Onnistunut vuorovaikutus (engl. communication) nousi artikkeleista yhdeksi suurim-maksi hyvin toimivan yhteistyön edistäjäksi. Yhteistyöstä saatetaan puhua esimerkiksi kumppanuutena ja tämän onnistuminen on riippuvainen paitsi osallisten halusta tehdä yh-teistyötä, myös ennen kaikkea säännöllisistä kasvokkain keskusteluista (Mitton ym. 2007, 215). Jauregui työryhmineen (2016, 7) toteaa samoin eri muodoissaan tapahtuvan henki-lökohtaisen vuorovaikutuksen olevan yhteistyön kannalta palkitsevaa. He myös esittävät näkemyksen, jossa erilaiset hoitopolut, ohjeistukset ynnä muut ovat yhteistyötä edistäviä, koska ne loppujen lopuksi perustuvat aina jonkin tasoiseen vuorovaikutukseen ja osa-puolten konsensukseen. Morgan työryhmineen (2015, 210) toteaakin artikkelissaan tut-kimansa mallin antavan raamit vuorovaikutukselle. Toisaalta Jaureguin ja kollegoiden (2016, 7, 9) tutkimuksessa ilmeni, että eri ammattiryhmien kesken oli eroavaisuuksia siinä, miten he kokivat vuorovaikutuksen toimivan eri organisaatiotasojen välillä. Perus-terveydenhuollon sairaanhoitajat ja erikoissairaanhoidon lääkärit kokivat vuorovai-kutksen toimivan hyvin organisaatiotasojen välillä ja edistävän yhteistyötä. Tässä tutki-muksessa tuotiinkin esille tarve kehittää vuorovaikutusta eri organisaatiotasojen välillä.
Vuorovaikutuksen merkitys tuotiin esille myös potilasnäkökulmasta varsin oleellisin pe-rustein, palveluohjaajat kokivat kasvokkain tapahtuvan vuorovaikutuksen (esimerkiksi kuuntelu, keskustelutuki jne.) olevan keskeistä muun muassa iäkkäiden kuulo-ongelmien vuoksi (Gustafsson ym. 2013, 9). Potilaat ja omaiset arvostivat mahdollisuutta keskustella ammatti-ihmisen kanssa, yhtä paljon he arvostivat, että kokivat tulleensa kuulluksi tilan-teessaan (Hitchcock Noël ym. 2005, 58; Gustafsson ym 2013, 9; Hjelm ym. 2015, 7), toisaalta he arvostivat myös ammattilaisten keskinäistä vuorovaikutusta ja informaation vaihtoa heitä koskevissa asioissa (Fortin ym. 2010, 5; Knowles ym. 2015, 5–6).
Tutkimusartikkeleissa myös luottamus ilmeni keskeiseksi teemaksi. Itse asiassa onnistu-nut vuorovaikutus vaatii usein luottamuksen syntymistä osapuolien välille (mm. Jauregui ym. 2016, 3). Luottamuksen syntyminen vaatii aikaa ja sillä on usein suotuisia vaikutuk-sia esimerkiksi monisairastavan terveydentilan kannalta, esimerkiksi Sommersin ja työ-ryhmän (2000, 1829–1830) tutkimuksessa ilmeni positiivista kehitystä tutkittavissa mää-reissä vasta ensimmäisen vuoden jälkeen. Tämän todettiin johtuvan luottamuksen kehit-tymisen vaatimasta ajasta, heidän mukaansa toisiin tutustuminen ja luottamus vaativat oman aikansa, se ei synny käskystä. Samoilla linjoilla olivat Gustafsson työryhmineen (2013, 9) ja Hjelm työryhmineen (2015, 7) todetessaan luottamuksen kehittyvän ajan kanssa toisiin tutustumisen kautta. He tulivat tutkimuksessaan siihen tulokseen, että luot-tamus on avain onnistuneelle hoitosuhteelle ja yhteistyölle. Henkilökunnan pysyvyys, se että potilaat tapaavat aina samat henkilöt, on yksi luottamuksen rakentumista edistävä tekijä (Fortin ym. 2010, 5). Hjelm työryhmineen (2015, 7) tarkensi luottamuksen synty-misessä tarvittavan uskoa toisen osapuolen vilpittömiin tarkoituksiin, toisin sanoen luot-tamusta siihen, että ammattilaiset vilpittömästi haluavat asiakkaan parasta.
Hieman toisenlaista näkökulmaa edusti Knowlesin ja työryhmän (2013, 6) artikkelissa esille tuotu tuttuuden vaikutus ammattilaisten väliseen yhteistyöhön: yhteistyön ei ha-vaittu syventyneen, vaan sairaanhoitajat ja psykologit työskentelivät edelleen niin sano-tusti ”omissa lokeroissaan”, mutta kokivat palavereiden pidon helpottuneen, kun olivat tulleet tutuiksi keskenään. Vaikkei integroitu malli siis alkuperäisen tarkoituksen mukai-sesti täysin ollutkaan toteutunut, saattoi yhteistyön kuitenkin todeta helpottuneen.
Arvostuksen kokeminen, aktiivinen toimijuus ja autetuksi tuleminen olivat ennen kaikkea potilaiden ja heidän läheistensä esiintuomia teemoja. Etenkin Hjelmin ja kollegoiden (2015) artikkelissa ilmeni läheisten kokevan edellä mainitut teemat tärkeiksi. Läheiset olivat usein uupuneita omaisten hoitoon ja ennen kaikkea pyrkimyksiin selviytyä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluviidakossa. Tässä tutkimuksessa palveluohjaajan olemassa-olo ja työpanos olivat se tekijä, joka sai omaiset voimaantumaan ja he tunsivat tulevansa kuulluksi ja autetuiksi tilanteissa, jotka olivat saattaneet jatkua lähes voimavarojen lop-pumiseen asti. Potilaat toivat esille tarpeen olla aktiivisia omassa hoidossaan suhteessa ammattilaisten tekemiin päätöksiin, he halusivat olla perillä asioista ja aktiivisia osallisia hoidossaan (Hitchcock Noël ym. 2016, 61). Coventry työryhmineen (2015, 8–9) pohti artikkelissaan monisairastavuuden vaikutusta muun muassa potilaan aktiiviseen toimijuu-teen hoidossaan toteamalla sen tuovan suuria haasteita. Huolimatta tästä haasteellisuu-desta heidän tutkimuksessaan todettiin tutkittujen määreiden (mm. masennusoireiden) vä-hentyneen, pohdittavaksi jäi, johtuiko tämä hoitoon sitoutumisesta vai parantuneesta hoi-don tarjoamisesta, saman ovat todenneet Trehearne työryhmineen (2014, 182–183).
Goodwinin ja kollegoiden (2014, 15) artikkelissa todettiin yksiselitteisesti potilaiden ja heidän läheisten hoitoon sitouttamisen olevan yhteinen tekijä kaikille onnistuneille integ-raatioille.
Roolien merkitys yhteistyölle nousi esiin tutkimuksissa sekä edistävänä että estävänä te-kijänä. Yhteistyötä edistävinä roolit koettiin silloin, kun ne olivat tarkasti määriteltyjä (Fortin ym. 2010,5) ja kaikille yhteistyöhön osallistuville selviä (Fortin ym. 2010, 5;
Hitchcock Noël ym. 2016, 60). Integroiduissa malleissa luotiin muun muassa uusia teh-täviä tai toimenkuvia yleensä hoitajille, joiden tarkoituksena oli toimia koordinoivana te-kijänä hoitosuhteissa. Fortinin ja työryhmän (2010, 2) artikkelissa todetaankin toimivien integroitujen potilaskeskeisten mallien perustuvan ainakin jossain määrin ammattilaisten roolien uudelleen määrittelylle. Tähän tutkielmaan valikoituneista tutkimuksista ilmeni, että uudet roolit olivat yleisemmin selvillä hoitajille, mutta muille yhteistyötahoille, esi-merkiksi lääkäreille ne saattoivat olla epäselviä (mm. Jauregui ym. 2016, 9). Fortin ja kumppanit (2010, 4) olivat artikkelianalyysissaan jaotelleet hoitajan roolin perinteiseen rooliin ja laajempaan rooliin. Perinteisessä roolissa hoitaja avusti lääkäriä tai teki esimer-kiksi etukäteismittauksia ja haastatteluja. ennen lääkärin vastaanottoa, laajemmassa
roo-lissa hoitaja puolestaan teki muun muassa pitkäaikaissairauksien kontrolleja ja hoiti pie-nempiä terveysongelmia. Muun muassa Morganin ja kollegoiden (2015) tutkimuksessa oli havaittavissa hoitajilla perinteinen lääkäriä avustaja rooli.
Roolien merkityksellisyys ilmeni myös omaisnäkökulmasta, palveluohjaaja sai Hjelmin ja työryhmän (2015, 7–10) artikkelissa täysin uudelle tasolle menevän roolin. Luottamuk-sen syntymiLuottamuk-sen ja tutuksi tulemiLuottamuk-sen jälkeen, palveluohjaajasta saattoi tulla hyvinkin mer-kittävä henkilö kaikissa hoitoon liittyvissä asioissa (ks. myös Fortin ym. 2010, 6). Hänestä tuli tavallaan sukulainen, jonka kautta omainen pystyi keventämään omaa taakkaansa ja reflektoimaan ajatuksiaan suhteessa hoidettavaan. Edellisessä kappaleessa mainittu roo-lien selkeyden merkitys näkyi esimerkiksi Hitchcock Noëlin ja kumppaneiden (2016, 60–
61) tutkimuksessa siten, että potilaat olivat tietoisia, keitä heidän hoitoonsa osallistui ja kuka oli vastuussa mistäkin hoidon osa-alueesta. Potilaat tiesivät kenen puoleen kääntyä missäkin ongelmassa.
Koulutus on integroiduissa malleissa keskeinen tekijä. Monissa malleissa on panostettu henkilökunnan koulutukseen, jotta niistä saataisiin mahdollisimman hyvin toimivia ja jo-kaisen osaamistaso tulisi varmistettua (Sommers ym. 2000, 1827; Trehearne ym. 2014, 180; Coventry ym. 2015, 3). Morganin ja työryhmän (2015, 211) artikkelissa todettiinkin koulutusta tarvittavan, jotta tavoitteet tulisivat optimaalisimmin saavutettua. Fortin työ-ryhmineen (2010, 6) totesi koulutuksen liittyen integraatioon olevan niin oleellista, että se tulisi ulottaa jo opiskeluun. Gustafsson työryhmineen (2013, 7–9) puolestaan esittivät ammatillisen kehittymisen vaikuttavan positiivisesti ammattitaidon kasvuun. Siinä am-mattilaiset uudessa palveluohjaajan roolissa kokivat yhteistyön eri ammattiryhmien kanssa vaikuttavan oman ammatti-identiteetin kasvuun. Tässä korostui nimenomaan toista ammattiryhmää kohtaan koettu arvostus ja kiinnostus hieman toisenlaisiin näkökul-miin, ja avoimuus hyödyntää niitä omassa työssään. Heidän tutkimuksessaan hyvänä näh-tiin myös mahdollisuus vaikuttaa työhön hyvinkin laajasti. Uudella nimikkeellä toimivat palveluohjaajat, jotka eivät kuuluneet mihinkään olemassa olevaan organisaatioon koki-vat, että heillä oli mahdollisuus kehittää työtä ja toimintatapoja, koska mitään aikaisem-paa toimintataaikaisem-paa ei ollut olemassa, toisaalta tämä koettiin ajoittain myös haasteellisena.
Monisairastavia ajatellen kouluttautuminen ja nimenomaan avoimuus kehittää omaa
am-mattiosaamistaan on tärkeää juuri monisairastavuuden luonteesta johtuen. Monisairasta-vuus on muuttuva sairaus ja tuskin on olemassa kahta täysin samanlaisessa tilanteessa olevaa, joten tätä taustaa vasten jatkuva ammatillinen kehittyminen on perusteltua.