Helppo hoitoon pääsy ja asiakkaan tilan kokonaisvaltainen hoito olivat keskeisiä toimin-nan järjestämiseen liittyviä yhteistyötä edistäviä tekijöitä. Nämä ovat monisairastavan kohdalla oleellisia asioita, koska kuten on jo aiemmin tässä tutkielmassa mainittu, heidän avuntarpeensa ovat moninaisia ja vaihtelevia ja juuri monisairastavuuden tuomien haas-teiden vastaamiseksi on tärkeää, että hoitoon pääsy on helppoa ja asiakas kohdataan ko-konaisvaltaisesti.
Organisatorisesti katsoen esimerkiksi Coventry työryhmineen (2015, 9) esitti, että integ-roidun yhteistyön näkökulmasta rakennettu malli saattaa parantaa monisairastaville tuo-tettuja palveluja ja niiden tarjoamista, tosin he pohtivat myös sitä, mikä vaikutus on asi-assa muun muasi-assa hoitoon sitoutumisen vaikutus. Heidän tutkimuksessaan ei saatu selvää vastausta siihen, mikä vaikutus näillä on lopputuloksen kannalta. Hoitoon pääsyn helpot-tuminen koettiin usein yhteistyön kannalta tärkeäksi ja se toi mukaan myös muita positii-visia asioita, kuten potilaiden kokemuksen hyvästä hoidosta ja terveydentilan paranemi-sesta. Samoin monet yhteistyökumppanit saattoivat kokea potilaiden hoitamisen ja hoi-don jatkuvuuden helpottuvan. (Mitton ym. 2007, 212–213; Fortin ym. 2010, 4.) Fortin työryhmineen (2010, 6) mainitsee, että loppujen lopuksi potilaat viime kädessä ratkaise-vat, onko integroitu yhteistyö onnistunutta huolimatta ammattilaisten kokemuksista asi-asta. Hoitoon pääsyn helpottumisella ja kokonaisvaltaisella otteella voidaan siis katsoa olevan sekä yksilön kokemia, että organisaatiotasolla ilmeneviä yhteistyötä edistäviä vai-kutuksia. Knowlesin ja kollegoiden (2013, 7) tutkimuksessa todettiinkin yhteistyön
ole-van edellytys integroiole-van työtaole-van onnistumiselle. Kokonaisvaltaisen hoidon toteuttami-nen ymmärrettiin usein paitsi holistiseksi näkemykseksi asiakkaan tilanteesta (Knowles ym. 2013, 5; Trehearne ym. 2014, 183) myös palveluohjaajan läsnäoloksi, jolloin langat olivat niin sanotusti yksissä käsissä ja potilaan hoitoa koordinoitiin keskitetysti (Gustafs-son ym. 2013, 3, 13; Wodchis ym. 2015, 9; Jauregui ym. 2016, 3–4). Toisinaan integroi-van yhteistyön puolestaan koettiin nimenomaan edesauttaintegroi-van kokonaisvaltaisen hoidon kehittymistä ja hoitoon ”matalan kynnyksen” pääsyä, esimerkiksi mielenterveyspalvelui-hin hakeutumisen muuttumisella vähemmän leimaavaksi (Knowles ym. 2015, 5–6).
Suunnitelmallisuus yhteistyön edistäjänä ilmeni usein hoitosuunnitelmien kautta (Tre-hearne ym. 2014, 180; Morgan ym. 2015, 208; Wodchis ym. 2015, 5; Jauregui ym. 2016, 3;). Hoitosuunnitelmat perustuivat hoidon jatkuvuuden helpottumiseen ja takaamiseen, mutta jonkin verran oli eroja niiden toteutuksessa. Wodchiin ja kumppaneiden (2015, 3) tutkimuksessa monissa toiminnassa olevissa integroivan yhteistyön malleissa tehtiin hoi-tosuunnitelma potilaille nimenomaan yhteistyössä heidän kanssaan, joissakin otettiin jopa läheiset tähän mukaan. Tätä perusteltiin muun muassa hoitoon sitoutumisen parantumi-sella.
Mittonin ja kollegoiden (2007, 214) tutkimuksessa integroitu hoito oli yksi avaintekijä hoidon jatkuvuudelle nimenomaan yhteisten linjausten kautta. Fortinin ja työryhmän (2010, 4) tutkimuksessa potilaat toivatkin esille kokemuksensa sekä paremmasta että laa-dukkaammasta hoidon jatkuvuudesta ollessaan yhteydessä useampaan ammattiryhmään vain yhden sijasta. Tämä ilmeni haastatteluissa heidän tyytyväisyytenään nopeampaan hoitoon pääsyyn ja arvioon tilansa vakavuudesta. Hoitajien ja lääkärien yhteistyö ja yh-teiset linjaukset hoitoprosesseissa auttoivat myös potilaita luottamaan hoidon laatuun.
Myös Jaureguin ja kumppaneiden (2016, 7) tutkimuksessa yhteiset linjaukset olivat yksi yhteistyötä edistävä seikka, tämä liittyi oleellisesti hoidon jatkuvuuteen ja suunnitelmal-lisuuteen, koska näitä toteutettiin organisaatiorajat ja ammattiryhmärajat ylittävästi.
Mittonin ja työryhmän (2007, 215) mukaan pienet ydintiimit helpottavat yhteistyön ra-kentumista, tiedonsiirtoa sekä tehostaa vuorovaikutusta. Tiimien monimuotoisuuden koe-taan myös edesauttavan yhteistyötä, esimerkiksi Gustafssonin ja kumppaneiden (2013, 7)
artikkelissa haastatellut palveluohjaajat toivat esiin erilaisten ammattitaustojen positiivi-sia puolia. Positiivisiksi koettiin muun muassa tiedon jakaminen ja uuden tiedon kietou-tuminen vanhaan, he puhuivatkin tiimin kollektiivisesta erikoisosaamisesta. Moniamma-tilliset tiimit ja vahvat yhteistyöverkostot katsotaankin välttämättömiksi, mutta niiden te-hokas toiminta vaatii roolien tarkkaa määrittelyä ja yhteistyötä (Goodwin ym. 2014, 21;
Wodchis ym. 2015, 12).
Tiimien rakentuminen, organisoiminen ja toiminta ovat kuitenkin edelleen asioita, joita opetellaan. Tavoitteena on saada tiimien toiminta mahdollisimman tehokkaaksi välttäen niiden turhaa käyttöä ja kustannuksia. Ongelmallisena on kuitenkin nähty, ettei tiimien tehokkuuden ja laadun parantamiseksi ole kehitetty esimerkiksi palkitsemiskeinoja, joi-den avulla tiimeissä työskentelevät saataisiin motivoitumaan entistä paremmin tehokkaa-seen tiimityöskentelyyn. Tärkeää on myös tunnistaa ne potilasryhmät, jotka hyötyvät tii-mikäytännöistä. Paradoksaalisesti hyvin toimiva tiimi saattaakin lisätä joidenkin terveys-palvelujen käyttöä korkean riskin potilailla. (Boult ym. 2011, 465.) Trehearne työryhmi-neen (2014, 184) totesi kuitenkin tutkimuksessaan tiimityön edesauttavan parempaa ter-veyspalvelujen käyttöä etenkin monisairailla potilailla, kalliit akuuttikäynnit vähenivät ja vastaavasti perusterveydenhuollon palvelujen käyttö lisääntyivät.
Tietojärjestelmät mainittiin yhteistyötä edistäviksi vain satunnaisesti. Lähinnä tyytyväi-siä oltiin mahdollisuuteen yhteisiin tietojärjestelmiin (Jauregui ym. 2016, 4) ja tietotek-niikan tuomiin mahdollisuuksiin potilasjärjestelmien sisällä (Trehearne ym, 2014, 184).
Ainoastaan Mittonin ja työryhmän (2007, 210) sekä Goodwinin ja työryhmän (2014, 15) tutkimuksissa tuotiin erikseen esille tietojärjestelmien modifioiminen integroivan yhteis-työn tarpeisiin siten, että hoitajilla on pääsy tietojärjestelmiin myös potilaiden kotoa.
Goodwinin ja kollegoiden (2014) tutkimuksessa näin tapahtui ainoastaan yhdessä integ-roivan yhteistyön mallissa seitsemästä ja siinäkin alkuperäisenä tarkoituksena oli opastaa potilaita itsehoitoon, mutta myös työntekijät pystyivät hyödyntämään järjestelmää.
Yhteiset tilat, kehitys ja paikallisuus mainittiin vain kahdessa artikkelissa. Knowlesin ja kumppaneiden (2013, 5) tutkimuksessa työntekijät kokivat yhteistyön kannalta positii-viseksi sen, että tiimin kaikki jäsenet työskentelivät fyysisesti samassa paikassa, vaikka edustivatkin eri ammattikuntia. Fyysisesti läheinen sijainti mahdollisti kanssakäymistä ja
konsultointia aivan uudella tavalla, kun epäselvää asiaa saattoi käydä kysymässä esimer-kiksi viereisessä huoneessa reaaliaikaisesti. Kyseisessä tutkimuksessa monisairastavilla oli kaikilla myös jonkinlaisia masennus- tai mielenterveysongelmia ja työntekijöiden mielestä mielenterveyspalveluiden sijainti samassa paikassa kuin muut palvelut olivat po-tilaiden kannalta ajateltuna vähemmän leimaavaa.
Hieman toisenlaisesta näkökulmasta asiaa oli käsitellyt Goodwin työryhmineen (2014, 12, 17–19) todetessaan integroitujen mallien toimivan parhaiten, kun ne saavat kehittyä ajan kanssa ja ne ovat paikallisia. He toteavatkin alhaalta ylöspäin tapahtuvat integraation tehokkaimmaksi pysyvyyden kannalta, samoin kuin integroivien yhteisyön mallien ky-vyn mukautua muuttuviin olosuhteisiin ja tarpeisiin.