Joki ja sen väki Kokemäen ja Harjavallan historia I,1

Joki ja sen väki Kokemäen ja

Harjavallan historia I,1

Tapio Salminen

2. OSA

3 PITÄJÄ, YHTEISÖ

JA ESIVALTA

Vanhin säilynyt Kokemäellä laadittu keskiaikainen alkupe­

räisasiakirja on Turun piispa Johannes Westfälin Kokemäen kirkolla 14.4.1372 tekemä lampuotisopimus, jolla hän luo­

vutti Benedictus Gudvastinpojalle asuttavaksi kartanonsa

KOKEMÄEN GUNNO JA VESUNNAN PAAVALI

Turun tuomiokirkon ja Kuusiston piispanlin- nan arkistoissa säilytettiin keskiajalla satoja Tu­

run hiippakunnan oikeuksiin ja tuomiokirkon maaomaisuuteen liittyviä asiakirjoja, joiden si­

sällön tuomiokapitulin kirjurit jäljensivät jos­

kus vuosien 1474-86 välillä asiaryhmittäin tuo­

miokirkon kopiokirjaan. Mustiin nahkakan­

siin sidottu »Turun tuomiokirkon musta kirja»

on yhä tärkein Suomen keskiajan yksittäinen lähde, ja siihen jäljennetyt vajaa 730 tekstiä muodostavat merkittävän osan siitä, mitä Suo­

men keskiajasta tiedetään. Samoihin aikoihin, noin vuonna 1486, laadittiin osittain samasta materiaalista toinen kopiokirja, jota käytet­

tiin apuvälineenä piispa Maunu Särkilahden (1489-1500) ajan hallinnossa. Myöhemmän säilytyspaikkansa Skoklosterin linnan vuoksi sitä nimitetään Skoklosterin koodeksiksi.1

Sekä Mustaankirjaan että Skoklosterin koo- deksiin sisältyy kuuden latinankielisen asia­

kirjan sarja, joka on jäljennetty peräkkäin ikä- järjestyksessä nuorimmasta vanhimpaan, kai­

keti samassa kaapissa tai arkussa säilytetystä asiakirjanipusta. Teksteistä viisi vanhinta ovat vuosilta 1319,1324 ja 1325, ja ne ovat ensimmäi­

set tunnetut Kokemäkeä tai siellä asuneiden henkilöiden toimia käsittelevät asiakirjalähteet.

Kuudes vuodelta 1357 on ensimmäinen, jossa mainitaan Kokemäen kirkkorakennus.2

Asiakirjat koskevat Hattulan Vesunnassa sijainnutta tilaa, jonka Vesunnan Paavali ja hänen vaimonsa Melutha antoivat Hämeen linnassa 4.11.1319 eräälle Gunnarille ja hänen perillisilleen elinikäistä elatusta ja vaatetusta vastaan ikuiseksi omaisuudeksi. Kyse oli syy- tinkisopimuksesta, jossa ikääntynyt ja mah­

dollisesti lapseton pariskunta luovutti kiinteän omaisuutensa heistä huolehtimaan sitoutuneelle henkilölle. Sopimuksen vakuudeksi alkuperäi­

seen asiakirjaan liitettiin Hämeen maakunnan

sinetti. Tammikuun 18. päivänä 1324, kaiketi Meluthan kuoleman ja sitä seuranneen pesän­

selvityksen jälkeen, Gunnarin ja Paavalin väli­

sestä syytinkisopimuksesta tehtiin kaksi vah­

vistusta, joista toisen antoi Turun piispa Pentti (1321-38) ja toisen Hämeen maakunta. Piispalle asia oli esitelty piispantarkastuksessa Hattulas­

sa ja kirje on päivätty Vanajan piispankarta- nossa. Molemmat kirjeet lienee laatinut piispan kirjuri. Asiakirjoissa tilasta (bona) tehty sopi­

mus vahvistetaan Vesunnan Paavalin (Paulus de Vesundhe) ja »kunniallisen miehen, Koke­

mäellä olevan Gunnon» (Gunnonis in Kumu tai Kwmo) väliseksi. Gunnosta käytetty lati­

nankielinen titteli discretus vir viittaa hallin- tomieheen, pappiin tai kauppiaaseen. Hieman yli vuotta myöhemmin 25.1.1325 kirjeet olivat Hämeen linnassa, jossa ne esiteltiin, luettiin ja tulkittiin Suomen käskynhaltijalle Matias Kettilmundinpojalle, joka vahvisti sinetillään asiasta tehdyn todistuksen.3

Kuka Kokemäen Gunno oli, ilmenee vajaa neljäkymmentä vuotta ensimmäisen sopimuk­

sen jälkeen laaditusta asiakirjasta, jossa Gunno Satulamestari ja hänen vaimonsa Cecilia lah­

joittavat Paavali-vainaalta saamansa tilan Tu­

run tuomiokirkolle. Lahjoitus tehtiin ja asiakir­

ja päivättiin autuaan Neitsyt Marian ja autuaan Henrikin, eli tuomiokirkon suojelupyhimysten kunniaksi Pyhän Yrjön päivänä 23.4.1357 Ko­

kemäen kirkon luona (apud ecclesiam Kumo), ja sen ehtona oli, että Gunno ja hänen vaimonsa saisivat käyttää tilaa elinaikansa, jonka jälkeen tuomiokirkossa pidettäisiin heille ja tilan alun­

perin omistaneelle Paavalille ikuinen sielun­

messu. Gunnon vaimo Cecilia on ensimmäinen lähteistä nimeltä tunnettu Kokemäellä asunut nainen. Lahjoituksen motiivina oli lapsetto­

muus ja karttuva ikä, ja sen vahvistivat sineteil­

lään tuomiokirkon kaniikki Hattulan Johannes,

Pitäjä, yhteisö ja esivalta

Kokemäen kirkkoherra Henrik, Hämeen maa­

kunta, Hakon Ripsa ja Jacob Ripsa sekä Gunno.

Lahjoitus tehtiin todennäköisesti kirkkomaal­

la, joka oli tavallinen sopimusten vahvistus- ja tekopaikka kaikkialla keskiajan Euroopassa, tai sitten kirkon sakaristossa, jossa asiakirja ehkä valmistettiin. Epäselvää on, olivatko kaik­

ki todistajaksi pyydetyt tai heidän edustajansa paikan päällä vai liitettiinkö heidän sinettin­

sä asiakirjaan myöhemmin. Sinettitodistajista Hattulan Johannes, Hämeen maakunta ja Ko­

kemäen kirkkoherra on valittu viran puolesta lahjoituksen vastaanottajan, tilan sijaintipaikan ja lahjoituksen tekopaikan edustajina.4

Asiakirjojen perusteella Kokemäellä oleskeli viimeistään 1320-luvulta 1350-luvulle Gunnar- niminen satulantekijä, jolla oli yhteyksiä Vanaja- veden reitin varressa tilan omistaneeseen Paa­

valiin sekä tämän vaimoon Meluthaan. Muista lähteistä ilmenee, että etunimeltään skandi­

naavinen Gunnar kuului Kokemäen kirkolla lahjoituksen 1357 todistaneiden Hakon ja Jakob Ripsan lähipiiriin. Helmikuussa 1344 muuan Nikolaus-niminen Turun hiippakunnan pappi, Hakon Ripsa, Jacob Ripsa sekä Kokemäellä asu­

va Gunno ilmoittivat, että Turun piispa Hem­

ming saattoi Nikolauksen ottaman 80 markan lainan kuoletukseksi valita joko Nikolauksen isänperintöön kuuluvan Maskun Koverin ti­

lan, erään hänen Eurajoelta ostamansa tilan tai käteissuorituksen. Piispa valitsi ensin tilan Eurajoelta, mutta vaihtoi sen 1346 Maskun Ko­

veriin. Tuolloin tehdystä todistuksesta selviää, että Nikolaus oli Paimion kirkkoherra ja hän­

täkin kutsuttiin nimellä Ripsa tai Ripsanpoika (.Ripsason) ja Paimion kirkkoherra. Ainakin Nikolaus, Hakon ja Jacob olivat siis sukua kes­

kenään, niin että Hakon ja Jacob sekä näiden lähipiiriin kuuluva Gunno olivat taanneet Ni­

kolauksen piispalta ottaman lainan. Ripsat ovat saattaneet olla lähtöisin Ruotsin Söderman- lannissa sijaitsevasta Ripsan pitäjästä, mut­

ta koska Maskun Koveri oli Nikolauksen isän- perintöä, suvulla on ollut yhteyksiä Suomeen jo aiemmin. Kyseessä voikin olla suvussa periy­

tynyt kauppiaan tai käsityöläisen lisänimi, sillä Nikolauksesta käytettiin vuonna 1344 myös

nimeä Vellus (lat. villakangas, vuota), ja ruot­

sin rips merkitsee vaollista kangasta.5 Selvää on, että Kokemäellä 1300-luvun alkupuolella vaikuttanut satulantekijä Gunnar oli yhteydes­

sä paitsi Vanajaveden Hämeeseen myös laajem­

paan samoihin aikoihin Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa vaikuttaneeseen ryhmään, jon­

ka etunimissä oli skandinaavisia vaikutteita.

Varhaiset lähteet yhdistävät Kokemäen sekä vesistön latvoilla olleeseen Hämeeseen että Varsinais-Suomen, Satakunnan ja Keski-Ruot- sin toimintakenttään. Kokemäen osalta nämä yhteydet ovat rautakauden ja keskiajan taitteen historian ydinkysymys.

Kokemäki, Harjavalta ja historian murrokset

Keskiaikainen Ruotsin ja Suomen muodostama valtakunta oli tuomioyhteisö, jossa tuomioval­

ta kuului hallitsijalle. Kuningas oli laillisuuden ylin vartija, rauhan ylläpitäjä ja takaaja. Mikä­

li kuningasta ei ollut, häntä edusti mahtimie- histä ja piispoista koostuva valtaneuvosto tai valtionhoitaja. Valtaneuvoston asema kunin­

kaan sijaisena vakiintui 1220-luvulla, jolloin eri alueilla valtaa pitäneet mahtimiehet ottivat vallan käsiinsä ja muodostivat neuvoston, joka toimi sittemmin kuninkaan neuvostona. Val­

takunta (r. rike), tarkoitti alunperin mahtia, jonka ensisijainen merkitys ei ollut alueellinen vaan tuomiovaltaan liittyvä. Keskiaikaista val­

takuntaa edeltänyt Ruotsi koostui joukosta alueellisia yhteenliittymiä, maakuntia (oik. mai­

ta, r. land), joilla oli oma suullinen tapaoikeu­

tensa ja lakinsa ja jotka muodostivat laamanni- kunniksi nimitettyjä oikeusyhteisöjä. Maakun­

nat muodostivat kulttiyhteisön, jonka yhteisesti ottama kuningas oli alunperin hedelmällisyys- kultin henkilöitymä, vuodentuloon liittyvän voiman välittäjä ja sadon edistäjä. Maakuntien asemaa rautakauden lopun Ruotsissa kuvas­

taa, että ne olivat se pohja, jolle hiippakunnat 1100-luvulla organisoitiin. Muutosta edeltänyt Suomi koostui samantapaisista paikallisista yhteenliittymistä, mutta niiden alueellinen jär- jestäytymistaso on sotaretkiä lukuun ottamatta

Kokemäen Gunno ja Vesunnan Paavali

arvoitus ja kiistelyn kohde. Eräillä Länsi-Suo­

men alueilla, kuten Ahvenanmaalla, Kalannin seudulla ja Satakunnalla, oli jo varhain yhteyk­

siä Ruotsiin, johon ne olivat nähtävästi 1100- luvulla ajoittaisessa liittolaissuhteessa.

Rautakauden ja keskiajan taite merkitsi siir­

tymää sukuyhteisöistä valtakuntayhteisöön, useista paikallisista valtakeskittymistä yhden maallisen tuomiovallan alaiseen kokonaisuu­

teen. Nykyisen käsityksen mukaan tämä tapah­

tui Ruotsissa ja Suomessa verrattain saman­

aikaisesti niin, että kun keskiaikaisen Ruotsin valtakunnan keskusvalta ja hallinto 1200- luvulla muotoutuivat, eräät läntisen Suomen alueet olivat osa tätä kokonaisuutta. Se Ruotsin valtakunta, joka tuolloin syntyi, ei ollut yhden ainoan henkilön tai ryhmän tahdon ilmaisu, vaan kyseessä oli monitahoinen prosessi, joka ulottui 1200-luvun alusta 1320-luvulle ja sen yli. Uuden valtakunnan yhteiskuntajärjestys sai muotonsa 1340-luvun lopulla koostetussa kuningas Maunu Eerikinpojan yleisessä maan­

laissa, joka oli kaikkien maakuntien, »maiden», yhteinen oikeudenkäytön normi. Ruotsissa maakuntalakeja oli alettu kodifioida eli siirtää kirjalliseen muotoon ja vahvistaa kirkon kano­

nisen oikeuden lakikokoelmien vaikutuksesta jo 1200-luvulla, mutta Suomessa eri alueilla noudatettua tapaoikeutta ei tiedetä kodifioi­

dun, vaan oikeudenkäytön normiksi vakiin­

tui 1300-luvun lopulla Maunu Eerikinpojan maanlaki. Koska joissakin 1300-luvun alussa annetuissa tuomioissa tuomion perusteeksi sa­

notaan paikallinen perinnäistapa ja maan lait, myös Suomessa on ollut omaa paikallisyhteisö­

jen keskenään sopimaa oikeutta, joka vaikutti käräjillä tehtyihin ratkaisuihin.6

Se, miten Suomi ja sen rautakauden lopun yhteisöt tulivat yhteisen valtakunnan osaksi, on aina ollut suomalaisen historiantutkimuk­

sen ydinkysymys. Historiankirjoituksen kan­

nalta suhde Ruotsiin on ollut osa kansallista identiteettiä, niin että tarve perustella Suomen ja sen kansan erityisyys suhteessa Ruotsiin ja sen asukkaisiin vaikutti 1800-luvulla olennai­

sella tavalla kansallisen historiankirjoituksen syntyyn. Eräät sen juonteet ulottuvat kuitenkin

1600-luvun suurvalta-aikaan ja sen ohi. Sekä Ruotsin keskiaikaisen valtakunnan muotou­

tuminen että suomalaisten alueiden ja yhtei­

söiden osuus siinä olivat tulkinnan kohteina jo silloin, kun tuo valtakunta vielä oli olemassa, Suomen ja Ruotsin yhteisellä keskiajalla.

Yhteisestä valtakunnasta tai laista huolimat­

ta keskiajan yhteiskunta ei ollut muuttumaton vaan monimuotoinen, jatkuvassa muutoksen ti­

lassa ollut yhteisöiden yhteenliittymä. Siirtymä

»rautakautisista» yhteisöistä »keskiaikaiseen»

valtakuntaan ja siitä 1500-luvulla syntyneeseen

»uuden ajan alun valtioon» on ajallisesti vai­

keasti määriteltävissä oleva prosessi, jota ei voi rajata vuosilukujen, hallitsijoiden tai yksittäis­

ten tapahtumien perusteella. Huomattava osa Kokemäen ja läntisen Suomen rautakautta ja keskiaikaa koskevista tutkimuksista tukeutuu- kin neljään, jo yli sadan vuoden ajan esillä ol­

leeseen käsitykseen, jotka liittyvät siihen, mistä rautakauden ja keskiajan välisen murroksen on katsottu koostuneen. Lyhyesti nämä käsitykset voidaan kiteyttää seuraavasti:

1. Kokemäenjoen suualueella vakiintui rauta­

kauden alussa pysyvä maata viljelevä asutus, joka levittäytyi nuoremmalla roomalaisella rautakaudella (175/200-400 jKr) nopeasti Kokemäenjoen vesistön suuntaisesti sisämaa­

han ja otti hallintaansa aiemmin sisämaan lappalaisten asuttamat seudut. Rautakauden pysyvän asutuksen leviämistä, luonnetta ja laajuutta ilmentävät kalmistot, joista var­

haisinta muotoa Kokemäenjoen vesistön alueella edustavat maansekaiset röykkiökal- mistot. Kalmistojen levinnästä päätellen asu­

tus vahvistui ja laajeni kansainvaellusajalla (350/400-550/600 jKr) ja merovinkiaikana (550/600-800 jKr). Väestön ydin koostui läntisen pronssikulttuurin perillisistä sekä mahdollisesti skandinaavisista tai germaani­

sista tulokkaista, jotka sekoittuivat kieleltään ja kulttuuriltaan yhtenäiseksi ryhmäksi, ja joka erosi sisämaassa oleskelleesta lappalais- väestöstä, tekstiilikeraamikkojen perillisistä.

Rautakauden asutus koostui yksinäistaloista, jotka alkoivat jo rautakauden lopulla jakaan­

tua kyliksi, ja joka muistutti luonteeltaan

Pitäjä, yhteisöjä esivalta

skandinaavisen rautakauden lopun yhteis­

kunnan rakennetta. Pysyvä kalm istolleen asutus edusti Suomessa sitä rautakautista pohjaa, jonka päälle ja lomaan keskiaikainen asutus talojen jakaantumisen, kylien synnyn ja uudisraivauksen kautta rakentui.7

2. Läntisessä Suomessa muotoutui jo rau­

takauden lopulla paikallisia tai alueellisia talojen ja sukujen yhteenliittymiä, joilla oli koordinoitua toimintaa (käräjät, puolus­

tus, sotaretket, kultti) ja jotka muodostivat muinaispitäjiä tai niistä koostuvia muinais- maakuntia. Eräs näistä maakunnista oli Sa­

takunta. Toinen, siitä lounaaseen sijainnut kokonaisuus oli nimeltään Kalanti. Paikallis­

yhteisöt muodostivat asutuksesta ja nautinta- alueesta koostuvan kokonaisuuden, jolla oli määritellyt rajat. Rajat säätelivät yhteisöiden nautinnan suhdetta toisiinsa. Muinaispitäjät ja muinaismaakunnat olivat se runko, jonka päälle kirkon ja kruunun alueellinen hallinto keskiajan ja rautakauden taitteessa luotiin.8 3. Keskiajan ja rautakauden taitteen Kokemä­

ki, kuten muu Satakunta, Kalanti ja Vakka- Suomi, olivat osa ensimmäistä Suomesta tunnettua lähetyshiippakuntaa, jonka en­

simmäinen tunnettu lähetyspiispa oli piispa Henrik. Henrikin toiminta lähetyshiippa- kunnan alueella selittää häntä koskevan pe­

rimätiedon, mutta perimätietoa on käytetty myös perustelemaan lähetyshiippakunnan olemassaoloa. Alueen vanhat kristilliset yh­

teydet pohjautuivat Kokemäen, Euran ja Ka­

lannin alueen jokisuiden kaupalliseen merki­

tykseen, vakiintuneeseen rautakautiseen asu­

tukseen sekä skandinaavisiin kontakteihin.9 4. Kokemäenjoen alajuoksun erityispiirre on

viimeistään 1200-luvulla, mutta ehkä jo 1100-luvun puolivälissä alkanut saksalaisten kauppiaiden vaikutus, joka näkyy paitsi sak- salaisperäisenä nimistönä, myös konkreetti­

sina jäänteinä, kuten saksalaisten kauppiai­

den hautakivinä Liikistön-Ulvilan alueella ja Sastamalassa (nyk. Karkku). Varhaiseen sak­

salaisten kauppiaiden läsnäoloon viittaavat myös Ulvilan, Kokemäen ja Huittisten alueel­

ta tunnetut keskiaikaiset maaseutukillat.

Saksalaisten kauppiaiden 1200-luvulla luo­

maa välitysverkostoa edelsi viikinkiajalle (n.

800-1025/1050) ajoittuva Birkan vaihe ja risti- retkiaikaan (n. 1025/1050-1150/1200) ajoittu­

va välitysverkosto, jonka keskuksia olivat Sig- tuna ja Gotlanti. Kokemäenjoen suuseudun tärkein kauppa-artikkeli oli keskiajalla kala, joka syrjäytti varhaisemmat jokisuun kautta välitetyt turkikset. Saksalaisten kauppiaiden läsnäolo vahvisti kirkon ja keskusvallan läs­

näoloa alueella.10

Toinen yhteiskunnan rakenteisiin, sen sisäisiin suhteisiin ja taloudellisiin mahdollisuuksiin liittynyt pitkän aikavälin murros voidaan si­

joittaa 1530-luvulta 1680-luvulle, jolloin kes­

kusvalta ja sen talous jäsentyivät uudelleen.

Eräänä tämän muutoksen keskeisenä voimana on pidetty pysyvän sotavoiman ja sodankäyn­

nin ylläpitoa, mutta sen taustalla oli myös yh­

teiskunnan järjestystä ja sen eri ryhmien teh­

täviä koskevia ideologisia muutoksia, joista osa juonsi juurensa keskiajan lopun ja 1500-luvun alun reformaation ajatusmaailmasta. Tulok­

sena syntynyt yhteiskunta ja sen paikalliset ilmentymät joutuivat 1600- ja 1700-luvun tait­

teen väestökatastrofin, Suuren Pohjan sodan ja miehityksen aiheuttaman murroksen seurauk­

sena tilanteeseen, jossa moni vanha ajattelutapa muuttui, vaikka useimmat keskushallinnon ja paikallisyhteisön väliseen suhteeseen liittyvät tekijät säilyivät. Ylipaikallisen vallan ja paikal­

lisyhteisön välistä suhdetta sekä pitäjän sisäisiä asioita neuvottelivat keskiajalta 1800-luvulle saakka Kokemäellä ja Harjavallassa yhä uudel­

leen kirkkoherra, vouti, tuomari ja nimismies, jotka pysyivät kirkkoherroina, vouteina, tuo­

mareina ja nimismiehinä siitäkin huolimatta, että heidän tehtäviensä painotus vaihteli. Osa 1700-luvun muutoksen välikappaleista, kuten köyhäinhoidon järjestäminen ja pitäjänkokous, perustui keskushallinnon 1600-luvulla luo­

miin menettelytapoihin, jotka väestönkasvun ja uusien ajattelutapojen seurauksena muotou­

tuivat uudelleen.

Sitä, millaisia elementtejä Kokemäen ja Har­

javallan historiallisiin murroksiin sisältyi, on eritelty tuonnempana, mutta selvää on, että

Asutus ja maanomistus

paikallisyhteisössä, sen reunalla tai ulkopuolel­

la eläneiden kokemäkeläisten ja harjavaltalais- ten jokapäiväinen arki muodostui useammista eri elementistä kuin kuvauksen tai tutkimuk­

sen keinoin voidaan saavuttaa. Jälkikäteen kat­

sottuna paikallisen arjen keskeiseksi teemaksi olisi helppo väittää päivästä toiseen selviyty­

mistä ja jatkuvaa työntekoa tai lukemattomien ihmisten, sukujen, talojen ja ryhmittymien vä­

listen suhteiden kudelmaa. Aikalaisten mielestä elämä ja sen monet piirit saattoivat kuitenkin näyttäytyä aivan toisenlaisena kokonaisuutena, jossa naurettiin, surtiin, pohdittiin, suututtiin, juhlittiin tai vain maattiin hiljaa silloin kun aika oli.

ASUTUS JA MAANOMISTUS RAUTAKAUDELTA 1700-

LUVUN ALKUUN

RAUTAKAUDEN ASUTUS

Kokemäenjoen suualueen merkitystä rauta­

kauden lopussa ja keskiajalla on perusteltu asu­

tuksen, paikallisen ja maakunnallisen yhteis­

toiminnan, kaupan ja taloudellisten resurssien, varhaisen kristillistymisen ja kontaktiverkos- toiden kautta. Kontaktien pääasiallisena suun­

tana on pidetty Kokemäenjoen reitin suuntai­

sesti sisämaassa sijainnutta Hämettä, lounaassa sijainneita Euran ja Kalannin alueita, Ahve­

nanmaata, Gotlantia, Mälarenin Ruotsia sekä saksalaisia kauppiaita, jotka vielä 1200-luvulla toimivat kaupunkien ulkopuolella varsinaisen asutuksen parissa ja seassa. Mitä Kokemäen rautakaudesta ja keskiajasta tiedetään?

Rautakauden asutusta on Suomessa tarkas­

teltu perinteisesti kalmistojen kautta niin, että kalmistot ovat se muinaisjäännösten tyyppi, joka varmimmin osoittaa pysyvän, maata vil- jelleen yhteisön olemassaolon. Talojen vieressä sijainneet kalmistot olivat seurausta vainajia koskeneista uskomuksista, joihin liittyi käsitys elävien ja kuolleiden välisestä kanssakäymi­

sestä ja vainajista yhteisön jäseninä sekä sen

puolestapuhujina. Rautakaudella vainajat joko poltettiin tai ruumiit laskettiin maahan. Mu­

kana olivat vaatteet ja varusteet, jotka miehillä ja naisilla erosivat toisistaan. Mukaan saatettiin antaa myös hauta-antimia.1

Kokemäenjoen suualueella polttohautaus ja vainajien tuhkan sijoittaminen röykkiöihin oli vallitseva hautaustapa jo pronssikaudella, mut­

ta näyttää esiroomalaisella ajalla (500 eKr - 50 jKr) jääneen syrjään. Vanhemmalla roo­

malaisajalla (n. 50-175/200 jKr) polttohautaus jälleen yleistyi, mutta rannikon kalmistoista tunnetaan myös ruumishautoihin viittaa- via rakenteita. Nuoremmalla roomalaisajalla (175/200-350/400 jKr) ruumishautaukset, joi­

ta oli tehty samoihin kalmistoihin polttohau­

tausten kanssa, loppuivat ja kansainvaellusajas- ta (n. 350/400-550/600 jKr) lähtien hautaukset olivat polttohautauksia. Hautaukset tehtiin maansekaisiin kiviröykkiöihin, jotka saattavat sisältää myös asutusjätettä. Merovinkiajalla röykkiöiden rinnalle tulivat tasaisen maan polt­

tokalmistot, polttokentät, joissa vainajien jään­

teet ja antimet levitettiin kivien väliin. Polt- tokenttien lisäksi Kokemäeltäkin tunnetaan skandinaavisiin yhteyksiin viittaavia merovin- kiaikaisia palokuoppahautoja, joissa vainajan tuhka ja antimet sijoitettiin uurnaan ja peitet­

tiin kummulla tai muulla rakennelmalla. Täl­

lainen palokuoppahauta on ollut myös Euran Käräjämäen tuomarinympyrä. Ruumishautaus yleistyi uudelleen vasta ristiretkiajalla 1100- luvun alussa niin, että hautauksia tehtiin ensin polttohautausten sekaan ja lopulta omiin kal­

mistoihinsa. Ala-Satakunnassa erityinen piirre ovat Euran ja Köyliön alueen lukuisat ja rikkaat ruumishaudat, jotka muodostivat kokonaisia kalmistoja jo merovinkiajan (550/600-800) alusta lähtien. Varhaisia ruumiskalmistoja tun­

netaan myös Yläneeltä, Säkylästä ja Huittisista, mutta ei toistaiseksi Kokemäeltä.2

Eräs Suomen rautakauden keskeisistä ky­

symyksistä on nuoremman roomalaisen rau­

takauden alusta käytössä olleiden maanse- kaisten röykkiökalmistojen levittäytyminen Kokemäenjoen reitin järvialueelle Ylä-Sata- kuntaan ja Hämeeseen. Vanha, suomalaisten

123

Pitäjä, yhteisö ja esivalta

Näkymä Pusson kalmiston yli Kuop­

palan peltoaukealle.

Taustalla Kierikan talo. K u va. J. A ilio 1921. K okSA .

heimojen maahanmuuttoon keskittynyt tut­

kimus piti hautamuodon ilmaantumista to­

disteena suomalaisten saapumisesta Suomeen, mutta vaikka maahanmuuttoa koskevat teoriat on sittemmin hylätty, on maansekaisten hau­

takumpujen leviäminen yhä keskustelun koh­

teena. Ongelmana on, liittyikö kalmistotyypin leviäminen rannikolta sisämaahan suuntautu­

neeseen muuttoliikkeeseen vai oliko kyseessä kulttuurivirtaus, hautamuoto, johon yhdistyi vainajakultin muutoksia. Röykkiökalmistojen rikas löytömateriaali viittaa esineelliseen vau­

rauteen.3 Kalmistoja on pidetty merkkinä py­

syvästä asutuksesta: talosta tai kylästä ja niille ominaisesta talousmuodosta, samalla kun rau­

takauden lopun kalmistollisen asutuksen on ajateltu muodostaneen keskiajan alun asutuk­

sen ytimen.

Kokemäen kalmistot

Kokemäen ajoitetut rautakautiset kalmistot keskittyvät joen varteen Köömilän ja Hintik- kalan väliselle alueelle. Harjavallasta rauta­

kautisia hautauksia ei tunneta lainkaan. Myös rautakautisia irtolöytöjä on erittäin vähän.

Rautakauden alun asutus sijaitsikin lähempänä

merta. Varmoja rautakautisia kalmistoja ovat Nakkilan Penttaalan runsaslöytöinen vanhem­

man roomalaisajan (n. 50-175/200 jKr) kalmis­

to, joka sijaitsi hieman joen silloisesta suus­

ta sisämaahan. Vanhempaan roomalaisaikaan ajoittuu myös rikas Porin Rajakalmisto, joka sijaitsi Preiviikinlahtea ja Viasvettä erottavalla Kuuminaisten niemellä, sekä samalla niemellä sijainneet Leppäsen (nuorempi roomalaisaika), Linjaharjun (nuoremman roomalaisajan loppu - kansainvaellusaika) ja Parkkalin (vanhempi roomalaisaika - nuoremman roomalaisajan alku) kalmistot. Preiviikinlahden puolella si­

jaitsi roomalaisaikainen tai kansainvaellus- aikaan sijoittuva Porin Peräpellonmäen kal­

misto. Pronssikauden ja esiroomalaisen ajan taitteeseen ajoittuvia kalmistoja on Nakkilan Tarringinmäestä ja mahdollisesti myös Nak­

kilan Kuusistosta sekä Ulvilan Peltomäestä.

Hautaraunioiden ja löytöjen perusteella Unto Salo on esittänyt, että asutus olisi Nakkilan- lahden maatumisen jälkeen viimeistään 300- 100 eKr/50 jKr siirtynyt paremmille paikoille Kuuminaisten niemelle lähelle silloista meren­

rantaa. Sisempänä asutuksen jatkumoa edusti Nakkilan Penttaalan asutus, joka meren sijas­

ta oli kiinnittynyt joen suuhun. Kokemäellä

Asutus ja maanomistus

asutuksen jatkumista pronssikaudelta varhai­

seen rautakauteen näyttäisivät edustavan ai­

nakin Orjapaaden röykkiön hautaukset, jotka tehnyt yhteisö lienee asunut jossakin kallion ja joen välimaastossa.4

Kokemäeltä tunnetaan kaikkiaan 17 varmaa rautakautista kalmistoa tai yksittäistä hautaus­

ta. Esineistö ulottuu nuoremmalta roomalai­

selta rautakaudelta ristiretkiajalle. Luonteel­

taan epäselvä on Harolan Linnanluodon mui­

naisjäännös, josta on löytynyt merovinki- ja viikinkiaikaista esineistöä sekä asutusjätettä mutta ei selkeää merkkiä kalmistosta. Luodolla on voinut olla myös hautoja (ks. s. 358).5

Esinelöytöjen perusteella ensimmäinen Or­

japaaden röykkiön jälkeen Kokemäellä käytössä ollut kalmisto on Paistilan Köönikänmäki (Lii­

te 2.1., nro 13), johon haudattiin jo nuoremmal­

la roomalaisajalla. Vähintään kahdestakym- menestäkahdesta maansekaisesta kivikehällä varustetusta kummusta koostuneeseen kal­

mistoon laskettiin vainajia myös merovinki- ajalla ja ehkä vielä viikinkiajan alussa, mutta pääosa esineistä on nuoremmalta roomalaisel­

ta rautakaudelta ja kansainvaellusajalta. Osa kummuista on voitu raivata viljelyksen tieltä jo varhain. J. A. Lindströmin mukaan mäellä oli 1859 ainakin 17 hautakumpua, joista suu­

rimman halkaisija oli kuusi syltä (10,68 m) ja joka koostui kolmesta kivikehästä. Alueelta oli löydetty isoja sotakirveitä ja muuta. Sittem­

min röykkiöistä on tutkittu seitsemän. Kaikki tutkitut hautaukset olivat polttohautauksia.

Löydöt koostuvat aseista, asusteiden osista ja tarve-esineistä, mutta joukossa on viljan jau­

hamiseen käytetty kuutiokivi ja hevosen kuo- lainten osia, jotka kertovat asukkaiden elämäs­

tä. Nuoremmalle roomalaiselle rautakaudelle kuuluva puolikuunmuotoisen riipuksen eli lunulan katkelma viittaa Baltiaan suuntautu­

neisiin yhteyksiin. J. R. Aspelinin vuonna 1885 avaaman kansainvaellus- ja merovinkiaikaista esineistöä sisältäneen röykkiön VII antimis­

sa oli myös kolmisilmäinen koruneula, joka kuului miesten asusteisiin. Köönikänmäen kalmiston läheisyydessä varsinaisesta kalmis­

tosta kaakkoon on sijainnut ainakin seitsemän

kuppikiveä, joista yksi siirrettiin syksyllä 1950 Kokemäen museon pihaan.6

Viimeistään kansainvaellusajalta (350/400- 550/600) lähtien kalmistollista toimintaa oli Köönikänmäen lisäksi ainakin viidessä koh­

teessa, Ali-Forsbyn Hiidenniemessä (2), Vuol­

teen Käräjämäellä (23) ja Riihimäellä (25), Ylistaron Leikkimäellä (14) sekä Paistilan Pe- rävainionmäellä (15). Näistä Köönikänmäen varhaisimpien osien kanssa samanaikainen on saattanut olla Ali-Forsbyn kohdalla joen poh­

joispuolella sijaitseva Hiidenniemi. Entisessä saaressa on ollut ainakin viisi kiven- ja maan- sekaista röykkiötä, joista vain yksi on tutkittu.

Vuonna 1901 esiin kaivetut keihäänkärki, kaksi puukkoa ja suippokärkinen rannerengas ajoit­

tuvat kansainvaellusaikaan, rannerengas ehkä jo nuoremman roomalaisen rautakauden puo­

lelle. Hautaus oli polttohautaus. Kumpua reu­

nusti kivikehä, ja se on muistuttanut muodol­

taan Köönikänmäen kumpuja.7 Samankaltai­

nen oli myös Vuolteen Käräjämäellä sijainnut kivikehällinen hauta, jonka lähistöltä löytyi vuoden 2001 kaivauksissa kansainvaellusaikaan kuuluva pronssinen lintuneula. Alkuperäinen kivikehä tuhoutui jo 1900-luvun alussa, jonka jälkeen nuorisoseura rakensi mäelle tuomarin- ympyrän. Alueelta on eri aikoina löytynyt var- siputkellisia keihäänkärkiä ja kokoonväännet- ty miekka, joista harjallinen varsiputkellinen keihäänkärki on ajoitettu kansainvaellusajan lopulle tai merovinkiajalle. Esineistö viittaa kansainvaellusaikaiseen polttokalmistoon (ks.

s- 343)- Varhaiseen kansainvaellusaikaan ajoit­

tuu myös se Yli-Vuolteen Riihimäellä ollut polt­

tohautaus, jonka talon renki löysi kaivaessaan 1.8.1885 kellaria mäkitupansa päätyyn. Noin 300 metriä joesta pohjoiseen olleella kallio- peräisellä rinteellä on saattanut olla kalmisto, jonka asutus on 1800-luvun kuluessa tuhonnut.

Köönikänmäellä kaivanut J. R. Aspelin tarkasti löydön, mutta ei havainnut »kivisellä maanpin­

nalla, enkä tien syrjässä olevassa sorakuopassa mitään entisyyden jälkiä».8 Forsbyn Hiidennie- men ja Paistilan Köönikänmäen kalmistojen lisäksi kansainvaellusajalta lähtien käytettyjä laajoja röykkiökalmistoja ovat Ylistaron Leikki-

125

Pitäjä, yhteisö ja esivalta

Taulukko4: Ko k em äent u n n e t t u je nr a u t a k a u t ist en k alm isto jenja Haro lan Linnanluod onajoitus

Nro Ajoitetut kalmistot ja hautaukset ERK VRK NRK KVA MVA VKA RRA

1 Köömilä Kalvomäki ??

2 Ali-Forsby Hiidenniemi ?

38 Äimälä Leikkimäki ??

25 Yli-Vuoltee Riihimäki

H

24 Yli-Vuoltee Jaakkola

23 Vuoltee Käräjämäki ?

36 Haistila Orjapaadenkallio 17 Krootila Satakunnan Peruna OY 14 Ylistaro Leikkimäki

13 Paistila Köönikänmäki ??

15 Paistila Perävainionmäki 26 Kuoppala Myllymäki (Pusso)

27 Kakkulainen, Maamieskoulu I ?

28 Rakkulainen, Myllymäki

29 Kakkulainen, Kirkkovainio ?

31 Rakkulainen, Kalomäki I 9 Harola Pajamäki

10 Harola Linnanluoto 8 Flintikkala Potin saha

Kokemäen ajoitetut rautakautiset kal­

mistot ja hautaukset sijoitettuna Ruotsin armeijan kartalle n.

vuodelta 1800. Nu­

merot ks. taulukko 4 ja liite 2.1. Kartasta puuttuu Köömilän Kalvomäki, joka sijaitsee muutama kilometri Ali-Fors- byn Hiidenniemestä alavirtaan. Pohja­

kartta: SKRA/FRV.

Rautakautisia? röykkiöitä

68 Kokemäenkartano Koomankangas 69 Kokemäenkartano Urheilukeskus 22 Ylistaro Suorannanmäki 64 Ylistaro Piuhojankallio 65 Ylistaro Seppälänkallio 66 Ylistaro Kulmalankallio 30 Kakkulainen, Maamieskoulu II 67 Kakkulainen Palola

71 Huivoo Kivisiltä Ajoittamattomia röykkiöitä 20 Ylistaro Mäkelä 33 Kakkulainen Hyyti 34 Pappila Suominen 47 Mattila Laismaanmäki 48 Kyttälä Jaakkola 49 Kyttälä Aarikka 59 Pappila Vakkari 60 Ylistaro Ojantee 61 Ylistaro Nurmenkalliot 62 Ylistaro Uusitalo

Taulukon lyhenteet:

ERK, Esiroomalainen rautakausi (n. 500 eKr - 50 jKr) MVA, Merovinkiaika (n. 550/600-800) VRK, Vanhempi roomal. rautakausi (n. 50-175/200) VKA, Viikinkiaika (800 - n. 1025/1050) NRK, Nuorempi roomal. rautakausi (n. 175/200-350/400) RRA, Ristiretkiaika (n. 1025/1050-1150/1200) KVA, Kansainvaellusaika (n. 350/400-550/600)

Lähteet ja kohteiden numerot: Liite 2.1. Kohteet on lueteltu järjestyksessä alavirrasta lukien.

Asutus ja maanomistus

mäki ja Paistilan Perävainionmäki. Molemmat sijaitsevat samalla joen itäpuoleisella rinteellä kuin Köönikänmäki niin, että kaikkien etäi­

syys joenrannasta on 100-200 metriä.

Huomattava osa Kokemäen kalmistoista (14 kpl) on ollut käytössä tai tullut käyttöön merovinkiajalla (550/600-800). Aikaisemmis­

ta kalmistoista hautauksia on tehty Paistilan Perävainionmäkeen, Köönikänmäkeen ja Ylis­

taron Leikkimäkeen, kun taas Vuolteen Kärä- jämäen ja Riihimäen tilalle nousi Yli-Vuolteen talon kohdalla ollut Jaakkolan (24) kalmisto ja Ali-Forsbyn Hiidenniemen rinnalle tai tilalle tuli vastakkaisella rannalla sijainnut Äimälän Leikkimäki (38). Samalla kalmistoja ilmaantui neljälle uudelle alueelle: Sonnilanjoen länsi­

puolella sijaitsevaan Krootilaan (17 Satakunnan Peruna OY), Kuoppalaan (26 Myllymäki Pusso), Pahringinkosken länsipuolelle (Rakkulainen 27

Maamieskoulu I, 28 Myllymäki, 29 Kirkkovainio ja 31 Kalomäki I) sekä Harolan-Hintikkalan alueelle Ketolankosken ja Mattilanhaaran ala­

puolelle joen itärannalle (9 Pajamäki ja 8 Hin- tikkala Potin saha). Näistä Krootilasta Sata­

kunnan Peruna OY:n tontilta ja Hintikkalasta entisen Potin sahan luota saadut löydöt liitty­

vät merovinkiaikaisiin yhden soturin asehau- toihin.

Varmasti viikinkiajalla (800 - n. 1025/1050) käytettyjä kalmistoja on Kokemäellä kuusi:

Äimälän Leikkimäki, Ylivuolteen Jaakkola, Ylistaron Leikkimäki, Paistilan Perävainion­

mäki, Rakkulaisten Maamieskoulu ja Haro- lan Pajamäki. Mahdollisesti viikinkiajalla käy­

tettyjä olivat myös Paistilan Köönikänmäki, jonka tunnetut hautaukset kuitenkin loppu­

vat viimeistään silloin; Myllymäen Pusso, jos­

ta on viikinkiaikainen karhunhammasriipus

YLISTARON LEIKKIMÄKI Turun yliopiston arkeologian oppiaine tutki Paistilan Köönikänmäestä noin 300 metriä etelään olevalla Ylistaron Leikki- mäellä 1983-86 kaksi röykkiötä sekä osia polttokenttäkalmistosta. Mäen ja joen väliseltä alueelta on useita rautakautisia irtolöytöjä, joita säilytetään Kokemäen museossa. Kalmisto ajoittuu kansainvael- lusajalta ristiretkiaikaan. Röykkiöön 1 oli haudattu kansainvaellusajalla mies ja nainen. Pinnasta löytyi myös yhden ai­

kuisen viikinkiaikainen ruumishautaus, jonka luut ja kaksi hevosenkenkäsolkea ketjuineen oli siirretty paikalle myö­

hemmin muualta. Vainajan jäännökset oli kerätty matalaan kuoppaan röykkiön päälle. Röykkiöstä 2 todettiin kaksi luu- keskittymää ja siitä saatu ajoitus viittaa viikinkiajan alkuun. Polttokentän alueel­

la hautauksia oli useita. Antimet ajoittu­

vat merovinkiajalta ristiretkiajan alkuun.

Mäellä on myös kaksi kuppikiveä ja kup- pikallio, jonka läheltä notkelmasta löytyi hajonnut kivetty tulisija ja sen lähettyvil­

tä keramiikan pala. Paikalla on saattanut

olla kalmistoon liittyvä talo tai muu rakennus. Kaivausten luuaines sisältää eläinten, mm. kanan luita. Nimi Leikki- mäki perustuu viimeistään 1800-luvulla vallalla olleeseen tapaan kokoontua sinne kesäsunnuntaisin erilaisiin leikkeihin.

Kalliolla on poltettu myös helavalkeita.

Leikeistä muistona lienevät ruotsalainen kuningas Kaarle XIV Juhanan (1818-34) aikainen puolen killingin kupariraha ja jokunen savipiipun kappale. Mäen pinta- aineksessa on myös nuorehkoa tiiltä.9

Osittain kallion päälle sijoitettu Ylistaron Leikkimäen kalmisto erottuu yhä laakean tasanteen länsireunassa peltojen keskellä. Leikkimäki saattaa olla se Ylistaron kylän lähellä sijainnut paik­

ka, jota 1600- ja 1700-luvulla pidettiin Teljän kaupungin raunioina. Taustalla vasemmalla Kööni- känmäen kalmisto. K u va : Tapio Sa lm in en 2007.

127

Pitäjä, yhteisöjä esivalta

»Forsby L in n an Luoto», »Kotain Luoto» ja sen alapuolella oleva Äimälän Leikkimäen kalmistoalue isojakokartassa 1770. Kalmiston oikealla puolella Äimälän kylän keskiaikainen tonttimaa. ^{M H A}/

T M K A , K okem äki 62.

ÄIMÄLÄN LEIKKIMÄKI Eräs Suomen merkittävimpiä viikinki- ja ristiretkiaikaisia kalmistoja on Äimälän Leikkimäki. Rautakauden lopulla paikka oli Forsbynkosken alapuolelle työnty­

nyt kumpareinen niemi, joka oli osa laa­

jempaa Kokemäenkartanolta kalmistolle ulottunutta saarta. Saaren eteläpuolisen uoman maatumisen ajankohta on tunte­

maton. Nimi Leikkimäki johtuu Ylistaron Leikkimäen tavoin mäellä poltetuista he- lavalkeista ja nuorison kesäsunnuntaisin harrastamista piiri- ja muista leikeistä.

Killisen mukaan mäellä oli nähty myös aarnivalkeita. Valkeat liittyivät kätkettyjä aarteita valvovaa haltijaa eli Aarnia kos­

keviin uskomuksiin. Kalmiston luoteis­

pään kohdalla on Kultakumpu-niminen huvila, joka on rakennettu 1932.

Kalmisto oli tuttu jo J.A. Lindströmille, jonka mukaan sieltä oli löydetty muinai­

sia aseita. Mäki tuli laajempaan tietoisuu­

teen, kun sen omistanut rusthollari Lauri Äimälä päätti myöhäissyksyllä 1870 tehdä alueesta peltoa. Raivaustöissä esiin tuli miekkoja, kirveitä ja koruja. Kokemäen kirkkoherra August Lilius kuuli löydöstä, toimitti seuraavana keväänä esineet Hel­

singin yliopiston museoon ja kertoi, että miekat ja kirveet olivat olleet noin puolen kyynärän ja muut esineet noin kyynärän (59 cm) syvyydessä. Maassa oli ollut myös hiiltä, tuhkaa ja luita. Professori Yrjö Koskinen lähetti Äimälälle kirjeen, jossa hän kehotti jättämään mäen koskemat­

tomaksi tutkimusta varten. Näin ehkä aluksi olikin, sillä Leikkimäkeä koskevas­

sa selostuksessaan J. R. Aspelin mainitsee Äimälän esimerkillisenä maanomistaja­

na ja ottaa sitten voimakkaasti kantaa muinaisjäännösten suojeluun Suomes­

sa. Myöhemmin kalmisto kuitenkin tu­

houtui, eikä sitä dokumentoitu koskaan kunnolla. Arkeologeista Leikkimäkeä ovat tutkineet 1872 O. Lilius, 1874 H. A.

Reinholm, 1879 J.R. Aspelin ja 1901 Th.

Schvindt. Useita löytöjä saatiin museoon myös 1884, jolloin peltoa raivattiin lisää.

Leikkimäen poikkeuksellisen rikkaan kalmiston käyttö ajoittuu merovinkiajalta

mahdollisesti ristiretkiajalle asti. 1870- luvun kuvausten perusteella kyseessä oli polttokalmisto, joka koostui röykkiöistä ja polttokentästä. Vanhassa kalmistossa on kuitenkin saattanut olla myös ruumishau- toja, sillä Leikkimäellä on ollut soikeita kuoppia, jotka sijaitsivat 1900-luvun alus­

sa parin metrin välein toisistaan alueen länsireunalla (8 kpl) ja pohjoisrinteellä (10). Theodor Schvindt kaivoi 1901 kuo­

pista kaksi ja »vähän tannerta» löytämättä mitään »mainittavaa». Löytöluettelon mu­

kaan tuomisina oli kuitenkin kupurasolki ja pätkiä rannerenkaasta, mutta epäselvää on, olivatko esineet kuopasta vai sen ul­

kopuolelta. Esko Sarasmo kaivautti 1946 eräästä länsireunalla sijainneesta 50 cm leveästä ja 80 cm syvästä kuopasta itäpuo­

len, jolloin noin 40 cm syvyydestä löytyi nokiläiskä ja hevosen leukaluun puolis­

ko. Pohjan lähellä oli pitkittäissuunnassa lahonnutta puuta. Sarasmo katsoi, että kyseessä voisi olla ruumishauta ja että leukaluu saattoi olla myöhempi. Kun Aspelin 1879 kaivoi Leikkimäellä, ranta-

töyräillä oli myös pyöreitä kuoppia, joissa oli tulenpidon jäänteitä. Eräs työmiehistä selitti ne naurishaudoiksi, mutta toinen epäili asiaa. Aspelin epäili, että kuopat olivat helavalkeiden jäänteitä, mutta pai­

kalliset sanoivat niitä poltetun ylempänä mäellä alueella, joka oli raivattu pelloksi.

Leikkimäen kalmistosta talteen saa­

duista esineistä kansainvälisesti erittäin merkittävä on viikinkiajan lopulle n. 950- 1000 ajoittuva hopeakoristeinen miekka, joka kuului jo ensimmäiseen, vuonna 1870 tehtyyn löytöön (ks. s. 136). Samana syksynä esiin tuli myös hopealla koristel­

tu pyöreäkantainen keihäänkärki, hopei­

sen hevosenkenkäsoljen puolikas, vaaka, kymmenen punnusta ja osia kotelosta, jossa vaakaa punnuksineen oli säilytetty.

Vuonna 1879 Aspelin kaivoi kalmistosta sämänididirhamin (lyöty 907/8) sekä sel­

laisen jäljitelmän (913-32), joita molempia on käytetty riipuksina. Eri aikoina tal­

teen on saatu useita miekkoja, keihään- ja nuolenkärkiä, työkirveitä ja tappara, merovinkiaikaiset sankasolki, kuperan-

Asutus ja maanomistus

koverat rannerenkaat ja satulanuppinen kaularengas, kaksi merovinkiaikaista pai- mensauvaneulaa, erilaisia merovinki-, viikinki- ja ristiretkiaikaisia kupura- ja hevosenkenkäsolkia, spiraalisormuksia ja -rannerenkaita, viikinkiaikaisia ristik- koriipuksia, kaularenkaita ja pronssinen

karhunhammasriipus, rautakauden lo­

pulle ajoittuvia vaatteiden pronssispiraa- likoristelun osia sekä ristiretkiaikaisia linturiipuksia. Arkipäiväisempiä antimia ovat viikinkiaikaiset lukko ja avain, neljä tulusrautaa, rautainen sirppi sekä hevosen kuolainten, valjaiden ja satulan osat.10

sekä Köömilän Kalvomäki (1), jonka esineis­

töstä osa on viikinkiajan lopulta, mutta jon­

ka löydöt ajoittuvat pääosin ristiretkiaikaan (n. 1025/1050-1150/1200). Rakkulaisten Kirkko- vainion alueelta on löydetty viikinkiaikainen kirves. Köömilän Kalvomäen lisäksi ristiretki­

aikaan ulottuvat ainakin Äimälän Leikkimäen ja Ylistaron Leikkimäen kalmistot. Mahdolli­

nen rautakauden lopun kalmisto on ollut myös Kokemäen vanhan hautausmaan kohdalla, jos­

ta on löytynyt ristiretkiajan alkuun ajoittuva länsisuomalainen D-tyypin kupurasolki ja rau­

takauden lopulle ajoittuva tappara. Mäki, jolla vanha hautausmaa ja kivisakasti sijaitsevat, oli intensiivisessä käytössä keskiajalta 1830-luvun alkuun saakka ja on käännetty hautoja kaivet­

taessa useaan otteeseen.11

Talojen synty

Kokemäellä on tunnettujen rautakautisten kal­

mistojen perusteella ollut pysyvää, maanvilje­

lyyn, karjanhoitoon ja sivuelinkeinoihin, kuten metsästykseen, kalastukseen tai hyljestykseen, keskittynyttä asutusta nuoremmalta roomalai­

selta rautakaudelta ristiretkiajan lopulle saak­

ka. Tätä edeltäneestä toiminnasta todistavat Orjapaaden röykkiön varhaiseen rautakauteen ajoittuva hautaus sekä Villiön Koivusaaren ti­

lan maalta löytynyt, vanhempaan roomalai­

seen rautakauteen ajoittuva korvallinen put- kikirves. Kyseessä on irtolöytö, mutta putki- kirveitä tunnetaan myös jokisuun kalmistoista, kuten Porin Parkkalista ja Rajakalmistosta sekä Nakkilan Penttaalasta. Nuoremmalle rooma­

laiselle rautakaudelle ja kansainvaellusajalle yleisiä soikeita tuluskiviä tai niiden katkelmia

Kokemäeltä tunnetaan ainakin kymmenen ja Harjavallasta yksi. Tuluskivet on yhdistetty eränkävijöihin ja niitä tavataan sekä kalmisto- alueiden lähettyviltä että eräseuduilta. Koko maan vanhin ajoitettu esimerkki on Nakkilan Penttaalan kalmistosta. Kokemäeltä löydetyt tuluskivet ovat irtolöytöjä, joista Harolan Lin- nanluodolta ja Köönikänmäeltä löydetyt ovat rautakautisten muinaisjäännösten yhteydestä tai lähettyviltä.12

Köömilästä merelle ulottuvalta alueelta ei vanhemman roomalaisen rautakauden jälkeen tunneta lainkaan varmoja rautakautisia kalmis­

toja. Myös rautakauteen ajoittuvia irtolöytöjä on erittäin vähän, suurin osa Harjavallasta ja Nakkilasta viikinkiajalta tai sen jälkeen. Kos­

ka kalmistoja ei ole, löydöt kertovat meren ja sisämaan asutuksen välisestä liikkumisesta.

Vaikuttaakin siltä, että viimeiset rannan tun­

tumassa eläneet yhteisöt luopuivat suorasta yhteydestä mereen viimeistään nuoremmalle roomalaiselle rautakaudelle siirryttäessä. Sa­

maan aikaan Kokemäen kiinteä asutus vah­

vistui. Kuuminaisten niemellä ja Penttaalassa olleet talot hiipuivat, ja joen suupuolen pysyvä asutus keskittyi Pahringinkosken alapuolelle Köönikänmäen ja Ali-Forsbyn Hiidenniemen väliselle alueelle, jossa nuoremman roomalai­

sen rautakauden ja kansainvaellusajan talot sijaitsivat. Viimeistään kansainvaellusajalla ta­

loja oli Perävainionmäellä, Köönikänmäellä, Ylistaron Leikkimäen luona, Vuolteen seudulla (Riihimäki ja Käräjämäki) sekä Ali-Forsbyn Hiidenniemen kohdalla.

Kokemäen varhaisten asutusydinten keski­

näisen iän määritteleminen on vaikeaa. Kal­

mistoista ainoastaan Perävainionmäki on miltei

129

Pitäjä, yhteisö ja esivalta

Harjavallan nykyi­

seltä (2007) alueelta on saatu talteen vain viisi varmasti rauta­

kautista irtolöytöä, joista Hiirijärven soikea tuluskivi ajoittuu vanhem­

paan rautakauteen.

Kaikki muut ovat Lammaistenkos- kesta tai sen välittö­

mästä läheisyydestä, kuten Torttilan Tolvin maalta löy­

tynyt emalihelmi ja Pirilän Ala-Fut- kan keihäänkärki.

Voimalaitoksen työmaalta 1937-39 löydettiin myöhem­

män rautakauden partakirves sekä rullapäinen hevo- senkenkäsolki (ku­

vassa). P iirt. M -L . Lam pitien. SatM .

kokonaan tutkittu, kun taas Vuolteen, Kuoppa­

lan ja Rakkulaisten alueen kalmistot ovat joko osin tai kokonaan tuhoutuneet jo 1800-luvun lopulla. Köönikänmäestä on kaivettu vain noin kolmasosa ja Hiidenniemestä yksi kumpu. Kal­

mistojen lisäksi tunnetaan suuri joukko väl­

jästi rautakauteen tai esihistorialliseen aikaan ajoitettuja röykkiöitä, joita on tutkittu vain vähän. Osa sijaitsee verrattain korkealla (esim.

Koomankangas) ja saattaa olla peräisin prons­

sikauden ja esiroomalaisen ajan vaihteesta, kun taas osa liittyy selvästi keskisen rautakauden viljellyn maan miljööseen (esim. Rakkulainen).

Eräät röykkiöistä (esim. Kyttälän Jaakkola ja Aarikka) sijaitsevat paikoissa, joissa on saatta­

nut olla asutusta vielä esiroomalaisella ajalla tai vanhemmalla roomalaisella rautakaudella, mutta josta se on sittemmin ehkä väistynyt.13 Se, että ainoat varmat merkit nuoremman roo­

malaisen rautakauden toiminnasta Kokemäellä ovat vain Köönikänmäeltä ja mahdollisesti Ali- Forsbyn Hiidenniemestä, saattaakin olla tutki­

mustilanteesta johtuva harha.

Sen, miksi kivikaudelta asti jatkuneesta me­

ren ja asumusten rinnakkainelosta luovuttiin,

on liityttävä talouden rakenteen muutokseen.

Kuten Unto Salo on todennut, esiroomalaisen ajan kirveet, sirpit ja viikatteet saattavat viitata karjatalouden, niittyjen ja kaskien käytön te­

hostumiseen, mutta toimeentulon keskeinen sisältö oli vielä yhteydessä mereen. Nakki­

lan Penttaalan kalmiston asutus on saattanut edustaa jonkinlaista siirtymätalouden muotoa, jossa kaupalliset yhteydet tai maahanmuuttajat ovat esineistössä hyvin edustettuna.14 Vaikka hyljestys jatkui vielä keskiajan alkuun, kan­

noissa joko tapahtui muutos tai sitten talouden rakenne suosi siirtymistä sisämaahan ylös jo­

kea. Meren sijasta elinkeinojen ytimeksi nousi kalaisa joki, viljelty maa ja karja, mahdollisesti myös välityskauppa. Ensimmäiset kalmistot ovat merkittävien koskipaikkojen, kuten Pah- ringinkosken, Pyhänkorvankosken, Forsbyn- kosken ja Mattilanhaaran juuressa.

Kun asutus kiinnittyi jokeen ja maahan, olennaisiksi nousivat rautakauden ja keskiajan yhteisöille tyypilliset tekijät: välitysverkostot, maan ja sen nautinnan organisoitu kontrol­

li sekä paikallisyhteisön sisäisen rakenteen hierarkisoituminen. Tilanne on saattanut olla samanlainen jo pronssikaudella ja esirooma­

laisella ajalla, jolloin hyljestyksen merkitys on voinut estää sen, ettei asutuksen keskinäisten suhteiden perusteeksi muotoutunut maa ja sen nautinta. Toinen mahdollinen syy jokivarren asutuksen voimistumiseen saattaisivat olla tur­

vallisuustekijät. Mereltä tulleen uhan mahdol­

lista vaikutusta on kuitenkin vaikea sovittaa siihen, että asutuksen sijoittuminen ja talouden rakenne muuttui nuoremmalla roomalaisella rautakaudella pysyvästi sellaiseksi, jona se säi­

lyi varhaisen keskiaikaan saakka. Mikäli kyse olisi ollut ainoastaan hetkellisistä turvallisuus- tekijöistä, merenrannan asutus olisi varmasti noussut uudelleen.

Merovinkiajalla tai ehkä jo kansainvaellus- ajan lopulla Kokemäen asutus laajeni ja asu- tusytimiä syntyi lisää. Kyse saattaa olla vanho­

jen talojen jakautumisesta tai uudistaloista, ehkä molemmista yhdessä. Köönikänmäen, Leikkimäen ja Perävainionmäen rinnalle Pah- ringinkosken länsipuolelle syntyi Rakkulaisten

Asutus ja maanomistus

Myllymäen asutus ja kosken niskalle Rakku­

laisten Kalomäkeä ja Kirkkovainiota käyttänyt yhteisö. Pahringinkosken juuresta Ruoppa- lanniemen läpi virranneen sivu-uoman länsi­

rannalle nousi vainajansa Pusson Myllymäen kalmistoon haudannut talo. Vuolteen luona kalmisto siirtyi lähemmäs jokea. Vastakkaisella rannalla toimintaa on ollut ainakin Krootilas- sa. Forsbyssä ollut asutus joko siirtyi Ali-Fors- byn Hiidenniemestä Äimälään, tai sitten Hii- denniemen keskisen rautakauden asutuksesta ei huonon tutkimustilanteen vuoksi tiedetä tarpeeksi. Viimeistään keskisellä rautakaudella sai alkuunsa myös Forsbyn-Äimälän-Vuolteen sekä Paistilan-Kuoppalan-Kakkulaisten rin­

nalle noussut kolmas asutuskeskittymä, ylä­

virrassa sijainnut Harolan-Hintikkalan asutus, joka löytöjen perusteella oli viimeinen yläjuok­

sulla sijainnut »kylä» ennen Huittista. Viikin­

kiajalla asutuksen rakenne näyttää pysyneen jokseenkin samana, joskin tunnettujen kalmis­

tojen määrä vähenee. Samalla asutus kuitenkin vakiintui aiemmista kalmistoista alavirtaan sijaitsevassa Köömilässä. Merovinki- ja vii­

kinkiajalla talojen määrän voi arvioida olleen vähintään 10-15, joista Harolan-Hintikkalan- Huivoon alueella on sijainnut 1-3, Paistilassa 1-2, Rakkulaisissa 2-3, Ruoppalan ja Vuolteen alueella 2, Ylistarossa ja Rrootilassa 2, Äimä- län-Forsbyn alueella 1-2 ja Röömilässä 1.

Merovinki- ja viikinkiaikaisen tihentyvän asutuksen syynä on pidetty maanviljelyksen merkityksen nousua, joka näkyy hakeutumi­

sena helposti muokattaville maaperille. Näitä ovat hiesu-, hietasavi- ja hietamoreenipitoiset maat sekä etenkin jokilaaksoissa kevyiden ja raskaiden maalajien vaihettumisvyöhykkeet.15 Se, mitä Rokemäen merovinkiaikaisten kal­

mistojen sijainnista tiedetään, sopii tähän tul­

kintaan. Raikki paikkakunnalta tunnetut kup- pikivet sijaitsevat merovinkiaikana käytössä olleiden kalmistojen ja asuinpaikkojen (Ylista­

ron Leikkimäki, Röönikänmäki, Perävainion- mäki ja Pajamäki-Linnanluoto-Potin saha) yhteydessä, niin että kolmesta ensimmäisestä on varmoja tietoja kansainvaellusaikaisista hautauksista.16 Ruppikivet ja -kalliot liittyivät

maanviljelykseen ja hedelmällisyyskulttiin, ja ne sijaitsevat yleensä hedelmällisten, maape­

rältään helposti muokattavien viljelysmaiden vieressä. Ruppikivillä ei kuitenkaan aina ol­

lut välitöntä yhteyttä kalmistoihin eivätkä ne näytä liittyneen esi-isien palvontaan. Viron ja Suomen kuppikiviä tutkineen Anders Tvaurin mukaan kivet ilmentävät jo pronssikaudella al­

kanutta skandinaavisen viljelykulttuurin vai­

kutusta. Suomessa pääosa kivistä on peräisin merovinkiajalta tai varhaiselta rautakaudelta, mihin myös Rokemäen tunnetut kuppikivet ja -kalliot sopivat. Aurajokilaakson varhaisen ja keskisen rautakauden kalmistojen, kuppikivien ja myöhempien jakokuntien yhteyttä tutkinut Elina Saloranta on todennut useimpien kuppi­

kivien sijaitsevan varhaisen ja keskisen rauta­

kauden asutusyksiköiden reunoilla, paikoissa, joissa ne ovat alun perin saattaneet liittyä asutuksen haltuunsa ottamiin uusiin pelto-, niitty- tai kaskiraivioihin. Rokemäellä kuppi­

kivet ovat yleensä yhteydessä kalmistoihin, mutta voivat samalla ilmentää varhaisen rauta­

kauden asutusyksiköiden intressialueiden reu­

noja, joihin kansainvaellusajan lopun ja mero- vinkiajan asutus laajeni.17

Viikinkiajalta ristiretkiaikaan siirryttäessä Rokemäen asutuksessa näyttää tapahtuneen painopisteen muutos niin, että esineistöltään rikkaimmat kalmistot sijaitsivat Pahringin-

Kotiseutumiehet Olli Saarilehto (vas.) ja Väinö Aakula sekä professori Niilo Valonen yhdellä Köönikänmäen kuppikivistä 1950- luvulla. K am eran takana Esko Pertola.

K okSA .

131

Pitäjä, yhteisöjä esivalta

kosken niskan alapuolella ja siitä alavirtaan.

Rakkulaisten, Kuoppalan ja Ylistaron Leikki- mäen rinnalle nousivat vauraat Äimälän Leik- kimäen ja Köömilän Kalvomäen kalmistot, kun taas Harolan-Hintikkalan seudun asutus näyttää taantuneen. Kyseessä saattaa kuitenkin olla vain tutkimustilanteesta johtuva harha, sillä Harolan-Hintikkalan ja Huivoon asutuk­

sen vaiheista rautakauden lopulla ei tiedetä tarpeeksi. K. E. Kallion mukaan (1911) alueel­

la on ollut kansan hautakumpuina pitämiä

röykkiöitä Hintikkalansaaressa (nyk. Levon- saari), Harolanluodossa sekä mantereen puo­

lella Mankoisista ja Hintikkalasta itään olevan rinteen juurella. Jälkimmäiset olivat kadonneet jo aikoja sitten peltoa laajennettaessa. Harolan- luodon mahdolliset kummut ovat Kolsinkos- ken padon nostaman veden alla. Patoallas on tuhonnut myös suuria osia Harolan Pajamäen ja Huivoon Oittisten alueesta. Hintikkalasaa- ren väitettyjen kumpujen pohjoispuolella on korkealla mäellä ollut Saaren kisakenttä, jossa

KOKEMÄEN RAHALÖYDÖT Kokemäeltä on vuoteen 2006 mennessä löytynyt seitsemän rautakauden lopulle ajoittuvaa hopearahaa, joista neljä on is­

lamilaiseen kulttuuripiiriin kuuluvia ho- peadirhameja, kaksi sellaisen jäljitelmää ja yksi kuningas Sven Estridsenin aikai­

nen (1047-76) tanskalainen hopearaha.

J. A. Lindström lähetti 1859 Helsinkiin haltuunsa saaman, vanhaa kirkkoa re­

vittäessä löydetyn »harvinaisen» hopea­

rahan, jota on nykyisin enää mahdotonta identifioida Kansallismuseon kokoelmis­

ta. Epäselvää on, oliko kyseessä esihisto­

riallinen vai keskiaikainen hopearaha.

Harjavallasta esihistoriallisia tai keski­

aikaisia rahalöytöjä ei tunneta.

Kaikki Kokemäen rahalöydöt ovat rautakautisista kalmistoista ja liittyvät hautauksiin. Perävainionmäen röykkiös­

tä 9 löytynyttä murtunutta tanskalaista hopeakolikkoa lukuun ottamatta niitä on käytetty riipuksina tai korujen osina.

Kaupan myötä Suomeen kulkeutuneista islamilaisista hopearahoista yleisimpiä ovat abbasidien valtakunnassa vuodesta 749/50 lyödyt abbasididirhamit, joita Ko­

kemäeltä on ainoastaan yksi. Toinen suu­

rehko ryhmä ovat nykyisen Uzbekista­

nin ja Afganistanin Andarabahin alueel­

la, pääosin Samarkandissa ja Buharassa lyödyt sämänididirhamit, joiden tuonti alkoi 890-luvulla ja jatkui vilkkaana 940- luvulle. Myöhäiseen ugaylididynastiaan kuuluva Köömilän Kalvomäestä löydetty

dirhami on kymmenen muun Suomesta löydetyn rahan tavoin lyöty Länsi-Irakissa aivan 900-luvun lopussa. Kaikki Koke­

mäeltä löydetyt islamilaiset rahat ja nii­

den jäljitelmät ajoittuvat viikinkiajan lo­

pulle, 900-luvulle ja sen jälkeen. Vaikka rahoja on käytetty riipuksina, ne näyttä­

vät päätyneen vainajien mukana hautoi­

hin ennen 1000-luvun puoliväliä. Ajoitus on sama kuin Euran ja Köyliön alueen rikkaiden kalmistojen rahalöydöillä.

Museoiden tietoon on Kokemäeltä tul­

lut myös muutamia historiallisen ajan ra­

halöytöjä. Niistä huomattavimman teki­

vät syyskuussa 1897 Hintikkalassa Ranta- Sippolan torpparin Kaarle Siivosen lap­

set, jotka kellarin vieressä leikkiessään

löysivät maasta 65 Ruotsin aikaista kupari- kolikkoa. Tunnistetut olivat vuosilta 1715- 68, pääosa (45 kpl) kuitenkin vuosilta 1715- 26. Kätkön arvo oli 21 2/3 äyriä (2 mark­

kaa 5 äyriä ja 16 penninkiä). Löytöä ei lu­

nastettu Kansallismuseon kokoelmiin. Jo 1800-luvun alkuvuosina löydettiin Fors- byn ja Kuoppalan väliseltä alueelta neljää­

toista eri lajia Kaarle Knuutinpojan (1448- 70) aikaisia rahoja sisältänyt kätkö, jonka kohtalosta ei ole tietoa. Vanhan hautaus­

maan alueelta kivisakastin läheltä löytyi kesällä 1956 kuusi kuparirahaa, joista ajoitetut ovat Kaarle XI:n (1677), Fredrik I:n (1721,1726?) ja Nikolai I:n ajalta. Rahat ovat pudonneet kirkossa tai hautausmaal­

la oleskelleilta seurakuntalaisilta.18

Taulukko 5: Ko k em äenesih isto r ia llisetrah alö yd ö t

Paikka Tyyppi Ajoitus Alkuperä Löytyi

Köömilä Kalvomäki

Abbasididirhami lyöty

9 0 4 / 9 0 5

I,ähi-itä ^{1 9 7 1}

’Ugaylididirhami lyöty 9 9 8 Länsi-Irak 1 9 0 4

Islamilaisen hopearahan brakteaattijäljitelmä

Suomi? ^{1 8 7 6} Äimälä

Leikkimäki

Sämänididirhami lyöty

9 0 7 / 8

Samarkand- Buhara

1 8 7 9

NasrII aikaisen (9 1 3-3 2) säniänididirhamin jäljitelmä

- Suomi? 1 8 7 9

Kakkulainen Maamieskoulu

Sämänididirhami lyöty

9 1 9 / 9 2 0

Samarkand- Buhara

1 9 2 4

Paistila Perävainionmäki

Hopearaha 1 0 4 7 - 7 6 Tanska 1 9 6 9

Lähteet: Talvio 2002,186-187,199,18-21, 29; Köömilä Kalvomäki Rahakammio 92082, KM 1763, 4486, Äimälä Leikkimäki NM 2001, Rakkulainen Myllymäki KM 8338 ja Paistila Perävainionmäki SatM 17824. MVA, Kokemäki.

Asutus ja maanomistus

nuoriso kokoontui helluntaisin ja kesäsun- nuntaisin. Paikalla poltettiin myös helavalkei- ta (ks. K. E. Kallion kartta s. 371). 1800-luvun helavalkeiden ja »leikkien» sekä rautakautisen kalmiston yhteys muistuttaa Äimälän ja Ylis­

taron Leikkimäkiä. Saaressa sijaitsevan Saari­

kon tilan kellarin luota löydettiin tuhkamaasta 1917 yksiteräinen rautakautinen miekka, mutta paikan 1921 tarkastamassa käynyt Julius Ailio ei pitänyt paikkaa tai talosta pohjoiseen olevia hauturoita kalmistona. Alueen asutuksen jat­

kuminen viikinkiajalta ristiretkiaikaan jää ar­

keologisten todisteiden puutteessa arvailuksi.19 Hieman samankaltainen on tilanne Rakku­

laisten ja Kuoppalan alueella, jossa Maamies- koulun ja Pusson kalmistoja ei koskaan ehditty tutkia perusteellisesti.

Kokemäen viikinki- ja ristiretkiajan taitteen kalmistolöydöistä erityisen mielenkiintoisia ovat vaa’at ja vaa’an punnukset, joita on saatu talteen Maamieskoulun, Äimälän Leikkimäen ja Köömilän Kalvomäen kalmistoista. Juuri näistä kolmesta kalmistosta ovat yhtä tanska­

laista hopearahaa lukuun ottamatta kaikki Ko­

kemäen viikinkiajan loppupuolen rahalöydöt.

Maahan palanneet

Mitä kalmistot kertovat rautakauden koke­

mäkeläisistä ja heidän ajatusmaailmastaan?

Useimmat kalmistot ovat olleet yhteydessä lähettyvillä sijainneisiin taloihin, joista osa saattoi rautakauden lopulla olla jakautuneena jo useamman talon ryhmiksi, kyliksi. Arvoitus on, saivatko kaikki talojen asukkaat sijansa kal­

mistosta vai olivatko vainajat vain talojen isän­

täväkeä, heidän sukulaisiaan ja taloissa oles­

kelleita vieraita. Skandinaviassa rautakauden yhteisöt koostuivat vapaista maanomistajista sekä talonorjista (r. träl), jotka muodostivat pää­

osan työvoimasta. Träl-laitoksesta on säilynyt viitteitä myös suomalaisessa kansanperinteessä, mutta tutkimuksessa orjuus on yleensä ohitet­

tu. Ruotsissa talonorjuuden on katsottu päätty­

neen kuningas Maunu Eerikinpojan 1335 Länsi- Göötainmaata varten antamaan asetukseen, jonka mukaan kenenkään kristityn miehen tai

naisen lasta ei saanut pitää orjana tai kutsua or­

jaksi. Käytännössä laitoksesta ei ole enää merk­

kejä 1300-luvun puolenvälin jälkeen. Suomessa talonorjan tyyppinen asema näyttää vielä 1300- luvun lopulla olleen sisämaan ja Pohjanlahden perukan lappalaisilla, jotka toisinaan maini­

taan talojen omaisuudeksi. Kyseessä ovat ol­

leet kalana ja turkiksina isännilleen lapinveroa maksaneet järvialueen tekstiilikeraamikkojen jälkeläiset, eivät nykyiset saamelaiset.20

Talonorjuus ei ollut esimodernin ajan maa- orjuuden kaltaista orjuutta, vaan kyseessä oli antiikin orjuutta muistuttanut järjestelmä. Or­

jat kuuluivat talonväkeen ja saattoivat olla sitä usean sukupolven ajan. Orjuus katsottiin va­

pauden tavoin perinnölliseksi, mutta lähteistä tunnetaan esimerkkejä yksittäisten orjien julis­

tamisesta vapaiksi. Järjestelmän syyt lienevät olleet taloudelliset. Yhteisön kiinnittyminen maahan vaati työvoimaa, kun taas mahdol­

lisuudet tulla toimeen talojen muodostaman yhteiskunnan ulkopuolella olivat vähäiset. Osa orjista oli ryöstöretkien ja kaupan avulla han­

kittua väkeä, mutta moni oli orjan asemaan asettuneita vapaita miehiä ja naisia aikana, jolloin pakollisuutta ei tunnettu. Talonorjik- si saatettiin velkojen sovitukseksi antaa myös lapsia.21

Miten Kokemäen kalmistoihin haudattiin?

Kaikki Kokemäeltä tunnetut rautakautiset hau­

dat ovat joitakin poikkeuksia lukuun ottamat­

ta polttohautauksia. Viimeistään nuoremmalta roomalaiselta rautakaudelta lähtien vainajien tuhka laskettiin kiven- ja maansekaisiin röyk­

kiöihin, joista monet oli varustettu kivikehällä ja joihin tehtiin myös myöhempiä hautauksia.

Röykkiöt, joista osa oli koottu silmäkivien ym­

pärille, olivat käytössä vielä merovinkiajan alus­

sa, mutta vähitellen vallitsevaksi hautamuo- doksi tuli polttokenttäkalmisto. Merovinki- ja viikinkiaikaisia polttokenttäkalmistoja on ollut Rakkulaisten Maamieskoululla, Mylly- mäellä ja Kalomäellä, Ylistaron Leikkimäellä sekä mahdollisesti myös Äimälän Leikkimäellä ja Harolan Pajamäellä. Näistä röykkiöitä on ol­

lut ainakin Äimälän ja Ylistaron Leikkimällä ja Rakkulaisten Maamieskoululla. Kuoppalan

Pitäjä, yhteisö jä esivalta

Myllymäen Pusson kalmisto on merovinki- aikainen palokuoppakalmisto, mutta alueelle on haudattu myös viikinkiajan ja ristiretkiajan taitteessa. Palokuoppahautoja on ollut myös lä­

heisissä Maamieskoulun ja Rakkulaisten Myl­

lymäen kalmistossa.22

Itämeren alueen polttohautauksien uskomus- maailmasta on säilynyt kuvaus flanderilaisen ritarin Gilbert de Lannoyn matkakertomukses­

sa vuodelta 1413. De Lannoy oli ammattisotilas ja Burgundin herttuan lähettiläs, joka oleskeli Saksalaisen ritarikunnan suurmestarin luona Preussissa ja teki edestakaisen matkan Liivin- maan kautta Novgorodiin. Nykyisen Latvian alueella hän tapasi kuurilaisia, jotka harjoit­

tivat polttohautausta. Vainajat poltettiin ro­

violla parhaine koruineen ja varusteineen. Jos

savu nousi suoraan taivaaseen, sielu pelastui;

jos savu jäi maan pinnalle, kohtalona oli kado­

tus.23 Vaikka de Lannoy kuvasi verrattain myö­

häisiä tapoja, joihin oli sekoittunut vaikutteita kristillisestä uskomusmaailmasta, teksti antaa vihjeen siitä, millaisia käsityksiä polttohau­

taukseen saattoi Kokemäelläkin liittyä. Poltet­

taessa henki vapautui, kun taas ruumishautaus sisälsi kristillisen ajatuksen ruumiin ylösnou­

semuksesta. Vaikka ruumishautauksen yleisty­

misellä on Euroopassa selvä yhteys kristilliseen kulttiin, ei sen perusteella voi Suomessa tehdä päätelmiä vainajien tai heidät haudanneen yh­

teisön harjoittamasta uskonnosta juurikaan ennen rautakauden loppua.

Milloin ruumishautaus Kokemäellä alkoi?

Löytöjen perusteella poltto- ja ruumishautaus

Yrjö Aarne kuvasi Vuolteen peltojen takana siintävän Orjapaaden kallion Kokemäen kirkontor­

nista 1930. Keskellä joen rannassa Käräjämäki, vasemmalla Yli-Vuolteen eli Jaakkolan raken­

nuksia, joiden kohdalla samanniminen merovinki- ja viikinkiaikainen kalmisto. Jaakkolasta ja pohjoiseen olevalla kumparella Riihimäen kansainvaellusaikainen kalmisto. K okSA .

ORJAPAADEN ARVOITUS Kokemäen keskusaluetta hallitsevan Orja- paaden kallion nimi takautuu vähintään 1700-luvulle. Vuonna 1769 tehdyssä Hais- tilan kylän peltojen isojaossa kyläntontis- ta eli nykyisestä Härkälästä kaakkoon kal­

lion ja pohjoisrantaa kulkeneen maantien lounaispuolella sijainnutta vainion osaa kutsutaan nimellä oririnta. Samassa kar­

tassa kallio on esitetty yhtenäisenä pellois­

ta kaakkoon kohoavana vuorena, mutta sen nimeä ei mainita. Haistilan-Forsbyn jakokunnan isojakoa varten 1780-luvun puolimaissa laaditussa jyvitysluettelossa kallion nimi on Orjenpasi berg ja vuonna 1799 kallion alueesta tehdyssä isossajaossa Orjanpasi berg. Ellei kyseessä ole jollakin tavoin orsi-sanasta korruptoitunut, kor­

kealla ollutta paikkaa merkinnyt muoto, nimi saattaa olla jäänne rautakautises­

ta träl-laitoksesta Kokemäellä. Kallioon liittyy muiden Satakunnassa olevien kor­

keiden kallioiden tapaan hiisitarina, jon­

ka J.A. Lindström mainitsee pitäjänker­

tomuksessaan 1862. Hän tai Kokemäen muinaismuistoista tietoja 1876 kerännyt Kustaa Killinen eivät kuitenkaan kiinnit­

täneet kallion nimeen huomiota. Vuon­

na 1885 Kokemäellä kaivauksilla ollut

J. R. Aspelin kuuli nimen muodossa or- janpaasi eli orjanperä, -vuori ja -kallio. Ni­

men kerrottiin muistuttavan muinaisesta taistelusta, jossa »perääntyneet orjat oli­

sivat siinä tehneet vastarintaa». Vuoressa kerrottiin olevan myös rautaisen renkaan, johon oli kiinnitetty laivoja.24 Jos nimi todella liittyy träl-laitokseen, kyseessä on

saattanut olla lähistöllä sijainneen viikin- kiaikaisen talon talonorjien ja isäntäväen välille syntynyt konflikti, jota lopulta olisi ratkottu asein. Todennäköistä kuitenkin on, että Aspelinille 1885 kerrottu myytti nimen synnystä on myöhäinen ja kehitelty selittämään mielikuvitusta kiihottanutta nimeä.