SUUR-HUITTISTEN PITÄJÄN HISTORIA
VUOTEEN 1639
T Ä T Ä J U L K A I S I J A O N P A I N E T T U 3 0 0 0 N U M E R O I M A T O N T A J A
1 0 0 0 N U M E R O I T U A K A P P A L E T T A
SUUR-HUITTISTEN PITÄJÄN HISTORIA
VUOTEEN 1639
K I R J O I T T I
A I N A L Ä H T E E N O J A
Fil.maisteri
A V U S T A J I N A
K A L E V I V I R K K A L A
F i l . m a i s t e r i
S I R K K A V A L J A K K A
F i l . m a i s t e r i
V A M M A L A 1 9 4 9 T Y R V Ä Ä N K I R J A P A I N O
O Y .
Alkulause.
Suur-Huittisten pitäjän historian hanke sai ratkaisevan alkusysäyksen Punka
laitumelta käsin. Kesällä 1935 oli Punkalaitumen Sanomissa kirjoitus, jossa ehdotettiin tämän pitäjän ja seurakunnan historian kirjoittamista v. 1939 vie
tettävän seurakunnan itsenäistymisen 300-vuotisjuhlan kunniaksi. Punkalaitu
men historiatoimikunnan ensimmäisessä kokouksessa saman vuoden syysk.
7 p:nä olivat läsnä kirkkoherra Valtteri Mäkelä (Mikonmäki), pastori K. Havia, johtaja V. Niemi, opettaja T. Hiltunen, taloustirehtöri Juho Lähti, kansanedus
taja V. Rantala ja kunnanvaltuuston puheenjohtaja Heikki Alkanen. Toimi
kunnan puheenjohtajaksi valittiin kirkkoherra Mäkelä (Mikonmäki), vara
puheenjohtajaksi taloustirehtöri Lähti ja sihteeriksi opettaja Hiltunen, jotka ovat koko ajan hoitaneet toimiaan ja edustaneet Punkalaidunta historiahank
keen toteuttamisessa.
Toimikunnan toisessa kokouksessa opettaja Hiltunen selosti Turun yliopis
ton rehtorin, prof. E. W. Juvan kanssa käytyjä neuvotteluja, joiden tulos oli, että Punkalaitumen ja Huittisten pitäjien historia oli kirjoitettava yhdessä, koska näiden pitäjien varhaisemmat vaiheet olivat kulkeneet rinnan aina vuo
teen 1639 asti. J. Lähti ilmoitti ainakin huittislaisen talousneuvos K. A. Käyrän lämpimästi kannattavan yhteisen historian kirjoittamista. Huittisten opettaja
yhdistys oli marrask. 27 p:nä 1934 ehdottanut kunnanvaltuustolle koulumuseon perustamista, ja pitäjän historian kirjoittaminen kytkeytyi aluksi tähän hank
keeseen. Huittisten museotoimikuntaan kuuluivat opettajat Sanni Ailoniemi, Sirkka Suurkari, Heikki Rantala, Paavo Arvola ja T. Mattila. Marrask. 9 p:nä
1935 keskusteltiin Huittisten isossa pappilassa seurakunnan osallistumisesta
Punkalaitumen ja Huittisten yhteisen historian kirjoittamishankkeeseen. Puheen
johtajana toimi rovasti E. W. Elovaara, sihteerinä opettaja T. Mattila ja seura
kuntaa edustivat tohtorinrouva Iida Karppi, os. Kivi, pastori Lauri Jokinen, taloustirehtöri F. O. Juusela ja maanviljelijä J. Jaakkola sekä maanviljelijä K. Naatula. Kokouksessa päätettiin asettua yhteyteen kunnan valitseman his
toriatoimikunnan kanssa. Lokak. 22 p:nä v. 1936 oli samassa paikassa neu
vottelukokous, jossa Huittisten seurakuntaa edustivat rovasti Elovaara ja talous
tirehtöri Juusela, Huittisten kunnan edustajina olivat talousneuvos K. Käyrä ja opettaja Paavo Arvola, Punkalaitumen seurakunnan edustajina kirkkoherra Mikonmäki ja taloustirehtöri Lähti ja Punkalaitumen kunnan edustajina H. Alka
nen ja opettaja Hiltunen, Keikyän seurakunnan edustajana opettaja J. O. Salo
nen ja Keikyän kunnan edustajina isännöitsijä Toivo Ranta ja opettaja Salonen.
Seuraavaan, kesäk. 23 p:nä pidettyyn neuvotteluun oli pyydetty myöskin prof. Jalmari Jaakkolaa, mutta hän lähetti edustajakseen maisteri Heikki Hosian.
Tässä kokouksessa olivat läsnä paitsi Huittisten ja Punkalaitumen edustajia myös Kauvatsan kunnan ja seurakunnan edustajat opettaja V. Haaparanta ja tirehtöri E. Mikola sekä Vampulan kunnan ja seurakunnan edustajana opet
taja V. Virpi, mutta Keikyä ei ollut edustettuna. Historiahankkeen taloudelli
nen kannatus jäikin rasittamaan Huittisten ja Punkalaitumen kuntaa ja seura
kuntaa aina vuoteen 1947, jolloin myöskin Vampula, Kauvatsa ja Keikyä yhtyi
vät kannatusavustukseen.
Suur-Huittisten historiakomitea teki työsopimuksen allekirjoittaneen kanssa tammik. 8 pnä 1937. Komiteaan kuuluivat silloin Huittisten seurakunnan edus
tajina rovasti Elovaara ja taloustirehtöri Juusela ja Huittisten kunnan edustajina opettaja Arvola ja talousneuvos Käyrä, Punkalaitumen seurakunnan edusta
jina rovasti Mikonmäki ja taloustirehtöri Lähti ja kunnan edustajina opettaja Hiltunen ja H. Alkanen. Taloustirehtöri Juuselan kuoltua 27. 10. 1942 hänen tilalleen valittiin komiteaan maanviljelijä K. Norri ja hänen kuoltuaan 7. 10.
1947 maanviljelijä Väinö Sahko. Komitean puheenjohtajana on koko ajan toiminut rovasti Elovaara.
* * *
Harva hanke on pantu alulle niin toivorikkaan ja innostuneen mielialan vallitessa kuin Suur-Huittisten pitäjänhistorian kirjoittaminen ja harva hanke on ennen toteutumistaan kohdannut niin paljon edeltä aavistamattomia vai
keuksia kuin tämä yritys. Sodan aikana näytti kaikki epävarmalta ja mahdotto
malta, muita samalla selvisi tehtävän tärkeys ja kiireellisyys ainakin historian kirjoittajalle entistäkin velvoittavammaksi. Oli pelastettava tuholta kaikki tähän asti säilyneet, suur-pitäjäämme koskevat painamattomat tiedot. Historia oli kirjoitettava vastaisten aikojen varalle ylläpitämään tulevaisuudenuskoa vai
keissakin koettelemuksissa.
Lähettäessäni nyt käsikirjoituksen painettavaksi on mieluinen tehtäväni kiittää kaikkia niitä, jotka ovat tavalla tai toisella edistäneet työtäni sen eri vaiheissa. Ensiksikin kiitän maisteri Kalevi Virkkalaa ja maisteri Sirkka Val
jakkaa hyvästä yhteistyöstä ja heidän käsikirjoitustensa tarkastajia professori Matti Sauramoa ja professori Aarne Äyräpäätä heidän vaivannäöstään.
Samoin kiitän oman käsikirjoitukseni tarkastajia tri Pentti Renvallia ja maisteri Aulis Ojaa saamistani ohjeista ja asiantuntijalausunnosta. Tri L. I. Kaukamaa on tarkastanut ja ratkaisevasti avustanut käsikirjoitukseni viimeistelyä, jota hei
kentyneen terveyteni takia en olisi voinut yksin suorittaa.
Ollessani Ruotsissa Suur-Huittisten historian lähteitä kokoamassa sain roh
kaisevaa tunnustusta Valtakunnanarkiston hoitajalle, professori Bertil Boë
thiukselta sekä apua historiallisten karttojen etsinnässä neiti Ruth Fischeriltä RVA:ssa ja kapteeni H. Köhliniltä Tukholman Sota-arkistossa. Suomen Val
tionarkistossa, Kansallismuseossa, Maanmittaushallituksessa ja Turun Maakunta- arkistossa olen saanut aulista opastusta, josta nöyrästi kiitän. Huittisten ja Punkalaitumen pappiloissa, taloissa ja muissa kodeissa olen nauttinut run
saasta vieraanvaraisuudesta, joka ei koskaan häivy muistostani.
Erikoista iloa on kirjoittajalle tuottanut nuorempien satakuntalaisten tutki
joiden kiinnostus suurpitäjämme historiaan. Rohkenen tulkita sen lupaukseksi, että minulta nyt kesken jäävää tutkimusta jatketaan nopeasti nuorin, vereksin voimin. Mainitsen tässä erikseen maisteri Niilo Valosen ja sankarivainaja ylioppilas Tiera Hasasen, maisteri Olli Tuohiniemen ja maisteri Alli Waaramo- Nevalaisen, joiden kotiseutututkimuksia ja valokuvakokoelmia olen saanut käyttää hyväkseni. Maisteri Eino Nikkilää kiitän historian kuvituksen järjes
telystä.
Helsingissä Sylvesterinä 1948.
A i n a L ä h t e e n o j a .
Sisällys.
Sivu ALKULAUSE ... VII KUVALUETTELO ... XIII
1. Suur-Huittisten synty, kirj. K a l e v i V i r k k a l a ... 1
2. Esihistoria, kirj. S i r k k a V a l j a k k a . Kivikausi ... 12
Pronssikausi... 20
Rautakausi ... 23
Löytöluettelo ... 34
3. Asutus historiallisena aikana, kirj. A i n a L ä h t e e n o j a . Asema ja ala ... 43
Asutuksen suunta ja ikä ... 45
Paikannimet ... 84
Kielimurre ja sanasto ... 91
Asutuksen kehitys 1500-luvulla ja 1600-luvun alkupuolella ... 93
4. Maanomistusolot. Eri tilusten omistukseenotto ja nautinta ... 101
Peltojen tangoitus ja sarkajako ... 105
Kylätyypit ja tonttimaat rakennuksineen ... 108
Maanomistus ja sukulunastus ... 112
Kirkollinen ja maallinen rälssi ... 116
5. Keskiaikainen ja uskonpuhdistuksenajan talous. Eräretket, metsästys ja kalastus ... 120
Liikenne ... 138
Maantiet ... 139
Keskiaikaiset kauppamuistot ja killat ... 142
Maanviljelys ja karjanhoito ... 147
Myllyt ... 158
6. Oikeudenkäyttö ja pitäjänhallinto. Oikeudenkäyttö ... 161
Hallinto ... 168
Sivu 7. Väestö ja varallisuus.
Säätyjako ja asukasluku ... 172
Varallisuus ... 176
8. Verot ja sotarasitukset. Kirkolliset verot ... 187
Kruununverot ... 191
Sotarasitukset ... 196
9. Henkinen elämä. Pakanuuden ja kristinuskon vaihdekauden muistoja ... 200
Kristinuskoa levitetään ... 208
Vanhimmat kirkot ... 210
Huittisten kivikirkko ja hautausmaat ... 214
Kappelien kirkot ... 222
Pappilat ... 223
Kirkon sisustus ja kirkolliset lahjoitukset ... 225
Ristimänimet ... 229
Kirkon kasvatustoimi ... 231
Kirkolliset virkamiehet ... 236
Opinkäynti ja kirjallinen sivistys ... 245
LOPPULAUSE ... 248
LIITTEET ... 250
KESKIAIKAISIA MITTOJA JA RAHOJA ... 273
LYHENNYKSET ... 274
LÄHDEVIITTEET ... 275
Kuvaluettelo
Kuva Sivu
1. Suur-Huittisten vapautuminen veden peitosta... 5
2 a. Merenrantaviiva Suur-Huittisten alueella v. 3000 e.Kr... 13
2 b. Kaksi liettä kivikautisella asuinpaikalla ... 15
2 c. Hirvenpään muotoinen reikäkivi ... 15
2 d. Palojoen löytöpaikka ... 16
3. Reikäkivi, tasataltta, kourutaltta, poikkikirves, keihäänkärki ja nuolenkärki .. 17
4. Veneenmuotoinen vasarakirves ... 21
5 a. Nelisivuinen oikokirves ... 21
5 b. Solki n. v. 400 j.Kr... 21
6. Emaljikoristeinen pronssisolki ... 25
7 a. Tasavartinen solki ... 25
7 b. Ketjunpaloja ... 25
8. Miekka, keihäänkärkiä ja sirppejä ... 26
9. Miekka ... 27
10. Keihäänkärkiä ja kilvenkupura ... 27
11. Pyöreä solki ... 30
12. Paimensauvaneula ja tasavartinen solki Merovinki-ajalta ... 30
13. Eläinaihein koristettu vyösolki ... 30
14 a. Suomalainen kupurasolki ym. koruja Viikinkiajalta ... 31
14 b. Rannerengas ... 31
15. Korvalusikka ... 31
16. Karhunhampaan muotoinen riipus Viikinki-ajalta ... 33
17. Vittaansuonmäeltä keväällä 1949 löydetty linnunpääneula ja kullattuja koriste- nappeja n. v. 500 j.Kr... 33
18. Porin läänin karttaa n. 1730-luvulta ... 44
19. Suur-Huittisten läntinen raja 1860-luvulla ... 49
20. Suur-Huittisten itäraja 1880-luvulla ... 51
21. Suur-Huittisten alue n. v. 1790 ... 53 22. Sammun kylä v. 1646 ... 56—57
23. Huittisten Kirkonkylä v. 1646 ... 58
24. Huittisten 1340-luvulla rakennetun kirkon vanhin osa idästä nähtynä ... 59
25. Matikkalat ja Kiviranta 1770-luvulla ... 60
26. Huittisten kylä v. 1646 ... 61
27. Lauttakylä v. 1646 ... 63
28. Haviokosken kylän vanha kylänpaikka ... 67
29. Teikalan kylää Haviokosken partaalla ... 67
30. Näkymä Punkalaitumen kirkolta länteen ... 69
31. Kostilan kylä v. 1646 ... 70
32. Liitsolan kylän sauna-ahde ... 72
33. Oriniemen aukeata Ristikalliolta nähtynä ... 72
34. Halkivahan rajakivi ... 73
35. Näköala Ripovuorelta Keikyään päin ... 75
36. Äetsän koski ja kylä v. 1646 ... 77
37. Kauvatsan kylä v. 1645 ... 78
38. Vampulan kylä v. 1646 ... 80
39. Suur-Huittisten kylät n. v. 1641 ... 88—89 40. Suoniityn talo Huhtamossa ... 103
41. Sifferi Raution talo Karhiniemen kylässä ... 107
42. Sahkon talo Lauttakylässä ... 111
43. Uuden sairaalarakennuksen tieltä hajoitettu Viljami Kuninkaisten asunto ... 115
44. Puurijärvi Kauvatsalla ... 122
45. Kauvatsanjoki ... 122
46. Eräreittejä Sääksjärveltä Ahlaisiin ... 123
47. Huittislaisten entisiä eräteitä Kullaalla ... 124
48. Erämiesten järvi- ja jokipyydys listekatiska ... 125
49. Aitaan tehty oravanloukas ... 128
50. Kauramaalle tehty teerien pyydys l. teerikirnu ... 128
51. Linnunloukas, Punkalaidun ... 129
52. Kalojen kutua ja pyyntiä varten tehty risu Sammakkojärvessä ... 136
53. Valkama-niminen pelto Jalasjoen rannassa ... 137
54. Vilja-aitta Punkalaitumelta ... 149
55. Korpisepän talon mies- ja karjapihaa, Illonmaa ... 150
56. Haviokosken Vanhan-Haarin talon ulkorivejä ... 155
57. Käräjämäen kalmisto ... 163
58. Takkulan talo Sammussa ... 163
59. Huittisten kirkkoherran Pietari Tuomaanpojan sinetti ja lautamiesten puumerk kejä 7. 7. 1591 ... 166
60. Kuninkaantuomio vuodelta 1564 ... 167
61. Oriniemen Äären talon luhtirivi ... 174
62. Aitta Oriniemen kylässä ... 175
63. Hiittenlahti lännestä nähtynä. Punkalaidun ... 203
64. Koukonkallio etelästä nähtynä ... 205
65. Karhiniemen Hiidenkallion uhrilähde ... 209
Kuva Sivu
66. Huittisten 1340-luvulla rakennetun kivikirkon kaakkoiskulmaus ... 215
67. Huittisten kirkon triumfikrusifiksi 1490-luvulta ... 221
68. Huittislaisen nunnan, Birgitta Anundintyttären, ompelema alttaripöydän reunus 227 69. Huittisten kirkon vanha kastemalja ... 230
70. Ristejä Huittisten hautausmaalla ... 233
71. Messukasukan risti Huittisista ... 235
72. Huittisten kirkon vanha saarnatuoli ... 243
Kuva Sivu
1. Suur-Huittisten synty
K i r j o i t t i K a l e v i V i r k k a l a .
Jokapäiväisissä askareissaan aherteleva ihminen ei tavallisesti tule aja
telleeksi, kuinka suuressa määrässä hän ja hänen toimeentulonsa on riip
puvainen siitä ympäristöstä, jossa hän elää, niistä luonnonsuhteista, joi
den alaisena hän joutuu toimimaan. Tämän osoittamiseksi ei tarvitse muuta kuin viitata siihen vaikutukseen, joka niinkin luonnollisilta tuntu
villa ilmiöillä kuin vuoden ja vuorokauden aikojen vaihtelulla on ihmisen elintoiminnan säännöllisen rytmin muodostajana. Jokainen maanviljelijä tietää ilman muuta, miten perustavan tärkeää hänelle itselleen ja koko sille yhteiskunnalle, jossa hän elää, on esim. vuodenaikojen säännöllinen toistuminen. Jos tässä säännöllisyydessä tapahtuu jotain tavallisuudesta poikkeavaa, myöhästyneitä yöpakkasia, kesäisiä raekuuroja, äkillisiä lu
mensulamisia, vaikuttavat nämä usein erittäin tuhoisasti ihmisen ole
massaolon edellytyksiin ja tällöin, tavallisuudesta poikkeavien olosuhtei
den vallitessa tuleekin juuri parhaiten näkyviin ihmisen riippuvaisuus pienimmistäkin luonnonsuhteiden muutoksista. Ihminen ei suinkaan ole luonnon ja luomakunnan herra, vaan ainoastaan yksi osa luonnon moni
naisten luomusten joukossa.
Mutta ihmistä ympäröivä luonto, kaikki se mitä ympärillämme näem
me, ei ole miltään osaltaan muuttumatonta, vaan alituisten, nopeampien tai hitaampien muutosten alainen. Mikään ei ole valmiina syntynyt, vaan kaikki nykyiset luonnonsuhteet ovat pitkäaikaisen kehityksen tulos. Toi
set muutokset tapahtuvat hyvinkin nopeasti, jopa niin, että voimme niitä silmin nähden seurata, esim. sääsuhteet, toiset taasen edellyttävät pitem
pää aikaa vaativaa ja monivaiheisempaa kehitystä, kuitenkin siten, että ihmisiän kuluessa näiden muutosten kulkua hyvin voi seurata, esim. kas
vullisuuden kehitystä, metsän kasvua. Mutta myös se kova maakamara, jolla kuljemme ja jota viljelemme, sekin on kokonaisuudessaan kallioi
neen ja maalajeineen saanut nykyiset piirteensä pitkän kehityksen tulok
sena, monivaiheisten muutosten jälkeen. Mutta nämä muutokset ovat tapahtuneet ja tapahtuvat niin hitaasti, ettei useammankaan ihmisiän kuluessa niitä aina voi havaita. Ja tämä seikka on antanut aihetta harha
luuloon, että kova kallioperusta on ollut samanlaisena kautta aikojen ja sitä on ruvettu pitämään muuttumattomuuden ja järkkymättömyyden vertauskuvana. Tosiasia kuitenkin on, että sekä kallioperän että irtaimien maalajien nykyisessäkin olotilassa tapahtuu lakkaamatta hitaita muutok
sia ja että niiden synty- ja muodostumisvaiheet ovat olleet pitkän ja oma
laatuisen kehityksen tulos. Kallioperän osalta on kehitys ollut kymmeniä
tuhansia kertoja pitempi kuin maalajien synnyssä, mutta siitä huolimatta senkin muodostumisvaiheet ovat selvästi luettavissa niiden nykyisessä rakenteessa. Koska näiden kahden kiinteän maankamaran ainesosan, kallioperän ja irtainten maanlajien synnyn ja muodostumisen kautta on Suur-Huittinenkin saavuttanut nykyiset ulkonaiset piirteensä, on paikal
laan luoda aluksi lyhyt katsaus niiden kehitysvaiheisiin.
Kuten jokainen voi jo paljain silmin jostain kivenkappaleesta todeta, ei sen rakenne ole yhtenäinen, vaan se on kokoonpantu pienemmistä eri
värisistä ja erikokoisista osista. Näiden yhteenliittymisen ja rakenteen yksityiskohtainen tutkiminen on paljastanut hämmästyttäviä seikkoja niiden syntytavasta. On saatu selville, että Suur-Huittisten samoin kuin koko Suomenkin kivet ja kalliot ovat alkuaan olleet sulassa tilassa. Täl
laisina ne ovat tunkeutuneet syvältä maan sisusosista maankuoreen aina lähelle pintakerroksia, missä ne ovat hitaasti jähmettyneet ja kovettuneet saaden sellaisen kiteisen rakenteen, kuin kaikilla paikkakuntammekin kivillä vielä tänäpäivänä on. Milloin tämä niiden synty on tapahtunut on vaikeata edes osapuilleenkaan arvioida, joka tapauksessa siihen on kulunut satoja, kenties tuhansiakin vuosimiljoonia.1)
Moninaisia muutoksia ja kehitysvaiheita saivat nämä purkautuneet kivimassat vielä syntynsä jälkeen läpikäydä, ennenkuin niistä muodostui Suur-Huittisten nykyinen vankka kallioperusta. Ensinnäkin ne olivat vielä kauan purkautumisensa jälkeen syvällä maanpinnan alapuolella vahvojen kivimassojen ja maakerrosten peitossa kovassa puristuksessa.
Nämä päällä olevat kivimassat muodostivat noina kaukaisina aikoina koko
naisen laajan alppimaisen vuoriston, joka Huittisten, Kokemäen ja Lavian tienoilta ulottui Tampereelle ja aina Päijänteelle saakka. Mutta samat voimat, jotka vielä tänä päivänä muuttavat koko maapallon ulkomuotoa, olivat jo silloin vaikuttamassa tällä Huittisten—Tampereen vuorijonolla.
Tulivuoret syytivät esille laavavirtojaan, maanjäristykset vavisuttivat nyt jo niin vankaksi käynyttä Suur-Huittisten kallioperustaa. Joet uursivat siellä laaksojaan ja rapautuminen kulutti kallioiden pintoja. Näiden ku
luttavien voimien vaikutuksesta rupesi vuorijono vähitellen vuosimiljoo
nien kuluessa tasoittumaan ja mataloitumaan ja sen alta pääsivät esille nuo ammoin purkautuneet, ensin sulat, mutta sittemmin jähmettyneet kivimassat muodostaen maanpinnan ja paljastuen pitkien ajanjaksojen kuluessa niiksi kallioiksi, jotka nykyisin muodostavat Suur-Huittistenkin kovan kallioperustan Mutta merkit näiden muinaisten tapahtumien ku
lusta ovat vielä tänäpäivänä selvästi kirjoitettuna paikkakunnan kiviin ja kallioihin, kunhan vain opimme lukemaan ja ymmärtämään sitä kieltä, mitä kivet puhuvat.
Mutta varsinaiset nykyiset muotonsa ja piirteensä Suur-Huittisten kal
lioperusta sai vasta jääkauden aikana. Kuten tunnettua, vallitsi Suo
messa vielä muutamia kymmeniätuhansia vuosia sitten jääkausi. Sen alusta ei ole tarkkoja tietoja, mutta se on kestänyt ainakin eräitä satoja
tuhansia vuosia. Tarkemmin on sensijaan tunnettu sen päättymishetki, joka oli noin kymmenentuhatta vuotta sitten. Pitkänä jääkautena liukui Suur-Huittisten yli kenties kilometrejä vahva jääpeite. Se hävitti ja kuljetti pois kaikki irtonaiset maakerrostumat, mutta sen vaikutus myös kallioperään oli verraten tuntuva. Luoteesta päin tulleena mannerjää
tikkö pyöristi ja tasoitti kallioiden länsi- ja pohjoissivuja sekä kasasi etelä- ja itäpuolelle suurimmat louhikot ja kivikot, missä ne vielä tänäpäivänä ovat selvästi nähtävissä. Kuten aikaisemmin on jo mainittu, oli Suur-
Huittisten kallioperusta satojen vuosimiljoonien aikana maanjäristysten vaikutuksesta pahasti rikkoutunut ja särkynyt. Tähän runneltuun kal
lioperään oli tuon jäätikön vaikutus kaikkein tuntuvin. Rikkonaiset kal
liopinnat se lakaisi puhtaiksi kivistä ja lohkareista, niin että syvät laaksot jäivät jälelle.2) Nykyisinkin nämä mannerjäätikön puhdistamat laaksot
•ovat selvästi tunnettavissa, huolimatta siitä, että ne myöhemmin useassa tapauksessa ovat osaksi täyttyneet irtaimilla maalajeilla. Sellainen on esim. koko keski-Huittisten laaja viljelystasanko, jossa kallioperä on sy
vällä irtonaisten maakerrosten alla. Sellaisia ovat edelleen ne laaksot, joissa Kokemäen-, Kauvatsan-, Punkalaitumen- ja Loimijoet virtaavat ja sellaisia jäätikön puhdistamia laaksoja ovat vihdoin kaikki ne tienoot, missä korkeat paljaat kalliot jyrkkärinteisinä kohoavat tasaisten viljelys- lakeuksien keskeltä, kuten Huittisten Ripovuori, Pyölövuori, Vihkimys- vuori jne.
Mutta paitsi kuluttamalla kallioita ja hävittämällä kaikki irtonaiset maakerrokset muutti jääpeite Suur-Huittisten piirteitä myös toisellakin tavalla. Mannerjäätikkö kasasi hävittämiensä maanlajien tilalle toisia mu
kanaan kuljettamia aineksia ja tällaisella jäätikön kasaamalla karipoh
jaisella, usein hyvinkin kivikkoisella soramaalla kasvaa nykyisin valtava pääosa Huittisten, Punkalaitumen, Keikyän, Kauvatsan ja Vampulan met
siä.
Kuten edellisestä on käynyt selville sai Suur-Huittinen aivan toiset piirteet jääkauden aikana. Mikään ihmissilmä ei ollut näitä tapahtumia näkemässä, mutta saatamme kuitenkin jäätikön jättämistä merkeistä ar
vioida tämänaikaisten luonnonmullistusten valtavuuden. Useita satoja
tuhansia vuosia kestettyään rupesi jääpeite nopeasti ohenemaan ja häviä
mään. Suur-Huittinen ympäristöineen vapautui tämän peitosta n. 7700
—7800 e. Kr.3) Heti jäänreunan peräydyttyä joutui kuitenkin Suur-Huit
tinen niin täydellisesti veden peittoon, ettei yhtään ainoaa mäennyppylää kohonnut saarena tämän vedenpinnan yläpuolelle. Huittisten tasangolla Lauttakylän tienoilla oli vesipeitteen vahvuus alussa yli 100 m. Tämä ei siis ollut mikään vähäinen, pienialainen sisäjärvi, vaan syvä ja kylmä jäämeri, jonka pinnalla peräytyvästä jäänreunasta lohkeilevat jäävuoret uiskentelivat, jäämeri, joka peitti alleen laajat alat etelä- ja länsi-Suomea.
Kuva 1. Suur-Huittisten vapautuminen veden peitosta. Kartan laatinut v. 1938 Kalevi Virkkala.
1. Meren peittämä alue Litorinakauden loppuessa n. v. 2000 e.Kr. 2. Litorinakauden loppupuoliskolla n. vv. 3500—2000 e.Kr. veden peitosta vapautuneet alueet. 3. Ancy
luskaudella n. vv. 5000—3500 e.Kr. maatuneet seudut. 4. N. vv. 7000—5000 e.Kr. maa
tuneet alueet. 5. Kuivan maan alue jääkauden loppuessa n. v. 7000 e.Kr.
Valtava jäämassa oli kuitenkin painanut maankuorta syvemmälle ja kun mannerjäätikkö sitten oli häviämässä ja peräytymässä, rupesi maa hiljalleen nousemaan ja tätä nousemista jatkuu vielä tänäpäivänä, kuten merenrannikkojen maatuneista luhdista ja madaltuvista satamista saat
taa todeta. Tästä maan kohoamisesta, joka muinoin oli paljon suurempi kuin nykyisin, oli seurauksena, että vesipeite rupesi mataloitumaan ja ensimmäiset saaret nostivat päitään sen yläpuolelle. Varsinaisen jäämeri- vaiheen päättyessä n. vuonna 6800 e. Kr. oli Punkalaitumen pohjoisosan korkeilla kallioseuduilla jo laajoja kuivan maan saaria ja Vampulassakin tiheää, pienialaista ulkosaaristoa, mutta muut osat Suur-Huittista olivat vielä veden alla. Ohellisella kartalla (sivu 5) on tiheämmällä vinoviivoi
tuksella merkitty ne alueet, jotka tähän mennessä olivat veden alta pal
jastuneet.
Tähän muinaiseen jäämereen, joka 9000—9500 vuotta sitten lainehti Huittisten tienoilla, laskeutui savia ja muita vesikerrostumia, joilla on varsin tärkeä merkitys näiden seutujen nykyiselle viljelyskelpoisuudelle.
Punkalaitumenjoen yläjuoksun sekä Liitsolan ja Oriniemen laajat viljelys- aukeat sijaitsevat juuri tähän muinaiseen jäämereen laskeutuneilla savi- kerrostumilla. Muuallakin esim. Huittisissa ja Vampulassa niitä tavataan, mutta ne muodostavat täällä savikerrosten alimmat osat, vain paikoin, missä harjuselänteet kulkevat savitasankojen halki ne täälläkin ovat maanpinnassa muodostaen helposti tunnettavia tummia ja juovikkaita sa
vikerroksia.
Jääkauden loppuessa muuttui samalla Itämeri suureksi sisäjärveksi, Ancylusjärveksi, joka ei enää ollut yhteydessä valtameren kanssa, ja jää
meren suolainen vesi miedontui makeaksi järvivedeksi. Tätä Ancylus- vaihetta kestää Itämeren historiassa pari vuosituhatta noin vuoteen 5000 e. Kr.
Pitkän Ancyluskauden kuluessa rupesivat veden alta vähitellen hah
moittumaan Suur-Huittisten nykyiset piirteet. Maan kohoaminen oli edel
leen verraten nopeaa, noin 2—3 kertaa suurempi kuin nykyisin, joskin se jatkuvasti oli hiljalleen hidastumassa. Punkalaidun ja Vampula olivat jo kokonaan vapautuneet vesipeitteestään, samoin suuri osa Keikyää,
mutta pääosa Huittista ja Kauvatsaa oli vielä veden alla. Kartalla esit
tää tiheämmällä vaakasuoralla viivoituksella varjostettu alue Ancylus- aikana veden peitosta paljastunutta maata.
Ancyluskauden lopussa rupeaa ilmasto muuttumaan suotuisemmaksi, jopa nykyistä ilmastoa paremmaksikin. Varmuutta siitä, millä tavalla tämä ilmaston paraneminen on ilmennyt, ei vielä läheskään ole saatu.
Osaksi se on voinut tuntua keskilämpötilan suoranaisena nousuna, osaksi ancyluskautisen mantereisen ilmaston muuttumisessa merellisemmäksi ja kosteammaksi, jolloin samalla lämpötilaneroitukset kesän ja talven vä
lillä olisivat huomattavasti tasoittuneet, keskilämpötilan tarvitsematta silti paljoakaan muuttua. Merellinen vaikutus on epäilemättä Ancyluskauden loppuvaiheessa muutenkin ollut suurenemassa. Valtameren suolaista vettä tunkeutui Itämeren piiriin ja muutti Ancylusjärven suolaiseksi sisä
mereksi, Litorinamereksi, mikä samalla merkitsee uuden vaiheen, Lito
rinakauden, alkua Itämeren historiassa.4) Litorinakautista suotuisaa il
mastoa kestää puoliväliin kolmatta vuosituhatta, jonka jälkeen ilmasto taasen noin vuoden 1000 e. Kr. tienoilla rupeaa muuttumaan jonkunver
ran huonommaksi ja saavuttaa vähitellen nykyiset piirteensä.
Litorinakauden alussa lainehti keski-Huittisten ja Kauvatsan tasan
goilla vielä toistakymmentä metriä syvä meri, johon useammalta taholta virtasi jokia. Kokemäenjokea ei tällöin vielä viidennen esikristillisen vuosituhannen puolivälissä ollut olemassakaan, vaan sen paikalla ulottui pitkä kapea merenlahti Huittisista yli Rauta- ja Kulovesien aina Hämeen
kyröön saakka. Muutenkin oli rannikko tavattoman rikkonainen, luke
mattomat lahdet ja niemet vuorottelivat siinä keskenään ja tiheä ulko
saaristo reunusti rannikon liepeitä. Siten esim. Huittisten merenselän eroitti aavasta, saarettomasta meren ulapasta Kokemäen rajoilla oleva ulkosaaristo, joka Ronkankankaan tienoilta ulottui aina Sääksjärvelle saakka. Tälle Huittisten selälle laski useita jokia, joista huomattavimmat olivat Loimijoki ja Punkalaitumenjoki. Nämä eivät Litorinakauden alku
puoliskolla vielä olleet yhtyneet, vaan laskivat kumpikin erikseen omaan lahden poukamaansa. Jokien mukana kulkeutui jo Litorinakaudella, ku
ten nykyisinkin, ennenkaikkea kevättulvien aikana paljon lietteitä ja lie
juja, jotka laskeutuivat suistomaaksi jokien eteen. Koska maa kuitenkin
Litorinakaudella yhä oli jatkuvasti kohoamassa ja vedenpinta vastaavasti laskemassa, siirtyivät suistomaat sitä mukaa merelle päin. Tällöin en
sinnä Loimijoki ja Punkalaitumenjoki yhtyivät ja myöhemmin Litorina
kauden loppupuolella liittyy myös Kokemäenjoki suistomaineen näihin.
Tällä tavalla Loimijoki ja Kokemäenjoki sekä vähäisemmässä määrässä Punkalaitumenjoki täyttivät vähitellen, meren perääntymisen vielä aut
taessa niiden toimintaa, koko Huittisten merenselän kerrostaen sinne liet
teitään nykyiseksi Huittisten alangoksi. Mutta tälle alavalle ja vesiperäi
selle suistomaalle, jonka yli joet aina keväisin tulvivat, alkoi muodostua ensin vähäisiä soita, jotka tasaisella maalla nopeasti levisivät ja peittivät pian suuret alat entistä suistomaata. Täten ovat keski-Huittisten suuret jokivarsisuot syntyneet Kokemäenjoen tulviessa 4000—5000 v. sitten en
tisille suistomailleen.5) Vuosituhanten kuluessa ovat nämä suot kasva
neet paksuutta keskimäärin 4—5 m, mutta turpeen alla on vahvalti noita muinaisia jokikerrostumia sekä kaikkein alinna jäämereen laskeutuneita savia.
Maan kohoaminen ei tapahtunut kuitenkaan Litorinakaudella niin säännöllisesti kuin esim. Ancyluskaudella, vaan vedenpinnan säännölli
sessä peräytymisessä tapahtui useita pysähdyksiä. Litorinan ja Ancy
luksen vaihteessa tapahtunut rannansiirtymisen pysähdys, Litorinan en
simmäinen vaihe oli kaikkein pitkäaikaisin ja lienee tuntunut osaksi myös vedenpinnan nousuna. Tämän Litorinan ensimmäisen vaiheen aikainen rantaviiva aivan Litorinan alussa noin vuodelta 5000 e.Kr. (kartalla sitä esittää tiheämmän vaakasuoran ja harvemman vinoviivoituksen välinen raja) on nykyisin Huittisissa noin 65 m. merenpinnan yläpuolella, Sääks
järven tienoilla on tämä määrä 70 m. Ero johtuu siitä, että maan kohoa
minen on aina ollut ja on vielä nykyäänkin pohjoisessa suurempi kuin etelässä.
Litorinan toinen vaihe alkoi runsaan tuhat vuotta myöhemmin noin 3400—3500 e.Kr. Kartalla on tämänaikainen rantaviiva esitetty pysty
suoran ja harvemman vinoviivoituksen välisenä rajana. Tämä ranta
viiva on Huittisissa nykyisin noin 49 m ja Sääksjärven tienoilla noin 53 m merenpinnan yläpuolella. Huittisten selkä oli tällöin enää vain kapei
den salmien kautta meren yhteydessä, mutta ulottui Kauvatsan joki
vartta ylöspäin aina Sääksjärvelle saakka. Mainitun järven pohjois- ja itäpuolella oli kuitenkin korkeampaa maata, joka eroitti Sääksjärven al
taan varsinaisesta merestä. Länteen päin oleva kannas oli tosin vielä sangen kapea, mutta sen olemassaolo osoittaa kuitenkin mahdottomaksi sen seikan, että Kokemäenjoki olisi joskus virrannut Sääksjärveen päin ja sitä tietä mereen. Vielä Litorinakauden loppuessakin noin v. 1000 e.Kr.
oli tämä Sääksjärven läntinen kannas vain pari kilometriä leveä, mutta mitään laskujokea ei Sääksjärvestä länteen päin ole koskaan virrannut.
Kannaksen länsipuolella olevalla pitkällä ja matalalla Kullaan tasangolla virtaa pieni joki, joka kulkee melko läheltä Sääksjärven lounaisnurkkaa ja on mahdollisesti näytellyt tärkeämpääkin osaa näiden seutujen mui
naisissa liikenneoloissa, varsinkin kun sitä pitkin matkaa seuraa helppo
kulkuinen harjujakso.
Aikaisemmin mainitulla Litorinakautisella ilmaston paranemisella on ollut varsin tärkeä osuus Suur-Huittisten kehitykselle. Metsät, jotka An
cylusaikana olivat etupäässä mäntyvaltaisia, muuttuivat Litorinakaudella nopeasti lehtimetsiksi. Koivu oli tällöin metsien valtapuulaji, mutta sen ohella kasvoi runsaasti myös leppämetsiä sekä muita eteläisempiä puu
lajeja, osaksi sellaisia, jotka vieläkin harvinaisina viihtyvät Huittisten seuduilla, kuten pähkinäpensas, niinipuu ja jalava, osaksi taasen sellai
sia, joita täällä ei enää kasva, kuten tammi ja eräs pyökkilaji, onpa vii
meksimainittu Litorinakauden jälkeen hävinnyt sukupuuttoon kaikkialta maastamme. Litorinakauden päättyessä, jolloin ilmasto rupesi osoitta
maan huononemisen merkkejä, saivat metsätkin nykyisen kokoomuksensa männyn ja kuusen tullessa valtapuiksi, mutta muistoina ja jätteinä tätä edeltäneestä suotuisammasta Litorinakautisesta ilmastosta kasvaa Huit
tisten seuduilla vielä tänä päivänä noita eteläisimpiä jaloja lehtipuita.
Mutta ilmaston paraneminen Litorinakaudella on epäilemättä ratkai
sevasti vaikuttanut myös asutuksen leviämiseen ja syntyyn Suur-Huittis
ten alueella. Ei ole suinkaan sattuma, että ensimmäiset kivikautiset asuk
kaat juuri Litorinakauden alussa, jolloin ilmastosuhteet olivat edullisim
mat, asettuivat tänne asumaan, varsinkin kun ottaa huomioon, miten suu
ressa määrässä kivikautinen asutus oli riippuvainen ympäröivistä luon-
nonsuhteista ja niiden pienimmistäkin muutoksista. Lisäksi eräät muut
kin seikat, ennenkaikkea yllämainittu Litorinakautinen rannikon rikko
naisuus, olivat omiaan helpoittamaan pysyvän asutuksen syntymistä, tar
joamalla kivikauden rannikkoväestölle sopivia asuinpaikkoja.6)
Ei ainoastaan asutuksen synty, vaan sen myöhemmätkin kehitysvai
heet olivat elimellisessä yhteydessä Suur-Huittisten muinaisten vaiheiden ja maan kohoamisen kanssa. Kuten mainittu, oli täällä kivikautinen asutus sijainnut rannikolla. Rantaviiva taasen siirtyi alinomaa yhä alem
mille tasoille, jolloin asutuskin joutui elinehtojensa pakosta seuraamaan mukana. Nyt on kuitenkin Litorinakaudella muutamia kertoja tapah
tunut tässä vedenpinnan säännöllisessä peräytymisessä pysähdys, jolloin rantaviiva pysytteli paikoillaan kymmeniä, kenties satojakin vuosia. Täl
löin ei kivikautisten asukkaiden tarvinnut muuttaa asuinpaikkojaan, vaan asutus saattoi muodostua väliaikaisesti pysyväksi. Jo kauan aikaa on oltu selvillä siitä, että välttämätön edellytys sivistyksen ja kulttuurin kehitty
miselle on pysyvä asutus. Ja tämä sama seikka on voitu todeta myös näissä vuosituhansia vanhoissa kivikautisissa kulttuureissa. Kivikauti
nen ihminen säilytti saman sivistys- ja kulttuuritason niin kauan kuin asukkaiden oli yhtämittaa huolehdittava asuinpaikkojensa siirtämisestä, mutta niin pian kuin tähän ei enää tarvinnut kiinnittää huomiota, toisin sanoen silloin kuin vedenpinnan yleisessä perääntymisessä tapahtui py
sähdys, saattoi kivikautinen ihminenkin vapaammin kehittää kulttuuriaan.
Kivikautisissa kulttuureissa voidaankin eroittaa Litorinameren kehitystä vastaavat vaiheet. Seuraavassa luvussa tullaan kivikautisen asutuksen luonnetta ja sijaintia sekä kivikautista kulttuuria tarkemmin kuvaile
maan.
Myös kivikautisen asutuksen häviäminen voidaan elimellisesti yhdistää eräisiin luonnonsuhteiden muutoksiin. Aikaisemmin on jo mainittu, että Litorinakauden loppuessa, noin tuhatkunta vuotta ennen Kristuksen syn
tymää, ilmasto rupeaa huononemaan. Samanaikaisesti alkaa myös kivi
kautinen asutus, joka tänne pesiytyi juuri ilmaston paranemisen aikoina, nopeasti heikentyä ja runsaslukuinen kivikautinen asujamisto muutti to
dennäköisesti vähitellen kokonaan pois.
Litorinakauden lopussa oli Suur-Huittisten nykyinen alue kohonnut meren peitosta ja saavuttanut siten nykyiset piirteensä. Mutta samat voimat, jotka Suur-Huittisten maankamaran muodostuessa maanpintaa muuttelivat, jatkoivat edelleen toimintaansa. Joet kaivoivat uomiaan vä
hitellen yhä syvemmälle ja syvemmälle maakerrostumiin. Soiden pak
suuskasvu ja niiden leviäminen kangasmaille jatkuu yhä edelleenkin ja vasta nykyajan ihmisen järkiperäinen viljelys- ja kuivaustoiminta on asettanut esteitä soiden jatkuvalle lisääntymiselle. Kokemäen- ja Loimi- jokien tulvat, jotka olivat alkuna keski-Huittisten suurten soiden muo
dostumiselle, olivat niinikään usein toistuva ilmiö, peittäen aika ajoin al
leen täällä jo muodostumassa olevat suot.
Edellä olevan katsauksen kautta olemme saaneet jonkinlaisen käsityk
sen Suur-Huittisten luonnonsuhteiden kehityksestä. Ihminen on aikojen kuluessa yhä enemmän ruvennut muuttelemaan ympäröiviä luonnonsuh
teita, mutta toisaalta nämä myös ovat ratkaisevasti vaikuttaneet ihmisen elintoimintoihin ja sitä enemmän, mitä suuremmassa määrässä ihminen on ollut luonnonvaraisuusasteella. Ja itse asiassa onhan Suur-Huittisten joutuminen veden alle jääkauden jälkeisenä aikana luonut täällä ihmisen elintoiminnan perusedellytykset, koska kerran Kokemäen-, Loimi- ja Pun
kalaitumen jokien vauraat viljelykset sijaitsevat juuri niillä savikoilla, joita tällöin laskeutui näillä tienoilla lainehtivan vesiulapan pohjalle.
2 Esihistoria.
K i r j o i t t i S i r k k a V a l j a k k a .
Kivikausi.
(Kestää vuoteen 1300 e.Kr.)
Suur-Huittisten alueella olivat meren ja maan väliset suhteet, kuten edellisessä luvussa mainitaan, varsin toisenlaiset 5000 vuotta sitten kuin nykyisin.1) Kartta (kuva 2 a) siv. 13 osoittaa silloisen merenrantaviivan, joka oli 55,5 m nykyistä merenpintaa korkeammalla. Karttaa tarkastet
taessa huomataan, että lännestä päin pistää leveä merenlahti kauas sisä
maahan pitkin nykyistä Kokemäenjoen uomaa. Kauvatsan etelärajalla olevan Puurijärven kohdalta erottuu kapea lahdeke pohjoiseen ja ulottuu aina Sääksjärveen ja lähelle Kiikoisten järveä. Keikyän pitäjän läpi jatkuu merenlahti koilliseen seuraten nykyistä joen uomaa. Huittisissa erkanee haarautuma etelään Punkalaitumenjoen ja Loimijoen yhtymä
kohdan tienoilla jatkuen Loimijoen uomaa pitkin Palojoen ja Loimijoen yhtymäkohtaan. Pienempi poukama pistää myös Sammunjokea pitkin jonkin matkaa itään päin. Punkalaitumen ja Vampulan pitäjät jäävät jo tällöin korkeampana maastona kauaksi merenrannasta. Maan kohotessa ja merenrantaviivan siirtyessä lännemmäksi saavat maisemat sitten vähi
tellen nykyisen muotonsa.
Varmasti ei voida sanoa, milloin ensimmäiset asukkaat ovat saapuneet Suur-Huittisten alueelle, mutta viimeistään vuoden 3000 vaiheilla e.Kr.
Kuva 2 a. Merenrantaviiva Suur-Huittisten alueella v.
3000 e.Kr. Piirt. Sirkka Val
jakka v. 1940.
Punkalaitumen pitäjästä on löydetty eräitä ehkä vieläkin vanhempia esi
neitä.
Nämä kivikauden asukkaat olivat kalastaja- ja metsästäjäväestöä, joka valitsi asuinpaikkansa kalaisten vesien rantamilta. Aukeita selkävesiä kartettiin, mutta saaristoja sekä salmien, jokien ja lahdenpoukamien ete
läisiä hietikkorantoja suosittiin erikoisesti asuinpaikkoina.
Asuntona oli kota, keittopaikkana avoin kiviliesi. Tarve-esineet: kir
veet, taltat, sahat, naskalit, kaapimet, nuijat, nuolen- ja keihäänkärjet oli
vat kivestä. Puusta ja luusta tehtyjä tarve-esineitä on myös varmasti ollut, vaikkakaan ne eivät ole säilyneet meidän päiviimme saakka, kuten kiviesineet.
Astiat on muovailtu savesta ja erilaisin painantein kauniisti koristettu.
Yleisin koristeaihe kivikaudella oli kampaleima, jonka mukaan koko täl
löinen kalastus- ja metsästyskulttuuri on saanut nimen kampakeraaminen kulttuuri. Koristelutyyli vaihtelee ajan mukana ja sen avulla on mah
dollista saada selville, mille kivikauden ajanjaksolle kulloinkin puheena
olevat astiat kuuluvat.
Suur-Huittisten alueelta tunnetaan toistaiseksi kivikautisia asuinpaik
koja vain Punkalaitumen H o s i a k o r v e n Hosian talon maalta ja Huit
tisten (kuva 2 d) P a l o j o e n Kulmalan palstatilalta. Punkalaitumen Ho
siakorven asuinpaikka sijaitsee Hosian talon ympärillä olevalla pellolla, Punkalaitumenjoen eteläpuolella, lähellä rantaa. Paikalta on löydetty keihäänkärkiä neljä kappaletta, kirves, kaksi tasatalttaa ja neljä nuijana tai verkonpainona käytettyä reikäkiveä. Kivikauden asuinpaikalle taval
lisesti kuuluvat saviastianpalat, joiden avulla asuinpaikan ikä olisi mää
rättävissä, puuttuvat Hosiakorven löytöpaikalta kokonaan. Mahdollista on, että niitä on siinä ollut, mutta että niitä ei ole otettu talteen peltoa kynnettäessä.
Huittisten Palojoen Kulmalan palstatilan Malmin torpasta noin puoli kilometriä luoteeseen, Loukonmaan perunapellolla, on toinen mainitse
mistamme kivikautisista asuinpaikoista, noin kilometrin päässä joesta.
Kaivauksia paikalla suoritettaessa löytyi tuhkansekaisesta maasta 3,5 met
rin etäisyydellä toisistaan kaksi luonnonkivistä ladottua liettä (kuva 2 b).
Toisen lieden läheltä, sen eteläpuolelta, löytyi iso, palasiksi lohjennut
Kuva 2 b. Kaksi liettä kivikautisella asuinpaikalla. Huittinen, Palojoki, Malm.
Valok. Kansallismuseo.
Kuva 2 c. Hirvenpään muotoinen reikäkivi. Huittinen, Palojoki. Valok. Kansallis
museo.
Kuva 2 d. Palojoen löytöpaikka. Valok.
Kansallismuseo.
hioin, valmistettaessa keskeneräisiksi jääneitä kiviaseita ja esineiden kap
paleita. Toisen lieden kohdalta tuli esille ohuen kivikirveen pala. Löy
detyt esineiden teelmät ja iskokset osoittavat paikalla valmistetun kivi
esineitä.
Samoin kuin Punkalaitumen Hosiakorvesta, puuttuvat myös puheena olevalta asuinpaikalta saviastioiden kappaleet, joten asuinpaikan iän tar
kempi määrääminen ei ole suoritettavissa. Paikalta löydetty säännöllinen nelisivuinen poikkikirves viittaa kuitenkin kivikauden loppupuolelle. Mut
ta tämän asuinpaikan tekee arvokkaaksi se, että sieltä on saatu talteen harvinainen kivikautinen taiteellisuudessaan vertaa vailla oleva taide- esine, Kansallismuseossa säilytetty hirven pään muotoinen reikäkivi (kuva 2 c). Esineen löysi Heikki Malm v. 1904 peltotöissä noin 12 m päästä asuinpaikan liesistä.
Kuvaa tarkastettaessa voi huomata, miten yksityiskohtaisen tarkasti hirvenpää on muovailtu. Huulien, sieraimien ja korvien muotoilu osoit
taa, että »taiteilija» on tuntenut eläimen tarkkaan, mikäli ei ole suoritta
nut työtään suorastaan juuri kaadettua eläintä mallinaan käyttäen.2) Esine on muovailtu vuolukivestä, sen pinta on hiottu ja reikä vartta
mista varten tehty viilaamalla.
Koko maastamme on tällaisia kivestä tehtyjä eläinpääaseita löydetty vain alun toistakymmentä kappaletta. Maamme rajojen ulkopuolelta tun
netaan niitä Itä-Karjalasta saman verran ja pari kappaletta kauempaa Venäjältä, siis alueilta, joille kampakeraaminen kulttuuri on levinnyt, li
säksi pari täältä Ruotsiin kulkeutunutta kappaletta.
Kuva 3. a Reikäkivi, Vampula (KM 8905:2). b Tasataltta, Huittinen (KM 10537:2).
c Kourutaltta, Vampula (KM 8905:7). d Poikkikirves, Keikyä (KM 8172). e Keihään
kärki, Punkalaidun (KM 10393:1). f Nuolenkärki, Kauvatsa (KM 9209:2).
Suomalaiset eläinpääaseet, myös Huittisten hirvenpää, ovat suurim
maksi osaksi valmistettuja kivilaaduista, joita on Raja- ja Itä-Karjalassa.
On siis aihetta olettaa, että nämä aseet on sillä paikkakunnalla valmistettu, mistä raaka-ainetta on saatu.
Tutkijoiden lausunnon mukaan on tällaista eläinveistotaidetta mahdol
lisesti esiintynyt metsästäjäheimoilla ensin luuhun ja puuhun muovail
tuna, sitten kivestä tehtynä ja metalliin valettuna.
Hirvenpääaseen enempää kuin muidenkaan eläinpääaseiden ikää ei ole voitu tarkkaan määritellä.
Käytäntönsä puolesta lienee tällaista asetta pidettävä heimopäälli
kölle kuuluneena arvonmerkkinä tai jonkinlaisena metsäonnen saavutta
miseksi valmistettuna taikakaluna.
V. 1941 tavattiin Huittisista, Korkeakosken Kauppilan talon maalta kampakeraamisen kulttuurin asuinpaikka, jota ei vielä ole ehditty tutkia.
Lähellä mainittua taloa — Vanhankosken lampeen viettävältä soraperäi
seltä mäenrinteeltä löydettiin mm. koristeltu saviastian reunapala, hioin- kivi sekä tuhkaa, nokea, kvartsinsirpaleita ja mahdollisesti tulisijan jään
nös. Myös pappilan virkatalon maalta ns. Lakoniemestä on löydetty kivi
kautiseen asuinpaikkaan viittaava hioinkivi. Ks. Kansallismuseon esi
hist. osaston kokoelmat 11274 ja 11238.
Paitsi jo mainituilta asuinpaikoilta saatuja löytöjä on Suur-Huittisten alueelta löydetty melko runsaasti, kaikkiaan noin 270 kappaletta kiviesi
neitä, joista suurin osa on talttoja ja kirveitä (kuva 3).
Luonnollista on, että esineitä on ollut vielä paljon runsaammin, mutta ne ovat aikojen kuluessa joutuneet hukkaan tai tuhoutuneet. Samoin maanviljelys ja hiekanotto ovat varmaan hävittäneet kivikautisia asuin
paikkoja, sillä irtolöytöjen runsauden vuoksi odottaisi seudulta enemmän todisteita kiinteästä asutuksesta. On syytä toivoa, että vielä tulevaisuu
dessa tehdään runsaasti arvokkaita löytöjä.
Vaikka nämä muinaisten omistajiensa metsästys- tai kalastusmatkoilla hukkaamat irtolöydöt eivät aina viittaa vakinaiseen asutukseen, on mie
lenkiintoista kartalta seurata näiden löytöjen sijoittumista silloisen me
renrannan lähettyville ja jokien varsille. Kauvatsalla löydöt ryhmitty
vät Sääksjärven rannalle, Piilijoen ja Lievikosken varrelle, Kirkonkylään
(Marttilan talon pelloille) sekä Puurijärven itärannalle. Keikyän alueella on eniten löytöjä kirkon seuduilta, Hellilän ja Pehulan kylistä, mikä osoit
taa näiden seutujen jo tällöin kohonneen merestä. Huittisissa ovat löydöt sijoittuneet Loimijoen, Sammunjoen, Punkalaitumenjoen ja Palojoen var
sille. Punkalaitumella löydöt ovat Punkalaitumenjoen ja sen lisäjokien varsilta. Vampulassa sijoittuvat löydöt Loimijoen rantamille. Punolan kylästä on runsaasti esineitä.
Vanhimman kivikauden asukkaiden kansallisuutta ei ole voitu var
muudella ratkaista. Lähinnä on ajateltava heidän olleen jotain suomalais
ugrilaista alkukansaa.
Kivikauden loppupuolella, vuoden 1800 tienoilla e.Kr., tapahtuu Eu
roopassa väestön siirtymistä, indoeurooppalaisten kansojen liikehtimistä laajoille alueille, ja sen vaikutus tuntuu myös Suomessa. Löytöjen avulla on voitu todistaa, että maahamme tällöin on tullut lounaasta päin asuk
kaita, jotka väkivalloin anastivat itselleen uusia asuma-aloja rannikolta aina sisämaahan päin sille linjalle saakka, joka kulkee Haminasta Hä
meenlinnan kautta Kokkolaan.
Uudet asukkaat eivät olleet enää yksinomaan kalastaja- ja metsästäjä- väestöä, vaan he toivat maahamme mukanaan emämaasta Keski-Euroo
pasta karjanhoidon ja alkeellisen maanviljelyksen ohella myös muita uusia elämänmuotoja. Muun muassa asuinpaikkojen luonne muuttuu, koska ei enää olla riippuvaisia kalavesistä. Nyt etsitään asuinpaikoiksi hiekkakumpuja hedelmällisten, laitumeksi sopivien maiden reunoilta ja keskeltä.
Tätä uutta kulttuuria nimitetään vasarakirves- eli venekirveskulttuu
riksi. Nimi johtuu tälle aikakaudelle luonteenomaisesta esineestä, sota- kirveestä, joka sivulta katsottuna muistuttaa venettä (kuva 4).
Muita erikoisesti tälle kaudelle kuuluvia esineitä ovat n.s. nelisivuiset oikokirveet (kuva 5 a) ja pienet saviastiat, jotka olivat nuorapainantein ko
ristettuja. Tästä johtuu myös nimitys nuorakeraaminen kulttuuri, jota aikakaudesta käytetään edellä mainitun sanonnan ohella.
Uudet tulokkaat ovat myös asustaneet Suur-Huittisten alueella. Siitä on meillä todistuksena mm. nelisivuisen oikokirveen ohella 21 kappaletta
veneenmuotoisia vasarakirveitä, joita Huittisista on löydetty 11 kpl., Kau
vatsalta 5, Keikyältä 1, Punkalaitumelta 2 ja Vampulasta 2 kappaletta.
Edelliseltä, kampakeraamiselta ajalta, ei Suomessa ole tavattu ainoata
kaan hautaa, mutta sensijaan useita tältä nuoremmalta n.s. vasarakirves- ajalta. Niinpä H u i t t i s t e n S a m m u n k y l ä n Vähä-Käen talon Ri
posuon palstalta tunnetaan kaksi yhden hengen hautaa. Riposuon aukeim
man kohdan reunassa, lähellä metsänreunaa on kaksi suon ympäröi
mää matalaa hiekkakumpua. Toisesta kummusta löytyi kolme nelisivuista oikokirvestä ja yksi veneenmuotoinen vasarakirves sekä näistä 4 m poh
joiseen toinen samanlainen vasarakirves. Kysymyksessä on kaksi eri hau
taa, jotka on kaivettu todennäköisesti asuinpaikasta syrjässä olevalle pie
nelle sisäjärven tai suon saarelle. Ruumiit ovat kalkittomassa hiekka- maassa jäljettömiin lahonneet.
Koska ajateltiin vainajan tarvitsevan haudantakaisessa elämässään täällä käyttämiään tarve-esineitä, pantiin hautaan mukaan veneenmuo
toinen vasarakirves, yksinkertainen työkirves ja usein myös saviastia, jom
moisia Riposuon haudoissa ei ollut.
Viimeksi tarkastamamme uusi lännestä tullut kulttuuri sulautuu vä
hitellen maassa ennen vallinneeseen kampakeraamiseen kulttuuriin ja näin muodostuu kivikauden lopulla Suomeen kotimainen sekakulttuuri, jota tämän aikakauden edustavimman asuinpaikan Kiukaisten Uotinmäen suuren löytökeskuksen mukaan nimitetään Kiukaisten kulttuuriksi.
Pronssikausi.
(1300—500 e.Kr.)
Suomen syrjäisestä asemasta johtui, että täällä elettiin kokonaan kivi
kaudessa vielä kauan sen jälkeen, kun Euroopan mantereella oli opittu tuntemaan uusi esineiden valmistusaine, pronssi.
Vaikka tietomme maamme pronssikaudesta, jonka arvellaan alkaneen n. 1300—1200 vaiheilla e.Kr., ovat verraten niukat — koko maasta on vain satakunta löytöä — voimme kuitenkin päätellä, että kulttuurikanta
Kuva 4. Veneenmuo
toinen vasarakirves.
Huittinen (KM 2151:
519). Valok. Kansal
lismuseo.
Kuva 5 b. Solki n. v. 400 j.Kr. Huittinen, Karhiniemi, Myllymäki. Satakunnan Museo,
Pori. Valok. Kansallismuseo.
Kuva 5 a. Nelisivuinen oikokirves. Huittinen (KM 9166). Valok. Kansallismuseo.
oli edelleen kauan aikaa likimain sama kuin kivikaudella. Alkeellista maanviljelystä, metsästystä ja kalastusta harjoitettiin pääelinkeinoina, ja rannikon asukkaat olivat meriliikenteen harjoittajia välittäen mm. tur
kisten maasta vientiä. Pronssin saanti oli vaikeata, koska se oli tuotava maahamme ulkoa. Tarveainetta, kiveä, oli sensijaan kotimaassa runsaasti.
Näyttääkin siltä, että tarve-esineiden valmistukseen käytettiin kovaa ki
veä ja metallia rinnan.
Kuten jo mainittiin, ovat tietomme maamme pronssikaudesta melko vähäiset. Ne perustuvat suurimmaksi osaksi yksityisiin löytöihin ja hau
toihin. Tiedämme kuitenkin, että maahamme virtasi vaikutteita kahdesta tärkeästä pronssikauden keskuksesta, joista toinen oli Skandinaviassa, toi
nen n.s. volgalais-kamalaisella alueella Itä-Venäjällä. Edellinen vaikutus muodostui Suomelle tuntuvammaksi.
Alue, jolta pronssikauden hautoja, n.s. hiidenkiukaita, maastamme ta
vataan, käsittää rannikkoseudun suunnilleen Viipurista Kokkolaan ulot
tuen sisämaahan päin vain kahdesta kolmeenkymmeneen kilometriin. Hii
denkiukaat ovat kiviröykkiöhautoja, jotka sijaitsivat useimmiten vesien varsilla korkeilla kallioilla, toisinaan kyllä alavimmillakin paikoilla kauempana merestä tai järvestä. Tällaisen erikokoisista kivistä kootun röykkiön korkeus saattaa kohota metristä viiteen metriin. Läpimitaltaan ne voivat olla jopa 20—30 metriä.
Hauta on säännöllisesti röykkiön pohjalla. Poltetut vainajan jätteet asetettiin joko laakakivistä tehtyyn arkkuun tai kahden kiven väliin tai vain paljaalle maalle. Hautaan pantiin joskus joku tarve-esine, kuten pronssinen tikari, miekka tai keihäänkärki.
Suur-Huittisista ei ole löydetty yhtään pronssikautista esinettä, mutta Huittisten Ripovuorella ja Räätikäsvuorella kerrotaan olleen hiidenkiu
kaita, joista kiviä on ajettu pois kymmeniä kuormia rakennustarpeiksi.3) Punkalaitumen Yhivuoren lähellä, kolmen pitäjän rajalla, on Vähä- Jaakolan maalla kaksi hiidenkiuasta ja etelämpänä Vehkajärven rannalla yksi hiidenkiuas. »Vehkajärven maassa», Sarkkilan kylän Haaviston asun
non lähellä, mäen harjalla kerrotaan olleen myös hiidenkiukaan, josta ki
viä on kuljetettu pois hevoskuormittain.4) Varmuutta ei ole siitä, ovatko mainitut röykkiöt olleet pronssikautisia tai yleensäkään ihmisten tekemiä.
Rautakauden ensimmäinen jakso, n.s. esiroomalainen rautakausi (500 e.Kr.—Kr. s.) on Suur-Huittisissa yhtä köyhä löydöistä kuin pronssikau
sikin. Myös koko Suomesta on tältä ajalta vain aniharvoja löytöjä.
Vasta Kristuksen syntymän jälkeiset vuosisadat merkitsevät ratkaise
vaa vaihetta Suomen historiassa; silloin saapuvat esi-isämme Suomennie
melle etelästä käsin Suomenlahden ja Itämeren poikki. Väestön siirtymi
nen on saattanut tapahtua useiden vuosisatojen kuluessa, ja asutus levisi vähitellen rannikolta sisämaahan päin.
Suur-Huittisista ei ole tältä rautakauden toiselta ajanjaksoltakaan, n.s.
roomalaiselta rautakaudelta (Kr. s.—400 j.Kr.) vielä yhtään kiinteään asu
tukseen viittaavaa löytöä, mutta varmaa on, että suomalaiset eräretkeili
jät jo tällöin liikkuivat näillä seuduilla. Ovathan seudut lähellä tärkeintä liikeväylää, Kokemäenjokea, jota pitkin liikenne kulki rannikolta sisä
maahan ja takaisin. Vanhin eräretkeilijäin jättämä rautakauden muisto on Huittisten Karhiniemen kylän Myllymäeltä, nimittäin iso leveällä jal
kalevyllä varustettu kaarisolki (kuva 5 b). Solki on itä-balttilainen ja tehty 400-luvulla.
Rautakauden seuraavalla jaksolla, kansainvaelluksen aikana (400—800 j.Kr.) näyttää Suur-Huittisten vakinainen, kiinteä asutus alkavan. Se laa
jenee sitten jatkuvasti seuraavalla ajanjaksolla, viikinkikaudella (800—
1000 j.Kr.).
Rautakaudella oli kullakin talolla tai kylällä oma kalmistonsa, johon vainajat haudattiin, monesti usean vuosisadan aikana. Pronssikaudella yleiseksi tavaksi tullut poltto jatkui edelleen rautakauden loppuun asti.
Vain Euran ja Köyliön pitäjissä esikristillisistä vaikutteista johtuen ruu
mis on nähtävästi haudattu polttamatta.
Vesien lähettyviltä etelä- tai länsirinteiltä valitulle sopivalle hauta
paikalle joko rakennettiin kiven ja maan sekainen kumpu roviolta kerät
tyjen polttotähteiden päälle tahi levitettiin nämä paikalle koottuun laa
jaan, maanpinnan kattavaan kivikkoon. Hautaan pantiin mukaan samoin Rautakausi.
(500 e.Kr—1100 j.Kr.)
kuin aikaisemminkin hautakalustoa: aseita, koruja ja saviastioita. Tapana oli rikkoa ja tehdä käyttökelvottomiksi vainajan hautaan pantavat varus
teet. Syynä tähän on selitetty olleen joko sen, että täten uskottiin aseit
ten sielun Seuraavan vainajan mukana toiseen elämään, tai sen, että eloon jääneet pelkäsivät vainajan käyttävän aseitaan heitä vastaan ja sen vuoksi rikkomalla tekivät ne käyttökelvottomiksi. Luonnollista on, että tuli tur
meli kaikki vaatteet ja elimellisistä aineista valmistetut kappaleet. Sa
moin kova kuumuus vahingoitti koruja ja aseita. Haudoilta löydetyt eläin
ten luut, pähkinät ja saviastian palat kertonevat haudalla vietetyistä pei
jaisista.
Suur-Huittisten alueelta tunnetaan näitä pakanuuden aikaisia hautoja Huittisista L o i m a n kylän V a n h a - P e r t t u l a n j a L ä n s i - S u o m e n K a n s a n o p i s t o n maalta, S a m m u n kylän H i u k k a v a i n i o n m ä e s t ä , N a n h i a n kylän V i r k o n m ä e l t ä j a V i t t a a n s u o n mäeltä.
Haudoista saadun esineistön avulla voidaan hautauksen iän lisäksi saa
da paljonkin valaistusta sen ajan oloihin, vaatetukseen ja aseistukseen.
Vanhin kalmisto on Loiman Vanha-Perttulan maalta. Löytöpaikka si
jaitsee Loimijoen länsirannalla noin 8 km etelään Loimijoen ja Koke
mäenjoen yhtymäkohdasta ja 150 m joesta. Kumpu, josta löydöt tehtiin, on Vanha-Perttulan pohjoisimmalla pellolla. Aluetta nimitetään Hiiden
töykäksi.
Tutkimuksia suoritettaessa kesällä v. 1935 löytyi paikalla olevasta röykkiöstä poltettua ihmisen luuta ja esineistöä, joka sisälsi solkia, ket
juja, sormuksia, miekankärjen ja kilvenkupuran kappaleen sekä rauta- veitsiä ja nauloja.5)
Löytöjen perusteella paikalla on arveltu olevan kaksoishaudan. Mah
dollisesti samanaikaisesti on suoritettu naisen ja miehen hautaus. Hauta- kalustossa on nimittäin sekä naiselle että miehelle kuuluvaa esineistöä.
Lähemmin tätä hautakalustoa tarkastettaessa kiintyy huomio arvokkaim
paan esineeseen, hevosenkengän muotoiseen emaljikoristeiseen pronssisol
keen kuva 6), joka on tuontitavaraa Virosta ja joka antanee todis
tuksen kaupan käynnistä Pohjois-Viron ja näiden seutujen välillä.
Kuva 6. Emaljikoristeinen pronssisolki.
Valok. Kansallismuseo.
Kuva 7 a. Tasavartinen solki. Valok.
Kansallismuseo.
Kuva 7 b. Ketjunpaloja. Valok. Kansallismuseo.
Tasavartiset soljet (kuva 7 a) ovat Pohjanmaalla valmistettuja ja viittaa
vat kanssakäymiseen Pohjanmaan ja Suur-Huittisten välillä. Linnunpää
neulat, spiraalisormukset ja pronssiketju (kuva 7 b) ovat samoin suoma
laista tekoa. Skandinavinen vaikutus on tuntuvin vyön soijissa ja heloissa.
Esineistö osoittaa, että hautaus on suoritettu 500-luvun alkupuoliskolla, Hautaesineistössä on kotimaisen kaluston ohella skandinavista ja virolaista vaikutusta, ja sen avulla voimme päätellä, että yhteyttä on ollut jo täl
löin sekä etelään että länteen.
Vanha-Perttulan naapuripellolla, Pietilän talon maalla oli isännän ker
toman mukaan ollut ylläkerrotun tapainen kumpare, mitä hajoitettaessa oli löydetty poltettua luuta ja ruostuneita esineitä, joita kuitenkaan ei otettu talteen. Todennäköisesti on paikalla ollut useampia röykkiöitä kä
sittävä kalmisto, joka peltotöissä on tullut hävitetyksi.
Kuva 8. a vasemmalla miekka, b—d keihään
kärkiä, e—f sirppejä.
Huittinen, Länsi-Suomen Kansanopiston maalta.
Valok. Kansallismuseo.
Kuva 9. Miekka, Huitti
nen, Hiukkavainio Valok.
Kansallismuseo.
Kuva 10. a—b Keihään
kärkiä. c Kilvenkupura.
Huittinen, Hiukkavainio.
Valok. Kansallismuseo.
Toinen kalmisto Loiman kylässä on Länsi-Suomen Kansanopiston puu
tarhassa noin kilometrin päässä Vanha-Perttulasta. Järjestelmällistä kai
vausta ei voitu suorittaa, sillä hauta oli ehditty puutarhatöissä hajoittaa ennen tutkijain paikalle saapumista. Poltettujen luiden ja saviastiain kappaleiden lisäksi löytyi alueelta kaksi miekkaa, keihäänkärkiä, puuk
koja, sirppejä ja korujen kappaleita (kuva 8). Kysymyksessä lienee useampia miesten ja naisten hautoja kansainvaellusajan keskivaiheilta viikinkikauden lopulle saakka (n. 600—1050 j.Kr.).
Suurin ja rikkain alueeltamme oleva kalmisto on Huittisten Sammun
kylän Vähä-Käen Hiukkavainionmäeltä, läheltä Sammunjoen rantaa. Mä
keä raivattaessa v. 1894 löytyi alueelta muutamia esineitä, jonka johdosta paikalla suoritettiin tutkimuksia professori A. O. Heikelin johdolla kesällä vv. 1895 ja 1898: 30 X 30 m suuruiselta polttokalmistoalueelta maan ja kivien sekaisista kumpareista löytyi viitisensataa esinettä sekä runsaasti poltettua luuta.
Hiukkavainion kalmiston tekee erikoisen mielenkiintoiseksi se, että paikalla on veneessä poltetun vainajan polttojätteet. Kaivauksia suori
tettaessa löytyi nimittäin esineiden ja poltetun luun lisäksi noin 200 kap
paletta niittausnauloja, jotka varmasti ovat kuuluneet veneeseen.
Kalmistoon haudattu henkilö on voinut olla sotapäällikkö tai joku kuu
luisa sotilas, joka vainajana on pantu varusteineen veneeseen ja poltettu.
Päätellen siitä, että esineet löytyivät kaikki yhdestä rykelmästä, on rovio sijainnut jossain muualla, mistä jätteet on sitten kerätty yhteen ja hau
dattu löytöpaikkaan.
Vaikea on saada selville, mitä Hiukkavainion venehautaukseen kuuluu, sillä paikalle, josta naulat löytyivät, on haudattu useampia kertoja, ja li
säksi tältä kohdalta oli kaivettu esineitä ennen tieteellisen tutkimuksen suorittamista. Skandinaviasta tunnetaan sekä poltettuja että polttamat
tomia venehautoja 600-luvulta. Länsi-Suomessa on samalta sataluvulta muutamia samanlaisia hautoja, joista Hiukkavainio on itäisin toistaiseksi tunnettu.6)
Hiukkavainion hautalöytöjä tarkastettaessa huomataan, että kalmis
tossa on esineitä kansainvaellusajalta ja viikinkikaudelta (600—1000 j.Kr.).
Kalmiston aseet ovat kaikki koko maassa tavallista muotoa. Miekoista ei
