Tasa-arvodiskurssi

Tasa-arvodiskurssiksi nimetyssä diskurssissa haastateltavat neuvottelevat yhteiskunnallisten sukupuolten tasa-arvoa koskevien ihanteiden täyttymisestä perheen ja työn tai opiskelun välisessä keskinäissuhteessa. Tasa-arvopuhe näyttää asettavan normatiivisia odotuksia monille elämänalueille – muun muassa työn arvoisuuteen sekä perheen ja parisuhteen tasa-arvoisuuteen. Esimerkiksi seuraavassa näytteessä Irene puolustaa kuvaa oman perheensä ja parisuhteensa tasa-arvoisuudesta:

Haastattelija: Mm, mm, mm. Aivan. Et onks teiänki niinkun perhekuviossa sit käyny vähän niin, et sä oot niinkun tavallaan joustanu?

Irene: No mä oon joutunu joustamaan johtuen ihan sit tästä matkustamisesta, että, et toki nyt niinku, että sillon kun puolisoni ei oo matkustanu, nii hän on kantanu

sillon lapsenhoidosta sen päävastuun. Mutta niit matkoja on ollu tässä niinku, tuota, tai hän on tehny matkatyötä oikeestaan viimiset kymmenen vuotta. Ja nyt sitten niinku tämmönen iso muutos tapahtu nyt sitte tässä itse asiassa viime toukokuussa, että hän vaihto sitten niinku asiakasta kokonaan. Ja se matkustaminen niinku

toistaiseksi loppu, ja se oli niinku meiän perheessä niinku iso muutos. Et se on vaan ollu niinku olosuhteiden pakosta sitte tämmöstä, että hänen työuransa sitten niinku niin sanotusti niinku oike-, tai tavallaan ku pääs niinku ikään ku kunnon töihin, niin alko [[yrityksestä X]], ja se matkustaminen alko sit siitä, ja sitä on sitte kestänykki sitten, vaikka on työnantajat ja muut asiakkaat ja kaikki vaihtunu, nii sitä on vaan sitä matkustamista piisannu sit aivan hirvittävästi.

Haastattelija: Joo, aivan, aivan.

Irene: Nii se on sitte tämmönen olosuhteiden, pakko-olosuhteiden muutos ollu s-, tai tilanne sit ollu meiän perheessä, että mä oon joutunu sitte, ku hänen poissa ollessaan, niin kantamaan sen päävastuun sitte koko perheestä. Ja kodista.

Kun haastattelija kysyy vahvistusta, kokeeko Irene joustaneensa perheen vuoksi puolisoaan enemmän, Irene antaa heti selityksen, miksi näin on ollut, ja kuvaa, että silloin kun mahdollista, puoliso toki kantaa lapsenhoidosta päävastuun. Puolison matkustustyö ja sen seuraukset perhevastuun epätasaiselle jakautumiselle näyttäytyvät asioina, joille ei ole vaihtoehtoa. Irene ottaa tällä selityksellä tasa-arvoisen kumppanin position ja torjuu miehen työn vuoksi

uhrautuvan, vanhanaikaisen vaimon position. Irene puhuu perhevastuun jakamisesta myös toisessa kohdassa:

Irene: --- niinku tää meiän perhetilanne on siis siinä mielessä niinku todella hyvä tilanne, että, että kun mieheni ei matkusta, niin, niin tuota, nii sitte tätä

perhetaakkaa pystyy niinku hyvin jakamaan. Mutta tuota, että sanotaanko näin, että en kaipaa sitä hänen matkatyötä, että se niinku käytännössä tarkottaa sillon sitä, että mä olisin niinku yksinhuoltajana, niinku oon ollukki täs hyvin pitkälle.

Tässäkin näytteessä kuvautuu ikään kuin kyseenalaistamattomana itsestäänselvyytenä, että perhetaakkaa jaetaan silloin kun sille ei ole jotakin itsestä riippumatonta estettä. Perhevastuun jakaminen nousee puheeseen myös esimerkiksi seuraavassa näytteessä Moonan haastattelussa:

Haastattelija: Se on hienoa, että et löytyy tukea ja kannustusta [puolisolta opintoihin]

Moona: On et oon ollu tod tosi onnellinen kyllä siinä asemassa kaikilla se ei

todellakaan onnistu samalla lailla, että se on mahdollistanu paljon tosin ei mul jos se ei ois onnistunu ni ei mul kyl sellast miestä mä en olis kattonukaan sellasta miestä [nauraa]

Haastattelija: Sekin.

Moona: Sekin vielä [nauraa]. Et joo on se tärkeää

Haastattelija: Joo

Moona: On se on se yht yhteen hiileen puhaltaminen, koska mun opintojen tarkotus on pääasiassa ollu se työelämässä pysyminen.

Haastattelija: Joo

Moona: Ja jotta molemmat on työelämässä ni se tarkottaa, että pitää pinnistää asioita yhdessä nin se mahdollistaa sen.

Näytteessä Moona tulkitsee puolison tuen olevan hyvin keskeistä opiskelujen onnistumisen kannalta. Puolison tuki ja vastuun jakaminen ei näytteessä rakennu yhteiskunnan tasolla itsestäänselvyydeksi, mutta Moonan omissa arvoissa tasa-arvo näyttäytyy itsestäänselvyytenä.

Sanoessaan ettei olisi ”kattonukaan sellasta miestä”, joka ei olisi hänen ura- ja

opiskelupyrkimyksiään tukenut, Moona asemoi itseään tiedostavan tasa-arvon puolestapuhujan positioon. Puhuessaan ”yhteen hiileen puhaltamisesta” Moonan opintojen ja uran eteen Moona positioituu myös tasa-arvoiseksi puolisoksi.

Tasa-arvodiskurssissa myös neuvotellaan työelämän tasa-arvoisuudesta. Esimerkiksi seuraavassa näytteessä Ellen jäsentää kokemuksiaan sukupuolen ja perhetilanteen esiin tulemisesta työnhaussa:

Ellen: --- ja siinä sitte haastattelussa kysyttiin sitä että minkälaisia riskejä

palkkaamiseesi liittyy. Ja se kysymys esitettynä siihen tilanteeseen jäi sitten sillä tavalla mieltä painamaan, et todennäkösesti se kyllä liitty siihen että olin sen ikäinen että, et haettiin sitä että oletko jäämässä mahdollisesti pois sitten työelämästä kuinka pian tässä elämäntilanteessa. Et vaikka sitä ei suoraan sanottu, niin koen et siinä tilanteessa se vaikutti, tietäen kuka siihen sitten tuli valituksi. Et se on ainoo tilanne missä se on selkeesti käyny ilmi. Mut muuten sitten koen et semmosia haasteita ei oo matkan varrelle sattunu, et aika hyvin kuitenki naissukupuolen edustajana niin nuo rekrytoinnit on onnistunu mihinkä oon halunnukkin päästä että. Et en oo semmosta varsinaista syrjintää missään kokenu.

Näytteessä Ellen tulkitsee, että naissukupuoleen ja ikään liittyneet odotukset tulevasta

perheenlisäyksestä olivat estämässä häntä saamassa työpaikkaa, mutta jatkaa toteamalla, ettei ole ”semmosta varsinaista syrjintää missään kokenu”. Aiempi tulkinta epätasa-arvoisesta

kohtelusta tulee näin sivuutetuksi hyvin nopeasti. Tällä pyritään kenties vahvistamaan kuvaa tasa-arvoisuudesta sekä välttämään epätasa-arvon uhrin positio.

Tasa-arvodiskurssin puitteissa haastateltavat rakentavat ja kuvaa tasa-arvoideologian

mukaisesta elämästä, mutta nostavat diskurssin puitteissa esiin myös epäkohtia, ideologian ja todellisuuden eroja. Seuraavissa kahdessa näytteessä Irene peilaa alansa nykyistä työkulttuuria historialliseen ja kansainväliseen kontekstiin:

Irene: --- Suomessaki nää isot tilintarkastustoimistoketjut on, niin ne on kuitenki kaikki Amerikasta lähtösiä, ja tämmöset konsulttitoimistot, niinku

[[Tilintarkastusorganisaatiot X]] ja muut tämmöset, niin ne on kaikki,

[[Tilintarkastusorganisaatiot Ö]] ja tämmöset näin, niin ne on kaikki jenkkitoimistoja.

Ja se työkulttuuri mun mielestä tulee aika pitkälle sieltä. Ja siellähän nyt on kuitenki, jokainen tietää, että, että tota, että, että tota, et naiseltahan loppuu käytännössä Jenkeissä se työura siihen, ku sä saat lapsen. Tai sit jos ei pysty niinku todellaki järjestämään sitä työelämäänsä niin, et sul on sitten lastenhoitaja kotona.

Irene: Että niinku, mä toivosin, että siellä muuttus se ajattelutapa. Mutta siis se on ollu perinteisesti tämmönen hyvin miesvaltanen ala, jossa on niinku ollu

perinteisesti, että miehet on sitten niinku, ketkä on niinku niihin johtopaikoille ylentyny ja muuta, niin ne on panostanu sen koko elämänsä siihen työhön, ja sit on vaimo ollu kotona, joka on kasvattanu lapset ja, ja sitten miehet on vaan sitten niinku tavallaan saanu sen kodin ja muut niinku kaikki valmiina, ettei oo tarvinu näihin muihin työelämän ulkopuolella oleviin asioihin tehä niinku yhtään mitään.

Reflektoidessaan työkulttuuria ja sen muovautumista Irene asemoi itseään epätasa-arvoisen työkulttuurin ulkopuolelle. Kun Irene sanoo, että naisen työura loppuu USA:ssa lapsen

saamiseen, tähän tuntuu liittyvän implisiittinen tulkinta, että Suomessa näin ei ole, tai että näin ei ainakaan pitäisi olla. Työelämän ja työnhaun epätasa-arvoisuudesta puhutaan myös

seuraavassa näytteessä:

Irene: --- kyl mä niinku sanon, että, että tuota, että sillä, naisten kohdalla mulla on semmonen niinku näppituntuma, että sillä iällä on merkitystä. Jos aatellaan näin, että sillon kolme-nelikymppisenä tai niinku sit 25 vuodesta ylöspäin, niin ajatellaan siis sitä niinku, ja näin minäkin ajattelisin työnantajana, että okei, että jos sä oot niinku hedelmällisyysiässä oleva nainen, niin sitten pelätään sitä, et millon se sitten tulee raskaaks ja jää äitiyslomalle. Ja tavallaan sitte se vielä siihen päälle, että ku

lapset on pieniä, nii sit ajatellaan, et se on aina se nainen, joka niinku jää ne sairaat lapset sit hoitamaan kotiin, ja ne työt jää sit sen takia tekemättä. Ja tää niinku on aika pitkälle vieläki tässä yhteiskunnassa se ajatusmalli.

Puheessaan Irene toisaalta osoittaa ymmärrystä työnantajien pelolle siitä, että nainen jäisi äitiyslomalle tai on poissa töistä sairaita lapsia hoitamassa: ”näin minäkin ajattelisin

työnantajana”. Lopussa Irene kuitenkin ottaa jälleen etäisyyttä ajattelutapaan, jonka mukaan esimerkiksi nimenomaan äiti jää kotiin sairaiden lasten kanssa: ”tää niinku on aika pitkälle vieläki tässä yhteiskunnassa se ajatusmalli.” Näin Irene tarkastelee yhteiskunnan yleistä ajattelutapaa ulkopuolelta, jollain tapaa siitä erillisenä. Se, että Irene osoittaa ymmärrystä tasa-arvon

vastaisellekin näkökulmalle, rakentaa kuitenkin kuvaa hänestä henkilönä, joka ymmärtää monia näkökulmia ja todellisuuden realiteetteja. Tämän voi kenties ajatella tarjoavan puhtaasti

ideologian tasolla liikkuvaa argumentaatiota enemmän uskottavuutta epätasa-arvoisten rakenteiden kritiikille, jota hän haastattelussa esittää. Irene pyrkii tekemään eroa epätasa-arvoiseen ajatteluun myös seuraavassa näytteessä:

Irene: Nii palatekseni vielä tähän, tähän, tähän nais-, tää sukupuolikysymykseen tai muuta, niin siis edelleenkihän mä sanon vielä sen, et kyllä niin ajatellaan hyvin paljon työelämässä, että jos on niinku vaikka joku tämmönen kolme-nelikymppinen mies ja nainen, ja molemmilla ois lapsia, niin kyllähän se työnantaja monesti hyvin ajattelee, että jos ne on vaikka työnhakutilanteessa sitte, et se on se nainen aina, joka sit jää niinku hoitamaan sairasta lasta kotiin, vaikka hyvin se vois olla se mieski.

Et se on niinku edelleenki mun mielestä niinku hyvin sukupuolittunutta sitte niinku näitten niinku tavallaan sen lastenhoidon ja sen, sen tuota, sen kodin ylläpitäminen sit niinku, että, ettei se valitettavasti –

Haastattelija: Mm, ja se näkyy sit siinä, et mihin asemiin niinku pääsee.

Irene: Joo, ja mikä naisten palkkaus on.

Tässä näytteessä Irene positioituu edelleen tasa-arvon puolestapuhujaksi, epätasa-arvoisen ajattelun ulkopuolelle; ”kyllähän se työnantaja monesti hyvin ajattelee, että jos ne on vaikka työnhakutilanteessa sitte, et se on se nainen aina, joka sit jää niinku hoitamaan sairasta lasta kotiin, vaikka yhtä hyvin se vois olla se mieski”. Lasten hoitaminen näyttäytyy asiana, johon sukupuolella ei ole merkitystä.