TIETEESSÄ TAPAHTUU 2 2021 67 mUISTIkUvIA
MUISTIKUVIA
”Kyllä se on niin…” – Erik Allardt
Kun kuulin Erik Allardtin (1925–2020) kuolemasta, menin syömään muistoaterian: paistettua puna- ahventa perunamuhennoksen kera. Se nimittäin oli Erikin herkkua vuosina 1973–75, joihin muisti- kuvani ankkuroituvat.
Allardt toimi tuolloin Suomen Akatemian tut- kijaprofessorina, ympärillään nuorista tutkijois- ta koottu Vertailevan sosiologian tutkimusryhmä.
Hänellä ei ollut opetusvelvollisuutta, mutta omalla tavallaan hän ohjasikin. Tutkimusryhmä toimi tut- kijakouluna, tuotti toistakymmentä väitöskirjaa ja kasvatti kymmenkunta professoria.
Hiljattain näin Tolstoin proosaa luonnehdit- tavan jossakin ”lihaksikkaaksi”. Siinäpä sana ku- vaamaan Erik Allardtia! Hän oli keskikokoinen, mutta hänellä oli ison miehen habitus. Hänen voi- mallinen läsnäolonsa täytti tilan. Parketti valitti askelluksen alla, kirjoituskone paukkui niin, että paperi puhkoutui pisteiden, pilkkujen ja pienten o-kirjainten kohdista. Ääni kantautui kauas, kun hän aloitti ”Kyllä se on niin…”. Aina hän ei saatta- nut aloituslausettaan loppuun. Silloin piti arvail- la, mikä oli ja miten.
Allardt oli imponoiva, hän avasi uusia näköalo- ja kommenteillaan. Hän ei kuitenkaan ollut täynnä itseään eikä vaatinut muita seuraamaan ideoitaan.
Oli päinvastoin mielissään, jos joku intoutui nii- tä kriittisesti ruotimaan. Lihaksikkuus ei ollut li- tistävää.
Allardt oli joviaali, joskin kiihtyi helposti ”tyh- myyksiä” kohdatessaan. Hän inhosi erottautumi- sen elkeitä, käyntikortitkin olivat hänestä ”sietä- mätöntä elitismiä”. Johonkin matrikkeliin hän oli ilmoittanut harrastuksekseen ”halvan punaviinin”
ja kuumentunut, kun halpa-sana oli poistettu ja henkilökuva hänestä oli vääristynyt.
Allardtin työhuoneen seinällä oli ikonostaa- si: kuvat Durkheimista, Marxista ja Weberistä. He olivat vaikuttaneet vahvasti Allardtin pääteokseen Yhteiskunnan rakenne ja sosiaalinen paine. Risto Ala-
puro kirjoitti hiljattain artikkelin Pauli Mannisen kokoamasta ”suomalaisen yhteiskunnan muutta- misen ykkösketjusta”, jossa keskushyökkääjänä oli Urho Kekkonen, laitureina Väinö Linna ja Erik Al- lardt. Allardtin durkheimilaiset ajatukset moder- nille yhteiskunnalle tyypillisestä erilaistumisesta, ristiriitojen sääntelystä ja orgaanisesta solidaari- suudesta olivat syöttö Kekkosen lapaan. Tämän oli Ostrobotnian puheessaan helppo tuikata kiek- ko verkkoon, integroida kommunistit yhteiskun- taan. Etteikö olisi tutkimuksella yhteiskunnallis- ta vaikuttavuutta!
Ykkösketju-kielikuva on herkullinen, mutta si- käli onnahtava, että Erikin laji oli jalkapallo. Mi- kään ei saanut estää viisikymppisen miehen vii- koittaista futaamista. Kerran Erik tuli Väinämöisen kentälle suoraan sairaalasta, virnuili saaneensa pe- liluvan lääkäriltä. Hänen tähdittämänsä Sosiaalinen Paine osallistui yliopiston sarjapeleihin ja ylsi tasa- peliin suurta ja mahtavaa Lääketieteen kandiseu- raa vastaan. Se oli Suomen maajoukkueen Gijónin ihmeen veroinen saavutus.
Allardt keskittyi 1970-luvun ensipuoliskol- la pohjoismaiseen hyvinvointitutkimukseen. Sen päätuotos Hyvinvoinnin ulottuvuuksia alkaa lau- seilla ”Hyvinvointi on vaikeata määritellä ja tut- kia. Osittain sen vuoksi tämä kirja koostuu monen- laisista aineksista”. Työhuoneen seinältä katsovat sosiologian klassikot eivät tähän kirjaan paljon vai- kuttaneet, ainekset tulivat modernista sosiologias- ta, politiikan tutkimuksesta, psykologiasta, sosi- aalipsykologiasta, antropologiasta ja filosofiasta.
Mitä erilaisimmista teorioista Allardt osasi nouk- kia jotakin käyttökelpoista. Mutta hän myös tun- nisti teoriaohjautuvuuden sudenkuopat eikä jät- täytynyt kenenkään kelkkaan. Jos hyvinvointia tutkittaessa lähdetään liikkeelle vain ihmisten il- maisemista arvostuksista, ajaudutaan ”sietämät- tömään konservatiivisuuteen”. Jos taas seurataan utopioita tai ”ihannevaltaisia periaatteita” eikä ih- misiä ollenkaan kuunnella, ajaudutaan ”sietämät- tömään dogmaattisuuteen”. Jotenkin oli vedettä- vä välistä.
Empiirisenä tutkimuksena Hyvinvoinnin ulot- tuvuuksia oli aikansa variaabelisosiologiaa, mutta ei mekaanista vaan orgaanista. Allardt tiesi, että mielipiteet on ihmisiin istutettu. Siksi haastatte- luvastauksia ei saanut lukea kirjaimellisesti, vaan
68 TIETEESSÄ TAPAHTUU 2 2021 mUISTIkUvIA
piti pohtia niiden taustaa ja aitoutta. Hänellä oli hyvä metodologinen vainu. Häntä kiinnosti laadul- linenkin tutkimus, joka teki vasta tuloaan. Ja kie- len kautta tapahtuva merkityksellistäminen, vaik- ka juuri siitä kiinnostuneen kulttuurisosiologian suuntaan hän sittemmin kiivailikin. On tutkittava
”itse yhteiskuntaa”, Allardt aina paasasi.
Muistelmissaan Allardt puhuu rationaalisen ja irrationaalisen jännitteestä, joka häntä ympäröi.
Metafysiikasta puhdistettu positivismi näkyi hy- vinvointitutkimuksessa niin, että numerot saivat puhua puolestaan silloin, kun kyse oli ”itse yhteis- kunnasta”, esimerkiksi eriarvoisuudesta. Mutta hyvinvointi paikantui myös yksityiseen elämän- piiriin, siksi Allardt kuunteli kuiskauksiakin.
Hyvinvointi oli Allardtille muutakin kuin omis- tamista ja hyvinvointivaltion tuottamaa hyvää.
Hän oli epäluuloinen ”radikaalin rationalismin” – kaikkivoipien käsitteellisten ja käytännöllisten hal- lintapyrkimysten – suhteen. Pekka Kuusen 60-lu- vun sosiaalipolitiikkaakin hän piti ”totalisoivana” ja
”pelastusopin tapaisia aineksia” sisältävänä. Al- lardt otti etäisyyttä myös Heikki Waris -vaikut- teiseen sosiaalipolitiikkaan. Muistelmissaan hän sanoo, että ”sosiologit pyrkivät olemaan riippu- mattomia intellektuelleja, kriittisen analysoivia ja tavanomaisista kaavoista piittaamattomia. Sosiaa- lipoliitikot halusivat rakentaa maata, totuttaa ih- miset tavanomaisiin kaavoihin ja vastustaa anar- kistisia pyrkimyksiä”.
Allardt ei kaavoihin kangistunut, ja häntä tai- si viehättää myös anarkistinen tietoteoria. Olen
näet muistavinani hänen mainostaneen Paul Fey- erabendin kohukirjaa Against Method, mutta en ole varma tästä muistikuvasta. Oli miten oli – kirjan otsikon sanoilla Erik usein suhteellisti sanomaan- sa. Jotakin hänen tutkijatyylistään kertoo se, että hän ei pitänyt Having, Loving, Being -malliaan val- miina. Hän ei väittänyt tietävänsä tarkalleen, mitä hyvinvointi on ja miten sitä tulee tutkia. Hänen kirjansa oli keskusteleva. Allardt tiesi, että tutki- muksenteon pitkittyessä rajahyöty laskee. Hän sa- noi hyvinvoinnista sen, mikä silloin oli sanottavis- sa ja siirtyi sitten toisiin aiheisiin.
Toisaalta Allardt halusi, että vaivalla kerättyä haastatteluaineistoa hyödynnetään laajalti. Siinä tarkoituksessa hän ehdotti minullekin, vuoden verran ”laskuapulaisen” töitä tehneelle opiskelijal- le, että käyttäisin aineistoa gradussani. Menimme Baari Punavuoreen syömään paistettua puna-ah- venta, ja Erik kysyi, kumpi kiinnostaisi enemmän, terveys vai poliittiset resurssit. Jälkimmäinen kuulosti jännittävämmältä, mutta koska en oikein tiennyt, mitä se tarkoittaa, otin varman päälle ja valitsin terveyden.
Minusta ei olisi tullut tutkijaa, ellei Erik olisi patistanut jatkamaan. Hän koetti vauhdittaa väi- töskirjaani muistuttamalla laskevan rajahyödyn laista. Aina tavatessamme hän kysyi ”Joko olet jät- tämässä työsi tiedekuntaan?”. Lupautui kustoksek- sikin, vaikka en väitellyt sosiologiassa vaan sosiaa- lipolitiikassa.
ANTTI KARISTO
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston sosiaaligerontologian emeri- tusprofessori.
Erik Allardt oli mukana kirjoittajana teoksessa Research in Finland – A History vuonna 2006.
Kuva: Jari Loisa.
