JOONAS LULLI
— Nuukanmäen vanhaisäntä
Kaksi henkilöä on eri yhteydessä pyytänyt minua kirjoittamaan muistel
man Kangasahon Nuukanmäen van- hastaisännästä Joonas Lullista. Mo
lemmat ovat jo vainajia. Toinen heis
tä oli Lullien sukuseuran esimies, toi
mittaja Arvo Kantonen, toinen pik
kuserkkuni, opettaja Alma Koponen, syntyisin Peura, jonka isän äiti Aman
da oli leskeksi jäätyään mennyt avio
liittoon Joonaksen kanssa. Minulle Joonas oli äitini tädin mies. Mummoni ja Amanda olivat syntyisin Norosia.
Täytän lupauksen mielelläni, sillä Nuukan Joonas on muistelemisen ar
voinen, harvinaisen eheä ihminen.
Hän pysyi hiljaisena ja vähäeleisenä, mutta juuri siitä syystä hän nousi ym
päristössään keskeiseksi hahmoksi.
Pohjana persoonallisuutensa rakentu
miselle oli hämäläisperäinen luonteen
laatu ja uskonnollisuus.
En tiedä paljoakaan Joonaksen ul
konaisista vaiheista. Hän syntyi Saari
järvellä kesäkuun 8. pnä 1859. Lullien suku on kirjojen mukaan tullut Päl
käneeltä Muurameen joskus 1500-lu- vulla ja on Keski-Suomen vanhimpia hämäläissukuja. (Tätä kirjoittaessani näen ikkunastamme Lullin suvun muu- ramelaisen kantatalon.) Viime vuosisa
dan alussa muuan Juho Salomoninpoi- ka Lulli muutti Muuramesta Saarijär- velle, ja hänestä on lähtöisin suvun saarijärveläinen haara.
Olen nähnyt valokuvan, jossa Joo
nas Lulli on reservimiehen varusteis
sa. Se merkitsee sitä, että hän on pal
vellut Saarijärven reservikomppanias- sa, Keski-Suomen reservimiesten pal
velupaikassa. Siitä ei minulla ole tie
toa, miten Hermanni Peuran jälkeen leskeksi jääneen Amandan ja Joonak
sen avioliitto sai alkunsa, mutta ehkä entisellä puhemiesmenetelmällä oli sii
hen osuutensa. Vuonna 1885 silloin 26-
vuotias Joonas Lulli jätti kotikylänsä Mahlun ja muutti Karstulaan ”puus- niekaksi”. Llän hoiti vakaasti Nuu
kanmäen isännyyttä, kunnes Herman
nin poika Topias varttui aikuiseksi ja otti talon haltuunsa. Joonas eleli vaa
rina toukokuun 31. pnä 1928 tapah
tuneeseen kuolemaansa saakka.
Perheemme asui Amerikasta tulon
sa jälkeen Nuukanmäen naapurissa Mäkelän talossa, ja silloin tulin hyvin tuntemaan Nuukan papan. Kangas- aholla ja muuallakin maailmalla Ame
rikkaa myöten on varsin varttunee
seen ikään ehtineitä Joonaksen pyhä- koululaisia. Heillä on mielessään su
viset sunnuntait, jolloin Joonaksen johdolla vietettiin todellisia pienoisia hartaustilaisuuksia. Hän opetti pie
nimmille lukutaitoa aakkosista lähtien ja selitti muille katkesmusta ja raa
matunhistoriaa. Hän teki sen samalla maltillisuudella ja vakavuudella, jolla hän suhtautui yleensä asioihin ja te
kemisiin. Joonaksen kuoleman jälkeen silloin Jyväskylässä ilmestyneeseen Saarijärven Paavoon laatimassani muistelmassa kirjoitin tästä:
Opettajanamme olit hyvä mies omalla sarallasi. Käytit oikein lei
viskäsi. Me joiden hyväksi sen teit, olemme ikuisesti kiitollisia.
Ajatuksissamme näen sinut joukkosi kerällä pitkän pöydän päässä istu
massa. Muistamme, kuinka usein lauloit isosta virsikirjastasi: "Tai
vaassa, ratki taivaassa”.
Joonaksella ei ollut mitään sitä vas
taan, että koululaiset tilaisuuden pää
tyttyä olivat kolopiilosilla. Hän oli huumorintajuinen. Kerran Topiaksen tytöt, joille Joonas oli mallikelpoinen vaari, puhuivat hänen kanssaan käy
tännön elämän kysymyksistä.
— Elkeä antako, tytöt, poikien narrata ihteännö, Joonas varoitteli.
Joonas Lulli
Tytöt kysyivät, saavatko he narrata poikia, johon Joonas vastasi:
— Jos vain pystyttö.
Kerran Joonas kuljetti hevospelillä vesiammetta yli kilometrin päässä olevalta lähteeltä. Pihaan tultua jäi
nen amme heilahti ja luiskahti jäisestä reestä tielle. Turhaan siinä odotettiin Joonaksen hermostumista. Hän ei edes raapaissut korvallistaan, vaan lähti ilman muuta takaisin lähteelle vettä noutamaan.
Nuukanmäessä oli siihen aikaan kiltti mustakarvainen koira Tusse.
Tämä oli kerran Joonaksen kanssa metsähommissa. Teeri tuli polkua pit
kin poikueensa kanssa. Tusse siirtyi sivuun tietä antaakseen, samoin Joo
nas. Siitä myöhemmin kertoessaan hän sanoi:
— Se on sitte hienotunteinen koira.
Joonaksella ei ollut julkisia tehtä
viä pyhäkoulunopettajan "virkaa” lu
kuunottamatta. Muistaakseni hänet pantiin kerran kinkereillä kylänvan- himmaksi, jonka tehtävänä oli hiukan seurailla kylän elämänmenoa.
Topiaksen lapsille, tyttärensä tyttä- relle ja naapuristonsa nuorelle väel
lekin Joonas oli turvallinen vaarihah- mo, jonka muistaa vuosikymmenien kuluttuakin. Joskus pysähtyy mietti
mään, miten ihminen voikin olla niin tasapainoinen ja syrjässä pysyen vai
kuttaa voimakkaasti ympäristöönsä.
H EIK K I JYLHÄ
