EINO SAARI

J

E N T IN E N KARVIA

EINO SAARI

ENTINEN KARVIA

K U S T A N T A J A

KARVIAN KOTISEUTUYHDISTYS

Vammala 1977. Vammalan Kirjapaino Oy.

ISBN 951-99139-9-8

?♦ 3Icuista mtttnaifia aifoja, ymmärrä nmofifaubet fmjttöta fufmtn: Dtpfp 3fälbäo, ja [)än ilmoitta fimtlle: ja fimm manl>em=

milbaö, niin _bc finulle fanomat:

5 Moos. 32: 7

Minä kysyin, ja sain tietoja 371 henkilöltä.

Kiitokseni h e i l l e .

taiteilijaeläkettään nauttiva olterm anni

Mummi- Jalasjärvelle

Karttapiirros muinaisesta Suur-Kirkkojärvestä ympäristöineen.

Hautaniemestä Myllykoskeen ylettyvältä 135 m:n korkeus- käyrältä on löydetty useita kymmeniä kiviesineitä, joten sen on täytynyt olla järven rantaviiva. Kokonaan varjostetun nykyisen Kirkkojärven pinta on ollut 130 m:n korkeudella.

Vanhoissa kartoissa Kirkkojärven nimi on Vähäkarvianjärvi.

I K A R V I A N L U O M I N E N J A T K U U

Tuliperäinen Karvia

Monikaan ei tiedä, että maan kuori on aikojen alussa Karviankin kohdalla repeillyt.

Noin v. 1890 löysi geologi Berghäll Saran kalliosta Saran kylästä laavan- sekaista kiveä, jolle hän antoi nimen saraiitti, koska laavan ja graniitin sekoittu­

minen täällä oli erilainen kuin muualla tavattu. Myös professori Laitakari on käynyt tätä kalliomuodostusta tarkastelemassa.

Tätä laavansekaista kiveä on tavattu myös muualla lähiympäristössä.

Jääkauden jälkeen

Tiedemiehet ovat todenneet, että mannerjäätikön painama maankuori on jäätikön sulettua alkanut täällä pohjolassa nousta niin, että Pohjanlahden ran­

nikolla on todettu entisten satamapaikkojen nyt olevan kaukana sisämaassa.

Merenkurkun seuduilla on maan todettu nousevan metrin sadassa vuodessa.

Niin ikään on todettu, että maan kohoamisen johdosta monien jokien lasku­

suunta on muuttunut.

Muutoksia on täytynyt tapahtua Karviankin kohdalla. Kärpäsnevan vilje­

lysaukea on perattu viljelykselle avoimesta nevasta, kuten vuoden 1780 aikaiset kartatkin todistavat.

Vanhemmalla kampakeraamisella ajalla (4 000— 6 000 vuotta sitten), kun täällä asusteli kivikauden kansaa, näyttää Vähä-Karvianjärven (Kirkkojärven nimi vanhoissa kartoissa) vedenpinta olleen viisi metriä nykyistä korkeammalla, koska kaikki tältä alueelta löydetyt kivikauden työkalut on tavattu 135 metrin korkeuskäyrältä (nykyinen Kirkkojärven pinta on 130 m:ssä). Silloinen suuri Kirkkojärvi peitti Kärpäsnevan kokonaan ja ulottui Kantinkoskesta Nummi- jokimaahan 9 km:n pituisena.

Kärpäsnevaa viljelykselle raivattaessa on todettu, että muutaman metrin syvyydessä pinnan alla on puiden runkoja mudan seassa, joten Kärpäsneva on kymmenisen tuhatta vuotta sitten ollut metsää kasvava jokilaakso, ja veden korkeus ja juoksun määrä ovat olleet samat kuin nykyäänkin.

Mikä aiheutti sitten sen, että viisi metriä paksu vesikerros myöhemmin peitti tämän jokilaakson metsineen haudaten puiden rungot veden mukana tulleen maan alle? Yksi selitys on seuraava:

Nummijärvestä Nummijokea myöten tämä tulva ei varmaankaan ole tullut eikä todennäköisesti Iso-Karvianjärvestäkään. Nähtävästi kummankin järven juoksutus oli nykyistä luokkaa.

Saran kylässä Kauhajoen rajalla oleva Hormaneva on yhteydessä suuren Koihnan nevan ja Jalasjärven puolella olevien nevojen kanssa, jotka yhdessä Koihnan kanssa muodostivat suuren järven, joka silloin laski vetensä Kauha­

joen läpi kulkevaan Kyrönjokeen.

Todennäköisesti noin 7 000 vuotta sitten maan kohoaminen nosti Koihnassa esiin sen harjanteen, joka kulkee Nummijärvestä pohjoiseen ja jota hirvet nykyään käyttävät kulkutienään Koihnan ylittämisessä. Sen päät ovatkin hirvimiesten passipaikkoja hirviä metsästettäessä.

Tämä harjanne sitten salpasi Hormanevan (-järven) veden laskun Kauha­

joen suuntaan, ja Hormanevajärvi joutui etsimään uutta väylää vedenlaskuk- seen, niin että erään kevättulvan aikana vesi alkoi kaivaa itselleen uraa etelää kohti. Koska se löysi niin otollisen reitin kuin nykyisen Rumpuluoman painan­

teen, joka 3 kilometrin matkalla laskee yli 16 metriä, alkoi vesi kerran uran saatuaan nopeasti syövyttää maata ja vei sitä mukanaan nykyiselle Kärpäs- nevalle. Suuret tukkipuut kaatuilivat laidoilta tähän nopeasti levenevään jokeen, ja maa peitti samaten nykyisen Kärpäsnevan jokivarressa olevan met­

sän. Ja kun Kanttinkoski ei ehtinyt niellä tätä äkkinäistä tulvaa, nousi vesi Kirkkojärvessä n. 5 m, ja Suur-Kirkko järvi laajeni 9 km pitkäksi.

Tämä järvi, jonka rantaviiva oli 135 m:n korkeuskäyrällä, ulottui Nummi- jokimaasta Kanttinkoskeen. Karhusaaren kohdalla oli kapea salmi.

Tälle rantaviivalle asettui vanhemmalla kampakeraamisella ajalla 4 000—

6 000 vuotta sitten kivikauden kansaa kalastelemaan tässä ja muissa lähellä olevissa järvissä. Nykyiset Karvian suot olivat siihen aikaan järviä nekin. Met­

sää oli ainoastaan kapeita harjuja järvien välissä, joten hyviä kalavesiä oli.

Nähtävästi näitä harjuja pitkin juoksenteli villipeuroja, joita harjujen kapei­

koissa oli hyvä pyytää joko kaivamalla salahautoja tai heittämällä lasso sarviin.

Tältä rantaviivalta on löydetty paljon kivikauden esineitä, mikä todistaa rantaviivan korkeuden, sillä veden äärellä oli kalastajien luonnollisin asuin­

paikka, eikä kaukana metsässä.

Vuoteen 1975 mennessä on kivikauden esineitä löydetty tämän Suur-Kirkko- järven rantaviivalta, siis 135 metrin korkeuskäyrältä, seuraavien talojen mailta:

Kivikautisia esineitä Karviasta.

Närvä, Ala-Koivula, Vuolle, Vähätalo, Mustasilta, Kiikka, Patoranta, Peltomäki, Ylilammi, Aho, Kiviluoma, Mattila ja Ämmälä. Mainitulta korkeuskäyrältä tähän asti löydettyjen kivikauden aseiden luku on yli 20 kpl.

Jälkeenpäin vesi on sitten kaivanut Hormanevan vedelle kaksi luomaa, Hormaluoman ja Varsaluoman eli nykyisen Hautaluoman, joiden molempien vesi laskee Karvianjärveen, joka oli pinta-alaltaan n. 9 km2. Talven aikana se oli laskenut vetensä melko vähiin, joten sen altaaseen mahtui kevättulvien vettä niin paljon, että Rumpuluoman kautta Kirkkojärveen laskeva vesi väheni.

Niinpä Rumpuluoma alkoi ryytyä umpeen, kun sen kautta keväisinkin kulkeva tulvavesi oli verrattain vähäistä.

Koska kevättulvien vesi siis varastoutui Karvian järveen ja alkoi antaa vettä jokeen vasta sitten, kun Nummijoen ja Rumpuluoman tulvat olivat jo loppu­

neet, tasaantui veden tulo niin, että Kanttinkoski ehti veden niellä, kun juoksu jakaantui nyt pitemmälle ajalle. Tämä puolestaan sai aikaan sen, että Kirkko- järven pinta laski nykyiselleen, eli 130 metriin, ja Kärpäsneva kuivui niin, että kun kiinteätä asutusta tuli sen rannalle, voitiin sieltä niittää heinää karjalle.

Nimi Kärpäsneva johtuu kärväs-sanasta. »Kärväs» oli tehty n. 3 m:n pituisesta nuoresta männystä, jonka latva ja oksien päät katkaistiin, tyvi iskettiin nevaan pystyyn ja oksantyngille nosteltiin heiniä kuivumaan. Nevalla oli sitten niin

paljon kärväitä, että neva sai nimen »Kärväsneva», ja kun heinänkuivauksessa ei enää käytetty kärväitä, nimi vääntyi Kärpäsnevaksi. Nykyään Kärpäsneva on jo kaikki viljeltynä. Kevättulvat ovat haittana, mutta eivät niin pahasti, ettei sitä voisi viljellä.

Myös Karvianjärvi on kivikauden aikana ollut pitempi, mutta koska järven sivut ovat korkeat, ei leveys ole ollut paljon nykyistä suurempi. Kivikauden esineitä on Karvianjärvenkin rannalta löydetty Heiniluoman, Isoniemen ja Peltoniemen talojen maalta. Nämä löydöt ovat tiedossa, mutta ainoastaan Iso- niemen maalta löydetty kourutaltta on saatu Karvian museoon.

Kun Rumpuluoma v. 1954 maanviljelysinsinööripiirin toimesta perattiin talvityönä, niin jo ensimmäinen kevättulva suurensi ojan profiilin virtavim- missa kohdissa noin viisinkertaiseksi. Tämä veden syövyttämä maamassa kulki sitten veden mukana alas ja levisi välillä alavilla mailla ojan vierellä oleviin metsiinkin. Eräällä muutaman hehtaarin metsäalueella tuli puiden juurille n. puolen metrin ajomaakerros, mistä syystä puut niillä alueilla kuivuivat.

Rumpuluoman ojaa perattaessa löytyi maan alta noin 1 1/2— 2 metrin syvyy­

destä paksuja puunrunkoja, jotka olivat kaatuneet sinne silloin, kun kevät- tulva edellä kerrotun mukaisesti muinaisuudessa avasi luoman Hormaluoma- ne van-järven vesille. Kun luoma alkoi veden juoksun vähentyessä ryytyä umpeen, hautaantuivat rungot maan alle, samaten kuin luoman avautuessa veden siitä kuljettama maa oli hukuttanut alleen Kärpäsnevan jokilaakson metsän.

Luettelo 1975 mennessä löydetyistä kiviaseista Kansallismuseossa säilytettynä 23

Satakunnan Museossa 17

Karvian museossa 11

Kankaanpään museossa 1 52

Sijoituspaikka vielä tuntematon 3 55

Kokonaan hävinneitä löydettyjä 6 61

Siis yhteensä Karviasta löydetty 61 kpl.

Esineiden nimien, löytöpaikkojen ja löytäjien luettelo vaatisi 8 sivua, joten sitä ei julkaista tässä, mutta luettelo on nähtävissä Karvian museossa ja museon hoitajalla.

I I A S U T T A M I N E N J A V Ä E S T Ö

ERÄKAUSI

Kun Suomeen tuli sellainen kansa, joka metsästyksen ja kalastuksen ohella harjoitti jo karjanhoitoa ja maanviljelystä, eivät Karvian alueet houkutelleet tänne muuttamaan, täällä kun ei ollut kaskeamiseen sopivia multamäkiä. Ellei pelkkä hiekka, niin ainakin moreenisora tuli vastaan miltei joka paikassa, jos potkaisi rikki ohuen, mädäntyneistä varpukasveista syntyneen pintakerroksen.

Karjan varpeetkin olivat kitukasvuisia nevoja ja rämeitä.

Mutta koska täällä oli paljon hyviä kalavesiä ja metsästysmaita, niin tänne tuli aina Karkusta asti kalastelemaan etelän miehiä, jotka jopa rakensivat asunnoikseen ja riista-aitoikseen jonkinlaisia kömmänöitä. Näitä kalamajoja on vielä 1800-luvun lopulla ollut useita sekä Karvian järven että Kirkko järven rannoilla, ja muistitieto kertoo karkkulaisten niitä tehneen ja käyttäneen käy­

dessään täällä kalastamassa. Professori Jaakkolankin tutkimusten mukaan vanhimmat Karvian alueella käyneet eränkävijät ovat olleet karkkulaisia, joista osa meni ohitse Karvianjärvien Etelä-Pohjanmaalle saakka ja asettui sinne pysyvästi asumaan. Niinpä karkkulainen Mads Ijckine, jolla vuonna 1552 oli Pakkalan kanssa kalastusoikeus järvessä, joka on 9 mailin päässä Karvian- järvestä, on nähtävästi myöhemmin jäänyt tämän järven rannalle asumaan kiinteästi, ja järvi sai hänen mukaansa Ikkeläjärven nimen.

Vesilahtelaisen miehentappajan Peräseinäjoelle perustama Kihniän talo on saman ajan tuottoa. Ja noin 1500-luvun puolivälissä lähti Karkun Pohjanky- lästä Uppan talosta poika, joka perusti nykyisen Seinäjoen paikalle niin ikään Uppa-nimisen talon. A. Aijal Uppala on 1930-luvulla tutkinut sukuaan, Wegelius-sukua, ja tavannut Saarenmaalla Kuresaaren kaupungin pohjoispuo­

lella Uppa-nimisen kylän ja siellä vanhuksia, jotka tiesivät, että heillä on suku­

laisia Suomessa. Monet muutkin karkkulaiset ovat perustaneet taloja Etelä- Pohjanmaalle. He pitivätkin kiinni vanhoista eräoikeuksistaan Karvian jär­

villä. 1500-luvun puolivälin jälkeen he tekivät Ilmajoen käräjillä useita vali-

tuksia siitä, että suomalaiset (Karviassa oli silloin Suomen ja Pohjanmaan raja) kaskeavat ja kalastavat heidän alueillaan sekä varastelevat heidän heiniään.

Ja vuoden 1663 Ilmajoen käräjillä valitettiin, että Karvianjärven rannalle on asettunut kaksi torpparia, Matti ja Erkki Mikonpoika, jotka maksavat kala- kymmenyksensä Ikaalisten kirkkoherralle Abrahamille, joten ilmajokisten oikeus on vaarassa. Liakan Ilmajoen historiasta selviää, että ilmajokiset tosiaan kalastelivat Karvian järvillä. Muun muassa Kurikan Mietaalta oleva Antti Laulaja oli tehnyt Karvianjärvellä vahinkoa toisten kalanpyydyksille, varastanut leiviskän kuivattua haukea ja 19 syltä nuottaa sekä kaatanut suola- kalapuntun. Hän sai vuonna 1673 tästä sakkoa, vaikka ei ollut todistajiakaan, mutta tiedettiin Laulajan tavat sellaisiksi, että hän oli voinut sen tehdä.

Eräillä käräjillä valittivat kauhajokelaiset, että he Hongonjoen Paholuo- malla olivat joutuneet suomalaisten ahdistelemiksi. Skanssin miehet olivat särkeneet heidän rakennuksensa, rikkoneet heidän tavaroitaan ja pahoinpidel­

leet heitä Hämeenkyrön käräjillä, missä heidät tuomittiin irtolaisuudesta.

Kun Kyrö-Skanssissa asuvat Matti, Tuomas ja Sigfrid Tuomaanpoika ilmoi­

tettiin näihin tekoihin syyllisiksi, päätti kihlakunnanoikeus pyytää Turun maa­

herralta, että nämä veljekset määrättäisiin tulemaan Ilmajoen käräjille vastaa­

maan teoistaan. 23. 1. 1689 olivatkin sitten mainitut Skanzin veljekset Ilmajoen käräjillä vastaamassa syytteeseen. Vastaajat selittivät, että heidän isänsä Skanssin kevarin isäntä Tuomas Yrjönpoika oli kihlakunnanoikeuden päätök­

sellä ja maaherran määräyksellä jo vuonna 1654 saanut omistuksen Skanzin kevaritaloon ja että kyseessä olevat alueet Paholuoman varressa kuuluvat tähän taloon. Koska veljesten väitöstä ei voitu kumota, vaikka ihmeteltiinkin, kuinka yhteen taloon oli annettu maata niin paljon, että se vastasi tavallisen pitäjän kokoa, ei poikia voitu tuomita. Kihlakunnanoikeus päätti kuitenkin, että Kar­

vian järvien seuduilla oleva Suomen ja Pohjanmaan raja tarkistettaisiin alituis­

ten rajariitojen lopettamiseksi.

Professori Jalmari Jaakkola on tutkimuksissaan Pohjois-Satakunnan erä- asioista julkaissut tietoja kruunun eräalueiden vuokrauksista Satakunnassa v. 1552— 1557. Vuokra eräalueesta oli enimmäkseen 1 leiviskä haukia vuodessa.

(Leiviskä = 8,5 kg)

1553 maksoivat Tyrvää, Karkku, Kyrö, Pirkkala, Kangasala, Lempäälä ja Vesilahti yhteensä 9 kippuntaa (ä 20 leiviskää) 19 leiviskää.

1554 maksoivat samat pitäjät 9 leiviskää vähemmän.

1555 maksoivat samat pitäjät (sokn) ainoastaan 6 kippuntaa 18 leiviskää.

1556 maksoivat Kyrö, Pirkkala ja Kangasala yhteensä 4 kippuntaa 9 lei­

viskää.

1557 maksoivat Kyrö, Pirkkala ja Kangasala yhteensä haukia 79 leiviskää ja nyt myös mateita, joita 39 leiviskää, eli yhteensä 5 kippuntaa 18 leiviskää.

Hauki on hyvä suolakalana, mutta onko verokaloiksi suolattu myös mateita?

Ainakaan minun tietääkseni ei madetta ole käytetty suolakalana.

Professori Jalmari Jaakkolan kirjasta »Pohjois-Satakunnan vanha erä- kulttuuri» vuosilta 1552— 1557 en ole tavannut muita eräaluevuokrauksia kuin Parkanon rajalla olevan Untilan kankaan, joka lienee saanut nimensä alueen vuokraajasta Peder Undojsta. Tämä alue ulottui »Valkealambi träsk»iin (nyk.

Mustajärvi) asti, jossa myös rajanaapurilla, Jöns Ladulla, oli kalastusoikeus.

»Somi träsk»in vuokraajina ovat Morthen Riöghi ja Madz Röyhiä. Suomi- järvi lieneekin saanut nimensä siitä, että se ei kuulunut enää Pohjanmaahan kuten Iso- ja Vähä-Karvianjärvet, joilla isännöivät karkkulaisten Pohjanmaalle muuttaneet jälkeläiset. Muutenkaan karkkulaisia ei ole Pohjois-Satakunnan eräalueiden vuokraajina, paitsi Ikkeläjärveä vuokraava Matti Ikkinen.

Kyrön käräjillä 30. 6. 1626 mainitaan kuitenkin »Stor och Lill Karfviajärfvi»

hämeenkyröläisen Sarkkilan vanhana eräalueena: rajoina »Suomijärfvui tedan Suomijoki, så til Alpiman wircka, och til Karhunkangaren wirka, och til Isoij Wargiste och så til Vähä Wargiste, hvilke förme råår och gamble fiskande».

Jaakkola arvelee, ettei Karvianjärvi ainakaan kokonaisuudessaan ole kuulunut tähän eräalueeseen, koska se vanhimpina aikoina on kuulunut karkkulaisten valtapiiriin.

Ei taida enää nykyään kukaan tunnistaa näistä rajamerkeistä muita kuin Suomijärven ja Suomi joen. Särkijärvi voisi olla nykyinen Rastiais järvi. Olisiko sitten Karhukangas mainittu Karhunkangare? Missä sen sijaan ovat olleet Iso­

ja Vähä Wargiste? Nykyään on Isoniemen talosta pohjoiseen Varviston mäki ja Varviston neva, jotka eivät tähän sovi, mutta nimet kait ovat samalähtöiset.

Mustajärven nykyiset asukkaat ovat aikoinaan perimätietona kuulleet, että Mustajärven talon nimi on alkuaan ollut Putara, mutta kun jostakin Ikaalisten Musta-nimisestä talosta muutti sinne uusi asukas, niin nimi muuttui Musta- järveksi. Mustajärven vesi on kirkasta, joten se hyvin sopii eräluettelon »Val- kialambi träsk»ksi, johon Laadun ja Untilan eräalueet päättyivät.

Ei ole tiedossa, onko Ilmajoen käräjillä v. 1689 ehdotettu rajankäynti Suo­

men ja Pohjanmaan välillä toteutettu ja milloin, mutta sen jälkeen ei Etelä- Pohjanmaan karkkulaisten erä- tai muistakaan omistusoikeuksista Karvian alueella esiinny mainintoja.

Professori Jaakkola on julkaissut myös erätalonpoikien luettelot vuosilta 1562 ja 1564. Ainakaan vielä silloin ei Karvian seudun eräalueilla ole ollut kiinteää asutusta.

HISTORIALLISEN ASUTUKSEN ALKU

V. 1871 ilmestyneessä kirjassaan »Entinen Ikalinen» kertoo Wilh. Carlsson, että ensimmäinen »kiinteä asunto» esiintyy Karvian alueella vasta v. 1618.

Tämän asumuksen hän arvelee olleen Iso-Karvianjärven rannalla Tontinnie- messä. Isokarvian suvussa on säilynyt muistitieto, että kun nykyinen suku

asettui Tontinniemelle, siinä oli entiset asunnon perustukset, joilla kasvoi niin suuri koivu, että kun se kaadettiin, sen lehdeksistä saatiin 50 paria vihtoja. Se sopisi hyvin Carlssonin mainitseman v. 1618 esiintyneen asunnon paikaksi.

Myöhäisemmässä vaiheessa Carlsson kirjoittaa, että ensimmäinen »istunta- asunto» esiintyy Karviassa vasta v. 1634, ja sekin mainitaan vielä torppana

»eipä vielä w. 1656 usiampaa kun tämä asumus täällä silloin jo toki talona», Tämä tieto on vuoden 1656 kymmenysten luettelossa: »Karfvia 1/6 manttaalia».

Myllytullin manttaalikirjassa v. 1656 on merkintä: Carwia, jossa 4 verollista henkilöä. Vuoden 1700 maakirjassa Carlsson ilmoittaa olevan mainittuina seu­

raavat talot ja torpat: Karwia »Matts» 1/4 manttaalia, Kyröskanz 2/3 manttaa­

lia, kortteerimestarin hevoistalo, ja verolle laskemattomia torppia Kruunun yhteismaalla kaksi.

Ilmajokiset valittivat Ilmajoen käräjillä v. 1663, että heidän alueilleen Kar- vian järven rannalle on asettunut asumaan kaksi torpparia, Matti ja Erkki Mikonpoika, jotka maksavat kalakymmenyksensä Ikaalisten kirkkoherralle Abrahamille.

Viljo Alkkiomäki kertoi muistitietona, että Käenmäen talosta Hämeenky­

röstä läksi kolme poikaa, joista yksi teki Kihniän Hietasen ja kaksi tuli Kar- viaan. Toinen heistä teki Käkelän (Erkkilän) ja toinen Mattilan. Käenmäen isäntä läksi sitten muutaman vuoden päästä poikiensa asuntoja katsomaan, ja koska Käkelän ja Mattilan erottaa toisistaan ainoastaan pienehkö Kirkkojärvi, hän moitti poikiaan siitä, että niin likelle toisiaan asettuivat asumaan. Vuoden 1737 maakirjassa on Ikaalisten pitäjän Karvian kylässä seuraavat talot:

Isokarvia

Karvia = Alamattila Mattila = Ylimattila Kiviluoma

Käkelä

Hormaluoma Sara

Otava Skanzi Tuuliniemi Suomilammi

Kansa on Carlssonin kirjaa lukiessaan päässyt siihen käsitykseen, että Iso­

karvia on vanhin talo Karviassa. Niin kertoivat L. I. Kaukamaalle v. 1930 hänen haastattelemansa henkilöt. Eräs kertoi, että Isokarvian ja Suomilammin raja kulki Suomijärvestä Karvianjärven Hormasaareen. Tällöin nämä talot olisivat kumpikin samalla puolella välirajaansa! Tämä rajakertomus voi pitää paikkansakin, jos kyseessä on Suomilammin ja Karvia-Mattilan välinen raja.

Sekaannuksen aiheuttaa se, että Karvia-nimi on muuttunut Mattilaksi. Vuoden 1700 maakirjassa merkintä »Matts» on jo alkua muuttumiselle.

Ilmajoen käräjäpöytäkirjan tieto Matti ja Erkki Mikonpojasta (viittaa sel­

västi Mattilaan ja Erkkilään, myös Käkeläksi sanottuun) ja Viljo Alkkiomäen tieto Käenmäestä, Käkelästä ja Mattilasta sopivat yhteen.

Sen selvittäminen, mistä Karvian vanhimpien talojen asukkaiden esivan­

hemmat ovat tänne muuttaneet, vaatisi suuren työn ja jäisi sittenkin ehkä hedelmättömäksi, koska asiakirjoja on isonvihan aikana hävinnyt. Alkuasuk­

kaat todennäköisesti ovat tulleet Karviaan Hämeestä ja Satakunnasta. Näin pitäjän pohjoispäähän, mutta myöhemmin on sinne muuttanut paljon väkeä Etelä-Pohjanmaalta, mitä todistaa se, että puhekieli on miltei samanlaista kuin Etelä-Pohj anmaalla.

Muutamilla suvuilla on sukuluettelot pitkältäkin ajalta, mutta koska ne ovat esivanhempien luetteloita, joista ei selviä, mistä kukin on tänne tullut, tulosuunta on melko vaikea selvittää ja vaatisi laajat arkistotutkimukset.

Tietojen etsimistä vaikeuttaa sekin, että nälkävuosien aikoina on väkeä muuttanut pois ja uutta tullut tilalle. Muutamissa taloissa on vanhimmilta asukkailta talo mennyt »kansliihin» maksamattomista veroista, ja talon on sit­

ten uusi suku saanut haltuunsa maksamalla verorästit. Esimerkiksi Horma- luoman talo joutui kansliihin (sen asukkaat olivat muistitiedon mukaan kaksi vanhaapiikaa ja heidän veljensä), josta sen lunasti 1700-luvun lopulla Ämmälä- Ojanperän poika Jaakko Tuomaanpoika. Hänen jälkeläisensä hallitsevat edel­

leenkin jaettua tilaa.

Asiakirjoista saatujen nimien perusteella näyttää siltä, että Hormaluomalla on suku vaihtunut jo ennen edellä mainittua vaihtoakin. Vuoden 1734 maa­

kirjassa mainittujen talojen asukkaista ovat Isokarvian asukkaat kaikkien muistitietojen mukaan tulleet Merikarvialta. Saran suvun tiedetään tulleen joko Viitasaarelta tai Saarijärveltä.

Otavan suvun tulosuunnasta ei ole muuta tietoa, kuin että he tulivat etelästä.

Nimi Otava johtunee listekatiskan tapaisesta kalanpyydyksestä, jonka nimi on ollut otava.

Hormaluoman alkuasukkaista on käytettävissä ainoastaan tieto, että v. 1701 on vihitty Jöran Nilsson Hormaluoma ja Marketta Naskali Alaskylästä. Vuosi­

sadan lopulla tilan sai haltuunsa Ämmälän suvun poika, kuten jo edellä on kerrottu.

Kanttin suku on todennäköisesti Yrjänä Juhaninpoika Svinhufvudin jälke­

läisiä. Svinhufvudhan rakensi kolmikymmenvuotisen sodan aikana v. 1636 Skanzin sotaväkeen ottoa tänne paenneiden eteläsuomalaisten kiinniottami­

seksi. Suku ei ole vaihtunut kuin pienellä osalla taloa.

Käkelän suvun pitäisi olla Hämeenkyrön Käkelästä.

Mattila-suku lienee Hämeenkyrön Mattilasta.

Karvia, vuoden 1734 maakirjassa tarkoittaa Alamattilaa.

Kiviluoman suvun alkuperästä ei ole saatavissa tietoja.

Sarviluoma on eräiden tietojen mukaan merkitty maarekisteriin v. 1770.

Ämmänoja. Ämmänojan asukkaiden tulosta on seuraava muistitieto:

Hämeenkyröstä läksi Paavo-niminen mies vaimonsa ja tyttärensä kanssa etsi­

mään talon paikkaa. Kun he pääsivät Kärpäsnevalle erääseen joenniemeen, Paavo kuoli siinä, antaen niemelle nimen Paavonniemi. Naiset eivät antaneet periksi vaan rakensivat talon sen luoman varteen, jota nykyään kutsutaan Ämmänojaksi. Heidän taloaan alettiin rakentajiensa mukaan sanoa Ämmäläksi.

Isokarvia oli todellakin suuri talo. Sen manttaali on muistitiedon mukaan ollut 3 manttaalia. Ison jaon aikana siinä oli peltoa noin 9 hehtaaria, ja se on edellyttänyt ainakin kahta manttaalia.

Se näyttää omineen pitäjän koko pohjoispään, mikäli Mustakosken ja Tuohi- luoman asukkaiden muistitieto pitää paikkansa:

Eräs nainen meni Isokarviaan tarkoituksenaan pyytää talon sijaa nykyisen Mustakosken talon paikalta. Mutta koska talon emäntä oli leipomispuuhassa, vieras alkoi auttaa häntä.

Silloin tuli tupaan Soturi-Erkin (s. 1725) vaimo, joka oli Aittomäen tytär Jalas järveltä, ja puhui heti asiansa pyytäen saada asettua tekemään talonsa Mustajoen varteen nykyisen Mustakosken paikalle. Hän saikin emännältä luvan rakentaa pyytämäänsä paikkaan.

Kun sitten Soturi-Erkin vaimo läksi pois, ensin tullut kertoi, että hänellä oli tarkoitus pyytää samaa Musta jokivarressa olevaa paikkaa torpanpaikaksi, mutta hän myöhästyi. Hyväntahtoinen talonväki pahoitteli myöhästymistä.

Edellistä lupausta ei voinut peruuttaa, mutta he kehottivat naista asettumaan asumaan Tuohiluoman varteen, joka on nykyisen Saran kylän pohjoispäässä.

Siinä laskettiin Tuohiluoman talon perustus.

Kun Soturi-Erkki sitten asettui Mustajokivarteen, tuli Suomilammin talon emäntä Andacia Henrikintytär (s. 1727) valittamaan, että tullaan asumaan hänen karjanvarpeelleen, ja käski lähteä sieltä pois. (Matka Suomilammille on noin 6 km.) Mustakosken emäntä ei luvannut lähteä, mistä kiukustuneena Andacia tiuskaisi lähtiessään: »No koita nyt sitte, syötkö tää ämppipiimän!»

Hermanni Airola ja Räpiän miehet ovat kertoneet v. 1930 L. I. Kaukamaalle nykyisen Rouniston talon paikoilla asuneesta Krevoilasta, ja Hermanni Airola on tiennyt, että tämä Krevoila on tullut Noormarkun Finbyn kylän Krevon talosta, joka vuorostaan on saanut asukkaansa Karkun Kreku-nimisestä talosta.

Ei ole tietoa, mihin Krevoila on täältä muuttanut, mutta vieläkin Kreko-nimisiä paikkoja on olemassa. Karviankylässä on Krevon mäki ja Sarvelan kylässä Krevon neva, Krevon kivi ja Krevon oja.

Niskaniemen talon perustaja lienee tullut Ikaalisten Kovelahdesta. Kun hän alkoi rakentaa asuntoaan ainoastaan 1 1/2 km:n päähän Otavan talosta, otavalaiset hajottivat yöllä aina sen, minkä hän sai päivällä rakennetuksi. Vasta kun uusi asukas asettui rakennukselle yöksi viikate päänsä alla, rakennus sai olla rauhassa.

Patorannan tekijän kerrotaan aikoneen rakentaa talonsa joen niskaan Kirk­

ko järven alapäähän, mutta luultavasti Kiviluoman tai Mattilan miehet, jotka

eivät halunneet niin lähelle itseään uutta asukasta, vierittivät hirret jokeen.

Onneksi rakennushirsissä oli joitakin niin pitkiä, että ne ulottuivat joen yli, joten hirsisuma patoontui nykyisen Ylipatolan talon kohtaan n. 2 km aiotusta rakennuspaikasta alaspäin. Tästä padosta uusi rakentaja sitten nosti hirret maalle ja rakensi niistä Patorannan.

Korpiojan talon perustajan jälkeläinen Eero Airola tiesi kertoa suvussaan muistitietona säilyneenä seuraavaa: Isonvihan aikana pakeni Ikaalisten kruu­

nunvouti Katee Ruotsiin (nimi ehkä Gate), mutta hänen poikansa jäi tänne ja meni vävyksi Jaskaran torppaan, joka on jossakin Vatulan lähellä. Tämän poika Matti meni rengiksi Siikaisiin Varsaviidan taloon. Täällä rakastuivat Matti ja talon tytär toisiinsa, mutta eihän tullut mieleenkään, että talon tytär olisi suosista annettu rengille. Nuoret pitivät kuitenkin asiansa päälle: he menivät Turkuun ja vihityttivät siellä itsensä. Sitten he palasivat Siikaisiin, jossa tytär otti yhteyden äitiinsä ja kertoi tälle olevansa naimisissa Matin kanssa. Äiti heltyi sen verran, että antoi nuorille isännältä salaa lehmän. Tätä lehmää talutellen nuoripari saapui Säkkijokivarteen, johon he rakensivat asun­

non, jonka nimeksi tuli Korpiluoma. Matin poika Iisakki (s. 1760) vaihtoi taloa Sarvelan kylässä asuvan Kuuselan isännän kanssa heti 1800-luvun alussa. Kuu­

selassa isä Matti sitten kuoli sotakesänä 1808 muun väen ollessa pakosaunalla.

Kotiuduttuaan tulijat tapasivat »Luukotkaksi» sanotun Matin valmiina rumi- hinlaudalla. Myöhemmin syntyneisiin Marjasuon, Yarsaluoman ja Lähdenie­

men taloihin lienevät asukkaat tulleet Etelä-Pohjanmaalta, Lähdeniemeen varmastikin.

Vuoden 1734 maakirjassa mainituissa taloissa asukkaat ovat vielä samaa vanhaa sukua, paitsi Hormaluomalla ja Alamattilassa. Alamattilassa oli ison- jaon aikana isäntänä Juho Matinpoika, mutta v. 1805 hän on myynyt talonsa Yrjö Erkinpojalle ja muuttanut perheineen Kauhajoelle. Hinta talosta oli 200 riikintaalaria + eläke.

KARVIALAINEN HENKIMAAILMA

Monilukuinen henkimaailman väki on huoltanut ja valvonut karvialaisten asumista ja elämistä ja valvoo tietysti nytkin, vaikka eivät enää niin usein näyt­

täydy ihmisille kuin vielä 1800-luvun puolivälissä ja myöhemminkin. Ainoa ihmisille vihamielinen henki oli koirankuonolainen. Se oli muuten ihmisen näköinen, mutta pää oli koiran pää. Nähtävästi ei koirankuonolaisia ollut Kar­

viassa montakaan liikkeellä, koska niistä ei ole enempää puhuttu. Mutta sitä enemmän oli »männinkäisiä, haltiaasia monenmoisia, lehtikelikkoja eli liek- kiöitä, mettänpiikoja, hiilevväkiä, ja kirkommaav väkiä kanssa oli, mutta ne oli parahite hautuumaan likillä».

»Mettänpiiat»

»Mettänpiika oli hyvä haltiainen. Eläinystävällinenki se oli. Kun Mänty­

län trenkipoika oli puukuormaa metsästä hakemassa, ja prissas hevosta, niin mettänpiika tuli sen työ ja sanoi: ’Älä kiusaa juhtaas, juhta on kovan eres.’ Sitte se kysy pojalta: ’Meinaatko vielä tänä iltana tulla?’ ’Kyllä’, sano poika, ’jos pannahan.’ ’Älä tule enää tänä iltana, nyt on lauantai, aja muina ehtoina sitte myöhempään’, sano se mettänpiika.

Ei mettänpiika tykänny ryyppäämisestäkää. Kun Simosen vaari kerran tuli Nerkoolta kotiansa kohti, niin se meinas että hän poikkeaa vielä hakemassa viinaa, mutta siinä Mäntylän tien haarassa se vaari oli pukattu nurin, ja kun se siitä kömpi ylös, niin sen edessä oli pöytä ja siinä oli pikari ja monenmoista juomaa, ja vissihin se oli mettänpiika, jdka sano: ’Ota siitä ryyppy, ja mene sitte koriasti kotiisi, äläkä mene Mäntylään.’ Ja niin vaari sitte meni kotiinsa, ja muorinsa selän taa kömpiessään mutisi: ’En minä ole tuommoista- kaa kummitusta ennen nähäny’, ja kerto sen asian muorille.» Kuivasen Tilta, joka edellisetkin kertoi, sanoi että mettänpiika »reisun viisas» hänen Alppu- tyttärellensä lehmät, joita Alppu oli pitkään yöllä haeskellut metsästä.

Moni on nähnyt mettänpiian pyykkiä kuivumassa puskien päällä. Majan Tanu oli yhtenä mettumaariyönä nähnyt Mustajoen sillan kaiteella pyykkiä kuivumassa. Hän ihmetteli, kenen pyykkiä siinä on, ja vielä mettumaariyönä.

Joitakin vaatteita Tanu oli hypistellytkin. Aamulla olivat vaatteet hävinneet, paitsi ne, joita Tanu oli kosketellut.

Monelle pyhänä marjoja noukkineelle oli mettänpiika tullut sanomaan, ettei pidä pyhänä tulla marjaan. Kun eräältä naiselta mettänpiika kysyi, miksi tämä oli tullut pyhänä marjaan, niin tämä vastasi: »Rahaa tienatakseni.» Silloin nai­

sen marjat muuttuivat mustiksi ja iljettäviksi ja ne täytyi heittää pois. Mutta erään toisen naisen marjat muuttuivat rahoiksi, kun hän mettänpiialle selvitti, että sairaalle lapselleen hän marjoja poimii.

Sen Jusan, jonka asunto oli Isokarvian ja Lähdeniemen rajalla, mettänpiika pelasti varmalta kuolemalta. »Jusa oli eräänä syksynä Alkkian salontehis keh­

räämässä kasalle jäkäliä, jotka sitten rekikelin tultua ajaisi kotiin karjan re­

huksi. Oli pilvinen ilma, joten auringosta ei saanut ilmansuunnasta selvää, ja niin Jusa eksyi, kun läksi illalla kotia kohti kulkemaan. Jokainen tietää, että kun oudossa metsässä menettää suunnan, ei tunne enää tuttujakaan maisemia.

Niin kävi Jusankin, että harhaili eksyksissä pitkin metsiä myöhäiseen iltaan saakka, ja väsymyskin alkoi vaivata niin että Jusan täytyi heittäytyä makuulle routaiseen maahan. Ja kun lisäksi alkoi sataa lunta ja pimeä oli, alkoi Jusalle selvitä, että tänne hän paleltuu. Kun lunta satoi melko vankasti, johtui Jusan mieleen, etteivät etsijät löydä edes hänen ruumistaan, kun lumi sen peittää.

Merkiksi sijaintipaikastaan Jusa pani lakkinsa pienen männyn latvaan toivossa, että sen huomaaja arvelee miehenkin olevan lähellä.

Kaipa siinä olisi Jusan kuolema korjannutkin, mutta kun hän oli siinä het­

ken maannut, tuli hänen luokseen nuori rippiskoulun ikäinen tyttö, että kengot kopisi. Hetkisen Jusaa katseltuaan tyttö läksi poispäin kävelemään. Jusa käsitti että hänen on seurattava tyttöä. Eikä pitkään käveltykään kun edestäpäin alkoi näkyä valoa, ja samassa tyttö hävisi. — Valo tuli Hirvisaaren talon ikkunasta, ja siellä Jusa sitten oli yötä.» Näin kertoi Ville Kallioniemi.

Niin että hyviä mettänpiiat olivat, ja hyvin heitä kohdeltiinkin. Paimenet­

kin lisäsivät aina puita nuotioonsa pois lähtiessään, niin että mettänpiika sai tulla siihen lämmittelemään. Antti Oskari Uusipenttilä kertoi, että kun hän

»kloppina» oli Nuottanevan syrjässä Priikoolin Villen kanssa karjassa, niin Ville keräsi jo ennen poislähtöä puita nuotion viereen ja pani ne nuotioon lähdet­

täessä. Isänsä ja äitinsä oli käskenyt niin tehdä.

Joku on kertonut, että jotkut jättivät eväänsä loputkin mettänpiialle.

Niin että hyvin mettänpiikaa yleisesti kohdeltiin, mutta aina sitä on jou­

kossa hulttioitakin. ■—■ »Kolme Kirkonkylän tyttöä oli eräänä kevännä Korven­

taustan takana karias ja tekivät tietenkin nuotion lämmitelläkseen. Siihen oli tullut sitte mettänpiika, nosti verhansa ja alkoi valakian loistees lämmittää puo- tansa. No eikö sitte yksi plikka traaki ottanut valkeaista kekälettä ja tuikkas sillä mettänpiikaa puohon. Se mettänpiika oli siitä hirviästi suuttunut ja sanoi niille tytöille: ’Ette liioin ikinä miestä saa kun nuon hävittömän työn teitte.’ » Eivätkä liioin kertojan puheen mukaan miestä saaneet, ja se oli heille aivan oikein.

Lehtikelikko eli liekkiö

Karviassa tunnettiin molemmat nimet, mutta tästä etelään se oli liekkiö, ja pohjoiseen lehtikelikko.

Sen tiedettiin olevan metsässä murhatun henkilön sielu, joka ei saanut rau­

haa, koska sitä ei ollut haudattu siunattuun maahan. Lapsiakin niissä oli. — Ne eivät ainakaan usein näyttäytyneet, mutta ääntelivät kyllä. Joku kertoi, että hän kuuli kerran äänen, ikään kuin suuri lintu olisi noussut puiden latvain korkeudelle ja taasen laskenut alas. Tätä jatkui pitkän aikaa, ja suuri kait se oli, koska niin kova siipien pohina kuului. Välillä se kilisteli kuin hevonen ja väliin itki kuin lapsi. Jotkut sanovat, että se matki ihmistäkin ja toisia eläi­

miä. Mutta matkia ei lehtikelikkoa saanut. Joku nuotiolla istunut metson soi­

timella (mettokiimas) ollut mies oli sitä matkinut, mistä oli seurannut, että hänen nuotionsa pemahutettiin hajalleen.

Joku kertoi nähneensäkin liekkiön, ja se oli ollut niin kuin linnun ja enkelin välimuoto.

Erittäin liikkuvasta henkilöstä sanottiin, että »se on kun liekkiö».

Kirkonmaan väki

V. 1837 syntynyt Jooseppi Kallioniemi oli kertonut pojalleen Ville Kallio- niemelle:

»Neljä tai viisi Kirkonkylän nuorta miestä oli pääsiäisyönä mennyt Karvian kirkon kellotapuliin kuulemaan tulevaisuuden ääniä. Kun he tiesivät, että kirkonmaan väki voi tulla heitä häiritsemään, ja tiesivät senkin, että kirkon­

kelloa kläppäämällä ne saa pysähtymään, he olivat ottaneet mukaansa niin pit­

kän nuoran, että se ulottui maantieltä kirkonkelloon. Nuoran toisen pään he jättivät tielle ja toisen pään veivät tapuliin ja sitoivat kellon kieleen. Eivät miehet ehtineet olla ylhäällä pitkäänkään, kun tapulin tikoista alkoi kuulua krapinaa, hameen kahinaa ja puheen supinaa, joten näistä äänistä päätellen sieltä oli tulossa sekä äijää että ämmää. Kellon kielen kläppäys aiheutti het­

ken hiljaisuuden, joka ei kuitenkaan kestänyt pitkään, ja äänet alkoivat kuu­

lua uudestaan, joten täytyi uudelleen kläpätä. Ja lopulta täytyi kelloa melkein yhtämittaa kläpätä, ja äänet alkoivat kuitenkin tulla aina lähemmäksi. Lopulta miehet katsoivat parhaaksi poistua, kun kelloa täytyi yhtä mittaa kläpätä.

Kyllä he siunailivat viisauttaan, kun olivat sen nuoran ottaneet mukaansa, sillä alas laskettaessa oli kelloa sillä jatkuvasti kläpättävä saadakseen tilaa laskeu­

tua. Ja hukka kait heidät ilman sitä olisi perinytkin, ellei kläppäys olisi anta­

nut heille laskeutumistilaa, ja uukkonkiin (läpikäytävä) päästyä he joutuivat vainajien piirittämäksi. Ties kuinka heidän olisi käynyt, mutta vainajien jou­

kossa oli joku äskettäin kuollut tuttu mies, joka yhdelle heistä supisi: ’Menkää nyt kiireesti pois älkääkä pysähtykö ennen kuin ristiviirulla.’ Pojat kyllä tiesi­

vät, että ristiviiru tarkoitti peltoa, joka kynnettiin aina ristiin ja siunattiin ennen kylvämistä, joten he juoksivat läheiselle pellolle vainajat kintereillään.

Mutta pellolle nämä eivät päässeet, sillä pojat juoksivat henkensä edestä.» (11.1.

1852 päätettiin seurakunnan kokouksessa sakottaa ilkivaltaisesta kirkonkello­

jen soitosta 2 hopiaruplaa.)

V. 1848 syntynyt Lauri Köykkä oli Ville Kallioniemelle kertonut, että eräänä talvena maanantaita vasten yöllä hän oli vähän kirkosta pohjoiseen ajanut tiellä liikehtivän väkijoukon ohitse ja jotakin sanoakseen kysynyt:

»Hypystäkö tuutte?» Lauri sanoi ihmetelleensä, kun ei kukaan hänelle vastan­

nut, keskenään vain sipisivät ja puhua hymistivät. Silloin Lauri sanoi huo­

manneensa, että ne olivatkin kirkonmaan väkeä.

Nikoteemus Rauhala, s. 1854, oli eräänä kevätaamuna aikaisin lähtenyt käve­

lemään Karviankylää kohden, jonne hän oli luvannut tulla venettä tekemään.

Kello oli noin 4 aamulla, kun hän istahti tapulin kivirapulle kävelystä leväh­

tämään. Kun Nikoteemus alkoi ladata presumälliä poskeensa, istahti hänen viereensä toinenkin mies. Kun Teemu sai tupakkamällin omaan poskeensa, ojensi hän tupakkimassinsa »toisas silimin» tälle sanoen: »Ota sinäkin.» Kun

toinen ei ottanut massia, katsahti Teemu häneen päin ja huomasi, että miehen naama oli homeessa.

Hautausmaan haltija tuli siitä, joka siihen ensimmäisenä haudattiin. Kar- vian vanhaan hautausmaahan on haudattu Saran talosta pikkupoika Martti (Karvian kirkko onkin Martinkirkko) ja uuteen hautausmaahan on siihenkin haudattu pikkulapsi, nimittäin Rajalan torpan pikkuinen tyttö. Molemmissa hautausmaissa on siis puhumaton haltija, sillä lapset olivat niin pieniä, etteivät osanneet vielä puhua. Näiltä eivät siis noidatkaan saa tietoja, kuten saisivat, jos haltijana olisi aikuinen, puhuva ihminen.

Samasta syystä ei kirkonmaan väkeä saa Karvian hautausmaasta myöskään lähetettyä vihamiehen kimppuun. Parhaiten saa kirkonmaan väen liikkeelle, jos hautausmaan haltija on nainen. — Isojoelta asti joutui Maalari-Kustukin hakemaan kummituksen Parkanon Hemmilään.

Haltiaiset

Haltiaiselta täytyi pyytää lupa asumiseen ja olemiseen, jos aikoi rakennuk­

sessa rauhassa asua. Jokaisella asutulla rakennuksella oli oma haltijansa, ja myös riihissä ja saunoissa oli haltiainen.

Asuinrakennuksen haltiainen oli enimmäkseen se, joka siinä rakennuksessa oli ensimmäisenä kuollut.

Taipalus-Miina (s. 1856) oli sanonut, että kun talossa oli miehinen haltiainen, niin talossa pärjättiin hyvin, mutta »ämmääsen» haltiaisen talossa oli pärjäämi­

sen kanssa niin ja näin.

Juho Isoniemi (s. 1868) tiesi, että lapsihaltiainen oli hyvä haltiainen, mutta vanhempi oli pahankurisempi. Miina Taipalus oli myös kertonut, että Sarassa oli nähty haltiainen ja että se oli ollut »komea mies, jolla oli mustat vaatteet ja niissä koriat kirkkahat knapit.»

Venla Vähämäki (s. 1882) sanoo, että kun ostaa talon ja muuttaa sinne asu­

maan, oli sisään mennessä rukoiltava onnea, menestystä ja rauhaa. Ja hän teki itse niin

Lisäksi Venla Vähämäki tiesi, että kun menee nukkumaan sellaiseen huonee­

seen, jossa ei ole enemmin maannut, ja panee maata mennessään vaatteensa pöydälle, niin se uni, jonka sinä yönä näkee, pitää paikkansa.

Äidinäitini Sofia Risku (s. 1837 Ilmajoella) tapasi sanoa, että kun menee outoon huoneeseen maata, on kysyttävä haltiaiselta lupaa yötä oloon, sillä ellei niin tehnyt, ei yölepo ollut varmaa.

Sen oli kokenut todeksi äidinisäni Salomon Risku (s. 1841 Ilmajoella), joka vielä Ilmajoella ollessaan ei ollut huomannut pyytää haltiaiselta lupaa yötä oloon yöpyessään eräällä luhtasaunalla. Yöllä sitten lyötiin luhtasaunan sei­

nään märällä hurstisäkillä, joka mätkähti niin kovaa, että Salomoni heräsi sii-

hen ja meni ulos katsomaan, kuka siellä paasaa, mutta siellä ei ollut ketään.

Tämä lyönti toistui senjälkeen vielä kahdesti, ja joka kerta lyönti oli entistä kovempi. Joka lyönnin jälkeen Salu kävi ulkona katsomassa tavoittaakseen lyöjän, mutta eihän siellä ketään ollut. Sitten vasta Salomoni huomasi, ettei hän ollut pyytänyt yöpymislupaa. Kun hän sen sitten teki, hän sai levätä lopun yötä rauhassa.

Kalajaas-Salun kokemus samalla luhtasaunalla oli melko karmea. Satu­

kaan ei tietenkään ollut pyytänyt oleskelulupaa, koska saunan ovelle tuli yöllä piru ja aukaisi suunsa niin suureksi, että yläleuka oli oven päällisessä ja ala­

leuka kynnyksellä, ja karjaisi Salulle: »Minä nielen sun latonensa». »Älä sinä niitä lehemältääsiä puhele», sanoi Salu vaan ja käänsi kylkensä.

Mutta ei sillä hyvä, että nukkujat olivat riippuvaisia haltiaisten luvasta rakennuksessa, mutta myös hiilevväen reitit oli otettava huomioon yösijan ja nuotiopaikkaa ulkona valittaessa, ja sisälläkin, jos rakennus oli tehty hiilevväen kulkuiin] alle.

Eräästä Patorannan ladosta Aitaanjoella oli tieto että siinä ei saanut rau­

haa, koska se oli rakennettu hiilevväen linjalle.

Sen sai myös Teemu Rauhala kokea yrittäessään maata puolipäivälepoa mai­

nitussa ladossa. Pitkä piru oli tullut käskemään Teemua pois: »Ja lähälettävä oli kun käskettiin».

Kärki-Salu makasi kerran maassa kihlakunnan kankaalla. — Hänelle sanot­

tiin: »Nouse pois, maaherra tulee.» Salu oli ajatellut, että mikä maaherran kulkutie tässä on, mutta sitten menivät komeat vaunut niin että hyrisi sen pai­

kan yli, jossa Salu oli maannut.

Anselmi Räpiä kertoikin, että mettokiimassa käyvät miehet tiesivät, että hii­

levväen tiet kulkevat harjujen selkiä, ja tekivät nuotionsa harjujen ja mäkien lappioihin, ettei niitä tarvinnut siirtää, kuten usein oli käynyt, pois hiilevväen kulkutieltä. Monetkin metsokiimassa käyneet olivat kuulleet kovaa kellojen kilinää, kun hiilevväki ajoi heidän ohitseen.

Tyyne Järvinen, o.s. Niemi (s. 1901), sanoi isänäitinsä Maria Niemen (s. 1849) kertoneen, että kerran oli jonkun asunnon ohi mennyt hiilevväkeä, ja aivan ih­

misen näköinen mies tuli vaatimaan, että asunto oli siirrettävä toiseen paikkaan, koska se oli hiilevväen linjalla. Asukkaat pyysivät, että kun he ovat köyhiä ihmisiä ja siirto tulee tyyniksi, niin eikö sopisi, että hiilevväki siirtäisi tietänsä vähän toiseen paikkaan, johon siirron vaatija oli sitten suostunutkin.

Y. 1829 syntynyt Hermanni Kiviluoma oli Väinö Riskulle kertonut, että hän oli eräänä talvena lähtenyt hakemaan Latikasta heinäkuormaa. Tuli kuitenkin niin paha ilma, että Hermanni jäi sinne luhtasaunaan yöksi ja vei hevosensakin sinne sisään. — Kun hän siinä loikoili makuuparvella, avautui saunan ovi ja kaksi tyttöstä katsoi sisään ovesta. »Onko se siä?», kysyi toinen tytöistä, ja toi­

nen sanoi: »Kyllä se on.» Sitten tytöt sulkivat oven ja poistuivat. Hermanni

oli vakuuttanut Väinölle, ettei hän nukkunut. Hermanni siis pääsi tarkastuk­

sella, kun saunan haltijoina oli nuoria tyttöjä.

Ville Kallioniemen kertoman mukaan ei niin hyvin käynyt Jusalle, jonka oma asunto oli Lähdeniemen maalla Isonkarvian rajan lähellä kallion alla.

Jusa oli mennyt yöksi Kettulan hautasaunalle, joka on Karvian kylän pals­

talla Kärmeskallion luona Ullaan likellä. Jusa lämmitti saunan, ja koska hän oli suojailmalla kastunut, hän riisui päällysvaatteensa ja kenkänsä ja asetti ne kuivumaan. Kun Jusa makasi saunan parvessa, tuli yöllä sisään jäinen äijä, joka hoki »hyi, hyi» niinkuin sen olisi ollut kylmä. Kun jää-äijä alkoi nousta parveen, niin silloin Jusa lähti. Yli viiden kilometrin matkan Jusa juoksi alus- vaatteisillaan ja paljain jaloin Pihlajamäkeen, ja oli niin peloissaan, ettei siel­

läkään uskaltanut maata kuin isännän ja emännän välissä.

Toivo Korpinen kertoi, kuinka Sabina Korpinen kerran sai pelastetuksi rii­

hensä. — Sabina oli ollut kirkossa, eikä kotona ollut ketään. Istuessaan kirkon penkissä hän sai aavistuksen, etteivät kotona ole asiat oikein. Sabina lähti siitä paikasta kesken kirkonmenon kotiin. — Riihessä olikin tuli irrallaan, mutta hän ehti kotiin niin aikaisin, että sai sen sammumaan. — Voi olla, että riihen haltija kävi Sabinaa varoittamassa, sillä haltijoilla oli tapana varoitella talon väkeä vaaroista.

Kun Hakkoolan Anttoni (s. 1873 myöhemmin sukunimi oli Koivisto) oli Sarvijoen talossa trenkinä ja yöllä herättyään meni ulos asioilleen, hän näki riihen luona naisen lakana päässä. Hän epäili lämmitteillä olevassa riihessä olevan jotakin vialla ja juoksi katsomaan, vaikka kauhistuikin näkemäänsä naista. Riihessä olikin ruissiikko pudonnut parsilta kiukaalle ja syttynyt pala­

maan. Nopeasti Anttoni heitti siikon ulos ja sammutti sen, joten riihi pelastui palolta. Mutta ellei haltiainen olisi näyttäytynyt, ei Anttoni olisi mennyt rii­

heen katsomaan, kertoi Anttonin vaimo Maria Koivisto (s. 1874).

Emma Alkava, o.s. Hannula (s. 1880), kertoi erään Kuparukseksi nimitetyn miehen haltiaiskokemuksesta Lapualla. Emma oli silloin jo Alkavassa, jossa tämä Kuparus oli usein yötä silloin, kun hän kulki hevosella Karviassakin kah­

vipannuja tinaamassa ja korjaamassa. Kuparus oli kertonut, että vaikka hän oli käynyt Amerikassakin, ei hän ollut nähnyt haltiaista, ennen kuin eräänä yönä Lapualla.

Hän oli illalla kysynyt talosta yösijaa, ja isäntä oli sanonut, että jos makaat tässä pakarituvassa, niin saat olla. Kuparus oli siihen sanonut, että tottahan tässä lämpimässä pakarituvassa on hyvä nukkua. Yöllä Kuparus näki vanhan naisen tulevan sisään vanhanaikainen lamppu kädessään ja menevän maata peräsänkyyn. Nähdessään naisen tulevan sisään Kuparus oli sanonut: »Jaha, tänne tulee muitakin maata. Kuka sinä olet?» — »Minä olen talon vanha pal­

velija», vastasi nainen.

Kuparus oli epäillyt asiassa olevan jotakin kummallista, sillä peräsängystä 17

ei kuulunut »kravahdostakaan» sen jälkeen, kun nainen oli sinne mennyt. Hän kävi koettamassa sänkyä, joka oli tyhjä.

Isäntä oli aamulla kysynyt, kuinka vieras sai nukutuksi, ja kun Kuparus sanoi, että kävi siellä talon vanha palvelija, ei isäntä sanonut siihen mitään.

Sitä pakaritupakysymystä lienee paras vähän selvittää. Koska talossa oli kaksi tupaa, joista toisen päässä olivat peräkamarit ja porstua-osan puoliskossa vielä porstuakamari, niin talon väki asui pääasiassa näissä viimemainituissa huoneissa, ja toinen tuvista oli pakarina, jossa leivottiin ja tehtiin käsityöt ym.

Esim. Saran talossa oli järvenpuoleinen tupa pakarina, eikä siinä alussa ollut yli asti lattiaakaan. Multipenkit tietysti pitivät pakkasen talvella ulkona kuten muistakin huoneista, sillä »trossilaattioita» ei silloin vielä tehty. Myöhemmin tehtiin Sarankin pakaritupaan täysi lattia, mutta v. 1881 oli lattia siinä vielä osittain, koska silloin Iisakki Leppänen tuli lattian kautta sisään ja varasti paka­

rissa maanneelta povariakalta pelikortit. Iisakki joutui pitkän tikun vedet­

tyään tämän homman toisten Korteskylän poikien puolesta tekemään, kun poi­

kien pelikortit olivat niin kuluneet, että niiden uusinta oli tarpeen.

Niin kuin edellä jo on tullut kerrotuksikin, hyvät talon haltiaiset varoittivat talon asukkaita vaaroista, usein hyvällä menestykselläkin, jos vain näkijät ymmärsivät viestin. Mutta Mäntylän Joosu ei ymmärtänyt, missä tarkoituk­

sessa haltiainen hänelle ilmestyi. Hän nimittäin näki kokilla toornin vieressä istumassa komian valkosenverisen naisen. Keltaiset hiukset olivat hajallaan hartioilla.

Jonkun ajan kuluttua Joosu murskautui vesirattaan siipien väliin mennes­

sään hakkaamaan niistä jäätä ja kuoli v. 1878. — Mylly, joka oli »vooromiesten mylly», oli ns. Alasen mylly Kanttin koskessa. Se oli siinä, missä nyt on säh­

kölaitos.

Viittä vaille oli ollut Kärki-Salunkin kuolema, mutta hän otti varteen met­

sänhaltian varoituksen.

Se Salu oli ollut Köykän takana yöttyrilehmien hakureissulla ja oli jo pit­

kään kierreltyään niin väsynyt, että pani maahan pitkälleen levähtämään, ja nukkui. Häntä herätettiin sanoen: »Nouse pois, tähän panee vanhuh maata.»

Vasta kolmannen herätyksen jälkeen Salu nousi katselemaan, kuka hänelle puhui. — Kun hän sitten siirtyi pois makuupaikaltaan, kaatui siihen vanha suuri honka.

Kanttin kummitus

V. 1828— 1835 oli Karviassa kappalaisena B. G. Hälisten. Kankaanpään kappalaisena oli samaan aikaan hänen veljensä Isak Efraim Hälisten, joka oli alkuaan ollut sotilas (muutamien tietojen mukaan välskäri), mutta opiskeli sit­

ten papiksi. Vaikeuksia opiskelussa tuntuu olleen, mutta v. 1820 hän selviytyi

tutkinnossa arvosanalla »admittitur». Kankaanpään kappalaiseksi Hälisten tuli v. 1824.

Muistitiedon mukaan on Karvian kirkossa saarnannut pappi, joka purautteli saarnatessaan pitkää tukkaansa. Useamman tunnin saarnoja tämä oli pitänyt, joten kiireisimmät kuulijat yrittivät lähteä ulos, mutta ei siitä mitään tullut, sillä pappi jyristeli: »Äläs vielä mene, minulla on sinulle vielä jotakin sano­

mista.» Nähtävästi tämä vieraileva pappi oli Iisakki Hälisten, joka oli tullut veljeään tervehtimään, ja saarnasikin.

Isak Hälisten oli kuullut, että Kanttin vanhassa tuparivissä ei kukaan saanut rauhassa yötään levätä, koska siellä kummitteli. Joku oli uhalla yrittänyt siellä nukkua, mutta kauhistuneena hän oli juossut ulos rakennuksesta, kun yö oli kulunut puoleen. Varsinkin pyhäinmiestenpäivän aikoihin oli kummitus ollut vihaisimmillaan.

Hällstenkin oli kuullut kummituksesta ja päätti karkottaa sen. Hän poik­

kesi taloon eräänä päivänä iltapuoleen ja pyysi päästä yöksi kummitusratiin.

Isäntä Matti Juhonpoika kielteli pastoria vanhalle puolelle menosta selvittäen syitä ja seurauksia. Iisakki kuitenkin sanoi: »Tulkoon vaikka pääsaatana, niin ulos se tulee vaikka kraamit kaulassa.»

Papille laitettiin sitten vuode kummitushuoneeseen. Hälisten siunasi itsensä Kaikkivaltiaan nimeen ja varjelukseen ja asettui rauhallisesti nukkumaan. — Keskiyöllä Hälisten heräsi siihen, että kylmät koppuraiset sormet nipistivät häntä nenästä. Silmiään hieroen Hälisten nousi vuoteeltaan ja huomasi, että huone oli valaistu ja keskellä huonetta olevan pöydän takana istui valkopar­

tainen herrasmies selaillen suurta kirjaa ja mutisi jotakin, josta Hälisten ei saanut selvää. Pöydällä paloi hopeisissa kynttilänjaloissa kaksi vahakynttilää, molemmilla sivuilla lukijaa.

Selvittyään unentökkeröstään Hälisten nousi ja meni istumaan pöydän ääreen tuolille vastapäätä herraa. »Kuka sinä olet, joka uskallat tulla tänne häiritsemään minun rauhaani?» ärähti vanhus. »Minä olen Ruotsin kuninkaan soturi», vastasi pastori. »Laittaudu kiireesti täältä ulos pelastaaksesi sielusi ja ruumiisi», kivahti vanhus.

»Samat sanat, mutta kovempaa», sanoi pastori ja löi suurella nyrkillään pöytään ja jatkoi: »Vaikka minä olen sodassa lähimmäiseni verta vuodattanut, olen minä nyt pappi ja Herramme Jeesuksen Kristuksen soturi. Hänen nimes­

sään sanon minä sinulle rauhaton henki: mene rauhaan, äläkä enää ikinä maan päälle palaja.»

Silloin kynttilät sammuivat ja kuului kuin ukkosen jylinä, ja poissa olivat vanhus, kynttilät ja vanhuksen suuri kirja.

Pastori meni sänkyynsä ja haukotellen jatkoi keskeytynyttä untaan ja heräsi aamulla virkeänä kukon lauluun.

Seuraavana yönä tämä kummitusrakennus paloi, ja koska palon syytä ei

saatu selville eikä rakennuksessa ollut pidetty tulta, tultiin siihen tulokseen, että kummitus sytytti sen kostoksi häviöstään.

Aarnihaudat

»Kyllä Karviassakin on joissakin paikoissa aarnivalakioita palanut, niinkun Kanttin sillan pieles, Lehedon mettällä, Vanhalla tontilla ja Pentinmäen santa- kuopalla», sanovat useat kertojani.

24. 2. 1862 syntynyt Matilda Kuivanen sanoi, että aarnihaudan saa auki, kun tietää sen uhrin, jolla se on kätketty, ja uhraa sen. Matildan kertoman mukaan eräs mies oli hautaamassa aarretta ja sanoi uhriksi: »Yhdeksän veljeksen veri pitää vuodatettaman, ennenkö tämä nousee». Naapuri oli lähellä olevassa män­

nyssä piilossa ja kysyi: »Jaa kukkopoikienko?» »Niin, Herra Jumala», sanoi kätkijä, joka luuli Jumalan häntä puhuttelevan. Naapuri tietenkin ensi tilassa nosti aarteen.

Akseli Lähdetluoma (s. 1885) kertoi, että Hietasen Juusee Auneskylästä oli Kanttin sahalla töissä, ja kun hän illalla oli tulossa sahalta, näki hän Lehdon- metsällä valkean palavan ja meni katsomaan, mikä siellä palaa. Sieltä palopai­

kalta hän löysi kirjanmuotoisen laatikon, jossa oli paljon rahaa. Juusee vei laatikon kotiinsa, mutta ei saanut sen jälkeen yöllä rauhaa (»vaivattihin niin»).

Tästä vaivasta päästäkseen Juusee vei laatikon rahoineen takaisin. — Jos Juusee olisi jättänyt jotakin, vaikkapa kintaansa, sijalle, olisi hän saanut rahat pitää arveli Akseli. Juusee oli jonkunlainen kräätärikin. Akselillekin hän teki tämän ensimmäiset vyötäröhousut klahvihousujen sijaan. Kun äiti sitten ensi kerran näiden housujen aikana yritti piiskata Akselia, ei siitä tullutkaan mitään, sillä housut olivat toisenlaiset kuin ne klahvihousut, joita äiti oli tottunut avaa­

maan.

Antti Oskari Uusipenttilä (s. 1875) kertoi, että Pentinmäen santakuopassa oli aarre. Tiedettiin, että kun ottaa kiinni sen lehmän, joka juhannusyönä kier­

tää aarnihautaa, sitä vartioiden, saa aarteen. Vanha Friikooli (Herman Frigärd, s. 1840) oli sitä vahdannut monena juhannusyönä, mutta saamatta se häneltä jäi.

— Jonkun pohjalaisen pohakan (noidan) piti sen löytäneen.

Matilda Kuivanen (s. 1862) kertoi, että Jooseppi Haaroo löysi Saarimäen hau- tapakasta aarteen. Jooseppi oli Karviassa kappalaisena vv. 1828— 1835 olleella B. G. Hälsten’illä trenkinä ja kun Hälisten muutti täältä papiksi Paltamoon, seurasi Jooseppi sinne hänen mukanaan. Paltamosta palattuaan Jooseppi lah­

joitti kirkolle samettisen alttarivaatteen.

Matilda oli kuullut, että joku oli saanut aarnihaudasta sellaisia vaatteita, jotka eivät kuluneet ollenkaan, eivätkä siis rikkoutuneetkaan.

Kun Kanttin kupariportit, joiden kiinnilyönti kuului Nummeen asti, sodan, nähtävästi isovihan aikana upotettiin Karvianjokeen, ei niille määrättyä uhria

tietänyt kukaan sitten kun niitä sodan loputtua yritettiin joesta nostaa. Jol­

loinkin jälkeenpäin on joku kulma porteista tullut näkyviin, mutta takaisin ovat »muliahtaneet», kun uhria ei tiedetty. On näistä turhista yrityksistä kui­

tenkin se hyöty, että tiedetään porttien joessa olevan.

MAAILMANKUVA

Ennen lainakirjaston perustamista, joka tapahtui v. 1871, yhteisen kansan lukukirjoina oli ainoastaan hengellisiä kirjoja, kuten virsikirjat ja Uusi testa­

mentti. Joillakin talollisilla oli myös koko Pyhä Raamattu ja hyvin harvoilla postilla, joka sisälsi saarnoja jokaiselle pyhälle määrätyistä Raamatun kohdista.

Puolittain uskonnollisia kirjoja olivat »Ihmisen sydämenkuvakirja», »Kenoveva»

ja »Paradisin yrttitarha». Joillakuilla karvialaisilla on ollut »Tarina Jerusale­

min suutarista Ahasveruksesta. Arpa-kirja, jolla sai vastauksen 100 kysymyk­

seen valitsemalla kysymyksen ja heittämällä arpanappulaa (12 sivua), oli miltei jokaisella tytöllä. V. 1845 painettu »Lukemisia Suomen Kansan Hyödyksi» on savokarjalaisten oppivaisten toimittama, ja siinä on opettavaista tekstiä. V. 1885 painetussa (vanhempiakin painoksia tästä aapisesta on; tämä on viides painos) kuva-aapisessa on kyllä monenlaista tietoa, mutta kirjan koon vuoksi aivan lyhyesti. Esim. maantietoa näin: »Mailman osia on viisi: Europa, Asia, Afrika, Amerika ja Australia. Meidän maata sanotaan Suomenmaaksi ja on Europata.

Sen toisella puolella on Venäjänmaa ja toisella puolella Ruotsinmaa. Suomen­

maan pääkaupunki on Helsinki.»

Kun saatavissa oleva kirjallinen tieto oli näin vähäistä, ei ole ihme, että maailmankuva oli eräillä, tai kaiketikin suurimmalla osalla kansasta, sangen vaj avainen.

Hormaluoman talon isännälle seksmanni Jaakko Jaakonpoika Hormaluo- malle, joka oli isäntänä v. 1848— 1862, tuli sanomalehti, luultavasti Maamiehen tietosanomat, jossa oli jo yleisempääkin tietoa. Kun Jaakko sitten kertoili naa­

pureilleen »aviisusta» saamiaan tietoja, jotkut epäilivät, että Jaaikko »komppu- neerasi» sellaisia juttuja omasta päästään, mutta tulivat kuitenkin kuulemaan, mitä uusia juttuja Horman valehtelia oli taasen keksinyt. Jotkut sentään uskoi- vatkin näitä juttuja ja kertoilivat niitä toisille. Eräs mies Alakortteessa selitti, että maa on pallon muotoinen ja että 'sen joka puolella asuu ihmisiä, niin että meitä vastapäätä olevassa pallonosassa on ihmisiä, joiden päät ovat alaspäin.

Sen tiedon talon muori kuitenkin todisti vääräksi sanoen: »Älä semmosia puhu.

Johan siä menis nuri viilipunkatkin.» Sangen vakuuttava tyrmäys.

Syksyisin puintiaikana tapahtui usein, että jonkun asukkaan riihi paloi vil- joineen. Murhemielin vahingonvalkean savupatsasta tai yöllistä tulen loimua katseltiin. Eräänä iltana Kuuselan talossa sellaista tulen loimua katseltaessa

joku arveli, että se on nouseva kuu, mutta Lahoolta taloon vävyksi tullut Ellu- isäntä sanoi: »Ei se ole kuu. Se on elempänä kun kuu.»

Eräälle Karviankylän isännälle yritti joku tietomies selittää, että maa pyörii.

Isäntä kuitenkin totesi: »Aina meidän peräklasi on ollut järvelle päin.» — 1640- luvulla Galileo Galilei joutui kirkonkirouksen pelosta peruuttamaan teoriansa, että maapallo ei ole maailman keskipiste, vaan kiertää aurinkoa muiden mukana

Meillä ei ole mitään aihetta hymähdellä vanhan kansan tiedoille tai tietä­

mättömyydelle, sillä meillekin nykyajan ihmisille tieto taivaankappaleiden liik­

keistä on uskon varassa. Meillä ei ole niistä omaa tutkimusperäistä tietoa. Ja kirjaviisauteen uskoessamme olemme päästäneet unohtumaan ne tiedot tai­

vaankappaleiden liikkeistä, joita esi-isämme käyttivät hyödykseen laskiessaan ajan kulua, tulevaa säätä ym., vaikka monet heidän tiedoistaan pitävät vieläkin paikkansa. Ja kyllä ne vanhatkin olivat tiedonjanoisia, kun vain tietoa oli saa­

tavissa. Kun 4. 12. 1871 tehdyllä päätöksellä kuntaan perustettu lainakirjasto alkoi toimia, saivat sinne saadut kirjat hartaita lukijoita. Paljon luettu kirja oli »Suuret keksinnöt», joka kansantajuisesti selvitti siihenastisen teknisen kehityksen. Kirja ilmestyi v. 1886 Werner Söderströmin kustannuksella.

Kirjoituksen ja luvunlaskun leviäminen ennen kouluja

Ensimmäinen merkintä kiertokoulusta on vuosien 1854 ja 1855 vaihteesta.

Silloiset kiertokoulunopettajat opettivat yksinomaan lukemista. Vasta 1894—

1895, kun opettajiksi tulivat Hilda Heikkilä ja Aino Rapio, jotka olivat käyneet pitemmän opettajakurssin, alettiin kiertokouluissa opettaa kirjoitusta ja yksin­

kertaisempaa laskentoakin. Koska kiertokoulu oli silloin ainoastaan kuusi viikkoa yhdessä paikassa, on luonnollista, ettei opetus voinut olla oikein perus­

teellista, mutta kyllä tämänkin opetuksen saaneista Amerikan-kävij öistä moni pystyi kirjeenvaihtoon kotoväkensä kanssa. (Niihin aikoihin Karviasta oli Ame­

rikassa 9,2 % väkiluvusta.)

Että saataisiin selville talojen kauppakirjojen ym. asiakirjojen tekijät 1700- luvulla, olisi tutkittava esim. tuomiokunnan arkistot. Seurakunnan pöytäkir­

jat kirjoitettiin vuoteen 1798 asti tietysti Ikaalisissa, mutta kun Karvia sai oman papin, kappalaisen, mainittuna vuonna, papit alkoivat kirjoittaa pöytäkirjojen lisäksi myös talojen kauppakirjoja, torpankontrahteja ja kalunkirjoituksien pöytäkirjoja sekä jakokirjoja. B. G. Hällstenin ja G. Cajanuksen kirjoittamia on vieläkin tallella, niin myös R. T. Ponteliuksen kirjoituksia. Kiikan lukkarin Johan Lindvallin kirjoittamia asiakirjoja on niitäkin vielä tallella.

Kaikki mainitut kirjoittivat ruotsiksi, sillä suomenkieliset asiakirjat eivät kelvanneet ylempiin virastoihin.

»Kräätäri» oli niin arvokas käsityöläinen, että pitäjänkräätäriksi aikovan oli haettava toimilupa kuvernööriltä asti. Kunnanmiesten suositus piti olla ano-

muksen mukana. Anomus oli luonnollisesti ruotsinkielinen, ja nähtävästi papit arvelivat, että hakijan nimenkin täytyi olla ruotsinkielinen, koska nimi ruotsin­

nettiin asiakirjaan. Kun esimerkiksi Kosken pojat Parkanosta hakivat pitäjän- kräätärin (Socne skräddare) virkaa, muuttui heidän sukunimensä: toisesta tuli Lindvall ja toisesta Forslander. Oli sentään yksi pitäjänseppäkin (Socne sme- den), Abel Malmberg (1807— 1861).

Myös torpankontrahtiin papit kirjoittivat ruotsinkielisen nimen, niin että tässä supisuomalaisessa pitäjässä oli Westerbackaa, Norrbackaa ja Högbackaa.

Ensimmäinen suomenkielinen seurakunnan kokousten pöytäkirja on kir­

joitettu 25. maaliskuuta 1860. Kuolleitten kirjassa on ensimmäinen suomen­

kielinen merkintä v. 1890, jolloin kait rippikirjatkin suomalaistuivat.

Vaikka laki suomenkielisistä asiakirjoista annettiin jo v. 1865, niin 22. 11.

1878 kunnanhallitus pyysi suomenkielisiä asiakirjoja, koska ruotsinkieliset tuot­

tavat vaikeuksia. Niin lujassa siis ruotsalaisuus oli virkamiehissä.

Vanhin karvialainen, joka kirjoitti asiakirjoja suomenkielellä, lienee pitä- jänkräätäri, ylimääräinen metsänvartija ja varajahtivouti Michel Antinpoika Rounisto (1823— 1867), jonka nimi oli hänen hakiessaan »sconeskräddareksi»

muuttunut Stenroosiksi. Hän oli ollut välillä pohjoisessa ja avioitunut siellä papin lesken Lovisa Svanbergin (1808— 1865) kanssa. (Ainakin muistitieto tun- tee hänet papinleskenä.) Tämä lienee opettanut Mikon kirjoittamaan, ja Michel m

puolestaan opetti taidon monelle muulle. Rehtori Aukusti Sarvelan isä Hiskias Sarvela oli kertonut, että Tentruusi lahjoitti oppikurssin päätyttyä oppilailleen lyijykynän.

Nähtävästi Stenroosin oppilaina ovat olleet Matts Mettimäki, Matts Lähden- niemi, Juho Kortes, Iisak Hormaluoma (sitten Raiskio) ja Mauritz Flink (sitten Kytöviita). Flink asui Hormaluomalla. Kun hän yhdessä talon pojan Iisakin kanssa ahkerasti harjoitteli kirjoittamaan, toiset nauroivat, että mitähän nuokin luulevat sillä taidolla tekevänsä. Mauritzista tuli kuitenkin myöhemmin kaup­

pias ja sitten postimestari, ja Iisakki piti säännöllistä sääkirjaa v. 1871— 1912 ja merkitsi muistiin tärkeimpiä asioita näiltä vuosilta. Hän myös piti kassa- kirjaa tuloistaan ja menoistaan.

Ote Michel Stenroosin kirjoittamasta Kortteen talon kauppa- ja eläkekir- jasta:

»3: Kyttömaata sa Fari Warwiston newalta päiwän laskun puolosen lohon.

Ja uudesta sa ylösotta woimiansa myöden. Niittua saa olkkikatto ladon alan niin kuin se ennenki on niitetty. Juottin heinä maksi Wanhalta mäeltä se osa kuin talohin kuluu».

Matts Lähdenniemi (1824— 1869) on kalunkirjoituskirjaan kirjoittanut:

»Wuonna 1861 marraskuun 5 päivänä allekirjoitetulta toimitettihin ynnä saapuvilla olles todistajitten kalun kiriotus, Auksiooni ja Perintö jako Horma- luoman talos Karvian kappelis, Saran kyläs kaikken sen omaisuuden ylitte kuin