Potilaskeskeisyys nousi erittäin tärkeäksi tekijäksi monisairastavien hoidon kannalta.
Monisairastavuuden luonteen vuoksi potilasta ei voi hoitaa tietyin ennalta määrätyin hoito-ohjein tai -poluin. Tämä aiheuttaa haasteita kaikille monisairastavien hoitoon osal-listuville, myös heille itselleen. Goodwin työryhmineen (2014, 18) toteaakin potilaskes-keisyyden olevan tärkeää ja sen toteutumisen vaativan vahvaa potilasohjausta.
Yksilöllinen hoitosuunnitelma
Yksilöllinen hoitosuunnitelma on eräs monisairastavien potilaiden hoidon kulmakivistä.
Se toimii usein eräänlaisena ohjenuorana, jonka mukaan hoitoa toteutetaan ja tavoitteita seurataan. Tämän tutkielman artikkeleissa korostettiin yksilöllistä hoitosuunnitelmaa, joka tehdään yhteistyössä potilaan kanssa ja yhteistyöverkostosta riippuen mukana saat-taa olla useampia hoitavia tahoja (Sommers ym. 2000; Mitton ym. 2007; Sampalli ym.
2012, 760; Goodwin ym. 2014; Trehearne ym. 2014; Morgan ym. 2015; Knowles ym.
2015). Esimerkiksi Sommersin ja työryhmän (2000, 1827) sekä Mittonin ja työryhmän (2007, 210) tutkimuksissa varsinaisen hoitosuunnitelman tekemistä edelsi varsin laaja toimenpiteiden kirjo, johon kuului kotikäynti, potilaan sairaushistorian selvittäminen, toi-mintakyvyn arviointi, terveydentilan kartoitus ja tiimin keskinäinen keskustelu potilaan terveysasioista. Vasta lukuisten toimenpiteiden jälkeen tehtiin varsinainen hoitosuunni-telma, joka sisälsi myös omahoitoon liittyviä ohjeita. Saman tyyppisesti rakentui myös Boultin ja kumppaneiden (2011, 461) kuvailema guided care -malliin liittyvä hoitosuun-nitelma. Sampalli työryhmineen (2012, 760) lisäsi tähän vielä potilaan motivaation sel-vittämisen. Goodwinin ja työryhmän (2014, 15) kirjallisuuskatsauksessa ilmeni myös, että joissakin toiminnassa olevissa malleissa ei potilaita ollut mukana hoitosuunnitelman teossa potilaskeskeisyydestä huolimatta.
Hoitosuunnitelmissa potilaan näkemys omasta tilanteestaan ja avuntarpeistaan nousi kes-keiseen osaan. Tämä näkyi esimerkiksi siten, että Boultin kollegoineen (2011, 461) ku-vailemassa guided care -mallissa oli luotu ammattilaisille erityinen näyttöön perustuva suunnitelma ja potilaille erillinen potilas-ystävällinen toimintasuunnitelma. Morgan työ-ryhmineen (2015, 211) puolestaan mainitsivat, että oli tärkeää pitää hoitosuunnitelma ly-hyenä ja yksinkertaisena, kun haluttiin potilaiden olevan proaktiivisia hoitonsa suhteen.
Hoitosuunnitelmia myös päivitettiin tarpeen mukaan (Sampalli ym. 2012, 760) tai sään-nöllisesti (Goodwin 2014, 15). Morganin ja työryhmän (2015, 208, 210) True Blue -mal-lissa pyrittiin aikaan saamaan yksi dokumentti, johon saataisiin keskitetysti koottua kaikki informaatio useista lähteistä. Tällä pyrittiin turvaamaan hoidon jatkuvuus ja kaik-kien hoitotahojen olevan tietoisia potilaan kulloisestakin tilanteesta.
Omahoidon tukeminen
Omahoidon tukeminen nousi myös keskeiseksi tekijäksi potilaskeskeisyydessä. Esimer-kiksi Wodchisin työryhmineen (2015, 5) ja Goodwinin työryhmineen (2014, 10) seitse-mää toiminnassa olevaa integroivaa hoitoa toteuttavaa mallia koskevissa kirjallisuuskat-sauksissa, jokaiseen malliin kuului jossakin määrin omahoidon tukeminen joko suoraan tai palveluohjaajan tarjoamien palveluiden kautta. He toivat esille myös sen, että oma-hoito vaatii paljon tukea ammatti-ihmisiltä eikä sitä pitäisi nähdä hoidossa itseisarvona, vaikka se onkin yksi integroivan hoidon menestymisen kulmakivistä. Monisairastavuus itsessään aiheuttaakin haasteita potilaille osallistua omaan hoitoonsa (Vogeli ym. 2007, 392; Coventry ym. 2015, 8–9).
Omahoidon tukeminen ilmeni muun muassa olemalla läsnä ja tukemalla potilasta näiden toimissa (Gustafsson ym. 2013, 7). Kun potilaat kokivat saavansa hyvää hoitoa, se saattoi myös edesauttaa omahoitoa antamalla heille energiaa panostaa myös siihen olematta pelkkä avun kohde (Mitton ym. 2007, 212). Myös motivoivia haastatteluja käytettiin omahoidon tukena (Boult ym. 2011, 461). Sampalli työryhmineen (2012, 760) oli integ-roivan hoidon mallissaan sisällyttänyt siihen erityisesti potilaan omahoidon ja sitoutumi-sen hoitoon. Tämän tarkoituksitoutumi-sena oli nähdä potilas kokonaisuutena eikä vain kimppuna sairauksia. Omahoitoa varten oli suunnitelma, jota myös päivitettiin tarpeen mukaan. Tut-kielmaan valikoituneiden tutkimusartikkeleissa puhuttiin omahoidosta ja sen tukemi-sesta, mutta varsin vähän asiaa käsiteltiin konkreettisesti, mistä omahoidon tukeminen itse asiassa koostui.
Yhden luukun -periaate
Yhden luukun -periaate (single point entry) oli yhteistä kaikille toiminnassa oleville oh-jelmille (Goodwin ym. 2014, 14; Wodchis ym. 2015, 9). Saman tyyppistä toimintaa oli
havaittavissa myös muissa tutkimuksissa. Niissä tutkimuksissa joissa käsiteltiin integ-roivaa yhteistyötä tiimityön tai ”parityön” näkökulmasta, oli pyrkimyksenä parantaa hoi-toon pääsyä (Mitton ym. 2007, 209; Fortin ym. 2010, 4) ja ohjausta kulloinkin tarvittavien palvelujen pariin (mm. Sampalli ym. 2012 760–761; Gustafsson ym. 2013, 8). Vaikka edellä mainitussa Gustafssonin ja työryhmän (2013, 8) tutkimuksessa palveluohjaajat toi-mivat asiakkaan yhteydenottokanavana lähes kaikkiin sosiaali- ja terveyspalveluihin liit-tyvissä asioissa, kokivat palveluohjaajat itse olevansa jossain määrin ulkopuolisia palve-luntarjoajiin nähden, koska he toimivat omassa erillisessä organisaatiossaan. Lisäksi he usein joutuivat markkinoimaan palvelujaan asiakkaille tai heihin otettiin yhteyttä tervey-denhuollon ammattilaisten puolesta, joten tämä toimintatapa ei täysin vastaa yhden luu-kun -periaatetta, mutta palvelujen päästyä alkuun, toimii vastaavasti. (Ks. myös Hjelm ym. 2015.)
Yhden luukun -periaatteeseen liittyviä tekijöitä oli luettavissa monissa artikkeleissa, vaikka yllättäen tätä käsitettä ei mainittu niissä lainkaan. Tutkijana tein päätelmiä näiden olemassa olosta sillä perusteella, että usein potilaalla oli jokin yhteyshenkilö, johon hän otti yhteyttä joko hoitoprosessin aluksi tai sen aikana aina tarpeen mukaan (mm. Morgan ym. 2015, 209). Toisaalta monet tutkielmaan valikoituneista artikkeleista oli pilotteja tai kokeiluja, kuten jo aiemmin olen maininnut, joten niihin oli ennalta määritettyjen kritee-rien perusteella valikoitu kohdejoukko (mm. Hitchcock Noël 2005, 55–56; Boult ym.
2011, 461). Tämän vuoksi artikkelit mielestäni antavat viitteitä yhden luukun -periaat-teesta, mutta tämä ei kuitenkaan ole juurtunut toimintatapa. Joissakin artikkeleissa käy-tettiin käsitettä ”medical home”, joka ymmärrettävissä hieman samantapaiseksi toimin-naksi. Siinä on tarkoituksena parantaa hoitoon pääsyä ja potilaiden sekä ammattilaisten suhdetta, sekä hoidon koordinointia keskitetysti samalla, kun hoidossa pyritään kokonais-valtaiseen lähestymistapaan (Boyd & Fortin 2010, 459; Trehearne ym. 2014, 179).
Potilaan ja omaisten aktiivinen osallistuminen
Potilaskeskeisyys ilmeni muun muassa siten, että potilaan näkemys otettiin huomioon hoitoa koskevissa päätöksissä. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, että potilas oli mukana hoi-tosuunnitelmaa laadittaessa (Sommers ym. 2000; Mitton ym. 2007; Sampalli ym. 2012, 760; Goodwin ym. 2014; Trehearne ym. 2014; Knowles ym. 2015; Morgan ym. 2015).
Boyd ja Fortin (2010, 459) ovat todenneet, että hoitosuunnitelmaan pitää sisällyttää poti-laan arvot ja prioriteetit johtuen juuri monisairastavuuden luonteesta, koska potilaalle usein tärkeimpiä asioita ovat ei-lääketieteelliset asiat, jotka kuitenkin vaikuttavat moni-sairastavuuteen. Sampalli työryhmineen (2012, 760) onkin todennut, että hoidossa pitäisi siirtyä kohti potilaskeskeistä näkemystä, jossa potilaan aktiivisuutta tuetaan. Morganin ja kollegoiden (2015, 209) tutkimuksessa potilaan asettamat prioriteetit oli viety jopa niin pitkälle, että lääkäri teki hoitoon liittyviä päätöksiä niiden perusteella. Myös edellä käsi-telty omahoidon tukemisen onnistuminen vaatii potilaan osallistamista ja aktiivisuutta.
Tälle voisi katsoa edellytyksenä olevan potilaan oman näkemyksen mukaan ottava ote hoitoprosessissa. Toisaalta potilaskeskeisyydestä huolimatta joskus potilaat tunsivat, ettei heille annettu mahdollisuutta olla niin aktiivia hoitonsa suhteen kuin he olisivat halun-neet, etenkin jos heitä huolettavat asiat eivät koskeneet sairauksia vaan elämäntilannetta muuten (Knowles ym. 2015, 7).
Monisairastavat henkilöt ovat usein iäkkäitä, joten omaisten ja läheisten aktiivinen mu-kana olo hoidossa ja päätöksenteossa on tärkeää. Tämä on tunnistettu asia, joka on jäänyt yllättävän vähälle huomiolle (Boyd & Fortin 2010, 457). Yleisesti ottaen artikkelien pe-rusteella voi todeta, että monisairastavuus on tila, joka vaikuttaa niin kokonaisvaltaisesti ja yksilöllisesti jokaiseen siitä kärsivään, ettei hoito voi olla onnistunutta ilman potilaan omaa aktiivisuutta tai hänen omien prioriteettiensa kunnioitusta. Toisaalta juuri monisai-rastavuuden tuomat ongelmat ja haasteet saattavat olla niin suuria, ettei potilaalla itsellään ole kykyjä tai voimavaroja olla aktiivinen. Tällöin hoitotahojen muut tukimuodot nouse-vat keskeisiksi, esimerkiksi edellä mainittu säännöllinen yhteydenpito potilaisiin.
Terveydentilan seuranta
Muutamissa tutkimuksissa seurattiin potilaiden fyysistä terveydentilaa säännöllisesti (mm. Sommers ym. 2000, 1827; Mitton ym. 2007, 210; Boult ym. 2011, 461). Coventryn ja kumppaneiden (2015, 3) tutkimuksessa puolestaan pyrittiin selvittämään linkkiä poti-laan fyysisen sairauden ja mielialan välillä. Samoin Trehearne’n ja työryhmän (2014, 180–181) sekä Morganin ja työryhmän (2015, 210) tutkimuksissa mitattiin sekä fyysiseen sairauteen että masennukseen liittyviä määreitä, mutta ei näiden välistä suhdetta. Yhteistä näille kaikille oli säännöllinen ja jatkuva seuranta, joka mitattujen määreiden tulosten mukaan oli tehokasta ja tuloksellista, esimerkiksi Morganiin ja kumppaneiden (2015,
210) artikkelissa ilmeni True Blue -mallissa mukana olleiden potilaiden osallistuneen lä-hes 100 prosenttisesti kaikkiin seurannassa oleviin tutkimuksiin. Mittonin ja kollegoiden (2007, 212) artikkelissa puolestaan ilmeni, että vaikka fyysinen terveydentila tai masen-nusoireet eivät olisi helpottaneet, kuten Trehearne’n ja kollegoiden (2014, 181) tutkimuk-sessa, monisairaat kuitenkin tunsivat tilansa kohentuneen.
Terveydentilan säännöllinen seuranta vaikuttaa paitsi monisairaan omaan kokemukseen terveydentilastaan ja elämänlaadun paranemiseen (Sampalli ym. 2012, 762–763; Co-ventry ym. 2015, 7), myös terveyspalvelujen käytön vähenemiseen, lähinnä kalliin eri-koissairaanhoidon osalta (Sommers ym. 2000, 1830–1831; Mitton ym. 2007, 213; Tre-hearne ym. 2014, 182). Lukiessani artikkeleja tulin siihen johtopäätökseen, että oikeas-taan kaikissa tutkimuksissa jossain määrin seurattiin terveydentilaa, joko fyysistä tai psyykkistä, säännöllisesti vaikkei sitä välttämättä mainittukaan. Integroivassa yhteis-työssä säännölliset tapaamiset olivat usein keskeisenä tekijänä.