Joki ja sen väki Kokemäen ja Harjavallan historia I,1

Joki ja sen väki Kokemäen ja

Harjavallan historia I,1

Tapio Salminen

5. OSA

Yhteisen hyödyn puolesta?

että kun Kokemäki olisi vihdoin voinut liittyä teolliseen junaan, höyryllä toimivat laitokset oli järkevämpää perustaa Poriin. Satamakau­

pungista tuli teollisuuskaupunki, mutta Koke­

mäki ja Harjavalta jäivät maaseuduksi.

YHTEISEN HYÖDYN PUOLESTA?

Eräs 1600-luvun lopun itsevaltiuden ajan ja sitä seuranneen isovihan merkittävimpiä seurauk­

sia oli esivallan ja paikallisyhteisön välisen suhteen uudistuminen. Sen tärkeimmäksi foo­

rumiksi muotoutui 1700-luvun kuluessa pitä­

jänkokous, jossa pitäjän maanomistajat ryhtyi­

vät yhä laajemmin sopimaan siitä, miten kruu­

nun ja kirkon velvoittamat asiat hoidettaisiin.

Jo 1650 papiston privilegioissa oli todettu, että pitäjänkokouksen koolle kutsuminen oli kirk­

koherran tehtävä ja että niissä päätettiin kirkon tuloista ja tileistä, kirkon ja pappilan raken­

tamisvelvollisuudesta, kurista ja muista seu­

rakunnan asioista. Kun vuoden 1723 papiston privilegioissa määrättiin, että pitäjänkokous oli pidettävä vähintään kaksi kertaa vuodessa, että kokouksesta oli kuulutettava saarnastuo­

lissa 8-14 päivää etukäteen ja että kokouksissa oli aloiteoikeus myös seurakuntalaisilla, syntyi elin, joka Kokemäellä ja Harjavallassakin koor­

dinoi suurimman osan pitäjäläisten yhteisistä hankkeista ja elämästä erillisten kuntien perus­

tamiseen saakka 1870. Pitäjänkokous oli paitsi paikka, jossa pitäjä arvioi esivallan ohjeistusten tarpeellisuuden, myös pitäjän sisäinen poliit­

tinen areena, jossa erilaiset ryhmät jäsensivät suhdettaan toisiinsa, omaan ja jaettuun etuun sekä esivallan aivoituksiin. Tässä tehtävässä ne syrjäyttivät jo 1700-luvun lopulla käräjät, jot­

ka jäivät tuomioistuimiksi sekä perintöä tai omaisuutta koskevien sopimusten vahvistus- ja riitauttamispaikaksi. Toimenkuvan laajenemi­

nen kasvatti etenkin papiston työtaakkaa, mikä alkoi Kokemäelläkin 1830-luvulta lähtien nä­

kyä merkkeinä kirkonmiesten halusta keskittyä seurakunnan sielunhoitoon ja jättää valtiolle ja maalliselle hallinnolle se, mikä niille kuului.1

Käsitys pitäjänkokouksissa tehtyjen päätös­

ten velvoittavuudesta ja äänivallasta muodos­

tui papinvaaleissa käyttöön otettujen periaat­

teiden kautta. Vuodesta 1731 papinvaalissa voi­

massa ollut enemmistöperiaate ja 1739 käyttöön otettu manttaaliperustainen äänioikeus havah­

duttivat maaseudun rusthollarit ja vauraimmat talolliset huomaamaan, etteivät seurakuntien patronukset tai suurmaanomistajat enää voi­

neet kumota enemmistön päättämää asiaa. Vuo­

den 1759 kuninkaallisen kirjeen perusteella pi­

täjänkokouksessa käsitellyt asiat oli ratkaistava yksimielisesti tai äänten enemmistön mukaan niin, että äänivaltaisia olivat manttaalilukunsa suhteessa seurakunnan maanomistajat. Se, jolla maata oli enemmän, omisti myös suuremman äänivallan. Kaikki pitäjänkokouksessa äänival­

taa käyttäneet olivat miehiä, maaveroa mak­

saneita isäntiä. Kuten edellä väestöryhmien yhteydessä on todettu, heidän osuutensa sekä emäseurakunnan että kappelin väestöstä oli pi­

täjänkokousten viimeisellä vuosikymmenellä enää noin 4 % koko väestöstä.2

Vuoden 1650 papiston privilegioissa pitäjän­

kokouksen pitopaikaksi oli määritelty pitäjän­

tupa tai sakaristo. Kokemäellä ennen vuotta 1442 ja 1455 käräjäpaikkana mainittu Ylistaron pitäjäntupa revittiin 1550-luvun alussa, kun neljänneskunnan isännät tekivät sen hirsis­

tä myllyn. Pitäjäntupa oli kuitenkin olemassa jälleen 1620, kun eräälle Matts Mattsinpojalle maksettiin palkkaa sen parantamisesta. Tuvan sijainti ja sen myöhemmät vaiheet ovat kuiten­

kin hämärän peitossa. Kokemäen pitäjänko­

kous mainitaan ensimmäisen kerran 1631 ja 1639, mutta kirkon- ja pitäjänkokouksia on pi­

detty jo keskiajalla. Isonvihan aikaan Ruotsissa annettiin 1719 määräys pitäjäntuvan rakenta­

misesta jokaiseen pitäjään, mutta vaikka asiaa käsiteltiin rovastintarkastuksessa vielä 1745, tupa jäi Kokemäelläkin rakentamatta. Kokous­

paikan ongelman ratkaisi vuonna 1786 valmis­

tunut uusi kirkko.3

Jo 1624 pitäjän yhteistä hallintoa sekä kruu­

nunvoutien ja nimismiesten toimintaa oli koe­

tettu organisoida niin, että pitäjien asukkaille annettiin oikeus pitäjänkirjurin valitsemiseen.

Muutoksen virta

Kokemäen pitäjän ja Harjavallan kappelin asukkaat valitsivat 1680-luvulla tun­

nuksekseen kalan.

Kappelin tunnus, kolme eri suuntiin uivaa kalaa, valettiin seurakunnan 1688 valmistuneeseen ensimmäiseen kir­

konkelloon. Koko pitäjän tunnuksena olleet lohi ja siika kaiverrettiin 1680- luvun lopulla han­

kittuun pitäjänsinet- tiin. K u v a : Tapio Sa lm inen 2007.

Pitäjänkirjurin tehtävänä oli kaikenlainen kir­

joitustyö: sopimusten, kyytilistojen, vankien vartiovuoroluetteloiden ja muiden työsuori­

tuksiin liittyvien listojen kirjoittaminen, kirjei­

den ja määräysten jäljentäminen sekä pesänkir- joitusten, perinnönjakojen, katselmusasiakirjo- jen ja muiden vastaavien tekstien laatiminen.

Lähteissä Kokemäen pitäjänkirjuri mainitaan silloin tällöin. Harjavallan Hopun otti 1650 autiosta viljelykseen silloinen pitäjänkirjuri Per Matsinpoika. Hänen seuraajansa oli Lars Clemetinpoika, joka mainitaan entisenä pi- täjänkirjurina 1664. Kun pitäjänkirjuri Johan Lund jäi kiinni valtakirjansa väärentämisestä, pitäjänkirjuriksi valittiin 1680- ja 1690-lukujen taitteessa Erik Penselstierna. Hänen kuoltuaan 1695 kokemäkeläiset pyysivät ja saivat pitäjän­

kirjuriksi Ylistarossa ja Paistilassa asuneen Johan Eskilinpoika Eskolinin tai Eskolaisen, joka oli toimessa vielä 1710. Eskolaisen palk­

kana oli pari kappaa viljaa talolta. Viimeistään 1730-luvun alusta 1750-luvun alkuun pitäjän- kirjurina oli Kuurolan Päkin omistanut An­

ders Björnström ja 1760-luvulta 1780-luvulle Malmin rusthollin inspehtori Carl Asp. Kun vuonna 1687 annettiin asetus kirkonarkusta erillisestä pitäjänkirstusta ja -sinetistä, Koke­

mäen käräjillä todettiin, ettei sellaisia ollut, ja hankkiminen annettiin nimismiehen tehtäväk­

si. Jonkinlainen pitäjänarkku oli ollut olemassa 1638, mutta sillä on voitu tarkoittaa kirkonark- kua, tai sitten kyseessä oli jokin kihlakunnalle kuuluneita rahoja varten käytetty kirstu. Vuon­

na 1687 hankittavaksi määrätyssä arkussa tuli olla kaksi lukkoa ja pitäjän sinetin vaakunas­

sa lohi ja siika. Vuotta myöhemmin valetussa Harjavallan kirkon ensimmäisessä kirkonkel­

lossa on kappelin tunnuksena kolme kalaa. Pi- täjänsinetti ja kappelin kalat ovat Kokemäen ja Harjavallan ensimmäiset, pitäjän ja kappelin asukkaiden itselleen valitsemat vaakunat.4

Kokemäellä pitäjän- ja kirkonkokousten pöy­

täkirjoja on säilynyt vasta vuoden 1759 kunin­

kaallisen kirjeen jälkeiseltä ajalta vuodesta 1760 lähtien, vaikka kokouksia oli pidetty jo paljon aikaisemmin. Mahdollista on, että aiemmat pöytäkirjat olivat pitäjänkirjureilla eikä niitä säilytetty kirkon sakastissa, kuten viimeistään 1760 lähtien tehtiin. Kuninkaallisen kirjeen oh­

jeiden mukaisesti useimmat päätökset kirjattiin Kokemäelläkin näennäisen yksimielisesti tai siten, että yksimielisyyteen sanottiin päästyn hetken keskustelun jälkeen, vaikka esille otet­

tuja asioita oli valmisteltu etukäteen ja paikan

534

Yhteisen hyödyn puolesta

?

päällä oli saatettu käydä kiihkeitäkin väittelyitä asian tarpeellisuudesta tai toteuttamistavasta.

Se, että äänivalta kokouksessa perustui mant- taalilukuun, ei välttämättä tarkoittanut, ettei­

kö pitäjän lukuisilla torppareilla, tilattomilla, ruotusotilailla tai naispuolisella väestöllä olisi ollut vaikutusvaltaa kokousten kulkuun tai päätösten syntymiseen, mutta heidän mielipi­

teensä huomioiminen vaati pitäjässä äänival­

taa käyttäneen henkilön tai ryhmän tuen. Sen taustalla taas oli joko oman edun tavoittelu tai patriarkaalisen ajatusmaailman piiriin kuu­

lunut suojelun käsite. Etenkin pitäjän suurin maanomistaja Carl Henrik von Knorring ja hänen poikansa Frans Egenolf Eugen jättivät 1800-luvulla hanakasti maaherralle eriävän mielipiteensä pitäjänkokouksen päätöksistä ja pyrkivät joissakin pitäjälle kuuluneissa asioissa muodostamaan Kokemäenkartanon torppari- läänistä oman hallintopiirinsä. Kartanonomis­

tajien linjaan saattoi vaikuttaa sekä usko siitä, että sosiaalinen suojelu toteutuisi patriarkaa­

lisessa kartanoyhteisössä paremmin kuin rii­

televässä pitäjässä, mutta varmasti myös halu kontrolloida lisääntyvistä yhteisistä velvoitteis­

ta aiheutuvia omia kuluja.

Kokemäen emäseurakunnasta säilyneiden pi­

täjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjojen perus­

teella yhteisen pitäjänkokouksen läpi kulkivat viimeistään 1760-luvulta lähtien kaikki vähän­

kään merkittävämmät yhteiset asiat ja esivallan antamat ohjeistukset. Näitä olivat ennen kaik­

kea uuden kirkon ja hautausmaan rakentamis­

prosessi, joka käsittää suurimman osan säily­

neistä pöytäkirjoista 1770-luvulta 1800-luvun alkuun, sekä köyhäinhoitoa, paloapua, pitäjän- makasiinia ja yleistä järjestystä ja lopulta myös kansakoulua koskevat päätökset ja keskustelut, joiden parissa pitäjänkokous ja sen perustamat erilaiset komiteat viettivät monta tovia ennen varsinaisen kunnallishallinnon aloittamista.

Useimmat niistä alustettiin ja käsiteltiin erik­

seen Harjavallan kappelissa, jonka arkistossa olleet kirkonkokouksen pöytäkirjat oli vuo­

desta 1806 lähtien koottu yhteen kopiokirjaan, joka tuhoutui pappilan tulipalossa 1889. Tämän vuoksi tieto monista Harjavallan kappelissa

tehdyistä päätöksistä on säilynyt ainoastaan emäseurakunnan pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjojen ja emäseurakunnan ja kappelin yhteisten rovastin- ja piispantarkastusten pöy­

täkirjojen kautta, ja niihin on tässä teoksessa viitattu vain silloin, kun harjavaltalaisten kan­

ta tai päätökset ovat olleet tiedossa.5

Kustaa ratkaisee

Vanhan kirkon monet ongelmat

Kun väkiluku 1700-luvulla jatkuvasti kasvoi, Kokemäen emäseurakunta ja Harjavallan kap­

peli kohtasivat lopulta saman ongelman kuin jokainen Suomen pitäjä ja seurakunta. Vanha kirkko oli auttamatta liian ahdas. Kirkko ei ol­

lut vain jumalanpalvelus- tai hiljentymispaik­

ka, vaan pitäjän ainoa suuri katettu julkinen tila, johon sunnuntaisin kokoonnuttiin tapaa­

maan tuttavia ja sukulaisia, ihmettelemään muita, kuulemaan ilmoituksia ja tiedotuksia ja jossa pidettiin piispan- ja rovastintarkastus- ten kuulustelut. Kokoontumisalueeseen kuu­

lui koko vanhan hautausmaan mäki ja sen lähi­

ympäristö. Kuten Kokemäen uuden kirkon rakennusprosessia tutkinut Ella Viitaniemi on todennut, prosessi avaa kurkistusaukon pitäjän sisäisiin sekä sen ja esivallan suhteisiin aika­

na, jolloin väestön määrä ja pitäjänkokouksen merkitys yhteisten asioiden hoidossa kasvoivat.

Vaikka kirkon rakentaminen oli jo 1650 kirkon papiston privilegiossa vahvistettu kirkon­

kokouksen toimialaan kuuluvaksi asiaksi ja ki­

vikirkon kaltaisia yhteisiä hankkeita oli toteu­

tettu Suomessa jo keskiajalla, sen aikana pitä­

jänkokouksessa esille nousseet asiat ja kokouk­

sen päätökset jäsensivät pitäjäläisten käsitystä omista tarpeista sekä niiden suhteesta esivallan antamiin määräyksiin. Julkisen ja yhteisen ti­

lan suhteesta kertoo myös 1830-luvulla alkunsa saanut hautausmaiden muutos ahtaista luita pursuavista tarhoista yhteisen muiston puis­

toiksi. Samat muutokset käytiin läpi Harjaval­

lassa, jossa uusi kappelikirkko rakennettiin jo 1750-luvun alussa.

Kun Kokemäen uusi kirkko Mikkelinpäivä- nä 29.9.1786 vihittiin käyttöön, rakennuksen

Muutoksen virta

nimeksi annettiin Kustaa. Kirkon nimittämi­

nen Ruotsin kuningas Kustaa III:n kaimaksi ilmentää osuvasti sitä yhteiskuntaa ja valtaa koskevan ajattelun eroa, joka keskiajan ja 1700- luvun lopun maailman välillä oli. Kokemäen vanha kirkko sijaitsi kirkon 1200-luvulla hal­

tuunsa ottamalla vanhalla palvontapaikalla tai sen läheisyydessä ja oli perimätiedon mukaan pyhitetty Neitsyt Marialle; uusi oli pitäjän läpi satamakaupungista sisämaahan kulkevan maantien varressa ja omistettiin hallitsevalle valtionpäämiehelle. Kustavilainen aika 1772- 1809 oli kiivasta kirkonrakennuksen aikaa, mutta suurin osa tuolloin rakennetuista kir­

koista oli puisia. Vuosina 1760-1809 Suomeen rakennettiin 120 puukirkkoa, kun taas kivestä tai tiilestä tehtiin 1748-1809 vain 14 kirkkoa.

Niitä, joita ei kokonaan uusittu, laajennettiin.

Monet 1770- ja 1780-luvuilla rakennetut uudet kirkot omistettiin Kustaa IILlle. Kokemäkeä lähimpänä sijaitseva kuninkaan nimikkokirk- ko oli 1774 valmistunut Säkylän puukirkko.6

Kustaa III ei Kokemäen kirkkoa koskaan nähnyt, mutta hyväksyi sen piirustukset touko­

kuussa 1778. Kuningas oli kuitenkin ohittanut uuden kirkon paikan juhannuspäivänä 1775, jolloin hän matkusti Kokemäen halki osana Suomessa tekemäänsä Eerikinretkeä. Tarkoi­

tuksena oli perehtyä maan oloihin, erityisesti armeijan ja puolustuksen tilaan. Edellisen yön kuningas oli viettänyt Huittisten rovastin Nils Idmanin luona Sammun Takun rusthollissa, ja juhannuspäivän iltana kello kuusi hän saapui Köyliön Kankaanpäähän, jossa hän valoisana kesäiltana seurasi kello kymmeneen saakka Henkirakuunarykmentin harjoitusta. Porin ryk­

mentin Kustaa oli katsastanut Messukylässä kaksi päivää aiemmin. Köyliössä Kustaa yöpyi Kankaanpään rusthollissa. Matkan varrella Kustaa oli pysähtynyt Kokemäen ja Köyliön ra­

jalla Ilmijärvellä, jossa hän nautti seurueineen päivällisen ja kaiversi perimätiedon mukaan nimensä järven luona olleeseen mäntyyn. Ku­

ningas ei ollut yksin, sillä seurueeseen kuului henkivartiokaartin osasto sekä noin sata ho­

vin virkamiestä, upseeria ja palvelijaa, jotka matkustivat neljässätoista katetussa vaunussa.

Lisäksi mukana oli 24 vaunua tarpeelliselle va­

rustukselle. Kruununvouti oli maaherran toi­

meksiannosta käskyttänyt reitin varteen aina 1,5 peninkulman (n. 16 km) välein 206 vaihto- hevosta. Kokemäen seudulla hevosten vaihto­

paikat olivat todennäköisesti Raijalan-Ronkan alueella ja Tulkkilan-Peipohjan seudulla/

Vaikka Kustaa ei Kokemäellä yöpynyt, Koke­

mäen kivinen Kustaa ratkaisi monet ongelmat.

Uuden kirkon rakentamisen kaksi tärkeintä syytä olivat vanhan kirkon ahtaus ja sen sijainti joen väärällä puolella sivussa etelärannan ylei­

sestä maantiestä. Säilyneiden tilien perusteella vanhassa kirkossa ja sen lähistöllä oli tehty mit­

tavampia parannustöitä vuosina 1725-28, jol­

loin sitä tervattiin ja parannettiin. Jo isonvihan aikana oli korjattu iso asehuone, ja vuonna 1721 oli kirkossa käynyt lasimestari. Kirkon varastoi­

hin alettiin hankkia tervaa 1723 ja kaksi vuotta myöhemmin kirkon rakennustyötä varten os­

tettiin 16 syltä (n. 28,5 m) hamppuköyttä sekä yli 128 taalarin arvosta tervaa, minkä lisäksi kruu­

nunvouti Henrik Callia toimitti paikalle puolet kirkon tarvitsemasta tervasta. Samana vuonna kirkolla oli ulkopaikkakuntalainen rakennus­

mestari, jonka työstä ja kyydeistä maksettiin 99 taalarin palkkio. Vuosina 1727-29 työt jatkuivat omin voimin, niin että kirkolle hankittiin yli sadan taalarin arvosta lisää tervaa ja rakennus­

mestarille maksettiin eri palkka vuosina 1728- 29. Vuonna 1728 rakennusmestarina oli Anders Kiusala, joka sittemmin kohensi myös tapulia.

Vuosina 1727-28 korjattiin myös pieni asehuo­

ne ja sen edessä ollut silta sekä kirkkosilta (ks.

s. 75). Uudelleen kirkkoa korjattiin 1745, jolloin osa talollisista oli jättänyt rakennustarpeet tuomatta ja kirkkoherra Tolpo joutui pyytä­

mään tuomiokapitulilta käskytyksen, jolla asia hoidettiin.8

Ahtaus, väentungoksesta johtuneet penkki- riidat ja ilmirysyt olivat Kokemäellä todellinen ongelma viimeistään 1750-luvulla, mutta penk- kijärjestyksestä keskusteltiin jo rovastintarkas- tuksessa 16.1.1732, koska kirkossa oli syntynyt kiista paikkakunnalle muuttaneen Porin ryk­

mentin uuden rykmentinkirjurin Peter Gaddin ja tämän vaimon paikoista.9 Ahtauden syynä

Yhteisen hyödyn puolesta?

olikin paitsi väestönkasvu, myös ruotujakoisen armeijan aiheuttamat sosiaalisen hierarkian muutokset, joiden seurauksena kaikille yhtei­

sön jäsenille ei ollut määritelty sijaa kirkossa.

Puustellien upseerien ja aliupseerien lisäksi ilman penkkejä olivat ruotujakoisen armeijan sotilaat ja rakuunat, jotka vanhassa kirkossa saivat seistä siellä missä mahtuivat, jos ylipää­

tään mahtuivat. Vaikka Harjavallan kappeli oli jo 1670-luvulla saanut oman kirkkonsa ja sen väki oli joukosta poissa, myös rusthollareiden, talollisten sekä torppareiden ja itsellisten jou­

kossa alkoi olla tunkua.

Kokemäellä oli ryhdytty puuhaamaan uutta kirkkoa jo ennen vuotta 1763, jolloin sitä var­

ten oli hankittu kuninkaan päätös valtakun­

nallisesta kolehdista ja haalittu kirkon kassaan 2000 taalaria. Kevättalvella 1763 hanke kui­

tenkin joutui vaikeuksiin, kun osa isännistä alkoi epäillä kustannuksia. Niinpä kirkkoher­

ra Gabriel Gottleben esitti pitäjänkokouksessa 17.4.1763 seitsemän syytä, miksi uusi kirkko oli saatava aikaiseksi. Ensinnäkin seurakunta oli ilmoittanut kuninkaalle haluavansa rakentaa uuden kirkon ja anonut sitä varten lupaa val­

takunnalliseen kolehtiin, mihin kuningas oli myöntynyt. Toiseksi kuningas ei ollut ainoas­

taan suostunut kolehtiin vaan oli myös mää­

rännyt sen kerättäväksi, minkä seurauksena eri tuomiokapitulien rahat oli merkitty kir- konkassaan. Kolmanneksi kirkolla oli sekä lai­

nattuna että kassassa käteistä yli 2000 taalaria, joten seurakunta ei joutuisi hankkimaan uutta kirkkoa varten kuin hirsiä ja paanuja, koska ik­

kunat, rautaa, nauloja ja lautoja voitaisiin ottaa vanhasta kirkosta. Neljänneksi rovasti Lebell oli majuri von Knorringin vaatimuksesta kehotta­

nut kirkkoherraa järjestämään majurille sekä pitäjään hiljattain muuttaneille yliupseereille asianmukaisen penkkitilan kirkosta, mikä oli säädetty myös laissa, mutta Gottleben ei ollut tähän kyennyt, koska ei voinut ajaa ketään pois kirkosta. Viidenneksi kirkko oli auttamatta liian ahdas ja seurakuntalaisia niin paljon, että mo­

net talonväkeen kuuluneet nuoret ja palkolli­

set joutuivat seisomaan lattialla tai kokonaan ulkona eivätkä kuulleet Jumalan sanaa. Kuu­

denneksi vanha kirkko oli syytä hylätä ja tilal­

le tehtävä uusi niin kauan kuin vanhasta vielä voitaisiin saada rakennusaineita. Seitsemän­

neksi kirkkoherra huomautti, että kirkon alla oleva perustus oli aikoinaan tehty nykyistä le­

veämmälle ja pidemmälle kirkolle, mitä käyt­

tämällä seurakunta voisi säästää kustannuksia ja vaivaa.10

Gottlebenin esityksen perusteella vanhan emäkirkon ongelmat olivat Kokemäellä aktuali­

soituneet pian sen jälkeen, kun Porin rykmentin Euran komppanian kapteeni Frans Henrik von Knorring oli 1755 ostanut Kokemäenkartanon ja muuttanut sinne 1757. Samoihin aikoihin suvun sosiaalinen pääoma nousi, kun se 1756 introdusoitiin virallisesti Ruotsin ritarihuo­

neen jäseneksi. Vuonna 1761 Frans Henrik von Knorring nimitettiin Porin rykmentin maju­

riksi ja hän johti rykmentistä muodostettua pa­

taljoonaa Pommerin sodassa 1761-62. Kun hän 1778 osti Huittisten rovasti Idmanilta Vuolteen kartanon ja sen aputilan Vallin, manttaalien määrä kasvoi entisestään. Sekä von Knorring että kirkkoherrana joulukuussa 1758 aloittanut entinen Porin kappalainen Gottleben olivat uu­

den kirkon kannalla, mutta kirkon uusiminen on varmasti ollut esillä myös helmikuussa 1755 pidetyssä piispantarkastuksessa, jonka pöy­

täkirja ei ole säilynyt. Pitäjän ulkoisen ilmeen kohentamiseen oli aihetta, sillä Kokemäellä vieraili vuosina 1757-58 useita korkeita sotilaita ja virkamiehiä, kun pitäjässä olleet kosket kar­

toitettiin ja osa niistä perattiin.11

Varsinainen rakennushanke ei ollut von Knorringin tai kirkkoherra Gotlebenin idea, vaan siihen oli ryhdytty jo edellisen kirkko­

herran Nils Tolpon aikana 1740-luvulla, jolloin ensi hätään saatiin aikaiseksi vain korjauksia.

Kuninkaallisella päätöksellä kerätty 1770 taa­

larin ja 17 äyrin kolehti sisältyi kirkonkassasta jo 14.5.1746 tehtyyn inventaariin, jossa kassan omat varat olivat 417 taalaria käteistä ja kir­

kon koko varallisuus kassasta annetut lainat ja velat mukaan lukien mahtavat 2878 taala­

ria ja 18 äyriä kuparirahassa. Kun kirkkoa 1745 oli korjattu, kassasta oli maksettu 200 taalaria rakennusmestarille, ja kirkko oli vielä velkaa

Muutoksen virta

Kokemäen vanhan kirkon runkohuo- ne, kivisakasti ja kirkkomaa vuoden 1759 koskenmittaus- kartassa. Tapulia ei ole merkitty. S K R A / F H R .

hänelle 96 ja lasimestarille hieman yli u taala­

ria. Kolehti oli tallessa vielä 1763, mutta koska kirkon tilikirja vuosilta 1738-89 ei ole säilynyt, rahojen kohtalo on epäselvä. Rahoja tuskin hukattiin, sillä suurimman osan kassasta söi inflaatio ja vuoden 1776 raharealisaatio. Kun kirkon rakennushanke 1777 otettiin uudelleen esiin, kassassa oli hieman yli 178 riikintaaleria, joka vastasi noin 3200 taalaria kuparirahassa.12 Kokemäen edellinen penkkijärjestys oli tehty vanhan puukirkon ja sinne 1650-luvun alussa tehdyn uuden lehterin valmistuttua 1652. Kun Harjavalta 1670-luvulla erotettiin omaksi kappe- likseen, järjestystä oli varmasti muokattu, mut­

ta kun emäkirkkoa 1745 korjattiin, myös penk­

kijärjestys uusittiin ja upseerien ja aliupseerien suhde rusthollareihin ja talollisiin yritettiin ehkä jotenkin järjestää. Penkkiriidan ytimessä olivat 1730-luvun alussa ja 1763 rykmentinup- seerit, joista ensimmäinen Kokemäellä vaki­

tuisesti asunut oli Ruikkalan Kokin rykmentin- kirjuri Gadd, joka muutti Kokemäelle 1729 tai 1730. Seuraava oli Kokemäenkartanon omistaja Frans Henrik von Knorring, joka oli myös kirk­

koneuvoston jäsen ja mm. todisti Kokemäellä 18.10.1760 pidetyn pitäjänkokouksen pöytäkir­

jan oikeaksi. Yleensä pöytäkirjat vahvisti kirk­

koherra, joka oli kokouksen puheenjohtaja.

Kolmas Kokemäelle vuonna 1760 asettunut up­

seeri oli Kokemäen komppanian kapteeni, ritari Christian Pastelberger, joka jäi samana vuonna virkavapaalle ja muutti virkataloonsa Harjaval­

lan Pirkkalan Ollilan puustelliin. Pastelberger ylennettiin 1770 armeijamajuriksi Turun ryk­

menttiin, mutta hän asui Ollilassa kuolemaansa asti 1772.13 Kokemäen muissa puustelleissa asui 1700-luvun puolivälissä komppaniaupseereja ja aliupseereja, jotka eivät yksinään kyenneet vai­

kuttamaan penkkijärjestykseen, koska oleskeli­

vat paikkakunnalla tilapäisesti eikä heillä ollut takanaan rykmentinupseerin asemaa tai Koke­

mäenkartanon kaltaista maaomaisuutta.

Uuden kirkon rakennushanke jäi 1763 syr­

jään sen jälkeen, kun sitä oli pitäjänkokouk­

sessa alettu epäillä liian raskaaksi. Vanhan kirkon eloa yritettiin helpottaa uudella penkki- järjestyksellä, jonka piispa oli määrännyt tehtäväksi piispantarkastuksessa maaliskuussa 1764. Järjestyksen laativat rovasti Michel Lebell ja kirkkoherra Gottleben, sen vahvisti kirk­

koneuvoston puolesta majuri von Knorring ja näennäiset muutokset koskivat vain etum­

maisia penkkirivejä. Kun etupenkkien paikat vaihdettiin, joutuivat myös taaempana istuneet siirtymään rivin tai kaksi kauemmas. Uudessa järjestyksessä rykmentinupseerit von Knorring ja Pastelberger sijoitettiin vaimoineen niil­

le penkeille, jotka aikoinaan olivat kuuluneet kuoriaidan sisällä Kokemäenkartanolle, mutta jotka papisto oli sittemmin vallannut. Kuoriin jäivät myös kirkkoherran vaimo ja lukkari, jon­

ka paikka oli saarnastuolin oven vieressä. Sen jälkeen järjestys oli virkahierarkian mukainen.

Heti kuoriaidan takana olivat henkirakuuna- rykmentin luutnantti Armfelt, luutnantti Phi­

lip Hiulhammar, vänrikki Gyllenbögel, kruu­

nunvouti Callia, rykmentinkirjuri Saxen ja pi­

täjässä satunnaisesti oleskelevat kruunun muut virkamiehet. Heidän takanaan olivat pitäjän puustellien aliupseerit ja kolmannessa penkissä nimismies Boge Kaarenojalta veljineen, inspeh­

tori Theet Villiön Simulasta, Kokemäenkarta­

non, Forsbyn ja Ylistaron tilanhoitajat sekä Näyhälän omistaja, Harjavallan kirkkoväärti vääpeli Späre. Naisten puolella järjestys oli sama, mutta penkit täydempiä, sillä istuimille

538

Yhteiseti hyödyn puolesta?

piti mahtua upseerien ja virkamiesten vaimo­

jen lisäksi lesket, pitäjässä yksin asuvat vaimot, tyttäret sekä papiston naisväki. Sakariston oven yläpuolelle olleelle penkille tai lavalle si­

joitettiin herrasväen palvelijat ja ylioppilaiden lehterille Askolan rusthollari ja Piskun isäntä sekä pitäjänkäsityöläiset.14

Kun von Knorring kirkkoneuvoston nimissä hyväksyi pöytäkirjan, hän ilmoitti, että rust­

hollarit ja talolliset olivat jo valittaneet siitä, että heidän vaimonsa joutuivat siirtymään etu­

penkeiltä taaemmas. Samana syksynä naisväen penkeistä riideltiinkin pitkään ja hartaasti sekä kirkossa että kahdessa marraskuussa järjeste­

tyssä pitäjänkokouksessa. Ensin riitaa oli so­

tilaiden rouvien kesken siitä, että aliupseerien rouvat olivat tunkeutuneet upseerien rouvien viereen eturiviin, sitten vänrikki Gyllenböge- lin piiasta, joka katsoi olevansa tilanhoitajien rouvien arvoinen. Kiistoja herättivät myös so­

tamies Jakob Brax, joka oli lehterillä istunut talollisten poikien penkkiin, ja suntio Jubel- lin vaimo, joka oli istunut 30 vuotta samalla paikalla, joka nyt kuului Kuittilon naisväelle, eikä halunnut siirtyä mihinkään. Uusi istuma- järjestys ärsytti vanhoja, pitäjässä vuosikym­

menestä toiseen taloa pitäneitä sukuja, jotka aatelisten ja kartanonvoutien kadottua olivat vallanneet etupenkit eivätkä halunneet luo­

pua saavutetusta edustaan. Heille puustelleihin 1700-luvun puolivälissä kotiutunut väki mer­

kitsi uutta eliittiä, joka sotki suuren Pohjan so­

dan alusta lähtien vallalla olleen hierarkian ja vanhat tutut turinapaikat. Penkkien aiheutta­

mia ongelmia käsiteltiin rovastintarkastukses- sa helmikuussa 1767, jolloin esillä olivat etenkin upseerien perheet. Kun pitäjänkokouksessa lo­

kakuussa 1770 kiisteltiin Vitikkalan ja Säpilän rusthollien lampuotien paikasta, kirkkoneu­

vosto totesi voimattomana, ettei se voinut jär­

jestää kaikille arvonmukaista paikkaa silloin, jos samalle penkille sijoitetut tulivat kirkkoon yhtä aikaa. Silti lopullinen tahto uuden kirkon rakentamiseen löytyi vasta muutama vuosi myöhemmin.15

Tapuli ja pappila

Eräs syy kirkkohankkeen kariutumiseen ja vii­

meiseen yritykseen ratkaista ongelmat penkki- järjestyksellä 1764 saattoi olla samoihin aikoi­

hin vireillä ollut uusi tapuli. Kirkkomaan aidas­

sa sijainnut vanha tapuli oli läpikäytävä, jonka kamarin ja oven Krootilan Jören Matsinpoika korjasi 1683. Kymmenen vuotta myöhemmin 1693 se uusittiin nähtävästi kokonaan, sillä ta­

pulia varten hankittiin 187 hirttä ja palkattiin rakennusmestari. Tapulia korjattiin jonkin vahingon jälkeen 1703, ja 1707 sen paransi ja tervasi rakennusmestari Matts Sigfridinpoika.

Säilyneiden tilien perusteella vanhaa tapulia oli ehostettu viimeksi 1734, jolloin Anders Kiusala asensi sen huippuun spiran eli neulan. Tapuli oli kovassa käytössä, sillä kellojen ripustukses­

sa käytetty akseli vaati 1700-luvun alkupuolella miltei vuosittaista huolenpitoa ja köydet rasvat­

tiin säännöllisesti. Koska ikivanha rakennus oli huonossa kunnossa, pitäjänkokouksessa ehdo­

tettiin 1760 sen uusimista, mutta osa osanotta­

jista vastusti ja kannatti vanhan korjaamista.

Kokous päätti kuitenkin rakennuttaa tilalle uuden ja päätti pyytää rakennusmestariksi porilaista Tuomas Ravoniusta. Ravonius oli rakentanut 1748-50 Harjavallan kirkon ja teki siihen 1761 länsioven. Vuonna 1759 hän oli ra­

kentanut Honkilahden kirkon.16

Syystä tai toisesta myös tapuli jäi, kunnes sii­

tä huomautettiin maaliskuussa 1764 pidetyssä piispantarkastuksessa. Marraskuussa pitäjän­

kokous päätti, että uusi tapuli rakennettaisiin kirkon länsipuolelle ja siitä tehtäisiin samanlai­

nen kuin Porissa ja Ulvilassa. Pitäjän oli han­

kittava talven aikana rakennusaineet, kun taas kirkkoherran oli pyydettävä tarjoukset turku­

laiselta Piimäseltä ja porilaiselta Ravoniuksel- ta. Halvemman tarjouksen tehnyt valittaisiin.

Piimäsellä tarkoitettiin kirvesmiesten ammatti­

kunnan vanhinta, tuomiokirkon rakennusmes­

tari Antti Piimästä (1712-75), joka oli 1750- ja 1770-lukujen huomattavimpia rakennusmes­

tareita ja johti 1764 Huittisten kivikirkon kor­

jaustöitä. Kumpi valittiin, ei ole tiedossa, mut­

ta koska marraskuussa 1766 päätettiin kerätä

Muutoksen virta

Kokemäen vuonna 1844 valmistunut pappila, vanha ki- visakasti ja Villiön Simulan tiilinen hautahuone pos- tikorttikuvassa 1900-luvun alussa.

Vanhan kirkon ta­

puli sijaitsi maantien ja puhelintolpan välissä vuonna 1853 valmistuneen kiviai­

dan kohdalla. Vanha joen tulvauoma erottuu Pappilan ja kirkkosaaren väli­

senä notkelmana.

KokSA.

rahat uuden tapulin maalaamiseksi, se oli näh­

tävästi valmistunut samana syksynä. Maalit ostettiin seuraavana kesänä Turusta. Maalarin apuna oli n päivän ajan Rakkulaisten Thomas Nirha, joka hienonsi värikimpaleet jauheeksi, josta maali valmistettiin. Samalla hautausmaa­

ta laajennettiin. Tapuli oli läpikäytävä, eli se si­

jaitsi vanhan kirkon länsipuolella kirkkomaan aidassa, niin että kirkkotarhaan ja kirkkoon kuljettiin tapulin alaosan läpi. Kun uusi kirkko ja sen torni valmistui, tapulista tuli tarpeeton ja se päätettiin 1700-luvun lopulla myydä huu­

tokaupalla eniten tarjoavalle. Varsinainen so­

pimus vahvistettiin pitäjänkokouksessa vasta 1801, jolloin vanha tapuli myytiin 33 riksin ja 16 killingin summasta Peipohjan Rengin isän­

nälle. Tämä jätti rakennuksen paikalleen, kun­

nes hänet syksyllä 1802 määrättiin sulkemaan se sakon uhalla. Vanhaa tapulia oli nähtävästi käytetty kokoontumispaikkana ja isäntä lupa­

si toimittaa sen pois seuraavaan toukokuuhun mennessä. Vielä 1846 kirkkotarhan aidassa oli tapulin paikalla aukko, joka erottui hirsiaidasta tavallisena riukuaitana. Kun rakennusmestari Johan Ahlström kesällä 1853 muurasi vanhan kirkkomaan kiviaidan, viimeiset merkit Koke­

mäen emäkirkon vanhan kellotapulin paikasta katosivat.17

Samaan aikaan tapulin ja uuden kirkon kanssa pitäjänmiesten huomiosta kilpaili pap­

pila, jonka kivijalan ja vuotavan katon kor­

jaamisesta ja kivisen kaivon rakentamisesta

päätettiin pitäjäkokouksessa elokuussa 1761.

Korjaukset teki Pusson isäntä, jolle päätettiin marraskuussa 1763 kerätä kaksi hopeaäyriä ta­

lolta. Kaivon kohtalo on epäselvä. Vuoden 1773 isojakokartan perusteella pappilan rakennuk­

set oli ryhmitelty miespihaksi ja karjapihaksi ja rakennusryhmä oli todennäköisesti siinä muo­

dossa, johon se edellisen rakennuskerran jäljiltä oli 1680-luvulla jäänyt. Pappilan rakennusten ylläpitosopimus vahvistettiin käräjillä 6.6.1760, joten Kokemäellä järjesteltiin 1750- ja 1760- lukujen taitteessa laajemminkin seurakunnan yhteiseen rakennusvelvollisuuteen kuuluvia asioita. Koska talousrakennusten yökunnittai- nen rakennusvelvollisuus määriteltiin koske­

maan sekä rakentamista että ylläpitoa ja pää­

töksessä todettiin erikseen, että kirkkoherra oli työstä pieniä korjauksia lukuun ottamatta va­

paa, pappilan rakennusryhmä oli ollut huonos­

sa kunnossa jo Gottlebenin astuttua virkaan­

sa, ja hän oli riitauttanut sen ylläpidon. Koska Villiön Färkki kiinnitettiin Kokemäen kirkon omaisuudeksi helmikuussa 1770 ja se jäi sittem­

min Gottlebenin leskelle, kirkkoherra muutti todennäköisesti jo 1770-luvun alussa sinne, ja pappila jäi kylmilleen rapistumaan.18

Kun Gottlebenin seuraaja Gustaf Avellan keväällä 1778 saapui Kokemäelle, asiaa ei enää voinut ohittaa ja pitäjänkokous päätti 17.1.1779 uuden pappilan rakentamisesta. Entinen Tuk­

holman suomalaisen seurakunnan kappalai­

nen oli tottunut ajanmukaiseen asumiseen, ja virkatalon kunnosta säädettiin myös laissa ja asetuksissa. Pappila valmistui nähtävästi jo samana vuonna, mutta vaikka sen perustuk­

set oli tehty hyvin, Avellan ehdotti pitäjänko­

kouksessa jo 1787 rakennuksen korjaamista, koska sadevesi tuli sisään nurkista. Seuraavan vuoden toukokuussa päärakennus päätettiin maalata punaiseksi ja salin sekä ylempien ka­

mareiden kaakeliuunit muurata uudelleen.

Rahat otettaisiin uuden kirkon yli jääneistä varoista ja päivätyöt niiltä, joilla niitä oli te­

kemättä. Uunien korjaus jäi kuitenkin sikseen, sillä heinäkuussa 1800 todettiin, että pappilan huonot kaakeliuunit, jotka 22 vuotta sitten oli päätetty korjata, olisi vihdoin muurattava

540

Yhteisen hyödyn puolesta

?

uudestaan. Kun harjavaltalaiset seuraavana vuonna jättivät pappilan leivintuvan ja -uunin rakentamatta, heidän oli keväällä 1802 paran­

nettava vastineeksi päärakennusta. Erillinen leivintupa pappilassa oli ollut jo 1600-luvun alussa. Vuonna 1802 päärakennusta paranta­

maan määrättiin myös pitäjän kruununtalon- pojat, elleivät nämä teettäisi väentupaan kun­

nollista kaakeliuunia.19

Vuonna 1859 Kokemäellä apupappina olleen Johan Adolf Lindströmin mukaan vanhassa päärakennuksessa oli ollut kaksi vinttikamaria.

Lindströmin aikaan paikalla oli jo uusi, 1844 valmistunut kaksikerroksinen päärakennus, jota koskevat päätökset tehtiin pitäjänkokouk­

sessa lokakuussa 1842. Tuolloin kirkkoherra Grönholm ehdotti, että koska vanha päära­

kennus vaatisi korjausta, sitä voitaisiin samalla laajentaa toisesta päästä kahdella uudella huo­

neella ja korottaa kokonaan kaksikerroksisek­

si. »Lyhyen keskustelun» jälkeen pitäjänkokous päätti yksimielisesti, että paikalle rakennettai­

siin kokonaan uusi, entistä isompi kaksiker­

roksinen päärakennus, jota varten tarpeelliset hirret kaadettaisiin vielä samana talvena. Työtä varten pitäjä jaettiin 1,5 manttaalin ruotuihin ja perustettiin rakennuskomitea. Vuonna 1846 pidetyssä rovastintarkastuksessa pappilan ta­

lousrakennukset todettiin hyvin pidetyiksi lu­

kuun ottamatta pakaria ja yhtä luhtia, jotka olivat liian lähellä hiljattain pystytettyä kaksi­

kerroksista päärakennusta ja jotka oli siirrettä­

vä korjattuna sopivampaan paikkaan. Vuonna 1844 rakennettu päärakennus paloi 19.4.1918.20

Uuden kirkon rakennushanke

Uuden kivikirkon rakentaminen oli monita­

hoinen hanke, joka vaati paljon sekä seura­

kunnalta että sitä johtaneilta kirkkoherralta ja luottamusmiehiltä. Erityisen tärkeässä roolissa oli kirkkoherra, joka kutsui koolle rakennus­

hankkeita käsittelevät pitäjänkokoukset, huo­

lehti niiden etenemisestä, hankki kirkolliselta ja maalliselta hallinnolta tarvittavat luvat ja teki seurakunnan puolesta sopimukset raken- nusmestareiden kanssa. Hankkeiden valvonta

kuului sekä maaherralle että tuomiokapitulille, sillä vuoden 1686 kirkkolaissa oli määrätty, että kirkon rakentamisesta oli ilmoitettava kunin­

kaalle ja hiippakunnalle. Vuonna 1741 määrät­

tiin, että kirkkojen piirustukset oli hyväksytet­

tävä maaherralla ja tuomiokapitulilla. Varsi­

nainen tarkastusvelvollisuus siirrettiin 1747 yli- intendentinkonttorille ja laajennettiin 1752 kos­

kemaan kaikkia julkisilla varoilla pystytettyjä rakennuksia. Vuodesta 1759 määräys koski ko- lehtivaroilla rakennettuja kirkkoja ja kello- tapuleita. Rakentamisessa tuli suosia kiveä ja luopua jyrkistä kattorakenteista. Vuodesta 1776 julkisten rakennusten piirustukset ja kustan­

nusarvio oli lähetettävä yli-intendentinkont- toriin, joka tarkasti hankkeen, laati tarpeelliset muutokset ja esitteli sen kuninkaalle hyväksyt­

täväksi. Rakennus oli toteutettava kuninkaan hyväksymien piirustusten mukaisesti, mutta etenkin Suomessa oli tavallista, että kun inten­

dentinkonttorin piirustukset saapuivat, pitäjän puinen kirkko oli jo pystyssä. Järjestelmän ta­

voitteena oli kontrolloida valtakunnan julkisen rakentamisen tilaa. Kivirakennuksilla haluttiin paitsi kohottaa arkkitehtuurin tasoa, saada ai­

kaan kestäviä rakennuksia ja säästää metsiä.

Vuodesta 1759 kirkkohankkeissa oli kolehti- luvan saamiseksi toimitettava katselmus, jossa olivat läsnä luottamusmiehet, rakennusmestari sekä asiantuntevia käsityöläisiä. Vuonna 1764 määrättiin lisäksi, että kolehtia anottaessa oli osoitettava pitäjässä kerätyn rahaa jo useampa­

na vuonna ja että pitäjä oli osallistunut muiden seurakuntien vastaaviin keräyksiin. Kokemäel­

lä 1760-luvulta lähtien toteutettuja seurakun­

nan yhteisiä rakennusprojekteja jäsensi myös vuonna 1752 annettu määräys, jonka mukaan rakennustarpeet tuli kerätä manttaaliluvun mukaan maanomistajalta, kun taas päivätyöt tehtiin ruokakunnittain. Yhteisen kirkon päi­

vätyöt koskivat myös tilattomia.21

Kokemäen uuden kirkon rakennushanke kes­

ti yhdeksän vuotta ja jakaantui kahteen vaihee­

seen: suunnitteluun 1777-79 ja varsinaiseen ra­

kennustyöhön 1780-86, josta pääosa tehtiin kol­

mena kesänä 1784-86. Muitakin tärkeitä asioi­

ta oli meneillään, sillä kirkkoa suunniteltiin,

Muutoksen virta

siitä keskusteltiin ja se rakennettiin aikana, jolloin pitäjän länsipuolen isojaon valmistelu ja teko oli käynnissä. Varsinainen suunnitte­

lu alkoi hetkellä, jolloin kirkkoherranvirka oli avoin ja Gottlebenin kuoltua toukokuussa 1776 alkanut valintaprosessi käynnissä. Kustaa III nimitti uuden kirkkoherran Gustaf Avellanin muiden ehdokkaiden ohi tammikuussa 1778, ja 38-vuotias Avellan saapui Kokemäelle vasta myöhään samana keväänä. Se, missä määrin uusi kirkkoherra oli varautunut siihen, että hän virkakautensa alkajaisiksi joutui paitsi tutustumaan seurakuntaan ja seurakuntalai- siinsa myös ottamaan vastuulleen hänestä riip­

pumatta aloitetun uuden kivikirkon toteutta­

misen ja kaiken päälle huolehtimaan pappilan uudistamisesta, on tuntematonta.

Kirkkoa suunniteltaessa Kokemäellä kiistel­

tiin sekä rakennusmateriaalista että paikasta, mutta lopulta molemmat määräsi keskushal­

linto. Kun Ulvilan rovasti Mikael Lebell helmi­

kuussa 1777 piti Kokemäellä rovastintarkastuk- sen, säätyläiset ja rahvas pyysivät häntä yksissä tuumin esittämään tuomiokapitulille uuden kirkon rakentamista, sillä vanha oli käynyt väestönkasvun vuoksi liian pieneksi, vaikka sinne oli aikojen kuluessa rakennettu kaikkiaan seitsemän eri lehteriä. Lebell lupasi ilmoittaa asiasta tuomiokapitulille, mutta muistutti sa­

malla kuninkaan edellisenä vuonna antamasta julkisia rakennuksia koskevasta asetuksesta ja ehdotti, että uusi kirkko rakennettaisiin ki­

vestä. Kokemäkeläiset vetosivat seurakuntansa köyhyyteen ja pitäytyivät puussa. Koska uu­

desta kirkosta oli tehtävä ainakin 20 syltä pitkä ja 10 syltä leveä (n. 35,6x17,8 m), jotta kaikki mahtuisivat, vanhan kirkon tontti todettiin liian pieneksi. Sen jälkeen mielipiteet jakautui­

vat niin, että osa ehdotti uuden kirkon paikak­

si vastarannalla olevaa Tulkkilan mäkeä, osa Vuolteen ja Pappilan välillä sijainnutta kumpa­

retta, jolla tarkoitettiin Käräjämäkeä. Pohjois­

rantaa puolustivat ne, joiden mielestä vanhan hautausmaan ja hiljattain pystytetyn kello­

tapulin käyttö säästäisi seurakunnan varoja, mutta alunperin myös majuri von Knorring, joka totesi, että kirkon oli oltava sillä puolella

missä papitkin, jotta ainakin nämä pääsisivät kelirikkoaikana kirkkoon ja jumalanpalveluk­

set saataisiin pidetyksi. Koska etelärannalla oli jo Harjavallan kappelikirkko, olisi hyvä jos kir­

kot olisivat eri puolilla jokea.22

Tuomiokapitulille lähettämässään kirjeessä Lebell oli esittänyt kivikirkon rakentamista.

Hallinnon rattaat pyörähtivät käyntiin ja tuo­

miokapitulia edustanut Lebell ja maaherran paikalle valtuuttama Koiviston kartanon omis­

taja professori Johan Kraftman kutsuivat Ko­

kemäelle sunnuntaina 8. kesäkuuta 1777 koolle pitäjänkokouksen, jossa oli tarkoitus ohjeistaa pitäjä kivikirkon esittäjiksi. Jo edellisenä päivä­

nä Kokemäellä oli pidetty vuoden 1759 määräyk­

sen mukainen katselmus, jossa kirkkoväärti, kuudennusmiehet ja Kokemäelle kutsuttu tur­

kulainen muurarimestari Johan Schytt olivat pohtineet mahdollisia kivikirkon paikkoja ja toteutusta. Samalla oli käyty läpi lähistön mäet ja selvitetty, että sopivia kiviä löytyisi useista paikoista, mutta erityisesti koskenperkausten jäljiltä Niskakoskelta, josta niitä oli kuitenkin hankala kuljettaa paikalle. Pitäjässä oli linnoi- tustöissä räjäytystöihin harjaantuneita sotilaita ja molemmin puolin jokea oli hyvää tiilisavea, niin että tiiliä lyötiin muutenkin useissa kylis­

sä. Tiilenteossa tarpeellisen hiekan kylät haki­

vat Risten kankaalta.23

Heti kokouksen alussa Lebell ja Kraftman totesivat, että tuomiokapitulin ohjeen ja ku­

ninkaan asetuksen perusteella kirkon oli oltava kiveä, ja muistuttivat pitäjäläisiä Kangasalan ja Piikkiön onnistuneista hankkeista. Kivinen kirkko säästäisi hupenevia metsiä, mutta kos­

ka siitä väistämättä tulisi kokonsa vuoksi kal­

lis, olisi seurakunnan alettava jo nyt koota eri tilaisuuksissa varoja, joiden lisäksi olisi sitten mahdollista anoa kuninkaalta lupaa kolehtiin.

Pitäjäläisten kannan muotoili kokouksessa Ko­

kemäenkartanon ja Vuolteen omistaja majuri von Knorring, joka monin tavoin pyrki osoitta­

maan pitäjän köyhyyden, minkä jälkeen pitäjä­

läiset esittivät itselleen puukirkkoa. Sitten ryh­

dyttiin keskustelemaan rakennuksen paikasta, jolloin Vuolteen ja pappilan välillä ollut mäki todettiin liian pieneksi. Pitäjäläiset ehdottivat

Yhteisen hyödyn puolesta?

paikaksi lähempänä pappilaa ollutta peltoa, mutta kirkko olisi silloin jäänyt liian matalalle eikä maaperä sopinut hautausmaalle ja kirkol­

le. Paikaksi ehdotettiin myös Orjapaaden mä­

keä, joka todettiin sopimattomaksi.

Lopulta keskustelu keskittyi Tulkkilan mä­

keen. Kirkkoherran virkaa hoitanut Matts Sundvall oli valmistautunut huolella ja totesi, että joen etelärannan asukkailla oli yhteensä 69 manttaalia maata, kun joen pohjoispuolella manttaaleja oli vain 37. Harjavallassa tilanne oli päinvastoin, sillä eteläpuolella manttaaleja oli 14 ja pohjoispuolella 25. Kun numerotiedot oli esitetty, von Knorring ja eteläpuolella asu­

neet ryhtyivät vaatimaan, että kirkko sijoitet­

taisiin Tulkkilaan, jossa sillä olisi hyvä ja valoisa paikka maantien varressa. Kun pohjoispuolen asukkaat vetosivat talojensa korkeampaan ikään ja siihen, että papistolle koituisi siirrosta vai­

keuksia, von Knorring ehdotti myös pappilan siirtämistä, mutta Lebell ja Kraftman eivät sii­

hen yhtyneet vaan totesivat, että jos kelirikko olisi liian vaikea, jumalanpalvelus voitaisiin pitää pappilassa. Lopputulokseksi jäi, että Schytt laati Lebellin ja Kraftmanin lausunnon perusteella kivikirkon piirustuksen ja kustan­

nuslaskelman, jotka lähetettiin rovastintarkas- tuksen pöytäkirjan otteen, pitäjänkokouksen pöytäkirjan sekä tuomiokapitulin kivikirkkoa puoltavan kannan ja maaherran hyväksynnän kanssa yli-intendentinkonttoriin kuninkaalle osoitettuna.24

Vuodesta 1773 Turun tuomiokirkon muu- rarimestarina olleen Johan Schyttin 8.6.1777 päiväämä Kokemäen uuden kirkon piirustus ja kustannusarvio koski yksilaivaista pitkäkirk- koa, jonka länsipäässä oli kattoratsastaja, ete­

läsivulla asehuone, pohjoispuolella sakaristo ja jonka länsipääty oli suorakulmainen mutta itäpään kuorin kulmat viistetyt. Molemmilla pitkillä seinillä oli kaksi ikkunaa. Lähtökoh­

tana oli, että kirkko sijoitettaisiin Tulkkilan mäelle, jolloin perustusta ei tarvitsisi vahvis­

taa. Yli-intendentinkonttorissa hanketta käsi­

teltiin keväällä 1778, jolloin piirustuksia muo­

kattiin siten, että runkohuonetta pidennettiin ja asehuone muutettiin kirkon länsipäätyyn

rakennettavaksi kellotorniksi, joka oli runko- huonetta kapeampi. Kirkon pohjoisseinälle si­

joitettiin toinen sisäänkäynti ja eteläseinän ik­

kunoiden lukumäärä lisättiin neljään. Viistottu kuori säilytettiin. Kun hanke esiteltiin kunin­

kaalle, yli-intendentti Carl Fredrik Adelcrantz puolsi kivikirkon rakentamista, koska pitäjässä oli sopivaa materiaalia ja siellä hallittiin myös tiilien valmistus. Hankaluuksia saattaisi ai­

heutua vain kaukaa haettavasta kalkista, mutta tehtävä ei olisi väkirikkaalle pitäjälle mitenkään mahdoton. Kustaa III hyväksyi piirustukset, mutta antoi 5.6.1778 maaherralle ja tuomio­

kapitulille tehtäväksi ratkaista paikan, joka oli­

si pitäjäläisille mieluinen ja kirkolle sopiva.25 Tällä välin Kokemäelle oli saapunut Kustaan kirkkoherraksi asettama Gustaf Avellan, jolle tuomiokapituli ilmoitti kuninkaan päätöksestä kirjeellä 12.8.1778. Kirkon paikan selvittäjäksi kapituli valtuutti rovasti Lebellin, joka yhdessä Johan Kraftmanin kanssa kutsui Kokemäelle pitäjänkokouksen 27.9.1778. Kokouksessa en­

simmäisen puheenvuoron käytti uusi kirkko­

herra, joka kannatti kirkon rakentamista joen pohjoispuolelle ja ehdotti paikaksi Mäkikylää.

Von Knorring vastusti ja vetosi aikaisemmin

Muurarimestari Jo­

han Schyttiin esitys Kokemäen uudeksi kirkoksi 8.6.1777.

Schyttin laatiman kustannuslaskelman mukaan kirkkoon käytettäisiin 10000 tiiltä, 5000 kuormaa harmaakiviä, 10000 kuormaa hiekkaa, 800 tynnyriä kalkkia ja rakennusteli- neisiin 500 parrua, joiden pituus piti olla 6 syltä (10,68 m) ja kapeamman sivun paksuus 4 tuumaa.

Rautojen ja naulo­

jen kustannuksiksi Schytt arvioi 2000 riksiä, mutta osa voitaisiin saada vanhasta kirkosta.

Muurimestarin palkaksi Schytt laski 7000 riksiä. R A , ÖI, Y li-inten den tinkont- tori K M :lle 15.8 .17 78 , liitteet.

Muutoksen virta

esitettyihin perusteisiin. Jälleen oli esillä Or- japaaden mäki, joka taas hylättiin. Keskustelu päättyi eri puolilla jokea asuneiden riitaan, jonka vain vaivoin hiljennettyään Lebell ja Kraftman muotoilivat päätösehdotuksen, joka puolsi Tulkkilan mäkeä. Kokous päätti sen mukaisesti, mutta jo seuraavana päivänä poh­

joisrannan asukkaat esittivät, että he voisivat omalla kustannuksellaan raivata Mäkikylän mäen, jos kirkko pysyisi heidän puolellaan.

Lebell ja Kraftman hylkäsivät asian, ja kunin­

kaalle lähti Kokemäeltä sekä maaherran ja tuo­

miokapitulin mukainen ehdotus kirkon sijoit­

tamisesta Tulkkilaan että pohjoisrantalaisten anomus siitä, että kirkko säilytettäisiin lähel­

lä ikimuistoista paikkaa. Drottninginholmin linnassa 5.8.1779 Kustaa III päätti, että kirkko sijoitettaisiin Tulkkilaan, mutta hautausmaa säilytettäisiin vanhalla paikalla eikä uuteen kirkkoon saisi haudata.26

Kirkon rakennustyöt päätettiin aloittaa pitä­

jänkokouksessa 21.11.1779, jossa kirkon paikka määrättiin seuraavana päivänä raivattavaksi ja sovittiin, että tiiliruukkia ja rakennustarpei­

den varastointia varten paikalle tuotaisiin jo talvella manttaalia kohden tietty määrä lautoja, hirsiä ja tuohta. Tuoduista tarpeista ja tehdyis­

tä päivätöistä pitäisi kirjaa emäkirkon lukkari, ja työvuorot kuulutettaisiin saarnastuolista.

Samassa kokouksessa kirkon rakennusmesta­

riksi valittiin 37-vuotias turkulainen muurari- mestari Matts Arelin, jonka palkaksi sovittiin 333 riksiä ja 16 killinkiä, kyytirahat ja ylöspito.

Jo talvella Kokemäellä syntyi kuitenkin kiistaa rakennusaineiden toimittamisesta, kun osa pitäjäläisistä halusi tuoda tarvikkeet uuden eikä vanhan manttaalin mukaan niin kuin oli sovittu. Avellan kirjoitti asiasta tuomiokapitu­

liin, joka kehotti viemään asian käräjille, jos vaikeudet jatkuisivat. Kuninkaan päätöksen tultua hanke ei enää kuulunut kapitulille. Maa­

liskuuhun 1780 mennessä rakennustyötä varten valittiin toimikunta, johon Harjavallasta kuu­

lui kaksi aliupseeria, lautamies Holli ja kol­

me kuudennusmiestä (Juti, Naakka, Uotila) ja emäseurakunnasta majuri von Knorring, ryk- mentinkirjuri, inspehtori Theet ja seitsemän

talollista (Lääkäri, Hiidenoja, Ryyppö, Lotti, Isopere, Rudanko ja Hintikkalan Heikkilä).

Tuolloin tiedettiin myös, että raumalaisen por­

vari Ahlströmin kautta hankitut 2 000 tynnyriä kalkkia olivat saapuneet Raumalle, josta pitä­

jän maanomistajien tuli ne noutaa ja maksaa manttaalin mukainen osuutensa.2/

Kirkkoherra Avellanin Arelinin kanssa Tu­

russa tekemää sopimusta käsiteltiin pitäjän­

kokouksessa maaliskuussa 1780. Tällä välin pi­

täjässä oli syntynyt rusthollari Mats Köönikän ympärille kerääntynyt tai hänen nostattamansa oppositio, joka yritti saada mestariksi Johan Schyttin. Köönikkä oli hankkinut Schyttil- tä kilpailevan tarjouksen, jota pitäjänkokous harkitsi, mutta ei lopulta ottanut huomioon ja päätti noudattaa Arelinin kanssa tehtyä so­

pimusta. Kuten Ella Viitaniemi on todennut, rusthollareiden ympärille ryhmittyneet, yhtei­

siä rakennushankkeita vastustaneet paikalliset

»puolueet» eivät 1700-luvun jälkimmäisellä puoliskolla olleet harvinaisia, ja samanlainen ilmiö oli tapahtunut 1760-luvulla Kangasal­

la, jossa ratsutilallinen Heikki Möhkölä oli noussut vastustamaan kivikirkon rakentamis­

ta, vaikka siitä oli kuninkaan päätös.28 Ilmiö muistuttaa 1500-luvun lopun verokapinoita, joissa talonpoikien vauraimpaan luokkaan kuu­

luneet ratsutilalliset alkoivat kyseenalaistaa esivallan toimet tilanteessa, jossa ylhäältä päin asetettujen rasitusten ja velvollisuuksien määrä jatkuvasti kasvoi. Kahdessasadassa vuodessa toimintaympäristö oli kuitenkin muuttunut niin, että käräjillä niskuroinnin ja voutien uh­

kailun sijaan päätöksiä yritettiin kumota tai kyseenalaistaa pitäjänkokouksissa tai hankkei­

ta muulla tavoin vesittämällä, mitä Kokemäel­

läkin harrastettiin.

Heinäkuussa 1780 Kokemäellä pidettiin pi­

täjänkokous, jossa käsiteltiin ensin rakennus­

hankkeen etenemistä koskevat asiat ja vahvis­

tettiin, että kirkko rakennettaisiin sen kokoi­

seksi, kuin kuningas oli päättänyt. Torpparit, käsityöläiset, rakuunat, sotilaat, reserviläiset ja työkykyiset olisivat velvoitettuja tekemään joka vuosi kuusi päivätyötä, niin kauan kuin kirkonrakennus kestäisi. Samalla sovittiin, että

Yhteisen hyödyn puolesta?

työmaalle tuodun rakennusmateriaalin laadun arvioisi mestari ja että päivätyövelvollisuus kos­

kisi myös pitäjän seppiä, joista yksi palkattiin rakennustyömaalle pysyvämmin. Seppiä varten rakennettaisiin mäelle paja. Pitäjänkokoukses­

sa tuotiin kuitenkin julki myös se, että rusthol­

lari Köönikkä oli julkisesti ylipuhunut pitäjä­

läisiä kirkonmäellä kyseenalaistamaan laillisen pitäjänkokouksen päätöksiä ja estänyt kunin­

kaallisen kirkonrakennusta koskevan määrä­

yksen toteutumista, minkä vuoksi pitäjänko­

kous uhkasi asettaa Köönikän lainmukaiseen edesvastuuseen. Seurauksena Köönikkä ja 20 muuta rusthollaria tai suurtalonpoikaa ilmoit­

tivat anovansa tuomiokapitulilta ja maaherral­

ta oikeutta pitää oma pitäjänkokouksensa, jossa he voisivat käsitellä asioitaan. Samalla Köönik­

kä ja neljä muuta väittivät, ettei kirkonraken­

nusta koskeva päivätyövelvollisuus ollut pätevä, elleivät maaherra ja konsistori olleet valtuutta­

neet pitäjänkokousta sellaista määräämään.29 Aikoivatko Mats Köönikkä ja 20 muuta isän­

tää perustaa oman pitäjän? Tuskin, mutta pitä­

jänkokouksen pöytäkirjaan vaaditut lisäykset kertovat mielenkiintoisella tavalla Kokemäel­

lä 1770-luvun lopulla heräilleestä poliittisesta kulttuurista, jossa esivallan jatkuviin rasituk­

siin ja ohjeistuksiin kyllästyneet suurtalolli- set yrittivät kyseenalaistaa hallintokoneiston toiminnan sen omilla aseilla ja alkoivat sää- tyläisupseerien tavoin muodostaa omanlais­

taan intressiryhmää. Tavoitteena oli päästä päättämään omista asioista omassa pitäjässä.

Yksikään Köönikän »puolueeseen» kuulunut isäntä ei ollut kirkon rakentamiseen nimetyn toimikunnan jäsen, mutta joukossa olivat Har­

javallan suurimpiin taloihin kuuluvat Torttilan Keisari ja Tolvi sekä Merstolan Pussi ja useita jo tuolloin perinnöksi ostettuja taloja. Asialla oli­

vat rusthollarit ja tuoreet perintötilalliset, jotka kokivat olevansa omien tilojensa herroja yhtä lailla kuin säätyläisetkin ja valmiita tuomaan oman kantansa esiin omissa asioissaan.30

Esivalta hätkähti kokemäkeläisten keskinäi­

sistä riidoista sen verran, että 28.8.1780 Koke­

mäellä vierailivat jälleen sekä konsistorin et­

tä maaherran edustajat selvittämässä asioita.

Välitysehdotuksena esitettiin, että pitäjäläiset valtuuttaisivat joitakin henkilöitä neuvottele­

maan ja päättämään kirkonrakennukseen liit­

tyvistä vähäisemmistä kysymyksistä ja että ko­

kouksiin saisivat osallistua muutkin talolliset.

Tavoitteena oli välttää käsitystä, että upseereista ja kuudennusmiehistä koottu toimikunta päät­

täisi kaikesta kirkkoon liittyvästä. Köönikkä oppositioineen vastusti edustajien valintaa ja epäili sen johtavan vain suurempaan kiistaan.

Riidan vuoksi koko kirkon rakentaminen oli raueta, jolloin maaherra Nils Fredenskiöld jou­

tui puuttumaan asiaan keväällä 1781 ja määrä­

si, että pitäjäläisten oli ryhdyttävä toimiin jo työmaalle vietyjen materiaalien suojaamiseksi.

Heinäkuussa jupakkaa alettiin hivuttaa nuo­

rehkon rakennusmestari Arelinin tiliin niin, että tämän oletettiin ottavan asiasta syksyllä työmaalle saapuessaan vastuu ja laativan luet­

telon vahingoista maaherralle. Kiistaa oli myös Arelinin matkarahoista, joita hän oli nähtävästi töiden viivästymisen vuoksi pyytänyt lisää.31

Kun rakentaminen alkoi olla uhattuna, kirk­

koherra Avellan anoi ja sai syksyllä 1782 ka­

pitulilta luvan matkustaa Kokemäen kirkon tilanteen ja asioiden vuoksi Tukholmaan. Seu- raavana kesänä kuningas antoi päätöksen ra­

kennusmestarin vaihtamisesta. Sen mukaan mestariksi voitiin valita kuka tahansa sopiva mies. Asiasta tammikuussa 1784 pidetystä pi­

täjänkokouksesta ilmenee, että Kokemäellä oli jossain vaiheessa vieraillut arkkitehti Carl Fredrik Schröder, joka oli tarkastanut jo tehtyä työtä, mutta oli havainnut vain pieniä virheitä, jotka voitaisiin korjata helposti. Iäkäs majuri von Knorring oli lähettänyt kokoukseen kirjal­

lisen ruotsinkielisen ehdotuksen, joka luettiin suomeksi ja jossa hän puolsi Arelinin jatkoa mestarina. Kirjeestä käy ilmi, että Arelin oli vuodesta 1782 ollut laajentamassa keskiaikais­

ta kivikirkkoa Tammelassa, jonka kirkkoherra Mikael Avellan oli Kokemäen kirkkoherran iso­

veli. Myös yliluutnantti ritari Odert Johan Gri­

penberg oli lähettänyt kokoukselle laajan kir­

jelmän, jossa hän muistutti, että kuningas oli pitänyt Arelinia taitamattomana ja syytti Avel- lania siitä, että tämä oli pimittänyt kuninkaan

Muutoksen virta

Yli-intendentin- konttorin kunin­

kaalle esittelemät ja kuningas Kustaa III 5.6.1778 hyväksymät Kokemäen kirkon piirustukset. RA, ÖI, KK23:i.

päätöstä ja tarkistutti pitäjänkokousten pää­

töksiä pitkällä viiveellä. Lisäksi yliluutnantti vihjaili että kirkkoa varten kerätyn valtakun­

nallisen kolehdin tileissä olisi Avellanin jäljiltä epäselvyyksiä. Gripenberg ehdotti että maaher­

ra nimittäisi uuden mestarin, mutta valtuut­

taisi jonkun keskustelemaan asiasta pitäjänko­

kouksen kanssa ettei sitä ohitettaisi. Maaherran edustajaksi Gripenberg kaavaili ehkä itseään.

Pari päivää kokouksen jälkeen Kokemäellä oli piispantarkastus, jonka pöytäkirja ei ole säily­

nyt, mutta joka oli osa piispan Satakunnassa tekemää normaalia kierrosta. Kaiken tulokse­

na maaherra Armfelt piti Kokemäellä 28.3.1784 henkilökohtaisesti pitäjänkokouksen, jossa hän valitutti uudeksi rakennusmestariksi Johan Sundstenin ja kirkon rakentamista päästiin jat­

kamaan kesäkuun alussa 1784.32

Pitäjäläisten keskinäisen riitelyn lisäksi kir­

kosta ja sen rakennusmestarista näyttää 1784 olleen kiistaa upseereidenkin kesken. Myös von Knorring oli ehdottanut asian siirtämistä maaherralle, mutta Gripenbergin esiintymi­

sen taustalla oli henkilökohtaisia syitä. Frans Henrik von Knorringin poika Henrik Gustaf oli 1774 joutunut sotaoikeuteen asetuttuaan

poikkiteloin tuolloin 2. majurin komppanian päällikkönä olleen Gripenbergin kanssa. Tam­

mikuussa 1780 Henrik Gustaf von Knorring lähetti Gripenbergille uhkauskirjeen, minkä vuoksi hänet pidätettiin, ja hän istui arestissa puustellissaan Köyliön Huhdissa, kunnes hänet tuomittiin keväällä 1781 sotilaspalveluun Via­

porin linnoitukseen. Marraskuusta 1782 Hen­

rik Gustaf von Knorring oli kuitenkin jälleen Porin rykmentin toinen majuri, kun taas Gri­

penberg oli siirretty Turun rykmenttiin. Kun 2.

majurin komppanian ruotu- ja reservisotilaat seuraavana kesänä 1784 ehdottivat pitäjänkoko­

ukselle päivätöitä penkkipaikkojen vastineeksi, komppanian puolesta asian esitti tuolloinen komppanianpäällikkö, Henrik Gustafin veli, luutnantti Carl Fredrik von Knorring. Ehdo­

tuksen mukaan jokainen emäseurakunnan sotilas tekisi kuusi ja kappelin sotilas kolme päivätyötä kirkkoon, mitä vastaan he saisivat itselleen kuusi ja vaimoilleen kuusi penkki­

riviä uudesta kirkosta. Kirkkoneuvosto antoi sotilaille ja heidän perheilleen paikat kirkosta ja lupasi, että seurakunta hankkisi tarpeelliset materiaalit, mutta muista kustannuksista vas­

taisivat sotilaat ja kapteeni von Knorring.33 Kokemäen kirkon uusi rakennusmestari Jo­

han Sundsten oli entinen tykkimestari, joka suoritti muurarin mestarinäytteensä vasta 1785.

Lahjakas rakentaja toimi vuodesta 1806 Turun kaupunginarkkitehtina ja vuodesta 1809 am­

mattikunnan vanhimpana. Kun Sundstenin työsopimus pitäjänkokouksessa huhtikuussa 1784 hyväksyttiin, valittiin samassa kokoukses­

sa rakennuksen tiilenlyöjäksi porilainen Matts Grön, joka tekisi kaikki tarvittavat tiilet. Puu­

töistä vastaavaksi mestariksi valittiin Anders Wahlberg, joka oli ollut työmaalla jo pari kesää aiemmin ja rakentanut 1777 Piikkiön pappilan.

Samalla vahvistettiin jo 1780 tehty päätös, että rakennustyömaan esimiehenä toimi inspehtori Henrik Theet, joka laati tarvittavat kuulutukset ja huolehti töiden järjestelyistä. Yliluutnantti Gripenberg ehdotti myös jonkinlaisen ylimmäi­

sen rakennusvalvojan valitsemista ja oli ehkä ajatellut tehtävään itseään, mutta pitäjänko­

kous ei pitänyt asiaa tarpeellisena. Maaherran

546

Yhteisen hyödyn puolesta?

henkilökohtaisen ohjeistuksen jälkeen pitäjä tarttui viimein toimeen ja totesi, että raken­

nustöitä tehtäisiin koko kesä ja päivätyöt aloi­

tettaisiin kuudelta aamulla ja niitä jatkettaisiin auringonlaskuun asti. Mitään heinä- tai elon- korjuutaukoja ei pidettäisi. 34

Kesästä 1784 lähtien rakennustyöt etenivät nopeasti, niin että seuraavan vuoden huhti­

kuussa päätettiin ryhtyä etsimään lasimestaria ikkunoiden tekoa varten. Saman vuoden elo­

kuun alkuun mennessä ulkoseinät olivat pys­

tyssä ja torni oli valmistumassa. Seuraavan vuo­

den huhtikuussa keskusteltiin jo, miten mak­

settaisiin ruukista tilatut lukot ja tornin nuppi.

Muuraustyö päättyi juhannuksen jälkeisellä viikolla 1786. Samana kesänä puuseppä veisti kirkkoon penkit. Heinäkuun 8. päivä Sundsten ilmoitti kirkossa luetussa kuulutuksessa, että kirkko oli hänen osaltaan valmis ja sellainen kuin intendenttikonttorin ohjeet olivat mää­

ränneet. Seuraavalla viikolla Sundsten muu- rasi vielä kirkkomaan aidan kiviportit. Loput aidasta tekivät apulaisena toimineet muurarit Bläberg ja Grandell, jotka elokuussa muurasivat myös kirkon varaston. Puuseppä Wahlbergin viimeiset työt valmistuivat syyskuun alussa.

Pihan tasoittamisen ja siistimisen jälkeen uusi kirkko oli valmis vihittäväksi. Vihkimisen toi­

mitti tuomiokapitulin valtuuttamana rovasti Johan Pihlman 29.9.1786. Tilaisuudessa kerät­

tiin uuden kirkon hyväksi kolehti, mutta koska penkkijakoa ei vielä ollut, kirkkoherra Avellan neuvoi seurakuntalaisia etsimään paikan sää­

tynsä mukaan. Seuraavana keväänä Avellan anoi tuomiokapitulilta lupaa viettää kesän Lo­

kan terveyslähteellä Ruotsissa, mitä lääkäri oli hänelle suositellut. Rästiin jääneitä päivätöitä selviteltiin vielä 1787.35

Millaiseksi uuden kirkon sisätilat valmis­

tumisen jälkeen muotoutuivat, saa käsityksen vuosien 1831-32 inventaareista. Kirkon tor­

nin korkeus oli huipusta maahan 51 kyynärää (30,3 m). Varsinainen muurattu torni oli 31 kyy­

närää (18,4 m) korkea ja alaltaan lähes 10X10 kyynärää (5,9X 5,9 m). Runkohuoneen mitat olivat 65X20 (33,3x11,9 m) ja korkeus katto- listaan 11,25 kyynärää (6,7 m). Holvi ja lattia

olivat lautaa. Kahdeksan yläpäästään pyöris­

tettyä ikkunaa oli jaettu pienempiin ruutuihin.

Pyöreä saarnastuoli oli maalattu helmiäisväril- lä ja kuvioitu kultauksin. Viimeistä tuomiota esittävä Gabriel Gotthard Sweidelin (1744-1817) alttaritaulu oli kultaamattomissa kehyksissä.

Kirkossa oli yksi, koko länsipäädyn käsittänyt lehteri, joka oli yhteinen miehille ja naisille ja jolle pääsi kirkon eteisestä. Rapatut seinät ja holvi olivat valkeat, ovet, ikkunanpuitteet, lehterit ja penkit siniset. Sakariston alla oli kel­

lari, jossa säilytettiin ehtoollisviiniä. Vanhasta kirkosta uuteen oli ehtoollisvälineiden ja kello­

jen lisäksi tuotu Nikolaus Tolpon votiivitaulu sekä kolme kynttiläkruunua. Neljäs hankit­

tiin Tukholmasta 1801. Holvista riippui Porin rykmentin 2. majurin komppanian sotilaiden 1796 lahjoittama laiva, joka oli konkreettinen osoitus ruotusotilaiden ilosta, että heilläkin oli vihdoin sija kirkossa. Urkuja kirkossa ei vuon­

na 1832 ollut, mutta niiden hankkimisesta oli keskusteltu eversti Henrik Gustaf von Knor- ringin aloitteesta jo 1818. Pitäjänkokous päätti hankkia urut 1820, mutta kun osa pitäjäläisistä valitti maaherralle, asia jäi. Uudelleen asiasta keskusteltiin 1851, jolloin Carl von Knorring ehdotti urkujen ostamista Hämeenlinnasta, mutta asia kaatui jälleen seurakunnan vastus­

tukseen.36

Kokemäen kirkko alkuperäisessä asussaan ennen 1886 valmistunutta laajennusta. Va­

semmalla sakasti ja paarihuone, kesellä pohjoissivun sisään­

käynti. Valokuva noin vuodelta 1883.

KokSA.

Muutoksen virta

Harjavallan uusi kirkko

Kun Kokemäellä 1760- ja 1770-luvuilla kiistel­

tiin uuden kirkon rakentamisesta, oli Harja­

vallassa saatu jo 1748-50 aikaiseksi uusi kappe- likirkko. Koska kappelikokouksen pöytäkirjat eivät ole säilyneet, voidaan rakennustyöstä saada tietoja vain tilien ja säilyneiden tarkas­

tuspöytäkirjojen kautta. Myös Harjavallassa

Viimeinen tuomio. Kokemäen kirkon vanha alttaritaulu, G. G. Svveidel (1744-1817).

Romantiikan ajalla teosta halvennettiin ahkerasti niin, että Kokemäellä 1807 käynyt Carl Gustaf Ramsay piti kirkkoa kauniina, mutta alttaritaulua hirveänä. Kokemäen kirkon omaisuuden inventaarin 3-4.7.1832 tehneen Euran kirkkoherran apulaisen Gustaf Vilhelm Homenin mielestä taulu oli »taideteoksena vailla kaikkea arvoa».

Mustavalkoinen kuva ei kykene välittämään maalauksen monipuolista värimaail­

maa. K u v a : Ja lo Porkkala/SatM .

kirkon rakentaminen osui viranhoidon kannal­

ta poikkeukselliseen aikaan, sillä vuonna 1722 Kokemäen kappalaiseksi nimitetty Anders Pol- viander riitautui 1730-luvulla kirkkoherra Ni­

kolaus Topon kanssa, pidätettiin 1736 virastaan ja erotettiin hovioikeuden päätöksellä 1737. Pol- viander oli sittemmin 1741-43 Hämeenlinnan kirkkoherra, mutta vuodesta 1739 Harjavallan asioita hoitivat kirkkoherra Tolpo ja kappalai­

sen sijainen Anders Flamenius, joka valittiin kappalaiseksi 1751. Tolpo omisti vuodesta 1739 Harjavallankylän Simulan rusthollin ja vuonna 1740 kappelikirkkoon hankittiin hänen aloit­

teestaan toinen kirkonkello.37

Penkkijärjestyksestä oli Harjavallassa riidel­

ty jo 1699 heti ruotujakolaitoksen, rusthollien ja puustellien perustamisen jälkeen. Harja­

vallan ensimmäisestä, kappelin perustamisen aikoihin 1670-luvun alussa valmistuneesta kirk­

korakennuksesta ei tiedetä oikeastaan mitään muuta, kuin että sen yhteyteen valmistui 1690- luvun alussa tapuli. Isonvihan alkuvaiheessa 1714 maantien varressa sijainneesta kirkosta oli varastettu pateeni ja huomattava summa rahaa.

Kirkon ainoa kello korjattiin 1724 ja vuosina 1726-28 kirkkoon tehtiin uusi paanukatto ja ta­

puli. Kun olot vakiintuivat, pieni kirkkoraken­

nus kävi pian ahtaaksi, sillä jo 1734 sinne raken­

nettiin lehteri. Ikkunalaseja korjailtiin ainakin 1738 ja 1743. Pian tämän jälkeen päätettiin ra­

kentaa uusi kirkko, niin että pääosa rakennus­

töistä tehtiin 1748-50, mutta vielä 1751 kirkkoon muurattiin kellari. Kirkon rakennusmestarina oli porilainen Tuomas Ravonius, joka 1745 oli rakentanut Luvian kirkon ja tapulin. Raken­

nuksella oli seppänä lukkari Eric Limnell, jota varten vanhan kirkon sakaristosta tehtiin paja.

Kellarin muurasi porilainen muurimestari Karl Ullenberg. Vuosina 1752-54 tehtiin myös uusi tapuli, jonka rakennusmestarina oli porilainen Jakob Winberg ja joka 1754 värjättiin punaisek­

si. Koska Winberg uusi 1728-29 Porin kirkon katon ja rakensi sinne 1751-52 uuden tapulin, hän on voinut jo 1727-28 uusia myös Harja­

vallan kirkon paanut ja tapulin. Uuden kirkon maalasi ja koristeli 1754-55 sisältä kirkkomaa- lari Daniel Hjulström (1703-87). Linköpingin

548