Kiintymystyyli lapsuudesta aikuisuuteen

Bowlbyn kiintymyssuhdeteoriaa on toisinaan tulkittu ja esitetty deterministisemmäksi kuin teoria todellisuudessa on. Liiallisissa yksinkertaistuksissa on esimerkiksi esitetty, että aikuisuuden parisuhteissa ilmaistua käytöstä voitaisiin selittää täysin yksilön varhaisten kiintymyskokemusten ja kiintymyssuhteen perusteella. Näin ei ole eikä kiintymyssuhdeteoriassa näin esitetä.

Kiintymyssuhdeteorian mukaan varhainen kiintymyssuhde muovaa kehitystä, mutta ei määritä sitä.

(Gillath, Karantzas & Fraley 2016, 70.) Varhaisella kiintymyssuhteella on yhteys tuleviin sosiaalisiin suhteisiin sisäisten työskentelymallien toiminnan vuoksi. Kiintymyskäyttäytymistä ohjaavat sisäiset työskentelymallit ovat kiintymyssuhdeteorian mukaan suhteellisen pysyviä, sillä ne kehittyvät yleensä melko vakaassa perheympäristössä ja ympäristön vakauden vuoksi yksilön saamat kokemukset ovat lapsuudessa samankaltaisia. Lasten työskentelymallien stabiiliuden on havaittu olevan erityisen suurta keskiluokkaisissa perheissä, joissa ei tapahdu kovin suuria elämänmuutoksia (Thompson 1999). Työskentelymallit automatisoituvat ajan myötä ja tästä syystä ne eivät muutu herkästi. Osa työskentelymalleista on lisäksi teorian mukaan tiedostamattomia, minkä vuoksi niitä pidetään melko resistentteinä muutokselle. (Bowlby 1969, 82; Bowlby 1980, 55–56.)

Tutkijat ovat kuitenkin havainneet, ettei sisäisiä työskentelymalleja ja kiintymyskäyttäytymistä voi pitää muuttumattomana lapsuudesta aikuisuuteen, sillä työskentelymallit päivittyvät uusien

kokemusten ja uusien kiintymyssuhteiden myötä (Feeney & Noller 1996, 15). Sisäiset työskentelymallit monipuolistuvat kasvun ja kehityksen myötä, ja malleista voi tulla yhä kompleksisempia, hierarkkisempia tai entistä integroituneempia. Monipuolistuvat mallit mahdollistavat sen, että ihmiset voivat aikuisena käyttäytyä entistä mukautuvammin eri tilanteissa.

Kiintymyssuhdeteoriassa lapsuuden kiintymystyyliä pidetään siis melko pysyvänä, mutta sisäisiä työskentelymalleja pidetään muuttuvina. (Männikkö 2001, 16–17.) Työskentelymallit kehittyvät koko elämänkaaren ajan ja muutokset parempaan tai huonompaan ovat mahdollisia (Bowlby 1988b, 136).

Varhaiset kiintymyskokemukset vaikuttavat tutkimusten mukaan erityisesti sosiaalisen kompetenssin kehitykseen ja tätä kautta sosiaalisiin suhteisiin. Sosiaalisen kompetenssin käsitteellä tarkoitetaan niitä sosiaalisia, kognitiivisia ja emotionaalisia taitoja, joita tarvitaan erilaisissa sosiaalisten suhteiden ja tilanteiden kirjossa. Sosiaalista kompetenssia pidetään yleisesti edellytyksenä sille, että ihminen kykenee solmimaan elämässään merkityksellisiä ihmissuhteita, kuten parisuhteita tai ystävyyssuhteita, ja toimimaan niissä onnistuneella tavalla. (Fraley & Roisman 2015, 13–17.) Simpsonin ja kumppaneiden (Simpson ym. 2007) pitkittäistutkimuksessa havaittiin, että varhaislapsuudessa saadut kiintymyskokemukset olivat yhteydessä 6–9 vuoden iässä sosiaaliseen kompetenssiin, joka puolestaan oli yhteydessä ystävyyssuhteiden läheisyyteen ja turvallisuuteen 16 vuoden iässä. Turvalliset varhaiset kiintymyskokemukset siis edistivät sosiaalisen kompetenssin kehittymistä, mikä puolestaan vaikutti myönteisesti nuoruusiän ystävyyssuhteisiin. Laiblen ja Thompsonin (1998) tutkimuksessa puolestaan havaittiin, että turvallisesti kiintyneet lapset kykenivät osoittamaan suurempaa emotionaalista ymmärrystä muita kohtaan kuin turvattomasti kiintyneet.

Tämä viittaa tutkijoiden mukaan siihen, että turvallisen kiintymyssuhteen kokemukset ovat saattaneet kehittää lapsen kykyä asettua toisen asemaan ja ymmärtää paremmin muiden näkökulmaa.

Turvallisesti kiintyneiden lasten on myös havaittu tutkimuksissa olevan empaattisempia ja vähemmän vihaisia kuin turvattomasti kiintyneiden (Gillath, Karantzas & Fraley 2016, 63).

Erityisesti nuoruudessa ihmisen kiintymyskäyttäytyminen organisoituu uudella tavalla nuoren itsenäistyessä perheestään. Vanhemmat siirtyvät itsenäistymiskehityksen myötä pienempään rooliin turvan lähteinä, ja nuori ryhtyy muodostamaan uusia kiintymyssuhteita. (Sinkkonen 2002, 154.) Tutkijat ovat ehdottaneet, että työskentelymallien uudelleen arviointi voi liittyä erityisesti näihin uusiin suhteisiin. Feeneyn ja Nollerin (1996, 16) mukaan jokainen uusi suhde voi tarjota yksilölle mahdollisuuden tarkastella ja päivittää työskentelymallejaan, erityisesti silloin, kun mallit pohjautuvat aiemmille negatiivisille kokemuksille. Esimerkiksi yksilö, jolla on turvaton

kiintymystausta vanhemmilta saadun hoivan vuoksi, voi solmia itsenäistyessään uusia suhteita, joissa häntä kohdellaan reilusti, ystävällisesti ja rakastaen. Uusi turvaa tarjoava suhde voi käynnistää prosessin, jonka seurauksena sisäiset työskentelymallit muuttuvat. Muutoksen mahdollisuuteen ei tulisi toisaalta suhtautua ylioptimisesti, sillä olemassa oleva työskentelymalli määrittää sen, miten uusi kokemus integroituu osaksi työskentelymallia (Prior & Glaser 2006, 21). Turvattomasti kiintyneen voi siis olla haastavaa integroida turvallisuuden kokemuksia osaksi kiintymystyyliään.

Kiintymystyylin pysyvyyttä lapsuudesta aikuisuuteen on tutkittu pitkittäistutkimuksilla, joissa seurataan yksilöiden kiintymystyylin mahdollisia muutoksia lapsuudesta aikuisuuteen. Varhaisimmat pitkittäistutkimukset osoittivat lapsuuden kiintymyssuhteen vaikutuksen jatkuvan aikuisuuteen saakka (Bartholomew & Shaver 1998, 25; Feeney & Noller 1996, 55). Eräässä yhdysvaltalaisessa pitkittäistutkimuksessa tutkittiin osallistujien kiintymystyyliä varhaislapsuudessa ja uudelleen 20 vuoden kuluttua osallistujien kasvettua nuoriksi aikuisiksi. Tutkimuksessa havaittiin, että 72 prosenttia osallistujista sai aikuisena saman kiintymystyyliluokituksen kuin varhaislapsuudessaan.

Kiintymystyylin muutos liittyi tutkimuksen mukaan negatiivisiin elämäntapahtumiin, kuten vanhemman kuolemaan, vanhempien eroon, seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi joutumiseen tai omaan tai vanhemman vakavaan sairauteen. (Waters ym. 2000.)

Kiintymystyylissä lapsuudesta aikuisuuteen on kuitenkin havaittavissa myös selvää epäjatkuvuutta eli muutoksia suuntaan ja toiseen. Tutkimuksissa on keskitytty erityisesti muutoksiin turvallisesta kiintymystyylistä turvattomaan. Pitkittäistutkimusten mukaan epäjatkuvuutta kiintymystyylissä tuottavat erityisesti lapsuudessa tai nuoruudessa tapahtuvat stressaavat elämäntapahtumat. Yleisin tutkimuksissa esiin nouseva stressaava elämäntapahtuma on vanhempien ero, mikä johtuu luultavasti kyseisen elämäntapahtuman yleisyydestä. Muita kiintymyksen epäjatkuvuutta mahdollisesti tuottavia tekijöitä ovat erityisesti äidin masennus, vanhemman kuolema, seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi joutuminen, köyhyydessä eläminen ja vanhemman alkoholismi. Osa tekijöistä voi aiheuttaa kiintymystyylissä muutoksia vain tietyissä elämänvaiheissa. Esimerkiksi äidin masennus on keskeisimpiä varhaiseen kiintymyssuhteeseen vaikuttavia tekijöitä, mutta se ei heijastu lapsen kiintymystyyliin merkittävästi enää lapsen ollessa nuori tai aikuinen. (McConnell & Moss 2011;

Mikulincer & Shaver 2007, 137–140.)

Aiemmin myös ihmisten kiintymyskäyttäytymisen etiologian eli syyn ajateltiin olevan suhteellisen yksiselitteinen. Tärkeimpinä kiintymystyylin selittäjinä pidettiin varhaisessa vuorovaikutuksessa saatuja kokemuksia sekä vanhemman sensitiivisyyttä kasvatuksessa. Uudet tutkimukset ovat

kuitenkin osoittaneet, että aikuisuuden kiintymystyylin tausta on aiemmin luultua monimutkaisempi ja siihen liittyy useita eri taustatekijöitä. Tutkimusten mukaan aikuisen kiintymystyylin taustalla on tyypillisesti kokemuksia perheympäristöstä, vertaisten parista ja yksittäisten ihmissuhteiden dynamiikasta. Näiden kokemusten lisäksi myös geeneillä on vaikutusta kiintymystyyliin. (Fraley ym.

2015, 365.) Kuvio 1. kuvaa aikuisuuden kiintymykseen keskeisesti vaikuttavia tekijöitä. Kuviosta voidaan havaita, että aikuisuuden kiintymystyyliin vaikuttavat lapsuudessa kehittyneet sisäiset työskentelymallit (prototype working models), mutta myös varhaislapsuuden, lapsuuden ja nuoruuden aikana saadut kiintymykseen liittyvät kokemukset sekä nykyiset kiintymykseen liittyvät ihmissuhdekokemukset.

KUVIO 1. Aikuisuuden kiintymystyyliin vaikuttavat tekijät (Mikulincer & Shaver 2007, 120²)

Aiemmin erittäin keskeisessä roolissa pidettyä vanhemman sensitiivisyyttä kasvatuksessa ei siis pidetä enää ainoana kiintymystyyliin vaikuttavana asia, mutta myöskään sen merkitystä ei tule vähätellä. Yhdysvaltalaisessa pitkittäistutkimuksessa havaittiin, että lapsen puolentoistavuoden iässä saama kokemus äidin sensitiivisyydestä oli yhteydessä vähäisempään välttelevyyteen aikuisuuden ystävyyssuhteissa ja seurustelusuhteissa sekä vähäisempään ahdistuneisuuteen aikuisuuden seurustelusuhteissa (Zayas ym. 2011).

2 Kuvio suomennettu.

Tutkimustulokset kiintymystyylin pysyvyydestä lapsuudesta aikuisuuteen ovat kokonaisuudessaan vaihtelevia ja osin keskenään ristiriitaisia sen suhteen, kuinka suuri lapsuuden kiintymystyylin ja aikuisuuden kiintymystyylin välinen korrelaatio eli riippuvuus on. Osa uusista pitkittäistutkimuksista on havainnut yhteyden varhaisten kokemusten ja aikuisuuden kiintymystyylin välillä olevan suhteellisen pieni eli on mahdollista, ettei kiintymystyyli olekaan lapsuudesta aikuisuuteen niin pysyvä kuin aiemmin on uskottu (Booth-LaForce ym. 2013). Uudet tutkimukset ovat lisäksi osoittaneet, että kiintymystyylin pysyvyys lapsuudesta aikuisuuteen saattaa liittyä osittain myös geeneihin ja erityisesti oksitosiinijärjestelmän toimintaan. Oksitosiini vaikuttaa sosiaaliseen käyttäytymiseen ja sitä pidetään yleisesti ”sosiaalisuuden myötävaikuttajana” (Kortesluoma &

Karlsson 2011). Ulkomaisissa tuoreissa tutkimuksissa oksitosiinijärjestelmään liittyvän geneettisen variaation onkin havaittu voivan toimia moderoivana³ tekijänä kiintymystyylin pysyvyydessä (Raby ym. 2013; Raby ym. 2015). Suomalaisessa tutkimuksessa puolestaan havaittiin, että serotoniinireseptori 2A –geeni voi toimia moderaattorina varhaisten hoivakokemusten ja aikuisuuden sosiaalisen kiintymyksen välillä (Salo ym. 2011).

Nykyään tiedetään, että kiintymystyyli voi muuttua myös aikuisuudessa. Tutkimusten mukaan aikuisuuden kiintymystyylin stabiilius on suurempaa kuin lapsuudessa, mutta keskimääräinen korrelaatio aikuisten kiintymystyylien toistuvien mittausten välillä on silti vain 0,56. Tämä viittaa siihen, että aikuisuudessakin kiintymystyyli voi muuttua elämänkokemusten ja olosuhteiden myötä.

Osa mittaustulosten erilaisuudesta selittynee tosin mittausvirheillä, eikä todellisella kiintymystyylin muutoksella. (Mikulincer & Shaver 2007, 141–143.)

Pitkittäistutkimusten tuloksien vaihtelevuudesta huolimatta tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että varhainen kiintymyssuhde muodostaa pohjan, jolle tulevat ihmissuhdekokemukset rakentuvat. Viime vuosina on pyritty löytämään syitä sille, miksi juuri varhaiset kiintymyskokemukset ovat niin tärkeitä.

Vastausta tähän on etsitty muun muassa neurotieteen avulla. Tiedetään, että aivot ovat kaikista plastisimmillaan eli muovautuvimmillaan lapsuudessa ja onkin argumentoitu, että plastisuuden vuoksi varhaiset kiintymyskokemukset saattavat muovata neuraalista kehitystä voimakkaammin kuin aikuisuuden kokemukset. Samalla tavoin kuin märän maalauksen koskettaminen jättää pysyvämmän jäljen kuin kuivan maalauksen koskettaminen, varhaiset kiintymyskokemukset jättävät pysyvämmän jäljen sosiaaliseen ja persoonan kehitykseen kuin aikuisuuden kokemukset. Mekanismista ei olla vielä täysin varmoja tai yksimielisiä, mutta tutkijat ovat samaa mieltä siitä, että lapsuuden

3 Muuttujien välistä yhteyttä muovaavana muuttujana.

kiintymyskokemuksilla on merkittävä rooli myöhemmissä ihmissuhteissa toimimisen kannalta.

(Gillath, Karantzas & Fraley 2016, 65–70.)

Kiintymystyylin pysyvyyden osalta yhteenvetona voi todeta, että tutkimusten mukaan etenkin lapsuudessa kiintymystyyli on melko pysyvä. Lapsuudesta aikuisuuteen kiintymystyylissä on havaittu olevan jonkin verran pysyvyyttä, mutta tutkimustulokset ovat myös osin ristiriitaisia.

Nykyisen tutkimustiedon valossa pysyvyys kiintymystyylissä vaikuttaa olevan hieman pienempää kuin aiemmin luultiin. Kiintymystutkijat tunnistavat nykyään hyvin muutoksen mahdollisuuden eli tiedetään, että kiintymystyyli voi muuttua läpi elämänkaaren esimerkiksi uusien kokemusten myötä.

Kiintymystyylin pysyvyys lapsuudesta aikuisuuteen on haastava tutkimusaihe, sillä sen selvittäminen vaatii työläitä pitkittäistutkimuksia. Aiheesta kaivataan edelleen lisää uusia tutkimuksia, jotta tulevaisuudessa näkemys kiintymystyylin pysyvyydestä lapsuudesta aikuisuuteen voisi olla yhtenäisempi.