Yhteenveto tuloksista

Tässä tutkimuksessa selvitettiin, millaisissa diskursseissa perheelliset korkeakoulutetut naiset puhuvat työn, opiskelujen ja perheen keskinäissuhteesta, miten he näissä diskursseissa

positioivat itseään työntekijöinä, opiskelijoina ja äiteinä, sekä millaisia äitiyteen, työntekijyyteen ja opiskeluun liittyviä ihanteita ja normeja diskurssit positiointeineen ilmentävät. Haastateltavien puheesta tunnistettiin viisi diskurssia, jotka nimettiin tasa-arvodiskurssiksi, lasten

ensisijaisuuden diskurssiksi, priorisointidiskurssiksi, vastuun jakamisen diskurssiksi ja

kiirediskurssiksi. Seuraavaksi eritellään kutakin diskurssia positiointeineen sekä niiden myötä rakentuvia ihanteita ja normeja.

Tasa-arvodiskurssi kytkeytyy kiinteästi yhteiskunnallisiin sukupuolten tasa-arvoa koskeviin ihanteisiin, ja diskurssin puitteissa neuvotellaan näiden ihanteiden täyttymisestä esimerkiksi perheen, parisuhteen ja työn elämänalueilla. Tasa-arvon ihanteet vaikuttavat luovan

normatiivisia odotuksia eri elämänalueille, ja tämä heijastuu haastateltavien puheeseen eri tavoin. Haastateltavat esimerkiksi puhuvat kriittisesti tasa-arvon ihanteiden vastaisista

epäkohdista ja asettuvat epätasa-arvoisen ajattelun ulkopuolelle. Tätä kautta he voivat omaksua tasa-arvon puolestapuhujan position. Tasa-arvon puolestapuhujan positioon asettumista

ilmentää toisaalta myös esimerkiksi puhe, jossa haastateltavat pyrkivät vahvistamaan kuvaa tasa-arvoisuudesta työ- ja perhe-elämässään. Samalla haastateltavat myös pyrkivät välttämään epätasa-arvon uhrin positiota niin perheen kuin työelämänkin kontekstissa. Myös tasa-arvoisen puolison positio liittyy vahvasti tasa-arvodiskurssiin; diskurssin puitteissa vastuun jakaminen puolison kanssa esitetään ainakin omalla kohdalla itsestäänselvyytenä, ja lasten hoitaminen rakentuu asiaksi, jossa sukupuolella ei ole merkitystä.

Lasten ensisijaisuuden diskurssissa lasten ensisijaisuus suhteessa muihin elämänalueisiin, kuten työhön ja omaan vapaa-aikaan, näyttäytyy itsestään selvänä ja moraalisesti velvoittavana.

Diskurssissa myös rakennetaan ja ylläpidetään tietynlaisia käsityksiä siitä, mikä on lapsen etu;

muun muassa lasten harrastusten mahdollistaminen, vakaiden olosuhteiden tarjoaminen, laadukkaan yhteisen ajan viettäminen sekä lapsen mielipiteiden kuuntelu ja lapsen oman autonomian kunnioittaminen rakentuvat lapsen edun osatekijöiksi. Näin tulkitun lapsen edun mukaisten olosuhteiden tarjoaminen rakentuu velvoitteeksi, jota ei voi kyseenalaistaa. Vaikka lasten eteen tehtävät asiat näyttäytyvät pitkälti itsestäänselvyyksinä, joille ei ole vaihtoehtoa, haastateltavat silti myös tulkitsevat lasten eteen tehtäviä asioita aktiivisina valintoina, omasta halusta lähtöisenä pyrkimyksenä. Lasten ensisijaisuuden diskurssissa lasten eteen tehdyt priorisointivalinnat ja uhraukset myös esitetään asioina, joihin ei liity negatiivisia tunteita.

Uhrausten ja priorisointipäätösten tulkitseminen aktiivisina valintoina, joihin ei negatiivisia tunteita liity, mahdollistaa haastateltaville hyvän vanhemman positioon asemoitumisen. Samalla haastateltavat myös torjuvat vastentahtoisesti uhrautuvan vanhemman position. Lasten edun diskurssissa lapsiin keskittyminen myös näyttäytyy hyväksyttävänä vaihtoehtona uratavoitteille, kenties lasten edun priorisoimisen vahvan velvoittavuuden vuoksi. Toisaalta työntekoa voidaan myös tulkita lasten etua palvelevana asiana, heidän elämänedellytyksiään edistävänä tekijänä – tällainen tulkinta työnteosta asettaa puhujan hyvän vanhemman positioon.

Priorisointidiskurssissa perustellaan ja oikeutetaan eri elämänalueiden välillä tehtyjä priorisointivalintoja. Priorisointidiskurssissa käytävät neuvottelut rakentavat

prioriteettihierarkiaa, jossa perhe on ensimmäisenä, työ seuraavana, opiskelu työn jälkeen, ja viimeisenä oma vapaa-aika harrastuksineen. Tällainen prioriteettihierarkia näyttäytyy itsestään selvänä, ja myös lasten ensisijaisuuden diskurssi osallistuu tämän prioriteettihierarkian

rakentamiseen. Priorisointidiskurssissa rakentuvalla prioriteettihierarkialla haastateltavat oikeuttavat erilaisia priorisointivalintoja, kuten vähäisempää panostusta opiskeluun tai sosiaalisten menojen karsimista; prioriteettihierarkiassa korkeammalla olevien asioiden velvoittavuudesta seuraa, että alempiin prioriteetteihin ei tulkita olevan yksinkertaisesti mahdollista käyttää enempää aikaa. Tämä tarjoaa itsestään selvän oikeutuksen alempana prioriteettihierarkiassa olevien asioiden karsimiseen. Näin haastateltavat voivat torjua

esimerkiksi laiskan opiskelijan position ja asettua kiireisen realistin positioon. Tulkinnat elämän osa-alueiden keskinäisistä prioriteettihierarkioista liittyvät kiinteästi elämän osa-alueiden yhteensovittamisen jäsentämiseen, ja prioriteettihierarkiassa matalammalla olevien

elämänalueiden odotetaan olevan sovitettavissa velvoittavampien elämänalueiden asettamiin raameihin. Huomattavaa priorisointidiskurssissa rakentuvan prioriteettihierarkian suhteen kuitenkin on, että ura ei näyttäydy yhtä itsestään selvästi velvoittavana kuin työ; osassa

haastatteluista esimerkiksi vapaa-aika tulkitaan uraa tärkeämmäksi. Tällöinkin haastateltavat silti korostavat työn velvollisuuksien hoitamisen keskeisyyttä; hyvän ja kunnollisen työntekijän

position puolustaminen on tärkeää, vaikka muita elämänalueita priorisoisi uraa korkeammalle.

Uran vähäisempi priorisoiminen ei näyttäydy itsessään ongelmallisena, mutta haastateltavat silti antavat oma-aloitteisesti paljon perusteluja uratavoitteiden vähyydelle.

Vastuun jakamisen diskurssissa perheeseen ja kotiin liittyvän vastuun jakamista eri tahojen kanssa merkityksellistetään eri tavoin. Lastenhoidon vastuun jakaminen puolison kanssa

näyttäytyy välttämättömänä ja luontevana; tässä voi nähdä yhtymäkohdan tasa-arvodiskurssiin.

Tästä huolimatta haastateltavat tekevät myös tulkintoja, joissa äiti rakentuu ensisijaiseksi vastuunkantajaksi ainakin pienten lasten kohdalla – äiti on henkilö, jolle kuuluu ensisijainen vastuu silloin, kun se on mahdollista. Sukupuolittuneet tulkinnat vastuun jakautumisesta tulevat esiin myös siinä, että kotitöiden tulkitaan velvoittavan erityisesti äitiä. Äidin vastuun

ensisijaisuutta näissä asioissa kuitenkin myös tulkitaan itsestä lähtöiseksi pyrkimykseksi, millä torjutaan epäarvoisuuden uhrin positiota; tässä pyrkimyksessä on myös yhtymäkohta tasa-arvodiskurssiin. Vastuun jakaminen muiden kuin oman puolison kanssa tulkitaan asiaksi, johon liittyy kynnys. Kun vastuuta jaetaan, haastateltavat usein jäsentävät sitä olosuhteiden

sanelemana pakkona – välttämättömyytenä perheen, työn ja mahdollisten opiskelujen

yhteensovittamiselle. Tämä saattaa toimia oikeutuksena vastuun jakamiselle. Lisäksi tulkinta eri elämänalueiden yhteensovittamisen mahdottomuudesta ilman riittävää vastuun jakamisen mahdollisuutta voi toimia puolustavana selontekona tilanteessa, jossa yhteensovittaminen ei onnistu ilman vaikeuksia. Äidin vastuun ensisijaisuutta koskevat jäsennykset, vastuun jakamisen välttämättömyyttä korostavat tulkinnat vastuuta jaettaessa sekä vastuun jakamiseen liittyvän kynnyksen pohtiminen rakentavat ihannetta pärjäävästä äidistä, joka ei heppoisista syistä jaa vastuuta tai tukeudu toisten ihmisten apuun.

Kiirediskurssissa perheen, työn ja mahdollisesti opiskelun yhdistäminen rakentuu itsestään selvästi kiireiseksi, hektiseksi ja vaativaksi. Kiireiset ruuhkavuodet työntekoa ja perhe-elämää yhdistettäessä tulkitaan luonnolliseksi ja normatiiviseksi elämän tosiasiaksi. Kiireisyys näyttäytyy asiana, josta ei ole sopivaa valittaa ja johon täytyy pitkälti vain sopeutua. Näin kiirediskurssi rakentaa ja ylläpitää tietynlaista pärjäämisen normia; tässä voidaan nähdä yhtymäkohta myös vastuun jakamisen diskurssissa ilmenevään pyrkimykseen pärjäämisestä ilman vastuun

jakamista. Haastateltavat eivät myöskään juuri kyseenalaista tai kritisoi kiireisyyttä ja hektisyyttä.

Silloinkin, kun esimerkiksi työelämän vaativuuteen ja kiireisyyteen kohdistetaan kritiikkiä, kritiikki yhdistyy puheeseen siitä, ettei asioiden voi olettaa muuttuvan ja kiireen kanssa on vain tultava toimeen.