Entäs sitten jos ei naurata

ole suuntautunut nauramaan, vaan se on suuntautunut naurattamaan, yleistäen viihdyttämään. Se on suuntautunut tuottamaan katsojia pyydystävää viihdeaineistoa eli aineistoa, jonka täytyy olla katso- jille nautittavaa ollakseen kelvollis- ta tv-aineistoa. Erehdymme usein pitämään omaa viihtymistämme ja nautintoamme julkisena nauruna.

Naurava tv suuntautuisi julkisuu- teen eli niihin kohteisiin, jotka koetetaan asettaa naurun alaisiksi.

Viihde-tv suuntautuu yksityiseen eli katsojiin, ei julkisuuteen; ja naurava, tyytyväinen katsoja on sen ponnistusten paras palkka.

juuri näin suuntaa Ylen TV 2:n päällikkö yksikkönsä toimintaa:

"Ohjelmatoiminnan lähtökohdaksi on valittu yleisön palvelu tietoisena yleisön tarpeista ja haluista"; tuo- tannon painopistealueeksi saadaan

"suomalainen sarjadraama tv-kult- tuurin kilpailualueena" (Linkki 30.3.1988). Tällaiset modernit tai postmodernit viestimet eivät orga- nisoi yleisöjensä huvia julkiseksi nauruksi, joka kohdistuisi naurun kohteeseen. Pikemmin ne muokkaa- vat julkisia tapahtumia yleisöjensä viihteeksi.

Mutta ehkä näin on välttämättä meneteltävä, jos kerran julkiset asiat, valta ja sen sellainen on samentunut sillä tavalla näkymät- tömäksi kuin Nevanlinna sanoo?

Eihän ulos julkisuuteen suuntautuvaa naurua voi olla, jos ulkona ei ole kohteita, joihin suuntautua. Ja vaikka kohteita olisikin, ei naurusta tule mitään, jos kohteet eivät ole ylväitä, vaan maallisia ja ba- naaleja. Ja vaikka kohteet olisivat- kin ylväitä, ei nauru muuttaisi naurajan ja kohteen suhteita, jos kohde ei vartioisi mitään rajoja, vaan sen ylemmyys olisi pelkkä ele.

Voi kuitenkin olla, että vallan

ja julkisten asioiden sameus ja ulottuvilta karkaaminen on pikem- min niiden multimediaalisessa tar- kastelussa rakennettua kuin tarkas- telun kohteiden itsensä ominaisuus.

Käykäämme vielä kerran läpi Nevanlinnan kolme kohtaa:

1) Voi olla, että valta on ihmisten tai oliomaisten organisaatioiden asemesta rakenteissa, "rakennuksis- sa, valvontateknlikoissa, pommeissa, praktiikoissa, instituutioissa".

Mutta rakenteet, rakennuksetklo elävät ja vaikuttavat vain ihmisten toiminnassa. Kysymys on siitä, tavoittavatko viestimet instituutioi- den kantajat rooleissaan ja asemis- saan vai pikemmin ihmisinä, sellai- sina kuin sinä ja minä. Näyttää siltä, että tv:n tuotantotaito on niin suunnattu, että osataan tehdä kiinnostavia juttuja vain tai etu- päässä jälkimmäisen näkökulman pohjalta (ks. esim. Meyrowitz, 268-304). Syntyy journalismia, joka penkoo USA:n presidenttien tauti- suutta, näiden hammaskipuja, puna- tautia, reumatismia, migreeniä, selkäsärkyjä, suolikouristuksia, keuhkoajoksla, tuberkuloosia, lyijy- myrkytyksiä ••. (Meyrowitz, 283-- 284). Tämä ei ole julkista naurua.

Jos se on matala katse, artikuloi se sellaisenaan vain yksilön uteliai- suutta. On tarkastelun itsensä vika, jos valta näyttää karanneen rakenteisiin tavoittamattomiin.

2) Voi myös olla ja varmaan onkin, että moderni valta ei ole ylhäistä, vaan maallista. Silti sen haltijalla on häneen kohdistuvasta tarkkailus- ta huolimatta mahdikkuutta, jonka hän saa isojen asioiden hoitamisesta ja hallitsemisesta. Toimitusjohtaja, yhtiön tai valtion, ei ole aatelinen.

Mutta mahtimies tai -nainen hän kyllä on - mahdikas samassa mie- lessä kuin aatelinen oli jalo. Di- mensio ei ehkä ole ylhäällä-alhaal- la, vaan mahtava-mitätön tai

(asioissa) mukana-(asioista) ulkona, naurulle otollisia kiinnekohtia mo- lemmat. - Ihmiseen menevä tarkas- telu ei saa otetta kohteen mahdik- kuudesta, joka Jaa tarkastelun ulkopuolelle - valta jää näköpiirin ulkopuolelle.

3) Voi olla niinkin, ettei nykyaikai- nen julkisuus tunne enää tabuja, vaan kaikki "kulttuuriset rajat on 'lopullisesti' koeteltu". - Mutta samalla kun seksuaalisuus, huumeet ja väkivalta esimerkiksi Mey- rowitzin US-mielikuvitusta loputto- masti kiehtova kolminaisuus - on vapaasti julkisen tarkastelun esinee- nä, vallitsee taloudellisissa, poliitti- sissa, sotilaallisissa ja muissa insti- tuutioissa osastointi, jolla tosiasial- liset mielettömyydet hallitaan

sysäämällä ristiriidat tarkastelun ulkopuolelle: harjoitetaan saman- aikaisesti ns. puolustuspolitiikkaa ja aseidenrilsuntapolitiikkaa; talous- kasvun politiikkaa ja ympäristönsuo- jelu politiikkaa; ulkomaankauppapeli- tiikkaa ja kehitysapupolitiikkaa Kirjallisuus

KOSKI, M. Matala katse politiikkaan?

Kantti, 6/1987, 5-7.

MEYROWITZ, J. No sense of Place.

The impact of electronlc media on social behavior. New York - Oxford, Oxford University Press, 1986.

NEVANLINNA, T. Aforismeja teemasta nauru ja valta. Kantti, 1/1988, 21-24.

POSTMAN, N. Huvitamme itsemme hengiltä. Porvoo ym., WSOY, 1987.

WALLERSTEIN, I. Historiallinen kapita- lismi. Tampere, Vastapaino, 1987.

- - - J U L K I N E N N A U R U - - - -

Pauli Heikkilä

Entäs sitten jos

fYlolio:

11 Apua, tv-vi.i.Juie e.i nau- IZ.ai.a ml.n.ua yhtään. ¹¹

(~ 7o.oikko flel_-

.oi.n.gin. Sanomien. rn.ieh- pid€.oivulla 18.3.1988) Nauru

Voiko olla vaikeammin lähestyttä- vää aihetta kuin nauru? Nauru on yksi peruselintoiminnoista. On

e1 naurata

pelättävissä, että sen eritteleminen osasiin tavallaan pysäyttää elimelli- sen kokonaisliikkeen, säikyttää

7

mysteerin pois.

Tietysti naurua saa tutkia.

Se vaatisi moni- ja poikkitieteisyyt- tä: biologiaa, lääketiedettä, antro- pologiaa, psykologiaa, sosiaaUpsyko- logiaa, sosiologiaa mikseipä tiedotusoppiakin.

Naurun lähestymisen tekee vaikeaksi se, että nauru on aina Naurun todelli- set motiivit, sen syntyedellytykset, sen kulku ihmismielessä ja -ruu- miissa jäävät viime kädessä aina tarkkailijan ulottumattomiin. Eli:

emme lopultakaan koskaan var-

muudella tiedä, nauroi

Nauru on kuitenkin usein (aina?) myös sosiaalista. Naurun yleisiä funktioita voi eritellä seuraavasti (lista ei ole mitenkään lopullinen):

nauru purkaa jonkin jännitystilan. Pelko tai kauhu voi purkautua nauruna esim.

elokuvissa, jolloin se sivustaseu- raajasta saattaa kuulostaa hy- väksyvältä tai esim. väkivaltaa kannustavalta (ja voihan se myös sitä ollakin).

nauru voi olla osoi- tus yhteenkuuluvuudesta tai halusta siihen: ryhmäkoheesiota yHäpitävä voima. Naurulla voi- daan "ostaa" ryhmän huomiota tai pyrkiä sulautumaan jouk- koon; ei-nauraja huomataan väistämättä tällaisessa tilantees- sa.

nauru nostaa laskee asian tai henkilön status- ta. Tuttu on juttu alaisesta, jonka on "pakko" nauraa pomon huonoille vitseille. Nauru kan- nustaa, se voi olla myös ilkeän

alentavaa.

Edellisen ryhmittelyn kanssa yhteismitaton on puhtaasti positiivi- nen naurun määritelmän!: nauru on parhaimmillaan aina palkinto.

Palkitsevassa naurussa palkinto

myönnetään sekä toiselle (jutulle, sattumukselle, henkilölle) että itselle, joka onnistuu oivaltajana.

Koska nauru on aina privaattia, jos toki sosiaalistakin peruseUn- toimintaa, käsite saattaa osua asiaan hankalassa asennossa:

se voi yksinkertaistaa käsitystä siitä mille nauretaan ja miksi - koska julkisuus säätelee näke- myksiä siitä mikä on yleisesti huvittavaa. Matkalla yksilön perus- tavasta nauru- tai nauramattomuus- kokemuksesta julkisiin keskiarvoihin jonkin (esim. tv-ohjelman) suosiosta voi oleellista informaatiota kadota.

Julkisen naurun käsite pitää siis

nähdä ainakin kahdella

tavalla:

1) J ulkisina (yleisinä) siitä mikä naurattaa

pohjalta luotavina naurattamisen malleina (viihde).

Julkiseen nauruna,

jolla voidaan ymmärtää mm.

polHttista satiiria, julkisuuden henkilöiden parodiointia, karika- tyyrejä jne.

Näkökulmien ero on intressiero:

edellisessä puhutaan naurun tuotan- to-kulutussuhteesta, jälkimmäisessä naurun kritiikki- valtafunktioista.

Yritän seuraavassa kuljettaa mo- lempia näkökulmia rinnan ja osoit- taa niiden sekaantumisen käytännöl- Hsiä seuraamuksia.

Huumori on positiivisen, palkitsevan naurun hyväksyttävä ja yleispätevä syy. Huumorin historiassa voidaan kuitenkin nähdä eräs oleellinen siirros: edelleenkin huumori on esityksen ominaisuus, mutta nyt- temmin siitä on tullut yhä enem- män esityksen tarkoitus, päämäärä.

Huumori on sektorisoitunut, eriyty- nyt taide- ja tiedotusmaailman osa-alueeksi oltuaan aikaisemmin siinä keskiössä, josta on ikään kuin kummunnut henkeä, ilmapiiriä, teoksiin.

Kehitys voidaan nähdä seurauk- seksi eräänlaisesta kirjalUs-taiteel- Hs-journalistisesta työnjaosta. Suur- ten klassikoiden voidaan sanoa olevan humoristeja kaiken muun huumori on heidän teostensa sisäänrakennettu tekijä (ajatellaanpa vaikka Marxin herkullista huumo- ria!). Ns. vakava kirjallisuus syntyi oikeastaan vasta modernina aikana, kirjallisen työnjaon näyttäytyessä teemojen eriytymisenä. Vakavan vastapooliksi syntyi välttämättö- mästi huumorlkirjallisuus, humoris- tista oma kirjailijatyyppinsä "vaka- van" kirjailijan, "runoilijan" vastin- pariksi.

Huumorista tuli ammattimaista toimintaa, naurun tuottamista, naurusta yhä enemmän tavara, tuote, johon pätevät tavarantuotta- misen yleiset lait. Konkreettisem- pana, jopa Hmeisyydessään tyhjänä, silmät sokaisevana esimerkkinä nähdään usein amerikkalaisen tele- VISIOn "purkkinauru", nauhoitettu taustanauru (nauru jonka tarkoitus on tuottaa naurua!). Naurutavara saa useammin pHloisempia, jopa sisällöllisesti ja julkHausutusti "kau- pallisuutta" vastustavia muotoja.

"Ei-kaupallisuus" peittää tässäkin tehokkaasti naamiona tavaratuotan- non logiikkaa.

Sektorisaituneen huumorin mah- dollisuudet tuottaa esim.

satiiria ovat oleellisesti huonommat kuin "kumpuavan" huumorin. Satii- reja ei synny päättämällä tehdä sellaisia!

ProfessionaUsmi vs.

"demokratisoituminen"

Ei liikettä ilman vastaliikettä. Sellaisena ammattilaiselle huumoril- le on etenkin journalismissa pyritty

"demokratisoimaan" nauruntuottami- sen legitimiteettiä (demokratiassa on vaaransa, siksi lainausmerkit).

"Uuden journalismin" ja gonzon myötä, 70-luvun lopulta alkaen uudet toimittajasukupolvet ovat halunneet "kaapata" itselleen väli- neitä niiltä, joilla on ollut niihin yksinoikeus: pakinoitsijailta ja satH- rikko-reporttereilta. Samankaltaista liikettä oli ehkä havaittavissa ns. 60-lukulaisten piirissä, esim. Repo- radion aikana. 80-luvulle tultaessa liikunta on kuitenkin mitoiltaan huomattavasti laajempaa, sen lähtö- kohdat ovat erilaiset ja sen läpi- käyvä mullistus journalismissa ei suinkaan ole ohi.

Esimerkiksi

jossa itse debytoin jonkinasteisena humoristina, huumorin ja "asialli- sen" lehtikirjoittelun rajat alkoivat venyä ja paukkua 80-luvun alussa. Keinovaroja siirreltiin jokseenkin holtittomasti tuotettiin paljon journalistista taikinaa, jota ei viit- sitty tai osattu kypsyttää loppuun saakka. Muodoltaan jo täysin "de- mokratisoituneelle huumorille" perustuvia ovat suuret paikallis- radioasemat, jotka tuntuvat käyttä- vän alan "vanhoja ammattilaisia" varsin rajoitetusti. Huumorista on tullut julkisuudessa jokamiehen- oikeus.

1

1) Ammattilaiseen huumorUn, joka korostaa nauruntuottamisen tavaraluontoisuutta, sen teko- prosessia ja tekniikkaa, ehkä myös sisällöllistä vastuuta. Naurun lait pyritään tunnista- maan ja niitä pyritään hyödyn- tämään. ProfessionaUsmi näkyy

mysteerin pois.

Tietysti naurua saa tutkia.

Se vaatisi moni- ja poikkitieteisyyt- tä: biologiaa, lääketiedettä, antro- pologiaa, psykologiaa, sosiaaUpsyko- logiaa, sosiologiaa mikseipä tiedotusoppiakin.

Naurun lähestymisen tekee vaikeaksi se, että nauru on aina Naurun todelli- set motiivit, sen syntyedellytykset, sen kulku ihmismielessä ja -ruu- miissa jäävät viime kädessä aina tarkkailijan ulottumattomiin. Eli:

emme lopultakaan koskaan var-

muudella tiedä, nauroi

Nauru on kuitenkin usein (aina?) myös sosiaalista. Naurun yleisiä funktioita voi eritellä seuraavasti (lista ei ole mitenkään lopullinen):

nauru purkaa jonkin jännitystilan. Pelko tai kauhu voi purkautua nauruna esim.

elokuvissa, jolloin se sivustaseu- raajasta saattaa kuulostaa hy- väksyvältä tai esim. väkivaltaa kannustavalta (ja voihan se myös sitä ollakin).

nauru voi olla osoi- tus yhteenkuuluvuudesta tai halusta siihen: ryhmäkoheesiota yHäpitävä voima. Naurulla voi- daan "ostaa" ryhmän huomiota tai pyrkiä sulautumaan jouk- koon; ei-nauraja huomataan väistämättä tällaisessa tilantees- sa.

nauru nostaa laskee asian tai henkilön status- ta. Tuttu on juttu alaisesta, jonka on "pakko" nauraa pomon huonoille vitseille. Nauru kan- nustaa, se voi olla myös ilkeän alentavaa.

Edellisen ryhmittelyn kanssa yhteismitaton on puhtaasti positiivi- nen naurun määritelmän!: nauru on parhaimmillaan aina palkinto.

Palkitsevassa naurussa palkinto

myönnetään sekä toiselle (jutulle, sattumukselle, henkilölle) että itselle, joka onnistuu oivaltajana.

Koska nauru on aina privaattia, jos toki sosiaalistakin peruseUn- toimintaa, käsite saattaa osua asiaan hankalassa asennossa:

se voi yksinkertaistaa käsitystä siitä mille nauretaan ja miksi - koska julkisuus säätelee näke- myksiä siitä mikä on yleisesti huvittavaa. Matkalla yksilön perus- tavasta nauru- tai nauramattomuus- kokemuksesta julkisiin keskiarvoihin jonkin (esim. tv-ohjelman) suosiosta voi oleellista informaatiota kadota.

Julkisen naurun käsite pitää siis

nähdä ainakin kahdella

tavalla:

1) J ulkisina (yleisinä) siitä mikä naurattaa

pohjalta luotavina naurattamisen malleina (viihde).

Julkiseen nauruna,

jolla voidaan ymmärtää mm.

polHttista satiiria, julkisuuden henkilöiden parodiointia, karika- tyyrejä jne.

Näkökulmien ero on intressiero:

edellisessä puhutaan naurun tuotan- to-kulutussuhteesta, jälkimmäisessä naurun kritiikki- valtafunktioista.

Yritän seuraavassa kuljettaa mo- lempia näkökulmia rinnan ja osoit- taa niiden sekaantumisen käytännöl- Hsiä seuraamuksia.

Huumori on positiivisen, palkitsevan naurun hyväksyttävä ja yleispätevä syy. Huumorin historiassa voidaan kuitenkin nähdä eräs oleellinen siirros: edelleenkin huumori on esityksen ominaisuus, mutta nyt- temmin siitä on tullut yhä enem- män esityksen tarkoitus, päämäärä.

Huumori on sektorisoitunut, eriyty- nyt taide- ja tiedotusmaailman osa-alueeksi oltuaan aikaisemmin siinä keskiössä, josta on ikään kuin kummunnut henkeä, ilmapiiriä, teoksiin.

Kehitys voidaan nähdä seurauk- seksi eräänlaisesta kirjalUs-taiteel- Hs-journalistisesta työnjaosta. Suur- ten klassikoiden voidaan sanoa olevan humoristeja kaiken muun huumori on heidän teostensa sisäänrakennettu tekijä (ajatellaanpa vaikka Marxin herkullista huumo- ria!). Ns. vakava kirjallisuus syntyi oikeastaan vasta modernina aikana, kirjallisen työnjaon näyttäytyessä teemojen eriytymisenä. Vakavan vastapooliksi syntyi välttämättö- mästi huumorlkirjallisuus, humoris- tista oma kirjailijatyyppinsä "vaka- van" kirjailijan, "runoilijan" vastin- pariksi.

Huumorista tuli ammattimaista toimintaa, naurun tuottamista, naurusta yhä enemmän tavara, tuote, johon pätevät tavarantuotta- misen yleiset lait. Konkreettisem- pana, jopa Hmeisyydessään tyhjänä, silmät sokaisevana esimerkkinä nähdään usein amerikkalaisen tele- VISIOn "purkkinauru", nauhoitettu taustanauru (nauru jonka tarkoitus on tuottaa naurua!). Naurutavara saa useammin pHloisempia, jopa sisällöllisesti ja julkHausutusti "kau- pallisuutta" vastustavia muotoja.

"Ei-kaupallisuus" peittää tässäkin tehokkaasti naamiona tavaratuotan- non logiikkaa.

Sektorisaituneen huumorin mah- dollisuudet tuottaa esim.

satiiria ovat oleellisesti huonommat kuin "kumpuavan" huumorin. Satii- reja ei synny päättämällä tehdä sellaisia!

ProfessionaUsmi vs.

"demokratisoituminen"

Ei liikettä ilman vastaliikettä.

Sellaisena ammattilaiselle huumoril- le on etenkin journalismissa pyritty

"demokratisoimaan" nauruntuottami- sen legitimiteettiä (demokratiassa on vaaransa, siksi lainausmerkit).

"Uuden journalismin" ja gonzon myötä, 70-luvun lopulta alkaen uudet toimittajasukupolvet ovat halunneet "kaapata" itselleen väli- neitä niiltä, joilla on ollut niihin yksinoikeus: pakinoitsijailta ja satH- rikko-reporttereilta. Samankaltaista liikettä oli ehkä havaittavissa ns.

60-lukulaisten piirissä, esim. Repo- radion aikana. 80-luvulle tultaessa liikunta on kuitenkin mitoiltaan huomattavasti laajempaa, sen lähtö- kohdat ovat erilaiset ja sen läpi- käyvä mullistus journalismissa ei suinkaan ole ohi.

Esimerkiksi

jossa itse debytoin jonkinasteisena humoristina, huumorin ja "asialli- sen" lehtikirjoittelun rajat alkoivat venyä ja paukkua 80-luvun alussa.

Keinovaroja siirreltiin jokseenkin holtittomasti tuotettiin paljon journalistista taikinaa, jota ei viit- sitty tai osattu kypsyttää loppuun saakka. Muodoltaan jo täysin "de- mokratisoituneelle huumorille"

perustuvia ovat suuret paikallis- radioasemat, jotka tuntuvat käyttä- vän alan "vanhoja ammattilaisia"

varsin rajoitetusti. Huumorista on tullut julkisuudessa jokamiehen- oikeus.

1

1) Ammattilaiseen huumorUn, joka korostaa nauruntuottamisen tavaraluontoisuutta, sen teko- prosessia ja tekniikkaa, ehkä myös sisällöllistä vastuuta.

Naurun lait pyritään tunnista- maan ja niitä pyritään hyödyn- tämään. ProfessionaUsmi näkyy

ajattelussa, että naurattamaan voi oppia ja rekryyttejä voi kurssittaa. Ammattilaisten kehä on suppea ja melko suljettu.

2) ¹¹ J älklammattllaiseen" huumoriin, joka lainailee ammattilaisuudelta muotoja ja kehittelee omiaan pyrkien uuteen journalistiseen asenteeseen ja tekotapaan.

Huumori nähdään asiankuljetta- misen apukeinoksi ("huumorin varjolla") tai yksinkertaisesti jonkinlaiseksi narsistiseksi haus- kanpidoksi välineessä. Piiri on vaihtuva ja taidoiltaan epä- tasainen.

Post-humorismin synty voidaan parhain päin - nähdä turhautumi- sena ns. objektiiviseen journalismiin nuorten toimittajien keskuudessa.

Joka tapauksessa se on muuttanut joukkotiedotushuumorin funktioita ja laajentanut sen alaa. Tuloksena näyttää olevan naurun alennusmyyn·- ti. Vielä emme tiedä, hyytyykö hymy, sillä tässä kuvattu kehitys- kulku on vielä kesken.

Nauru ja joukkotiedotus

Yhteiskunnallisen kokonaisliikkeen kulttuurisesti ja sosiaalisesti tärkein osaliike on yhteiskunnan joukko- tiedotuksellistuminen (mikä on eri asia kuin yksinkertainen volyy- min kasvu tai sisällölliset kehitys- trendit). Nykyisellään joukkotiedotus määrää (tai ainakin määrittelee) kulttuurin momentteja. Oltuaan osa kulttuuria joukkotiedotuksesta on tullut kulttuuri itse, kulttuurinen yläjäsen. Esim. taiteen on myytävä itsensä ensin joukkotiedotukselle, vasta sitten se voi toivoa yleisö- kontaktia.

Ammatillistuttuaan ja sektorisoi- duttuaan huumori tuli joukkotiedo- tuksen osastoksi (aikaisemmasta asemastaan osana taiteellis-kirjalli-

sen työn lähteistöä). Mutta joukko- tiedotusliikkeen kiihtyessä huumorin kehä on (erityisesti "vanhanmalli- sessa" joukkotiedotuksessa) entises- tään umpeutunut; paitsi että huu- mori on tiedotuksen osa, myös aiheet valitaan (tulevat valituiksi) tiedotuksen sfääristä, mikä edelleen voimistaa kehälHkettä.

Julkisen huumorin teemat löyty- vät tiedotuspinnasta, ne ovat julk- kiksia ja julkkisaiheita (yleensä näiden yhdistelmiä):

1) Uutistapahtumia (joista saadaan mm. uutis- ja ajankohtaislähe- tysparodioita)

2) "Vakavia" julkkiksia (poliittiset henkilöpilat)

3) Viihdejulkkiksia (viihde-elämän hahmojen ja trendien parodiat) ja julkkishumoristeja (jotka täyttävät kaksi funktiota: julk- kiksen ja nauruntuottajan)

Pinnanalaiset liikkeet jäävät joukkotiedotushuumorista syrjään, sillä ne vaatisivat erityistä tilanne- analyysiä, tekijöiden oman profes- sionaalisen rakenteen ja aseman ikäänkuin ulkopuolista havainnoin- tia. Aito satiiri näyttää mahdotto- malta nykyisenkaltaisessa julkisuu- dessa, koska jouduttaisiin ensin asettamaan kyseenalaiseksi itse toimintajärjestelmä, satirisoimaan yhteiskunnallista perusliikettä, joukkotiedotuksellisuutta, jonka varassa ollaan.

Tilanne on johtanut surulliseen paradoksiin: kun maailma käy jouk- kotiedotuksessa yhä tiheämmäksi ja nopeammaksi, naurun suhteutta- va, paikalleenasettava voima olisi yhä kipeämmin tarpeen. Nyt suurin osa huumorista on vain kiihdyttä- mässä joukkotiedotusliikettä.

Konsensus ja antagonismit

Ihminen nauraa aina viime kädessä

sisällölle, ei muodolle. Asia naurat- taa (mikä se kulloinkin onkin).

Vaikeaksi tämän ymmärtämisen tekee se, että asia voi näyttää muodolta. Otan esimerkin taas Marxilta, tällä kertaa Groucho Marxilta. Eräässä Marx-veljesten elokuvassa Groucho kohtaa useaan otteeseen nousukkaan ladyliken ja aina heidän välillään käydään seuraava keskustelu:

NAINEN: How are you?

GROUCHO:How are YOU?

Grouchon lauseen korostus on viimeisellä sanalla, siis ikään kuin hän tiedustelisi vastaukseksi toisen vointia. Grouchoa naisen vointi tuskin kiinnostaa, mutta pointti onkin tämä: ei nainenkaan ole kiinnostunut kenenkään voinnista käyttäessään tätä amerikkalaisen small talkin iskusanaa. Grouchon käydessä kiinni naisen small talkiin hän avaa kokonaisen avaruuden:

v1s10n amerikkalaisen seurustelu- puheen pintapuolisuuteen ja perus- epäinhimillisyyteen. Näin pienestä dialogista, joka näyttää puhtaalta professionaalilta muodolta, paljas- tuukin asia. (Olkoon tässä esimer- kissä konsensusta small talk ja

Groucho antagonismi.)

Huumoria on nykyään kahde,n- laista: tapahtumiin kesklttyvää ja kieleen tunkeutuvaa. Jaon teen perustavan liikkeen, joukkotiedotuk- sellisuuden, suhteen:

1) Tapahtumiin, siis joukkotiedotus- pintaan keskittyvä huumori ottaa aiheensa joukkotiedotuksen sfääristä, joka sille näyttäytyy koko todellisuutena.

2) Kieleen tunkeutuva huumori pyrkii ja pystyy avaamaan jouk- kotiedotuspintaa, joka oleellises- sa mielessä on kielijärjestelmä (tai sellaisten yhdistelmä). J auk- kotiedotuspinnan alla oletetaan

"todempi" todellisuus.

Tapauksessa "Väyrynen" (kuvio 1) huumoriaktina, vitsinä, toimii poliitikon nimikoodi "Väyrynen" (tällaisia puhtaasti nimeen perustu- via "satiireja" on todellisuudessa nähty!). Ammuksena "Väyrynen" humoristi pommittaa tiedotuspintaa, olettaen ilmeisesti osuvansa poliit- tisen järjestelmän "peliin", "likai- suuteen" tms. Tiedotuspinnassa on tälle koodille vastineensa, julk- kishahmo ja poliittinen ilmiö "Väy- rynen". Humoristin ammus ei lävis- Kuvio 1.

(TAPAHTUMIA, JULKKIKSIA)

JOUKKOTIEDOTUSPINTA

"T"

(TOSI TODELLISUUS)

HUUMORIAKTEJA

/ "VÄYRYNEN"

/

11

ajattelussa, että naurattamaan voi oppia ja rekryyttejä voi kurssittaa. Ammattilaisten kehä on suppea ja melko suljettu.

2) ¹¹ J älklammattllaiseen" huumoriin, joka lainailee ammattilaisuudelta muotoja ja kehittelee omiaan pyrkien uuteen journalistiseen asenteeseen ja tekotapaan.

Huumori nähdään asiankuljetta- misen apukeinoksi ("huumorin varjolla") tai yksinkertaisesti jonkinlaiseksi narsistiseksi haus- kanpidoksi välineessä. Piiri on vaihtuva ja taidoiltaan epä- tasainen.

Post-humorismin synty voidaan parhain päin - nähdä turhautumi- sena ns. objektiiviseen journalismiin nuorten toimittajien keskuudessa.

Joka tapauksessa se on muuttanut joukkotiedotushuumorin funktioita ja laajentanut sen alaa. Tuloksena näyttää olevan naurun alennusmyyn·- ti. Vielä emme tiedä, hyytyykö hymy, sillä tässä kuvattu kehitys- kulku on vielä kesken.

Nauru ja joukkotiedotus

Yhteiskunnallisen kokonaisliikkeen kulttuurisesti ja sosiaalisesti tärkein osaliike on yhteiskunnan joukko- tiedotuksellistuminen (mikä on eri asia kuin yksinkertainen volyy- min kasvu tai sisällölliset kehitys- trendit). Nykyisellään joukkotiedotus määrää (tai ainakin määrittelee) kulttuurin momentteja. Oltuaan osa kulttuuria joukkotiedotuksesta on tullut kulttuuri itse, kulttuurinen yläjäsen. Esim. taiteen on myytävä itsensä ensin joukkotiedotukselle, vasta sitten se voi toivoa yleisö- kontaktia.

Ammatillistuttuaan ja sektorisoi- duttuaan huumori tuli joukkotiedo- tuksen osastoksi (aikaisemmasta asemastaan osana taiteellis-kirjalli-

sen työn lähteistöä). Mutta joukko- tiedotusliikkeen kiihtyessä huumorin kehä on (erityisesti "vanhanmalli- sessa" joukkotiedotuksessa) entises- tään umpeutunut; paitsi että huu- mori on tiedotuksen osa, myös aiheet valitaan (tulevat valituiksi) tiedotuksen sfääristä, mikä edelleen voimistaa kehälHkettä.

Julkisen huumorin teemat löyty- vät tiedotuspinnasta, ne ovat julk- kiksia ja julkkisaiheita (yleensä näiden yhdistelmiä):

1) Uutistapahtumia (joista saadaan mm. uutis- ja ajankohtaislähe- tysparodioita)

2) "Vakavia" julkkiksia (poliittiset henkilöpilat)

3) Viihdejulkkiksia (viihde-elämän hahmojen ja trendien parodiat) ja julkkishumoristeja (jotka täyttävät kaksi funktiota: julk- kiksen ja nauruntuottajan)

Pinnanalaiset liikkeet jäävät joukkotiedotushuumorista syrjään, sillä ne vaatisivat erityistä tilanne- analyysiä, tekijöiden oman profes- sionaalisen rakenteen ja aseman ikäänkuin ulkopuolista havainnoin- tia. Aito satiiri näyttää mahdotto- malta nykyisenkaltaisessa julkisuu- dessa, koska jouduttaisiin ensin asettamaan kyseenalaiseksi itse toimintajärjestelmä, satirisoimaan yhteiskunnallista perusliikettä, joukkotiedotuksellisuutta, jonka varassa ollaan.

Tilanne on johtanut surulliseen paradoksiin: kun maailma käy jouk- kotiedotuksessa yhä tiheämmäksi ja nopeammaksi, naurun suhteutta- va, paikalleenasettava voima olisi yhä kipeämmin tarpeen. Nyt suurin osa huumorista on vain kiihdyttä- mässä joukkotiedotusliikettä.

Konsensus ja antagonismit

Ihminen nauraa aina viime kädessä

sisällölle, ei muodolle. Asia naurat- taa (mikä se kulloinkin onkin).

Vaikeaksi tämän ymmärtämisen tekee se, että asia voi näyttää muodolta. Otan esimerkin taas Marxilta, tällä kertaa Groucho Marxilta. Eräässä Marx-veljesten elokuvassa Groucho kohtaa useaan otteeseen nousukkaan ladyliken ja aina heidän välillään käydään seuraava keskustelu:

NAINEN: How are you?

GROUCHO:How are YOU?

Grouchon lauseen korostus on viimeisellä sanalla, siis ikään kuin hän tiedustelisi vastaukseksi toisen vointia. Grouchoa naisen vointi tuskin kiinnostaa, mutta pointti onkin tämä: ei nainenkaan ole kiinnostunut kenenkään voinnista käyttäessään tätä amerikkalaisen small talkin iskusanaa. Grouchon käydessä kiinni naisen small talkiin hän avaa kokonaisen avaruuden:

v1s10n amerikkalaisen seurustelu- puheen pintapuolisuuteen ja perus- epäinhimillisyyteen. Näin pienestä dialogista, joka näyttää puhtaalta professionaalilta muodolta, paljas- tuukin asia. (Olkoon tässä esimer- kissä konsensusta small talk ja

Groucho antagonismi.)

Huumoria on nykyään kahde,n- laista: tapahtumiin kesklttyvää ja kieleen tunkeutuvaa. Jaon teen perustavan liikkeen, joukkotiedotuk- sellisuuden, suhteen:

1) Tapahtumiin, siis joukkotiedotus- pintaan keskittyvä huumori ottaa aiheensa joukkotiedotuksen sfääristä, joka sille näyttäytyy koko todellisuutena.

2) Kieleen tunkeutuva huumori pyrkii ja pystyy avaamaan jouk- kotiedotuspintaa, joka oleellises- sa mielessä on kielijärjestelmä (tai sellaisten yhdistelmä). J auk- kotiedotuspinnan alla oletetaan

"todempi" todellisuus.

Tapauksessa "Väyrynen" (kuvio 1) huumoriaktina, vitsinä, toimii poliitikon nimikoodi "Väyrynen"

(tällaisia puhtaasti nimeen perustu- via "satiireja" on todellisuudessa nähty!). Ammuksena "Väyrynen"

humoristi pommittaa tiedotuspintaa, olettaen ilmeisesti osuvansa poliit- tisen järjestelmän "peliin", "likai- suuteen" tms. Tiedotuspinnassa on tälle koodille vastineensa, julk- kishahmo ja poliittinen ilmiö "Väy- rynen". Humoristin ammus ei lävis- Kuvio 1.

(TAPAHTUMIA, JULKKIKSIA)

JOUKKOTIEDOTUSPINTA

"T"

(TOSI TODELLISUUS)

HUUMORIAKTEJA

/ "VÄYRYNEN"

/

11

tä tiedotuspintaa, sillä se on oleel- lisesti samaa kuin ilmiö-vas- tinparinsa. "Vitsi" ovat

Tiedotuspinnan elastinen kalvo myötää ja kesyttää vitsin paikoilleen.

Ainoastaan kieleen tunkeutuval- la, sitä avaavalla huumorilla on mahdollisuuksia olla edes

saati yhteiskunnallisesti merkittävää (jos tällainen vaatimus asetetaan). Tapahtumahuumorilla ei voida läpäistä tiedotuspintaa, jonka takana (sisäl- löt) sijaitsevat. Joukkotiedotuksel- Ustum inen on näin uusi vaihe yhteiskunnallisen tietoisuuden kehi- tyksessä. Kielipeli pitää yllä kon- sensusta jonka takana anta- sijaitsevat (pankkilaitos vs. velkaorjat, ympäristön saastumi- nen vs. tuotanto-kulutussykHn hillit- seminen jne., vrt. myös esimerkki Grouchosta ja small talkista).

Kieleen tunkeutuva huumori ei tarkoita suinkaan "tieteellistä"

kielipelin avaamista, vaan tekniikoi- ta on lukuisa määrä, riippuen teki- jän persoonallisuudesta. Oleellista on "puhdistaa" kieltä, saattaa kieli ja asiat taas suhteeseen toistensa kanssa, palauttaa sanaiHe niiden merkitykset ja osoittaa kielen tyhjäkäynnin käytännölliset seurauk- set. Kielen avaaminen on silmien avaamista.

nähdään suurten satiirien perimmäisenä kohteena. Missä ovat suuret satiirH nykyajasta?

Eräänä syynä niiden puuttumiseen voisi ajatella vallassa tapahtuneen siirroksen. "Vanha" valta (lähes yhtäkuin politiikka) on antanut tilaa "uudelle" vanalle (talous, teknokratia, informaatiotekniikka).

1) "Vanha" valta on "hauskaa", koska se on näkyvissä: sen aktit ilmenevät tiedotuspinnassa tapahtuma-akteina.

2) "Uusi" valta ei ole hauskaa, koska sen aktit eivät ole näky- Vlssa. Ne ovat hajautuneita,

"kasvottomia", ne koodittuvat informaatiolmpulsseiksi. "Uusi"

valta on "vakava" aihe kirjaili- jalle, mutta humoristista se ei herkulliselta tai hän ei yksinkertaisesti näe sitä tiedotuspinnan sokaisem ana, sille Himaantuneena.

Kielipeli tukee käsitystä vallasta poliittisena, siis yleisessä hallinnas- sa olevana järjestelmänä, joka sijaitsee samassa kohdassa kuin ennenkin. Huumori ja valta (sekä vanha että uusi) lyövät näin tove- rillisesti kättä: huumorin asema yhteiskunnallisena varaventtiilinä tunnustetaan, vallanpitäjät saavat osakseen ilkeää, terveellistä kritiik- kiä ja me kaikki nauramme niin.

Mutta entäs sitten jos ei nau- rata?

JULKINEN N A U R U - - - -

Veijo Hietala

Vall

Poliittisella naurulla - parodialla, ironialla, satiirilla on pitkät perinteet: niin kauan kuin julkista valtaa on käytetty, sitä on myös pilkattu. Kuvallisen ilmaisun muo- doista poliittisaiheinen pilapiirros lienee yksi vanhimmista korkeakult- tuureissa. Vallanpitäjiin kohdistuval- la komiikalla näen puhtaasti kriittisten tarkoitusperien ohella ensisijaisesti kaksi funktiota.

Yhtäältä taustalta erottuvat sadis- tisiksi luokiteltavat yllykkeet. Pi- lantekijä käyttää valtaa: alistamalla suuren ja mahtavan naurunsa koh- teeksi hän tekee tämän pienem- mäksi ja siten helpommin käsiteltä- väksi. Näin tämän mahdollisia väärinkäytöksiäkin on helpompi sietää.

Usein unohdetaan kuitenkin poliittisen pilan toinen tärkeä funk- tio, familiarisaatioefekti. Hyväntah- toisella huumorilla etäinen ja saa- vuttamaton vallanpitäjä muuttuu tutummaksi ja inhimillisemmäksi, mikä on omiaan lisäämään poliiti- kon suosiota. Viimeaikaisista suo- malaisista esimerkeistä käyvät vaikkapa Kekkos-vitsit tai Ismo Kallion pehmeät Mauno Koivisto -parodiat. Toistuvasti onkin esitet- ty, että vallanpitäjään liittyvä vitsailu voidaan nähdä suoraan verrannollisena hänen kansansuo- sioonsa.

Poliittinen vallankäyttöhän pe- rustuu kuville, imagoille, sekä

at kuvat

konkreettisessa että abstraktissa merkityksessä. Yhteiskunnan kollek- tiiviseen tajuntaan iskostuva mieli- kuva vallanpitäjistä ja valtasuhteis- ta muotoutuu pitkälti television ja lehdistön välittämien valokuvien ja uutisfilmien kautta. Harva näkee poliittisia päättäjiä luonnossa; siitä huolimatta me "tunnemme" heidät,

"tiedämme", mitä he ajattelevat ja miten käyttäytyvät.

Niinpä uraansa aloittelevan poliitikon keskeiseksi ongelmaksi nousee sopivan imagon luominen. Tällaisen kuvan tulee täyttää ensi- sijaisesti kolme kriteeriä: sen on oltava koherentti, yksilöllinen/muis- ta poikkeava ja sen on vastattava johonkin tarpeeseen. Mutta kun julkisuuskynnys on viimein ylitetty ja kuvan rakentamisen prosessi toden teolla lähtenyt liikkeelle, eri mediat pitävät tavallaan auto- maattisesti huolen jatkosta. Puhei- den sisältöjä paremmin useimmat muistavat viime presidentinvaaleista Kalevi Kivistön kitaroineen ja Mauno Koiviston "kyllä se siitä" - kädenheilautuksen.

Poliittinen imago on siis kon- struktio, johon kyseisen henkilön kaikkia toimia suhteutetaan. Toisin sanoen vallankäyttäjän kuva on samalla tavoin tehty - artefakti kuin esimerkiksi filmitähden imago, jonka kulttuurista merkitystä viime vuosien tähtikulttitutkimus on pyrkinyt laajamittaisesti selvit-

13