j a n a u h o i t t i E in o J C o s k e la f a u h a l t a k i r j o i t t i S i n i k k a ‘P o h jo n e n
lakeuksilta
emännäksi
Salonsaareen
ino Koskela haastatteli 12. pnä tammikuuta v. 1991 vanhusten
talo Mustikassa Saarijärven Paavon, Kauko Salon 86-vuotiasta äi
tiä, Jenny Saloa o.s. Heikkilä. Eino Koskela ja Kauko Salo halusivat, että minä kirjoittaisin tämän muisteluksen.
Syynä se, että Jenny Salo on kotoisin isoon lusikan kirkolta eli Kauhajoelta ja minä paitanpiiskan pitäjästä eli Ku
rikasta.
- Oomma melekeen sukulaasia, ku oomma naapuripitäjistä.
Itsekin muistan Jenny Salon La- dyleijonien Mustikassa järjestämistä pikkujouluista. Hänen hyvin säilynyt upea pohojalaanen murteensa hiveli keskisuomalaistunutta korvaani. Kyllä meillä juttu luisti!
J e n n y Salo kertoo:
T u n tem a tto m a lle seu tu k u n n a lle Synnyin Kauhajoella v. 1904. Kotini oli maalaistalo. Sisaruksia oli 13, joista kolome oli kuollu nuorena. Minä oon vanhimmaksi eläny. Kävin kansakou
lun. Lähin oppikoulu olis ollu Kristii- nas asti.
Olin Kauhajoen Osuuskaupas töis, mutta mulla oli sellaasta nuoruu- ren ajan ihastusta ja lapsellisuutta, jotta lähärin sieltä pois. Olin jonku aikaa kotona ja autoon äitiä.
Yhteishyväs oli ilimootus kaup- pa-apulaasesta Saarijärven Häkkilän
T ä n ä v u o n n a e d e s m e n n y t E in o K o s k e la o li m a a n v i l j e l i j ä H ä k k i l ä s t ä P y h ä jä r v e n r a n n a lt a . H ä n o n te h n y t m y ö s m it t a v a n p ä iv ä t y ö n S a a r ijä r v e n k u n n a llis e lä m ä s s ä .
Häkkilän Osuusliike noin v. 1920. Kuvaaja Matti Rämänen.
Osuuskauppahan. Minä hain sitä paik
kaa. Oli ollu palijo hakijoota, mutta minut ne valitti.
- Se oli kohtalon oikku. En ollu tokikaa käyny Saarijärvellä. Tulin tän
ne 16-vuotiaana huhtikuus v. 1922.
Kesällä täytin 17 vuotta. Mulla oli hin
ku kauppa-alalle, mutta olin niin lap
sellinen ja ymmärtämätöön, että uskal- lin tulla. Ei mitää muuta tietua ollu, ku että saan tulla Saarijärven Häkkilän Osuuskauppahan.
H ä k k ilä n k o rp eh en
Siihen aikaan oli harvinaasta lähtiä ko- tua kauas ja vielä näin nuorena. Ja ku vielä ajatteloo sen aijan kulkuneuvo
ja.
Äänekoskelle tulin ensin junalla.
Sieltä pääsin perille rahtimiehen he- vooskyytissä. Se oli tullu hakemahan tavaraa kauppahan. Matka oli pitkä ja kuluku hirasta.
Pian tuli vaikeuksia, ku kaupan
hoitaja Eelis Lehtonen eros kesän tul
len toimestansa. Kysyyvät, tietääsinkö
Lampaan ostajia, Eelis Lehtonen Ida rouvansa ja Marjatta - tyttärensä kanssa. Minä Jenny - tytönsuppu istun Eeliksen vieressä.
ketää, joka tulis tilalle. Esitin arasti veljeäni, joka oli ollu kauppa-alalla kauan ja oli siiloon kaupanhoitajana Jurvas. Minä kirjootin, ja hän lupas tulla. Oltiin sitte kaharen, sisar ja velii.
Kaikki meni mukavasti.
H a n k a lu u k sia
Tavaraan hankinta oli vaivalloosta. Oli keli minkämoinen hyvänsä, aina piti lähtiä. Rospuuttoaikana ei meinannu saara ketää tavaranhakuhun. Veljeni koitti kattella rahtimiehiä ja tuli monta kertaa yöllä kaharentoista jäläkehen kotia sieltä syränmaalta. Joitaki vaki- tuusia oli. Tellikan Taavetti lähti vaik
ka minkämoisella kelillä. Hyvän kelin aikana olis ollu kyllä lähtijöötä, mutta ne jokka lähti huonolla kelillä, saivat hyvälläki kelillä raharinajua. Toiset sit
te karehtii näitä. Tiet oli sellaasia, että kelirikkoaikana pyörät meni kappaa myöten kurahan.
M itä m y y tih in
Tavaravalikooma oli pieni, eikä syrän- maalla ollu tietuakaa, mitä tarvittis, ei tieretty hienouksista. Limunaatia oli, karamelliä suuris peltipurkiis, monel- laasia. Kahvia oli kolomia hintaluok
kaa. Kahvisäkit, kaikki raakakahvia, tyhyjättihin omihin laatikoohinsa. Ne punnittihin kilotavarana. Suolaa jajau- hoja oli.
Valamihia kankahia oli. Lanellia ostettihin pairooksi ja housuuksi. Ei ymmärretty, että vaattehia sais ostaak- kaa valamihina.
Lipiäkivi tuli suurina kollikoona.
Sitä minä pirin pahana, ku niitä piti saara rikki, koska joku osti vain kym
menellä pennillä, yhyren pyykin ver
ran. Sai pelijätä, jotta menöö silimihin.
Piti olla tarkka, että sai sen lohkiama- han.
Kauppilasta kolome miestä kulu- ki Heinäsuolle töihin ja mennesnänsä ostivat tupakkia. Santeri veteli savuja ja kirooli. Minä sanoon, että minä kiel- tääsin molemmat täs kaupas. Santeri ei tahtonu tätä muistaa, kiros aina puole- hen välihin ja sanoo sitte:
- Tuo tyttö ei tykkää.
Minä sanoon, että vetääsivät tu
pakkia pihalla kulukeesnansa, ku meil
lä täällä on ruokatarpeetaki. Tarttuu tu
pakin haju kaikkehen. Muutoon meillä oli hyvät välit.
K a n ssa k ä y m istä
Tämän ammatin hyviä puolia on, että sain tutustua kylälääsihin. Ensin minä ajattelin, että lähären täältä niin pian pois, ku ilikeen. Minä en täällä oo, ku täällä ei oo muuta ku vettä ja mettää.
Mutta tutustuunki kauhian pian ihimi- siin ja sain ystäviä. Vanhat ihimiset tykkäs musta ihan liikaa. Olis aina pi- täny mennä niiren kotia käymähän.
Kuttuuvat ja panivat aikoja, ja minä hyppäsin iltaasilla, ku sain kaupan kiinni ja sain laitettua ruokaa.
Kauppa sulijettihin kuurelta ja avattihin aamulla kahareksalta. Ikku- noos oli luukut, jokka ovattihin aamul
la ja sulijettihin illalla. Sisänkautta kä- vijöötä olis ollu, mutta Wilijami sanoo, jotta ei saa ihimisiä opettaa siihen, et sitte pääse mihinkää. Itte olisin päästä- ny sisänkauttaki.
M in u u n lu o tettih in
Me annettihin velaaksi. Eelis Lehtosel
ta jäi velekalappuja, ja ne pantihin aina pahvilaatikkohon, asian nimi ja vele- kamäärä. Jos asiakas ei tullu heti mak
samahan, ku se lupas, niin sitte asia pantihin pitkähän kirijahan. Se oli Ter
hon Saiman vanhoja kirijoja, tosiaan sellaanen pitkä ja kapia. Hankaluuksia ei ollu, kyllä ne aina maksoo.
Minä olin luottamusmies. Ku minä lähärin pois, niin mulla oli isoo
pinkka velekakirjoja. Vanhat ukot toi niitä mulle säilytettäväksi, ku eivät tohtinu pitää niitä kotona. Lähärettyäni pois Häkkilän Osuuskaupasta annoon ne velijelleni ja käskin pitää niistä hy
vää huolta.
Vintis mulla oli huone, jonka ovia en saanu ikänä lukkohon. Se oli turvonnu ja se oli aina raoollansa. Si
sällä mulla oli omatekoonen komuutti, kaharesta puuloorasta tehty, pahvilla päällystetty ja verho eres. Se oli se mun kassakaappini. Varkauksia ei kos- kaa tapahtunu.
Rahanpuute oli siiloon toista ku nykyysin. Ihimisten ostoksista sen näki. Aina ne laski rahoja, mitä vielä tarvittis. Reppuhunki vielä sopiis. Sää
liksi mun kävi.
Häkkilän Osuuskauppa oli perus
tettu ennemmin ku kirkonkylän Osuus
kauppa. Kaupat yhtyy muistaakseni vasta sitte, ku Salmivuori oli kaupan
hoitajana.
R u p esin v iih ty m ä h ä n
Olihan Häkkilän ja Kauhajoen välillä erilaasta. Kotini Kauhajoella oli kir
konkylän liepeellä. Kirkolle oli matkaa kolome ja puoli kilometriä. Ku tapulin ovet aukaastihin, se näkyy meirän pi
hahan. Häkkilä oli syränmaata.
Soukka oli ensimmäänen, jossa minut otettiihin kutsuttuna vastahan.
Ruokaki oli laitettu. Valmiina, Tatu ja Kusti elivät siiloon. Käskettihimpä mi
hinkä kylähän hyvänsä, niin kyllä oli
vat vierahanvaraasia. Tällaanen tytön- suppu istutettihin keinutuolihin ja tuo- tihin tarijottimella siihen kahvia. Sitte kuppi pantihin tarijottimelle takaasi, ku olin juonu. Ajattelin, että ne antaa vain yhyren kupin, mutta sitte tuotihin- ki uusi kupillinen. Myöhemmin ky- syyn, kuinka ne näin teki. Ne oli pessy kupin välillä, ku oli näin arvokas vie
ras.
K o h ta lo sen k u o ik k u u lo o
Häkkiläs pirettihin eri taloos iltamia, kuka antoo pitää. Kauppilan vanha emäntä oli aina ravintolas. Touhu tun
tuu heti arvokkaalta, ku niin arvostettu ihiminen tuli paikalle.
Yhtenä pyhäpäivänä tuli nuori mies hakemahan iltamatarvikkeeta, ve- henäjauhoja ym. hevoosella, nuorella opetettavalla oriilla. Siltä unohtuu kaks tulitikkupunttia tiskille, ja minä juok
sin sen peräs aina koululle asti. Koitin kyllä huutaa, muttei se kuullu, ku sillä oli siinä hevooses pitelemistä.
- Teiltä jäi tulitikut!
Näin näin tulevan mieheni en- simmääsen kerran.
Peltokylällä oli iltamat tai häät, ja sitte se haki mua tanssimahan, ja
niin se seurustelu alakoo. Se oli juuri keväällä päässy sotaväestä.
Kihilamatka tehtihin junalla Tampereelle. Eemi oli ollu siellä erelli- senä vuonna maatalousnäyttelyys. Me ajelimma vossikallaki.
Varsinaasia häitä ei piretty. Ensin minä menin kotia keräämähän kapioo- ta. Eemi tuli pääsiääsen aikahan peräs.
Meirät oli jo kuulutettu, mutta minä meinasin panna kampoohin koko asial
le. Seuraavana pääsiääsen jäläkeesenä päivänä meirät sitte kumminki vihiitti- hin.
P y h ä jä rv i - su u ri ih m e
Pyhäjärvi oli ensimmäänen järvi, jonka oon nähäny. Kyllä mua kauhistutti, ku näin sen ensimmääsen kerran. Mutta en minä osannu peliätä, ku menin ve- neesehen.
Kun Eelis Lehtonen muutti pois, niin se sanoo, että vierähän lainakätkyt takaasi Paanalahan, ja niin me sitte yh
tenä pyhänä lähärimme sitä viemähän veneellä. Olimma Paanalas koko päi
vän. Meitä ruokittihin ja juotettihin.
Pois lähties rupes etelästä tuulemahan kauhiasti, ja ne istutti mut perähän. Ee
lis souti ja kysyy, ettenkö mä pelekää.
- Mitä mun pitääs pelijätä? Mehän
oomma venees. Ruukaako se joskus kaatua?
Eelis sanoo pelekäävänsä, ettei me päästä koskaa Häkkilän rantahan.
En minä osannu pelijätä. Myöhemmin kuliin yksinki veneellä Häkkiläs kau- pas ja sourin Väätään ja Salonsaaren väliä monek kerrat. Yhyren kerran muistan, että oomma kääntyny takaasi.
Olin jo naimisis, ja meirän piti mennä Kujalan Ellin häihin, mutta kova poho- jatuuli pelijätti meirät takaasi omahan rantahan.
S a lo n sa a ressa
Ku muutin Salonsaarehen, tuli Kekki- lästä uusia tuttuja. Koulu oli vuokrati- loos. Sinne tuli nuori opettaja, ja sen kans ystävystyyn.
Mutta ku menin Häkkilähän, niin aiva suupielet väsyy, ku joutuu koko aijan hymyylemähän. Kaikki oli hyviä tuttuja. Vanhat ukot kävi mua kattomas ja olivat yötäki esim. Retulan Herman
ni. Kuparin Jussi sanoo tulleensa ystä
vän ylkää kattomahan. Linjalaaset oli mulle ystäviä. Oskari, joka ei sairau
tensa vuoksi pystyny liikkumahan, sa
noo mua aina lapseksensa, ja minä sa- noon sitä isäksi.
Sulan aikana kaikki kuluku oli veneellä. Palijo oltihin säiren armool- la. Ei sieltä niin vain lähäretty mihin- kää. Sai jopa olla kovasti sairas, jos meiltä mentihin lääkärihin. Minä useen putoolin saunanlauteelta. Yhtenä jou
luaattona multa vissihin meni jalaka poikki.
- Paa ny hevoonen!
- Ei ny viitti, kun lääkärilläki on joulu.
Minä makasin monta viikkua ja sitte kuliin lavittan avulla. Ei jalaka ikänä oikeen parantunu. Se jäi huonok
si.
Lapset onneksi tuli niin, ettei ollu rospuuton aika. Nelijä syntyy kotona, viimmeeseltä oon ollu laitoksella.
Me olimma tarkkoja. Minä pirin kirijanpiron ja panin joka pennin ylä- hä. Myytihin voita ja perunoota kevää- sin. Ei saanu kulua enempää, ku oli tu
loja. Se oli tarkan markan aikaa.
S u u ret y llä ty k set
Vaari oli ostanu Väätään mantereelta vuotta ennen, ku minä tulin saareen.
Olin alle 20-vuotias. Paapan asiat pak- kohuutokauppoonensa tuli meille yllä
Isä-Eemi Kauko sylissä, vieressä Jenny-äiti ja Aini, edessä Liisa hienossa karvakau- lustakissa. M uut ovat Eemin sisarpuolia vaarin toisesta avioliitosta: Heta, Sylvi, Sai
mi ja Ester. Pojat Veikko ja Eino ovat kaatuneet.
tyksenä. Eemin kans me ei tieretty mi- tää. Minä jo esitin, että ostetahan meil
le oma koti, ku Salossa oli suuri perhe.
Eemin velii ja kaks sisarta piti emän- nyyttä. Se oli hankalaa aikaa. Eemi sa
noo, että ei isän asiat niin mee, että kyllä toinen taloo ainaki jää. Kauppi
lan emäntä sanoo mulle, että kuinka
han teirän käyy! Mihinkähän te jourut- ta!
Ei Eemikää tienny isänsä asioos- ta mitää. Ihimiset kyllä tiesivät. Kaup
pilan Pasanen oli sanonu emännälle, ettei salolaanen pärijää velakaansa kans, jos ei se saa myyrä mettää. Aika oli sellaanen, ettei puista maksettu pa- lijo mitää. Eikä vaari olis saanu myyrä- kää, ku se oli kiinnittäny mettät johon- ki. Mistä velaat oli tullu, ei me ymmär
retty. Vaari sanoo aina meille, että jos hän olis eres takaamas. Meillä ainakaa ei ollu yltäkyllääsyyttä.
Sisarukset muuttivat pois saares
ta. Aini, Vaasan talouskoulun käyny oli Viitasaarella pankinjohtajalla kodin
hoitajana, ku rouva oli postis. Myö
hemmin hän elätti ittensä ompelijana.
Bertta oli karijakkona. Erkki oli Ääne
koskella sepän koulus, ja hänestä tuli alansa opettaja. Kaikki työmiehet ja kortteerimiehetki olivat jo siiloon pois.
Me olimma ostanu kananpoikia ja kasvattanu niitä tuvas Eemin teke
mällä lavalla. Niillä oli keinovalona öl
jylamppu. Ensin meillä oli kymmenen kanaa. Sitte ostettihin vähä lisää. Se oli meirän ainut toimeentulo.
saat huutaa niin monta ku haluat. Mak
sa sitte ku jaksat. Lunttilan Kalle muis
taakseni oli yksi. Ei me ostettu enem
pää, ku ei tieretty, mihinkä me jourum- ma. Kaikki meni.
Palijo oli ihimisiä kattomas mei
rän keikahrusta. Kyllä se loukkas, mut
ta minä koitin olla kova. Eemi itki.
Minä sanoon kiukkuusesti kaikkien kuullen:
- Kyllä minä sinut elätän. Hermot oli kireällä mullaki.
Meirän petatun sängyn päällä is
tuu suutari, joka oli mun aikanani aina syksyysin ollu suutaroomas huuto
kauppahan asti. Se oli peräämäs 50 markan saatavaansa. Kyllä se sai ra
hansa. Sitä minä otin oikeen kaulasta kiinni ja itkin.
V alak en ee
Myöhemmin asutuslautakunta rupes meille välittäjäksi. Saatihin taloo saa
resta erullisesti takaasi ja pian se mak- settihinki. Kunnanmiehet ei antanu ku 25 ha, ku meillä ei ollu rahaa. Toiseen puoleen yritimmä saara jonkun Eemin sisaruksista, ettei tähän tulis vieras. Ei
vät enää halunneet palata saarehen. Se jäi sillä lailla.
Einari Koskinen, eresmenny kunnallisneuvos kertoo, ku kyselin hä
neltä myöhemmin, että kaharen vuoren
päästä, ku puuta myytihin, saatihin näistä taloosta puolta enämmän ku huutokaupas.
Olispa vaari saanu orottaa vähä, vaikka pariki vuotta, mutta pankinjoh
taja, pappi Leikkonen oli sanonu:
- Ei päivääkää armoa!
Tällääsiä asioota tapahtuu Kohmulla ja Peltokylällä palijo.
Savon Tilta ja Kalle laittoo kas
vimaata, kun menimmä sitä tietä Häk- kilähän kauppahan. Rupesin itkemä
hän ja surkoomahan niitä. Kova kohta
lo oli niilläki.
M u isto n sir p a le e ta
Eemillä oli nikkarikoulus tehtyjä huo
nekaluja mm. hieno piironki. Se annet- tihin Liisan nimihin jo, ku se oli pieni.
Piironki oli saanu vettä ja menny huo
noksi. Se petsattihin, ja siitä tuli ku uusi.
Suutari kävi tekemäs lapsille kenkiä, ja itte koitin ommella niille jostakin vanhoosta. Ittelläni oli arki- mekkoja, mutta tampuurin naulas oli yksi puku, jolla menin kirkkohon, ky
lähän ja kauppahan. Voista saatihin ra
haa. Lehemiä oli korkeentaan kaharek- san.
Mun piti leipua palijo siiloon ku taloot vielä oli yhyres. Kesällä Väätää- seehenki, kun meillä oli paree uuni.
P a k k o h u u to k a u p p a
Minä menin mettähän sangoon kans muka mustikkahan, Arvo käsivarrella, että sain itkiä. Eemi sitte huuteli mua kahvia laittamahan. Minen meinannu mennä, mutta se tuli mettästä hakema
han ja talutti mut kotia. Pihas oli palijo ihimisiä, mutta minen hävenny mitää.
Olin kaikkihin pahalla päällä. Lipevä
nä sitte laitoon herroolle kamarihin kaffipöytää. Olihan mulla aina viera- hanvaraa.
Molemmat taloot, Väätää ja Salo myytihin samas tilaasuures. Kunnan- herrat oli päättäny, että pannahan ta
loot yhtehen, ettei kukaa pysty huuta
mahan niin suurta tilaa. Kunta saa huu
taa. Niinku huutiki. Hinta oli 550 000 markkaa yhtehensä. Ei ymmärretty, miksi näin kävi.
Me Eemin kans huurettihin yks
lehemä. Oli isäntiä, jokka sanoo, että Olen tässä 33-vuotias. Arvo-veljeni oli siiloon käymäs Suonies ja otti täm än kuvan.
Kaks kertaa viikos 34 leipää kerralla.
Nuottaki oli menny huutokaupas.
Meille oli jääny vain tyhyjä nuottako
ta. Eemi oli aina ollu pyyntivenees.
Joskus oli tullu sata kiloaki muikkuja.
Vaari meni niitä kirkolle myymähän 6 mk/kg. Vaari istuu rattailla ja Saimi, Eemin sisarpuoli huuteli:
- Tulukaa ostamahan kalaa!
Vaari sai aina kesätöihin palijo väkiä ja saattoo tuora ne yht’äkkiä saa- rehen. Tuli kiiras, ku tuli palijo syömä- miehiä. Saatihin kaloja, ja paistoon nii
tä vois. Leipomapäivänä pantihin niitä hiilloksehen, vettä ja suolaa lautaselle, ja väki kastoo kaloja siihen. Niitä syö- tihin palijo. Ei ollu köyhä eikä kipiä, ku oli kalaa.
Siikaa istutettiin Pyhäjärvehen.
Ei niitä olis saanu pyytää, mutta me Eemin kans menimmä vain kalahan.
Orotin siiloon vuonna 1936 Mattia.
Saimma palijo siikoja, ja ne riitti koko talaveksi. Ne oli isoja ku sianporsahat.
Niitä suolattiin neliikkohon aittahan.
Vuonna 1954 Eemi Kokko Huo
panasta Viitasaarelta oli lypsämäs sii- oosta mätiä ja oli meillä kortteeria.
O m a t la p sem m e
Kauko oli kymmenen vanha, ja sitä vietihin joka työhön. Vaariki sanoo, että tuo Eemi tärvää tuon pojan, ku joka miesten työs sen pitää olla muka
na.
Jokaanen lapsi joutuu soutama
han puolitoista kilometriä aamuun il- loon kotua Väätään rantahan, ku kävi
vät koulua. Rannasta koululle oli lisäk
si kolome kilometriä kävelymatkaa.
Matti pantihin kolomantena vuonna yhteiskouluhun. Sitä ei sitte tarvinnu kulijettaa, ku se oli kirkolla kortteeria.
Ku Anni, seittemänvuotias tuli kolomanneksi koululaaseksi, niin se sai istua peräs, eikä sen tarvinnu sou
taa. Liisan ja Kaukon kävi kateeksi, ja ne rupes sanallisesti kiusaamahan An
nia. Anni oli yhyren kerran avannu ta
pin ja heittäny sen menemähän. Vene oli ollu puolella vettä, ennenku saivat siihen jonkinmoisen tukon.
Liisa ja Kauko kanteli siitä isälle.
Ei isä lyöny, mutta sanoo vahtivansa muutamana iltana, ettet tee sitä ja tapa koko lapsilaumaa. Venees ei saa ruveta riitelemähän. Ymmärtämättömyyttään Anni sen teki.
Isä opetti kaikille veneessä olijan säännöt: venees ei saa liikkua eikä vaihtaa paikkaa. Jäällä kulukuhun an- too myös neuvot.
J ä ä llä liik k u m in e n - e lä m ä n ta ito
Myöhemmin isä opetti tietonsa ja tai
tonsa Kaukolle ja sanoo:
- Kaukohon saa luottaa. Se osaa liik
kua jäällä niinku hänki.
Kyllä me kuuliimma hyvinki huonoja jäitä, ku isällä oli aina hinku, vieläkö se kestää. Käski muaki varmis
tamahan:
- Tuu peräs, mutta älä tuu lähelle! Ke
väällä älä mee sellaaselle jäälle, joka on mustaa. Kattele siiloon lumisia paikkoja, syksyllä päinvastoon mustia.
Meillä oli aina keksi mukana.
Laumas ei saanu kulukia heikolla jääl
lä ja aina piti seurata erellä menijää.
Minä en oo koskaa kastunu, mut
ta Eemi kastuu, eikä mulle aina kerrot- tukaa. Kaukoki sanoo, ettei isä viimee- sellä putoamiskerralla omin avuun, keksistä huolimatta, olis päässy pois.
Aina se luotti keksihin, mutta vanhana ja huonona se ei enää onnistunu.
Salaa Eemi kyllä kärkäs Vää- tääsehenki syysjäällä. Rapulla Asta, Eemin sisarpuoli vahtii aina ja kattoo, että joku musta jäällä on tulos. Siiloon oli jo puhelin, ja se soitti, ettei enää tarvitte huolestua. Aina Eemi suoritti
”syysavauksen” . Vahvallaniemelläki oli sanottu, ettei se oo ku Salon Eemi, hyvä jos muiren kissan kestääs.
O p p ik o u lu h u n
Kansakouluaikana meirän Liisa aina kantoo lainakirjoja koululta. Olimma sille äkääsiä, ku se meni piilohon luke
mahan, luki pöyrän allaki liinan alla melekeen pimees. Eemi oli kerran ky- syny Anna Kautolta, onko ny hyvä, ku se aina kantaa niitä kirjoja.
- Antaa tytön lukea. Se osaa kirjoittaa hyviä aineita, kun lukee paljon.
Minä rupesin isälle sanomahan, että diskohan meillä maharollisuutta panna se yhteiskouluhun.
Liisa oli käyny nelijä vuotta kan
sakoulun läpi, Kekkiläs karjanhoito- koulun ja vielä toisena vuonna liina- vaatekurssin. Oli 13-vuotias.
- Meiltä pitää löytyä se raha!
Ottivat kouluun, vaikka se oli niin van
ha.
Ensin Liisa kävi ensimmääsen luokan, jotta näkivät, kuinka se menes
tyy, ja sitte siirrettihin kolomannelle.
Niin meni keskikoulu nelijäs vuores.
Ja sitte vuorossa oli Jyväskylän tyttö- lukio.
Liisa asuu yhyren ikäneiron luo
na. Minä kuliin yhtä mittaa linja-autol
la evästämäs. Vein voita ja leipää. Sur- voon neliikollisen marjoja. Ylioppi
laaksi Liisa kirijootti v. 1945. Oliko kahvia, en muista. Korviketta var
Kauhajoelta tullahan kvläälemähän. Ovat mahdollisesti äidin serkkuja, Vuoreloita.
maan. Täytekakku kumminki tehtihin.
Maisteriksi Liisa valamistuu Helsingin yliopistosta v. 1949.
Ruiskahvia - korviketta
Meillä rukiita keitettihin 15 1 - 16 1 kerrallansa suures paras niin, että ne turpos. Sitte pantihin vähä suolaa ja valutettihin. Uuni luurittihin puhtahak- si ja jyvät pantihin sopivan lämpööse- hen uunihin. Hiilihangolla sekootelti- hin, että ne kuivuuvat tasaasesti. Ne ei saanu paahtua. Rännälillä ne vasta paahrettihin ja siiloon niihin pantihin tippa voita. Kyllä käry kävi!
Kerran keitin puolentoistalitran pannulla korviketta. Mulla sattuu ole
mahan talles vähä kahvia, jota panin kukkupää teelusikallisen joukkohon.
Kauko tuli juomahan ja sanoo:
- Täs on kahvia.
Oikeen maisteli. Niin vähästä se tun
tuu.
Mun mielestä korvikkeestaki tuli parempaa, ku pantihin palijo jauhoja.
Kermaa pantihin tippa. Olihan joka paikas separaattori. Jos oli huono mai
to, niin ei se oikeen hääviä juomista ollu.
Jenny ja Eino muistelevat yhdessä
- Muistan kuinka pahaasena n. kahek- san vuotiaana mentiin velipoika-Taiton kanssa Saloon kylään. Ensin meidät kahvitettiin, ja ku tultiin poikaan kans
sa hiihtomatkalta, niin ei muuta ku voan pöytään. Olihan meillä näläkäki.
Mahat oli jo täys, ku paasta hellalta an
nettiin lautasille isot annokset puuroa.
Myö ei meinattu jaksoa syyvä. Meinat
tiin jätteä lautaselle, mutta emäntä sano:
- Sivistyny ihiminen ei jätä!
No myöhä haluttiin olla sivistyneitä ja ei auttanna, oi pakkosyönti. Jenny sano että hän häppee vieläki.
- Vieraanvarasuus kohistu meihinki, vaikka oltiin lapsia ja vasta hiljan muutettu kyläkunnalle.
- Minä yritin antaa vastamuuttaneille hyvän vaikutuksen.
Jenny jatkaa:
Sota-aikana tuli esim. sunnuntain aika
na vierahia niin, että tuvan pöytä oli syömäväkiä täynnä. Isoo pata oli muka
sianperunoota ja lisäksi usiamman lit
ran lihaanen kastikepata. Arvasin, että väkiä tuloo. Majuri Lieskaki vei pöytä
hän astioota ja taas kantoo niitä pois niinku hotellis. Toiseksi ruuaksi oli sit
te ohraryynipuurua.
Ei meillä näläkä tuntunu, ku me olimma omavaraasia. Mielellänsä ruo
kaa antoo muilleki. Oli monia perinne
ruokia, yksinkertaasia ja terveellisiä niinku ohorajauhopuuro voisilimän kans, maitohon ohorajauhoosta tehty vesirieska jne.
Miten maaki siiloon oli kuohki- aa, ennenku apulannat tuli. Lannat vie- tihin pelloolle, ja eläänten kuivikkehe- na ollehet hakatut havunpalakki lisäs kuohkeutta.
Eino jatkaa:
Eemi oli taitava puutyönopettaja Kekkilässä. Hän oli käyny nikkarikou- lun ja sitte Suolahessa erikoiskoulun.
Eemin oppeja muistan vieläki:
- Ku veät lautaan viivan, elä sahhoa viivoa pitkin vaan sen reunoa.
Työvälineet pit olla terävät. Sii
hen aikaan joka talouvessa tehtiin puh
detöitä.
Ja sitte Jenny:
Talossa oi vakituiset päivämiehet ja syksyllä, ku hevoset oli hoirettu, nikkarootihin koppia ja saavia. Vää- tään vaari sanoo aina, ettei hän oo pan
nu yhtää työmiestä pois osaamattoma
na. Korvo ja koppa on pitäny teherä.
Iltakymmenehen asti tehtihin.
Miehillä oli hauskaa, puhuuvat muka
via. Me naiset keittiös kuuntelimma.
Aamulla aina oli tuvas kova savuami
nen.
Talavella ku leivottihin, miehet toi jalaaskoivun tupahan, veistivät vä
hän ja panivat yöksi uunihin hautuma
han pehemoseksi ja sitte aamulla pai- ninpuulle. Kyllä lastuja riitti poltetta
vaksi.
Tuvas oli ratahirsi, johon köörinä lapsille pantihin kiikku. Yhtenä ehtoo- na panivat köyren sen ympäri ja koitti
vat, kuka pääsi köyrellä sen yli. Tupa oli kolome ja puoli metriä korkia. Toi
set sitte nikkaroo.
Eemi keksii aina kaikemmoista.
Nostatti isoon tuvanpöyrän keskelle laattiaa. Liimataasen Arttu ja Kallion Uuno kiertivät sitä avojaloon, kumpiko lujempaa. Oli maalaamatoon laattia ja seurauksena jalakapohojis suuret rakot ja rokulia muutaman päivän.
Oon valoosa luonne
Koitin aina lapsille opettaa käytöstä.
- Äiti on ollu kaupas. Tehkää äi- rin mieliksi, ku meettä kauppahan ja ottakaa lakki kainalohon. Se ei oo suu
ri asia. A rvoja Kauko tekevät sen aina.
- Tervehtäkää kunnioittavasti!
Ku pojat käyttää mua kaupas, niin oikeen mun syrän sykähtää kiitol- lisuuresta, ku mä näen, ettei ne oo unohtanu, mitä oon opettanu niille pie
nenä.
Elämäni muuttuu palijo, ku tulin Pohojanmaalta saarehen. Onnellisinta aikaa oli Häkkilän Osuuskaupalla. Oon ollu tyytyväänen, jos ny ei oteta luku- hun vastoonkäymisiä. Kyllä saares elä- mises oli palijo vastusta enemmän ku mantereella asuvilla. Oli toki iloaki.
Hukkumistapauksia ei oo tieros- sani ku yksi. Eemin setä ja renki oli tullu kirkolta käräjäpaikalta marras- kuus vuonna 1894 ja hukkunu Sepän luorolla.
Itteni puolesta en oo pelijänny, mutta kyllä oon surru raskahasti, jos perheelle on sattunu vastoonkäymisiä.
Ku Kaukon pojan auto uppos jäihin en meinannu jaksaa. Ehtivät päästä pois.
Toisen kerran meinas Kaukon miniä, Päivi, tyttönsä Ainon kans hukkua rai- lohon. Antti, kahareksanvuotias pelasti ne sieltä pois. Jos olis lähteny hakema
han apua, se olis tullu liian myöhään.
Kauko on hankkinu Antille hengenpe- lastusmitallin.
Minä en oo voinu muuta, ku oon aina rukoollu niiren puolesta.
Loppusanat Kauko kertoo:
Syksyllä vuonna 1983 Jenny-äiti halusi muuttaa kirkolle, kun isä-Eemi joutui sairaalaan. Isä oli sairaalassa seitsemän ja puoli kuukautta, ja äiti ha
lusi olla mahdollisimman paljon hänen luonaan.
Äiti itse nukkui Saarijärven ter
veyskeskuksessa 10. pnä huhtikuuta 1994. Arvo ja minä olimme läsnä ja saimme pitää äitiä kädestä. Olimme siitä syvästi kiitollisia.
