Clark & Shaver 1998.) Tutkimuksen perusteella pystyttiin muodostamaan yhteinen käsitys kiintymystyylin taustalla olevista ulottuvuuksista ja tutkijat siirtyivät kahden ulottuvuuden ratkaisun käyttöön.

Nykyään kiintymystyylien tarkastelua suositellaan jatkuvina muuttujina ja myös kiintymystyylimittareissa on ryhdytty käyttämään jatkuvien muuttujien asteikkoja. Suosituksista huolimatta yhä julkaistaan paljon tutkimusta, jossa käytetään kategorisoivaa tarkastelua jatkuvan muuttujan käytön tai dimensionaalisen tarkastelun sijasta. (Fraley ym. 2015, 364–365.) Yksi syy siihen, miksi osa tutkijoista käyttää yhä kategorisia tarkasteluja, voi löytyä kategoristen tarkastelun tulkinnan ”helppoudesta”. Kategorisissa luokitteluissa yksi kategoria on selkeästi turvallinen ja muut kategoriat turvattomia. Kiintymystyyliä tarkastellessa jatkuvana muuttujana asia ei ole näin yksinkertainen. Ulottuvuudet välttelevyys ja ahdistuneisuus on nimetty siten, että ne kuvaavat kiintymyksen turvatonta puolta ja onkin esitetty kysymys: missä on turvallisuus ahdistuneisuuden ja välttelevyyden ulottuvuuksissa? Vastatakseen tähän kysymykseen tulee palata Bartholomewin neljän kategorian malliin. Mallin pääulottuvuuksien eli käsityksen itsestä ja käsityksen muista on havaittu vastaavan ahdistuneisuutta ja välttelevyyttä hyvin tarkasti. Kiintymyksen keskeiset ulottuvuudet ovat siis myös Bartholomewin mallin taustalla. Ihmisen sisäinen malli itsestä kuvaa ahdistuneisuutta, kun taas sisäinen malli muista kuvaa välttelevyyttä. (Bartholomew, Kwong & Hart 2001, 201.) Neljän kategorian mallin mukaisesti kiintymyksen turvallisuus muodostuu siis kahdesta ulottuvuudesta eli ahdistuneisuudesta ja välttelevyydestä. Turvallisesti kiintynyt henkilö ei ole huolissaan kiintymyskohteidensa saatavilla olosta, mikä viittaa matalaan ahdistuneisuuteen, ja hän uskaltaa käyttää muita turvallisena perustana (secure base), mikä viittaa matalaan välttelevyyteen. (Gillath, Karantzas & Fraley 2016, 112–113.) Kiintymysulottuvuuksien toinen pää edustaa siis turvallisempaa kiintymystä, kun taas toinen edustaa turvattomampaa kiintymystä.

Bartholomewin neljän kategorian malliin pohjautuen on luotu erilaisia kiintymystyylimittareita, kuten itsearviointiin perustuvat kyselylomakkeet Relationship Questionnaire (RQ) ja Relationship Scales Questionnaire (RSQ) sekä haastattelupohjaisia mittareita. Tässä tutkimuksessa käytän kiintymystyylin mittaamiseen RSQ-mittaria, joka pohjautuu Bartholomewin neljän kategorian malliin. RSQ-mittari on suunniteltu käytettäväksi kiintymystyylin tarkasteluun jatkuvana muuttujana ja mittarin avulla kiintymystyyliä voidaan tarkastella joko dimensionaalisesti eli kahden ulottuvuuden avulla tai neljän kiintymysmallin saamia arvoja tarkastellen. (Self Report Attachment Measures 2017.)

2.6 Aiemmat tutkimukset kiintymystyylin ja sosiaalisten suhteiden yhteyksistä 2.6.1 Kiintymystyyli ja parisuhde

Monien ihmisten kohdalla aikuisuuden merkittävin kiintymyssuhde on parisuhde eli suhde omaan puolisoon. Romanttisten suhteiden tutkimus kiintymyssuhdeteorian näkökulmasta käynnistyi Hazanin ja Shaverin tutkimuksista, joissa tuotiin ensimmäistä kertaa esiin puolisoiden välisen rakkauden olevan yksi kiintymyksen muoto. Hazanin ja Shaverin tutkimuksessa esitettiin, että varhaislapsuuden kokemukset kiintymyssuhteista tuottavat erilaisia parisuhdetyylejä aikuisuudessa.

(Hazan & Shaver 1987.) Sittemmin parisuhteisiin liittyvät kiintymystutkimukset ovat tutkineet useita muitakin teemoja ja tutkimusten kirjo on laajaa.

Parisuhteiden osalta tutkimuksissa on keskitytty perinteisesti siihen, kuinka varhainen kiintymyssuhde voi vaikuttaa ihmisen kiintymyskäyttäytymiseen aikuisuuden parisuhteissa.

Varhaisten kiintymyskokemusten on havaittu tutkimuksissa vaikuttavan parisuhteeseen sosiaalisen kompetenssin kehittymisen ja ystävyyssuhteiden kautta. Varhaiset kokemukset vaikuttavat sosiaalisen kompetenssin eli sosiaalisen taidokkuuden kehittymiseen, joka puolestaan on yhteydessä ystävyyssuhteiden solmimiseen ja ylläpitämiseen. Läheiset ystävyyssuhteet muodostavat tyypillisesti ensimmäisen perheen ulkopuolisen kontekstin, jossa lapsi voi kokeilla kiintymyskäyttäytymistä jonkun muun kuin vanhempansa kanssa. Ystävyyssuhteiden muodostaminen ja ylläpitäminen vaativat useita erilaisia sosiaalisen kompetenssin taitoja. Yksilön tulee esimerkiksi osata tukea toista ja kyetä ottamaan toisen ihmisen näkökulma. Lisäksi hänen tulisi pystyä ratkaisemaan konflikteja sekä ilmaisemaan itseään ja omia tunteitaan riittävästi muille. (Fraley & Roisman 2015, 17.) Furmanin ja kollegoiden (2002) tutkimuksessa ystävyyssuhteiden havaittiin vaikuttavan siihen,

kuinka ihmiset toimivat tulevissa seurustelusuhteissaan. Lapsuuden varhainen kiintymyssuhde ja siitä saadut kokemukset luovat pohjan ystävyyssuhteille, mutta myös ystävyyssuhteista saaduilla kokemuksilla on havaittu olevan vaikutus tuleviin seurustelusuhteisiin. On esitetty, että ystävyyssuhteet voivat mahdollisesti toimia välittäjinä lapsuuden kiintymyssuhteen ja aikuisuuden parisuhteen välillä. (Furman ym. 2002, 250.)

Aikuisuuden kiintymystyylin on lukuisissa tutkimuksissa havaittu olevan yhteydessä yksilön parisuhteisiin. Sadat aiheesta tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet, että turvallisesti kiintyneiden aikuisten parisuhteet ovat vakaampia ja pysyvämpiä kuin turvattomasti kiintyneiden, ja lisäksi turvallisesti kiintyneet kokevat enemmän tyytyväisyyttä parisuhteessaan. (Shaver & Mikulincer 2009, 68–69.) Samankaltaisia tutkimustuloksia on toistettu useissa eri maissa. Esimerkiksi eräässä espanjalaisessa tutkimuksessa havaittiin, että turvallisesti kiintyneet olivat tyytyväisimpiä suhteeseensa, ja he myös arvioivat parisuhteensa stabiilimmaksi ja läheisemmäksi kuin turvattomasti kiintyneet. Turvallisesti kiintyneet arvioivat myös eron mahdollisuuden huomattavasti pienemmäksi kuin turvattomasti kiintyneet. (Monteoliva & García-Martínes 2005.)

Kiintymystyylin yhteyttä parisuhdetyytyväisyyteen on selitetty erilaisten tekijöiden avulla.

Kiintymystyylin on havaittu olevan yhteydessä esimerkiksi nuorten aikuisten parisuhteeseen liittyviin irrationaalisiin uskomuksiin eli yksilön ylläpitämiin vahingollisiin ja epärealistisiin uskomuksiin, kuten ”kukaan ei rakasta minua”. Stackertin ja Bursikin tutkimuksessa havaittiin, että turvattomasti kiintyneillä oli selvästi enemmän suhteeseen liittyviä irrationaalisia uskomuksia kuin turvallisesti kiintyneillä. Irrationaalisten uskomusten määrä oli puolestaan negatiivisesti yhteydessä parisuhdetyytyväisyyteen eli mitä enemmän yksilöllä oli irrationaalisia uskomuksia, sitä vähemmän tyytyväinen hän oli parisuhteeseensa. (Stackert & Bursik 2003.)

Kiintymystyylin yhteys parisuhteessa koettuun tyytyväisyyteen voi liittyä myös mustasukkaisuuteen ja erilaisiin coping-keinoihin. Mustasukkaisuuden teemaa on tutkittu paljon kiintymyksen näkökulmasta ja tutkimuksissa on havaittu, että turvallisesti kiintyneet kokevat vähiten mustasukkaisuutta parisuhteessaan, kun taas ahdistuneesti kiintyneet kokevat eniten mustasukkaisuuden tunteita parisuhteissaan. Kiintymyksen ahdistuneisuuden on havaittu olevan yhteydessä myös mustasukkaisuuteen liittyviin muihin negatiivisiin tunteisiin, kuten pelkoon, häpeään, suruun ja vihaan. Ahdistuneesti kiintyneet eivät yleensä kykene myöskään ratkaisemaan mustasukkaisuustilanteita rakentavasti. Heidän on tutkimuksissa havaittu vahtivan puolisoaan muita enemmän ja suhtautuvan puolisoonsa vihamielisesti mustasukkaisuutta kokiessaan. Välttelevästi

kiintyneet eivät puolestaan koe juurikaan mustasukkaisuutta parisuhteessa, ja heidän mustasukkaisuuden kokemuksen määrät ovat samalla tasolla kuin turvallisesti kiintyneillä. Toisaalta tutkimusten mukaan välttelevästi kiintyneet tekevät kaikista vähiten töitä parisuhteensa laadun säilyttääkseen. Välttelevästi kiintyneille on myös tyypillistä vältellä parisuhteen ongelmista puhumista, mikä pidemmän päälle vaikuttanee parisuhteen laatuun ja heikentää parisuhdetyytyväisyyttä. (Shaver, Mikulincer & Chun 2008, 130–131.)

Kiintymystyylin yhteyttä parisuhteeseen liittyviin tekijöihin on tutkittu jo useamman vuosikymmenen ajan ja tänä aikana tutkimustieto on lisääntynyt valtavasti. Uutena tutkimusaiheena parisuhteiden kiintymystutkimukseen on noussut mukaan muun muassa sosiaalisen median konteksti (ks. esim. Reed, Tolman & Safyer 2015). Vaikka tutkimusaiheet ja näkökulmat ovatkin vuosien saatossa päivittyneet ja monipuolistuneet, keskeisimmät tutkimustulokset ovat pysyneet melko samankaltaisina. Tutkimusten mukaan turvaton kiintymystyyli vaikuttaa olevan yhteydessä heikompaan parisuhdetyytyväisyyteen, vähemmän vakaisiin parisuhteisiin ja negatiivisempiin parisuhdekokemuksiin. Turvallinen kiintymystyyli puolestaan on yhdistetty myönteisiin parisuhdekokemuksiin ja tyytyväisyyteen parisuhteessa. Kiintymystyylin vaikutus parisuhteeseen on havaittu myös käytännön työssä ja esimerkiksi pariterapiassa kiintymysnäkökulmaa sovelletaan ahkerasti.

2.6.2 Kiintymystyyli, perhesuhteet ja vertaissuhteet

Nuoruudessa kiintymyssuhteiden keskeinen muutos liittyy kiintymyssuhdehierarkian muutokseen ja uusiin kiintymyssuhteisiin. Vanhemmat eivät ole enää ainoita kiintymyskohteita, vaan pikkuhiljaa kiintymyskohteen tehtäviä siirtyy myös vertaisille, aluksi ystäville ja myöhemmin mahdollisesti puolisolle. Kiintymyssuhteiden uudelleen organisoituminen käynnistyy tyypillisesti murrosiässä, mutta prosessi voi jatkua melko pitkäänkin. Vanhempien merkitys kiintymyskohteina vähenee asteittain samalla kun vertaisten merkitys kasvaa. Prosessin aikana eri kiintymyskohteet voivat täyttää erilaisia kiintymyssuhteisiin liittyviä tarpeita. Esimerkiksi normaaleissa tilanteissa, kun nuorella on kaikki hyvin, hän hakeutuu usein ystäviensä seuraan. Uhkaavissa ja hätätilanteissa nuoret pyrkivät kuitenkin usein vanhempansa läheisyyteen. Kiintymyssuhteeseen liittyvää läheisyyden ylläpitoa harjoitetaan siis paljon vertaisten kanssa, mutta hätätilanteissa kiintymysjärjestelmän aktivoituessa voimakkaasti vanhempi tuo eniten turvaa. Tutkimusten mukaan nuorten aikuisten keskeiseksi kiintymyskohteeksi siirtyvät kuitenkin lopulta ystävät tai puoliso, ja tämän muutoksen

jälkeen yksilö hakee turvaa ja läheisyyttä myös hätätilanteissa vertaisiltaan. (Allen & Tan 2016, 399–

403.)

Varhaiset kiintymyssuhteet vanhempiin vaikuttavat lapselle muotoutuvan kiintymystyylin kautta kykyyn solmia ja ylläpitää ystävyyssuhteita nuoruudessa ja aikuisuudessa.

Yhdysvaltalaistutkimuksessa tutkittiin opiskelijoita heidän ensimmäisen opintovuotensa aikana ja havaittiin, että vanhempiinsa turvallisesti kiintyneillä opiskelijoilla oli lukukauden lopussa enemmän onnistuneita ystävystymiskokemuksia ja ystävyyssuhteita kuin turvattomasti vanhempiinsa kiintyneillä. Vanhempiinsa turvallisesti kiintyneille uusien ystävyyssuhteiden muodostaminen oli selvästi helpompaa ja luontevampaa kuin turvattomasti kiintyneille. Tutkijoiden mukaan tämä johtuu siitä, että turvallisesti kiintyneet ovat aiempien myönteisten kokemustensa vuoksi luottavaisia ja rohkeita uusien ihmissuhteiden solmimisessa. (Parade, Leerkes & Blankson 2010.)

Turvallisen kiintymystyylin on eri maissa ja kulttuureissa toteutetuissa tutkimuksissa osoitettu olevan yhteydessä sosiaalisia suhteita edesauttaviin tekijöihin, kuten sosiaalisiin taitoihin ja tunneälykkyyteen. Turkkilaisessa tutkimuksessa havaittiin, että turvallinen kiintymystyyli on yhteydessä suurempaan tunneälykkyyteen ja turvallisesti kiintyneillä oli myös yleisesti paremmat

Turvallisen kiintymystyylin on eri maissa ja kulttuureissa toteutetuissa tutkimuksissa osoitettu olevan yhteydessä sosiaalisia suhteita edesauttaviin tekijöihin, kuten sosiaalisiin taitoihin ja tunneälykkyyteen. Turkkilaisessa tutkimuksessa havaittiin, että turvallinen kiintymystyyli on yhteydessä suurempaan tunneälykkyyteen ja turvallisesti kiintyneillä oli myös yleisesti paremmat

In document Nuorten aikuisten kiintymystyylin yhteys sosiaalisiin suhteisiin (sivua 21-0)